Viihdettä sodan varjossa

Helsingin terveysviranomaiset olivat 1914 alussa tutkimuksissaan todenneet, että elävillä kuvilla ei ollut vahingollisia vaikutuksia lasten ja nuorten hermostoon ja näköaistiin. Näin pääkaupunkiseudun elokuvien yleisömääriä ei rajoittanut enää muu kuin sotaveroihin kuuluvan huviveron korotukset.

Kotimaisia elokuvia ei tarjonnassa juuri ollut. Laitteiston ja raakafilmin hankkiminen oli vaikeaa ja ulkokuvaus oli kiellettyä. Suomalainen elokuvatuotanto tyrehtyi lähes kokonaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua, mihin vaikutti se, että viranomaiset kielsivät ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä.

Sota-aika sai kuitenkin viihdeteollisuuden kukoistamaan. Helsingin huvitukset vetivät kaupunkiin matkustajia muualta Suomesta ja keisarikunnasta. Elokuvateattereissa oli ulkomaisten filmien ohella tarjolla oheisohjelmaa, teatterien katsomot täyttyivät kulttuurinnälkäisistä katselijoista. Vuoden 1916 pääsiäisenä saavutettiin Helsingissä uusi matkustajaennätys.

Työväestö alkoi järjestäytyä 1890-luvun lopulla. Samaan aikaan työväenjärjestöt alkoivat rakennuttaa omia kokous- ja juhlatilojaan, joissa järjestettiin myös ohjelmallisia iltamia. Työväenyhdistyksen toimintamuotoihin kuului alusta saakka harrastajateatteritoiminta. Aluksi myös raittiusliikkeellä oli työväestön keskuudessa paljon kannatusta ja niiden yhteydessä toimi omia näyttämöitä. Koiton Näyttämöstä kasvoi 1910-luvulla Helsingin johtava harrastajateatteri.

Isoeno Antonkin osasi ottaa ilon irti elämästä.

Elämään mahtui toki paljon muutakin kuin työtä ja sotauutisia. Virtakallion tanssikurssilla Annankadulla sai kertamaksulla hyvää tanssioppia ja tanssimuotia. Arkisin kurssi alkoi seitsemältä, sunnuntaisin neljältä, kirjautuminen sisään tapahtui aina puoli tuntia aikaisemmin. Tansseissa tuli käytyä usein, kuka sitä nyt ahtaissa asunnoissa jouti aikaansa viettämään. Tytöt tykkäsivät, kun osasi mennä muotitansseja kuten rheinländerpolkkaa, englantilaista sottiisia ja maxisea.

Tansseissa saattoi käydä vaikka joka ilta ja eri puolilla kaupunkia, jos halusi ja raha riitti piletteihin ja sen päälle laitettavan sotaveron maksuun. Helsingin työväentalolla järjestetyt tanssi-iltamat olivat tietenkin suosituimpia. Saman illan aikana siellä saattoi olla kolmetkin tanssit: isommat kahdella orkesterilla juhlasalissa ja pienemmät iltamat Jyryn voimistelusalissa ja jossain suurista kokoussaleista. Iltamien järjestäjävuorot kulkivat ammattiosastoittain ja niillä kerättiin rahaa muuhun toimintaan. Tanssi-iltamien tuotoilla rahoitettiin myös perhe-iltamia, joiden ei ollut tarkoituskaan tuottaa voittoa. Niissä ei tietenkään tanssittu. Enon tyttärien Aunen ja Saiman perhe-iltamien suosikkiohjelmiin kuuluivat kansantanssisoitto, pianonsoitto, soololauluesitykset, sekä runot ja sadut.

Sunnuntaisin saattoi olla järjestettyjä kävelyretkiä sopivan matkan päässä sijaitsevalle seurantalolle. Perillä oli tarjolla karamellia, keksiä ja Toivolan limonaadia sekä tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aaton iltamat Helsingin Työväenyhdistyksen graniittilinnan juhlasalissa olivat iso, odotettu tapahtuma ja ohjelma sen mukaista: Jyryn miesvoimistelijoiden näytös, runonlausuntaa, tanssiesitys, miesköörin laulua, J. Alfred Tannerin kupletteja ja lopuksi tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aamuna meitä nuoria vaelsi joukoittain Eläintarhaan. Tytöt olivat askarrelleet palmunlehtiä, joita me pojat sitten kävimme nappaamassa tyttöjen käsistä. Ja tytöt taas kävivät kiskomassa ryöstettyjä palmunlehviä takaisin poikien muka estellessä. Näin kisaillen löytyi yhdelle jos toisellekin oma pari, jonka kanssa viettää loppupäivä ja ehkä päästä illalla saatillekin.

Eduskuntavaalien jälkeen heinäkuussa pidettiin Työväentalolla tietenkin vaalitanssiaiset. Ja kun selvisi, että sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut enemmistön eduskuntapaikoista, niin taas tanssittiin.

Hippodrom Sirkuksessa pidettiin jännittäviä painiotteluja, joissa kävi ulkomaisia champiooneja. Joillain painijoilla oli taiteilijanimi kuten Mustanaamio tai Sininaamio. Hippodromin lipun hintaan kuului ilmainen paluulippu ratikalla keskustaan.

Muita huvittelumuotoja olivat teatteri ja elokuvat. Koiton Näyttämön ja Sörnäisten työväenyhdistyksen Näytelmäseuran esitykset olivat suosittuja. Sörkan leffoista voi mainita Salaman, Fennian, Oihonnan, Lyyran ja Kalevan. Ohjelmat olivat lukukaapeissa elokuvien ulkopuolella ja niistä sai lukea sisällön ja tietää pituuden.

Salamassa esitettiin kovia lännenkuvia. Ensimmäisessä näytöksessä sali oli talvisin aina jääkylmä, mutta suuret kamiinat lämmitettiin tulikuumiksi ja kohta kiviseinät alkoivat tippua vettä. Yhdellä piletillä sai istua salissa niin pitkään kuin halusi. Suurin osa leffoista oli halvalla ja huonosti tehtyjä. Eräässäkin kohtauksessa oli sukellusvene merenpohjassa ovi auki, mutta vettä ei mennyt sisään.

– Jätkät, ovi kiinni tai hukutte, kuului silloin katsomosta huuto.

Varsinkin pikkupojilla, jotka katsoivat joka elokuvan useaan kertaan, oli tapana huudella jännittävissä kohdin paljastuksia, kuten ”ei sitä hirtetä” tai ”apujoukkoja tulee”. Siitä hyvästä heille sateli takaisin vihaisia huutoja. Toilettejahan elokuvateattereissa ei ollut joten näytäntöjen loputtua piti kiireesti juosta kilpaa säästöpankin rantaan lirittämään, jos ei ollut osannut pitää varaansa. Joskus näki jonkun humalaisen horjuvan kesken näytännön kohti orkesterimonttua samoissa aikeissa.

Leffojen väliajalla oli ohjelmaa. Sörkän leffojen kuuluisimmat esiintyjät olivat Moukun Fransse ja Kilu-Kalle. Keskikaupungin suurissa elokuvateattereissa oli suuret orkesterit ja väliajoilla kabareeohjelmaa.

*

Pääasialliset lähteet: TMT 409:12053, 171:2794, 130:1975, 190:3127 TA; Suomen Urheiluarkisto. If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry; Seppälä, Mikko-Olavi (2010): Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet, SKS (s. 14-64); Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918 (s. 66); Minerva; http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/historia.html.
Tekstissä mainittu Hippodrom Sirkus sijaitsi nykyisen Kisahallin paikalla.

Asunto Pitkänsillan pohjoispuolelta

Uutta Pitkääsiltaa rakennetaan 1912, puurakenteinen vanha silta näkyy vieressä. Helsingin kaupunginmuseo.

Entisen Fredriksbergin konepaja-alueen, nykyisen Konepajan asuinalueen paikalla lainehti vielä 1800-luvun alussa Sörnäisten järvi. Järveä alettiin kuivata viljelysmaaksi ja laitumiksi 1820-luvun loppupuolella. Vuoteen 1850 mennessä järvi ympäristöineen oli jo niittyä ja osittain raivattu pelloksi.

Sörnäisten satamaan vedettiin sivuraide Pasilasta 1863, ja Sörnäisistä tuli Suomen ensimmäinen satama, jonne kauppatavarat voitiin rautatievaunuilla tuoda satamalaiturille. Ensimmäinen öljysäiliö rakennettiin 1889. Sörnäisten satamaradan varrella oleva tasainen peltoalue oli ihanteellinen paikka, kun päärautatieaseman vieressä toimiva Helsingin konepaja kävi ahtaaksi ja oli löydettävä paikka, jossa toiminnalla olisi myös laajentumisvaraa. Tuotannollinen toiminta Fredriksbergin (myöh. Pasilan) konepajalla alkoi vuonna 1903. Vuonna 1917 työntekijöitä oli yli 900. Yleisilmeeltään konepaja-alue oli hyvin yhtenäinen rakennusmateriaalina käytetyn punatiilen ansiosta.

Helsingin työväenyhdistyksen rakennuttama graniittinen jugend-tyylinen työväentalo valmistui vuonna 1908. Kallion harmaagraniittinen kirkko valmistui 1912 ja samana vuonna valmistui myös Helsingin kantakaupungin Hakaniemeen yhdistänyt Pitkäsilta. Kivirakenteinen silta on järjestyksessään viides paikalle rakennettu silta.

Tässäpä faktaa ympäristöstä, minne isoenoni muutti tammikuun alussa 1915. Miten hän itse olisi saapumista uuteen paikkaan ja ympäristöään ja kuvannut? Ehkäpä näin:

Veturi puhalsi savua ylös tummenevalle pakkastaivaalle kun Fredriksbergin asemalla astuin junasta alas asemalaiturille, missä eno oli minua vastassa. Kävelimme läpi asemahallin pujotellen ohi myyjien, joilta sai ostaa kahvia, keitettyä maitoa, pullaa ja tupakkaa. Emme kuitenkaan pysähtyneet, vaan jatkoimme matkaa Fredriksperinkadulle, enon asunnolle päin.

Pian tuloni jälkeen kävin ilmoittautumassa poliisin osoitetoimistoon. Olin saanut alivuokralaiskortteerin osoitteessa 3 linja 30 B huone numero 58. Talo oli kaksikerroksinen kivijalan päällä seisova puutalo, jossa oli useita pieniä hellahuoneita ja muutama vähän isompi huone ja keittiö. Joka huonetta kohden oli vähintään viisi asukasta ja ahdasta kaikkialla. Minäkin nukuin yöt kokoonpantavassa pukkisängyssä, jonka kankaan aamulla rullasin kannatinpuiden ympärille ja laitoin huoneen nurkkaan pystyyn päivän ajaksi.

Silloin kun isä oli työskennellyt Sörnäisissä satamatyömiehenä, oli Pitkänsillan pohjoispuolella vielä hyvin vähän asutusta ja työläisiä asui paljon myös kantakaupungin länsilaidalla, Punavuoressa, Kampissa ja Ruoholahdessa. Sörnäisten satama, satamaan vievä rata ja konepajojen rakentaminen radanvarteen olivat tuoneet alueelle lisää töistä ja paljon lisää asukkaita. Nyt suurin osa työläisistä asui Kalliossa ja sen lähialueilla. Puutalojen kortteleista erottautuivat komeat graniittiset Kallion kirkko, Työväentalo ja Pitkäsilta.

Työläiskaupunginosan ydin oli kuhiseva Hakaniemen tori. Toria reunustivat valtavat halkopinot, koska huoneita lämmitettiin puilla lämpiävillä kakluuneilla. Sörnäisten satamaradalta oli vedetty sivuraide Hakaniemeen, jota pitkin saatiin kuljetettua isoja määriä polttopuita torille myytäväksi. Klapikauppoja oli myös useiden talojen kellareissa. Jouluisin Pelastusarmeija lahjoitti köyhille puita. Juokseva vesi, viemäröinti, sähköt olivat ylellisyyttä, joita läheskään kaikilla ei ollut. Asukkaiden yhteiset puuvessat sijaitsivat talojen sisäpihoilla. Peseytyminen tapahtui yleisissä saunoissa. Naiset kantoivat vastuun perheestä ja järjestyksestä, isät tekivät pitkiä työpäiviä ja ottivat mielellään viinaryyppyjä, näkäräisiä. Perheenäitien lisätienestien toivo oli enimmäkseen satunnaisissa ompelutöissä ja pyykinpesussa. Linjojen varsilla oli paljon pikkukauppoja. Suutareita ja räätäleitä oli useampia. Heillä riitti työtä, vanhoja korjattiin ja uusia teetettiin mittojen mukaan.

Linjoilla oli halvat vuokrat ja väki monenkirjavaa. Miehistä suuri osa työskenteli tehtaissa tai ulko- ja sekatyömiehinä, joiden palkka oli kiinni suhdanteista. Joskus töitä oli, joskus ei. Varmoista tuloista ammattimies, kuten poliisi tai rautatieläinen, saattoi säästää rahaa omaan asuntoon. Kallioon ja Alppilaan nousikin työväen omia asunto-osakeyhtiöitä, joissa rautatieläisten osuus oli huomattava. Hellahuoneen tai huoneen ja keittiön hinta ennen maailmansodan alkua oli noin 1200-1500 markkaa, joten halvoilla lainoilla ei tarvinnut kovinkaan kauan työmiehen pistää syrjään 25 tai 50 pennin maksueriä.

Lapsia oli kaikkialla. Ahtaiden asuntojen vuoksi vapaa-aika vietettiin ulkosalla leikkien. Lasten täytyi myös osallistua perheen elatukseen niin pian kuin kynnelle kykenivät. Lehtien myyminen ja koteihin jakaminen oli kymmenen korvilla olevien lasten yleisin työ. Pääasiassa lehdet ostettiin irtonumeroina kaduilta, mutta sunnuntaiaamuisin niitä kaupiteltiin myös ovelta ovelle. Silloin ostettiin Työmiestä ja Helsingin Sanomiakin.

Pojat saattoivat saada taskurahoja kantamalla venäläisten upseerien rouvien kauppakantamuksia ja joulun aikaan joulukuusia rautatientorilta koteihin, tai toimittamalla sotilaiden kortinpeluupaikoille ruokaa.

Kaiken kaikkiaan elämä maalaiselon hiljaisuuden jälkeen näyttäytyi nuorelle miehelle Helsingissä oikein mielenkiintoisena.

*
Lähteet TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Helsingin kaupunginmuseo / Työväen asuntomuseo ja sen julkaisut; Arkkitehtitoimisto Livady: Pasilan konepaja. Rakennushistorian selvitys ja inventointi.