Vallankumousvuosi päättyi itsenäisyyteen

Ilmoitus Työmiehessä 30.12.1917.

Eduskunta oli julistanut Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, mutta vielä vuoden lähestyessä loppuaan yksikään ulkovalta ei ollut tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. P.E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti haki tukea itsenäisyydelle ensin muista pohjoismaista ja Saksasta mutta kaikkialta tuli viestiä, että tunnustus kyllä tulee mutta vasta sen jälkeen, kun Venäjä tekee sen ensin. Niinpä senaatti joutui taipumaan ja lähetti K. G. Idmanin ja Carl Enckellin 27.12. Pietariin tiedustelemaan V.I. Leniniltä mitä itsenäisyyden tunnustamiseksi vaaditaan. Vastaus oli yksinkertainen: kirjallinen pyyntö Suomen hallitukselta.

Samana päivänä ja samoissa asioissa kävi Leninin puheilla myös Suomen sosialidemokraattien puolueen lähetystö, K.H. Wiik, Edvard Gylling ja Kullervo Manner. He jättivät Leninille Venäjän sos.dem. puolueelle osoitetun asiaa koskevan kirjelmän, missä sanottiin itsenäisyyden auttavan työläisiä luokkataistelussa porvareita vastaan. Samalla lähetystö keskusteli henkilökohtaisesti Leninin ja Leo Trotskin kanssa, jotka lupasivat suhtautua myötämielisesti itsenäisyyden tunnustamiseen. Paitsi puolueen keskuskomitean jäseniä, Lenin oli Kansankomissaarien neuvoston eli bolshevikkihallituksen puheenjohtaja ja Trotski sen ulkoasiainkomissaari. Ainakin Lenin ja Wiik tunsivat toisensa entuudestaan, olihan Wiik ollut keskeisiä henkilöitä kun Leniniä piiloteltiin Suomessa heinäkuusta lokakuulle ennen kuin Lenin palasi Pietariin ja aloitti vallankumouksen.

Kolme päivää myöhemmin Pietariin saapunut hallituksen virallinen lähetystö P.E. Svinhufvudin johdolla jätti Venäjän hallitukselle kirjeen, missä pyydettiin virallista tunnustusta itsenäisyydelle. Svinhufvudin lisäksi delegaatioon kuuluivat Idman ja Enckell. Asiaa ei kuitenkaan otettu käsittelyyn, koska kirje olisi pitänyt osoittaa Venäjän hallituksen sijaan Kansankomissaarien neuvostolle. Uudenvuoden aattoaamuna lähetystö toimitti uuden asiakirjan ja vuoden viimeisillä hetkillä lähetystö sai vastaanottaa neuvoston tunnustuksen. Toimeenpanevan keskuskomitean lopullinen ja virallinen hyväksyntä Suomen itsenäistymiselle saatiin 4. tammikuuta 1918. Suomalaisissa sanomalehdissä itsenäistymisen lopullisesta sinetistä tiedettiin kertoa loppiaisena 6. tammikuuta 1918.

Sosialistit saivat itsenäistymisepisodista aiheen ilkkua ”mitä me sanoimme”. Eduskunnassa oli 6. joulukuuta ollut esillä kaksi ehdotusta Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistamisesta. Kaikkien porvarillisten ryhmien puheenjohtajien allekirjoittamassa ehdotuksessa Suomi julistautuu itsenäiseksi tasavallaksi ja hallitukselle annetaan valtuudet hankkia ulkovaltojen tunnustus itsenäisyydelle. Sosialidemokraattien Kullervo Mannerin tekemässä vastaehdotuksessa kannatettiin myös itsenäiseksi julistautumista, mutta Venäjän kanssa sovinnollisesti tehtävällä sopimuksella sekä muista maiden välisistä suhteista neuvottelemalla. Hallituksen ehdotus voitti äänin 100-88.

Työmies-lehdessä ihmeteltiin kuinka porvarihallitus saattoi sivuuttaa Venäjän ja kääntyä ensin Saksan hallituksen puoleen pyytäen tältä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. ”Venäjälle ei ollut virallisesti edes ilmoitettu saatikka siltä pyydetty tunnustusta!”

Työmiehessä oltiin sitä mieltä, että porvarit tekevät kaikkensa mustamaalatakseen työväenliikettä. Uudessa Suomettaressa puolestaan kauhisteltiin vallitsevaa hirmuvaltaa ja alhaisimpien kansanosien kurittomuutta. Oli ajauduttu todella kauas edes teoreettisen sovinnon tieltä. Järjestyskaartit ja suojeluskunnat jatkoivat järjestäytymistään. Tampereella pidettiin Työväen järjestyskaartien edustajakokous 16.-18.12.1917. Alun perin kaksipäiväiseksi tarkoitettu kokous venähti kolmipäiväiseksi, mikä kertonee näkemyseroista kaartin sisällä. Vallankumouksellinen siipi Adolf Taimen johdolla halusi irrottaa kaartit sod.dem. puolueen valvonnasta ja vaihtaa järjestyskaartien nimen punakaartiksi. Kumpikin ehdotus kumottiin niukasti, mutta vain hetkellisesti, sillä jo 6. tammikuuta Taimi sai tahtonsa perille.

Järjestysmiehenä isoeno-Anton oli tapahtumien keskipisteessä.

Helsingin työväentalon juhlasalissa pidettiin yleislakosta lähtien kiihkeitä kokouksia kokouksen perään. Joskus loppuvuodesta oli kokous, missä ensimmäisen puheen piti Oskari Tokoi. Puheessaan hän vakavasti varoitti työväestöä ryhtymästä aseelliseen seikkailuun. Jos oikein ymmärsin, hän viittasi seikkailulla siihen, että Venäjältä meillä ei ole apua saatavana, heillä on täysi työ omissa asioissaan ja, että porvaristo saa apua läntisiltä naapurimailta. Silloin nousi kuulijoiden joukosta miehiä ylös ja he lähtivät uhkaavasti kävelemään kohti Tokoita. Tokoi otti päällystakkinsa ja katsoi parhaimmaksi livahtaa näyttämön kautta pois. Nyt kansanjoukon keskuudesta nousi puhujia ylös.

– Rauta on taottava kun se on kuumaa, ensimmäinen vaahtosi.

– Me tartumme aseisiin ja taistelemme voittoon ja vapauteen, todisti toinen. Hänet tunnistin Adolf Taimi –nimiseksi agitaattoriksi, joka oli kesästä saakka lietsonut vallankumousta meillekin järjestyskaartilaisille. Taimi oli hyvää pataa Jukka Rahjan kanssa, joka oli samanlainen intoilija. Rahja kävi aina välillä Pietarista saakka rähjäämässä työväen tilaisuuksissa.

Meidän komppanian päällikkö Tamlander kertoi, että Taimi oli kovasti agitoinut vallankumousta myös Tampereella pidetyssä Työväen järjestyskaartien edustajakokouksessa ja pettynyt pahan kerran kun maltillinen linja oli vienyt voiton.

Työpaikallani Fredriksbergin konepajan sahaosastolla johtaja Kumpunen, iäkäs ja Jumalaa pelkäävä mies, ei lainkaan sietänyt vallankumouksellista toimintaa. Hän piti minusta niin paljon, että kutsui minua pojakseen ja varoitteli useaan kertaan punakaartin hommiin sekaantumasta.

– Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, Kumpunen saarnasi.

Vuoden viimeisenä työpäivänä Kumpunen tuli luokseni hyvin tuohtuneena saatuaan kuulla, että kaikki Helsingin työväen järjestyskaartilaiset oli määrätty saapumaan kokoukseen seuraavana päivänä, sunnuntaina 30. joulukuuta.

– Tämä ei pääty hyvin, ymmärrätkö sinä poika! Mutta minä keskustelin asiasta insinööri Lampénin kanssa. Sinun osaltasi, Lampén sanoi, että on hänellä sukset joilla sinä voisit lähteä illalla hiihtämään meren jäätä pitkin, ohi kaupungin. Suunnistaisit Lahteen ja sieltä kotiisi Asikkalaan.

– Tämä on hyvä suunnitelma, vastasin hetken tuumittuani. – Mutta entä jos minä hiihdän siellä pimeässä sumussa johonkin sulaan salmeen? Ei sieltä minua kukaan auta.

– Jaa, sitä ei tultu ajatelleeksi, sanoi Kumpunen. – Mitähän tässä sitten oikein tehtäisiin?

– Minä olen työssä niin kauan kun saan olla. Mutta väkivallan edessä on taivuttava, vastasin totisena.

– No niin, tehdään näin, mutisi Kumpunen ja palasi töihinsä.

En kehdannut paljastaa Kumpuselle todellista syytä lähtöhaluttomuuteeni. Kotona maalla Asikkalassa olisin vain joutunut seuraamaan sivusta, kun jossain muualla tapahtui tärkeitä asioita. Koska jotain kyllä tapahtuisi ennen pitkää, ehkä piankin. Tilanne nyt vaan oli semmoinen. Helsingissä olin tapahtumien keskipisteessä. Helsinki oli muuttunut ja minä olin muuttunut valtavasti siitä kun kaksi vuotta sitten tulin tänne. Muutin työn perässä, jään aatteen vuoksi.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, mutta se ei vielä ollut sellainen Suomi johon minä ja aatetoverini uskoimme. Työväestö uskoi parempaan tulevaisuuteen, joka koittaisi myös köyhälistölle. Mutta paremman tulevaisuuden eteen oli taisteltava, ja siihen minä olin valmis.

***
Artikkelikuvassa leijonalippu liehuu Senaatintalon katolla. Aika: 20.03.1917. Tuntematon valokuvaaja. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Punapohjainen leijonalippu on Suomen lipun malli, jota käytettiin itsenäisyyden alkuaikoina. Suomen lipuksi päätettiin toukokuussa 1918 ottaa siniristilippu. Leijonaliput poistettiin lopullisesti käytöstä vuonna 1920. Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, 1.12.1917-6.1.1918; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.

Yksi vastaus artikkeliin ”Vallankumousvuosi päättyi itsenäisyyteen

  1. Niin on ollut Suomen itsenäisyys lastu lainehilla. Suurvaltojen liikkeet, teot, politiikka ja Englannin, Saksan, Venäjän Tsaarin sukulaissuhteet sekä Venäjän vallankumous ja 1. maailmansota, missä sukulaiset tappeli kansan verellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *