Painijaksi Helsingin Jyryyn

Maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka oli rautateiden konepajoilla kymmenen tunnin työpäivä. Päivä alkoi seitsemältä aamulla ja päättyi kuudelta illalla. Ruokatunti oli kahdestatoista yhteen. Lauantaisin ja aattoina työskenneltiin seitsemästä kahteen. Konepajojen työntekijöitä ei luettu varsinaisiksi rautatieläisiksi, jotka olivat järjestäytyneet Suomen Rautatieläisten Liittoon ja Suomen Veturimiesten ja Lämmittäjäin Liittoon. Konepajojen työntekijät kuuluivat yleensä Suomen Valtionrautateiden Konepajojen Työväenyhdistykseen, mutta osa saattoi kuulua myös oman ammattikuntansa liittoon, esimerkiksi maalarit maalarityöntekijöiden liittoon.

Helsingin Jyry, viralliselta nimeltään Helsingin Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Jyry, perustettiin 1902. Se oli työväenliikkeen poliittisiin tavoitteisiin sitoutuneiden työväenurheiluliikkeiden edelläkävijä. Jyry ei hyväksynyt jäseniinsä muita kuin ammatillisesti järjestäytyneitä työläisiä. Paini ja voimistelu olivat Jyryn ja sittemmin muidenkin työväenseurojen keskeiset lajit. Helsingin Työväenyhdistyksen 1908 rakennuttamasta työväentalosta Jyry sai kunnolliset toimitilat.

Sakilaiset olivat kaupunkiin asettuneita 1900-luvun alun työläisnuoria, sekatyömiehiä, hanttihommien tekijöitä, oman aikansa jengiläisiä. Sakilaisilla tarkoitetaan yleensä Helsingin katujen kundeja ja friiduja. Sakilaisilla oli oma tunnistettava pukeutumistyylinsä. Miehillä oli liina kaulassa ja mahdollisimman leveälahkeiset, tummat housut, naisilla vekkihame ja merimiespusero. Heillä oli oma kunniakoodistonsa ja kielensä. Heidän äänekästä ja väkivaltaista käyttäytymistään paheksuivat niin sivistyneistö kuin työväestökin. Sakilaisuus oli hyvin maskuliinista, naisia esineellistettiin ja heihin kohdistui väkivaltaa, mutta he saattoivat turvautua väkivaltaan itsekin, myös miehiä kohtaan. Sakilaisilla oli oma tanssimuoto, eroottissävyinen pisto.

Työväenseurat eivät mielellään päästäneet sakilaisia tilaisuuksiinsa, näin kertoo myös isoeno-Anton.

Alkuvuosi 1917 oli rauhallista aikaa. Olin tyytyväinen uuteen työpaikkaani Fredriksbergin konepajalla. Elintarviketilanne jatkoi huononemistaan, mutta meillä ei kuitenkaan ollut isompaa hätää, kun oli sukulaisia maalla ja konepajallakin oli oma elintarvikkeiden jakelu työläisille.

Liityin saman tien työväenyhdistykseen sen jälkeen kun aloitin työt Fredriksbergillä. Konepajalla oli ammatillisesti järjestäydyttävä, jos halusi siellä viihtyä. Ei painostusta ollut, mutta kumminkin huomautettiin, että se on niin kuin velvollisuus. Ja tavallisena kunnon työläisenä niinhän se onkin

Nyt kun minulla oli ammattiosaston jäsenkirja taskussa, niin marssin helmikuun 8. päivä 1917 Työväentalolle Jyryn toimistoon ja liityin seuran jäseneksi. Maksoin jäsenmaksun, sain leimatun jäsenkirjan ja nimeni isoon jäsenkirjaluetteloon. Katselin ihastuneena, kun nimeni kirjoitettiin ensimmäiseksi uudelle, tyhjälle aukeamalle. Erityisesti ihastelin ammattinimikettäni: sahatyömies. Oikea kunnon työläinen! Pian takanani jonossa seisovat alkoivat rykiä ja liikehtiä siihen malliin, että ymmärsin antaa tilaa seuraavalle.

Jyryllä oli Työväentalolla isot tilat: tilava voimistelusali, painihuone, toimistohuone, kaksi pukuhuonetta ja mikä ihmeellisintä: suihkuhuone, jossa oli lämminvesilaite! Kyllä siellä kelpasi painiharjoitusten jälkeen suihkutella itsensä puhtaaksi, vaikkakin kertamaksulla 10 penniä.

Koska olen itsekin pitkä mies, niin minulle laitettiin usein harjoitusvastustajaksi Mikko Kokko, lempinimeltään Pitkä-Kokko. En erityisemmin miehestä pitänyt, kiivas ja täynnä itsekehua. Lempinimi johtui siitä, että Jyryssä oli yhteensä seitsemän Kokkoa, joista tunnetuimmat olivat painijaveljekset Sulo ja Jalmari Kokko.

Seuran mestaripainijoista tulee mieleen ainakin Adam Malm ja Thure Ahlberg ja Oskari Kumpu. Sekä August Jokinen ja tietenkin oman pitäjän poika Alex Järvinen Asikkalasta, jotka molemmat olivat minun liittyessäni jo ammattilaisuralla. Helsingin Kisa-Veikkoihin karannutta höyhensarjalaisista Kalle Anttilaa valmentaja usein kaipaili takaisin Jyryn leiriin.

Kalle Anttilan räätäliliikkeessä kävin teettämässä mittatilauspuvun, oikein hyvän sellaisen, ja Anttila antoi vähän alennustakin, kun kuuli, että olen Jyryn painijoita.

Laitoin uuden puvun päälleni Haagan nuorisonseurantalolla järjestettyihin tanssiaisiin. Sinne tuli joukko räyhähenkisiä sakilaisia, jotka heti rupesivat poikaparilla tanssimaan. Järjestysmiehet kiskoivat pojat irti toisistaan ja pyöräyttivät vuorotellen jokaisen eteenpäin mieheltä toiselle ja lopulta ulos. Kun minä olin siinä sopivasti järjestysmiesten jatkeena, niin osallistuin sakilaisten ulosheittämiseen. Sain pihalla väännettyä yhdeltä pojalta puukon pois kädestä ennen kuin se ennätti pistää sillä ketään. Hetken uhoiltuaan sakilaiset arvioivat ylivoiman liian suureksi ja läksivät kiroillen tiehensä.

Järjestysmiesten johtaja, riskin näköinen mies, tuli kättelemään.

– Jalmari Tyllinen, hän esitteli itsensä. – Rakennusmies päivällä, Jyryn painija illalla. Olen tainnut nähdä sinut salilla, olet varmaankin aika uusi joukossamme.

Myönsin, että olin vasta äskettäin liittynyt Jyryyn. En malttanut kuitenkaan olla kehumatta, että olin aikaisemmin ollut mukana Asikkalan nuorisoseuran painijoukkueessa, joten laji oli tuttu ja mieluinen.

Tyllinen pyysi minut saman tien ovimieheksi seuraaviin Jyryn järjestämiin iltamiin.

– Semmoinen määrä pidetään ovimiehiä, että jos joku vähän häiritsee taikka tanssii poikaparissa, niin viedään ulos, hän ohjeisti.

– Lippuja myydään vähän humalaisillekin, mutta jos yrittää häiriötä, niin se on heti ulos. Kerran on annettu elinikäinen porttikielto yhdelle sakilaiselle, joka pisti puukolla monta haavaa yhdelle järjestysmiehistä.

Niissä iltamissa missä ensimmäistä kertaa toimin ovimiehenä ei ollut sakilaisia. Ongelmia aiheutti kuitenkin tunnettu Rampuli-niminen häiritsijä, joka oli tuonut mukanaan pari rähisevää kaveriaan. Saimme miehissä poistettua senkin sakin.

Totesin, että elämäni oli nyt hyvin mallillaan.

***
TMT 130:1975 ja 171:2794 TA; If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry. Suomen Urheiluarkisto; Pääkkönen-Laine, Leena (1978) Helsingin Jyry. 75 vuotta työläisurheilua. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos; Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa: http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/koskela2.html

Asunto Pitkänsillan pohjoispuolelta

Uutta Pitkääsiltaa rakennetaan 1912, puurakenteinen vanha silta näkyy vieressä. Helsingin kaupunginmuseo.

Entisen Fredriksbergin konepaja-alueen, nykyisen Konepajan asuinalueen paikalla lainehti vielä 1800-luvun alussa Sörnäisten järvi. Järveä alettiin kuivata viljelysmaaksi ja laitumiksi 1820-luvun loppupuolella. Vuoteen 1850 mennessä järvi ympäristöineen oli jo niittyä ja osittain raivattu pelloksi.

Sörnäisten satamaan vedettiin sivuraide Pasilasta 1863, ja Sörnäisistä tuli Suomen ensimmäinen satama, jonne kauppatavarat voitiin rautatievaunuilla tuoda satamalaiturille. Ensimmäinen öljysäiliö rakennettiin 1889. Sörnäisten satamaradan varrella oleva tasainen peltoalue oli ihanteellinen paikka, kun päärautatieaseman vieressä toimiva Helsingin konepaja kävi ahtaaksi ja oli löydettävä paikka, jossa toiminnalla olisi myös laajentumisvaraa. Tuotannollinen toiminta Fredriksbergin (myöh. Pasilan) konepajalla alkoi vuonna 1903. Vuonna 1917 työntekijöitä oli yli 900. Yleisilmeeltään konepaja-alue oli hyvin yhtenäinen rakennusmateriaalina käytetyn punatiilen ansiosta.

Helsingin työväenyhdistyksen rakennuttama graniittinen jugend-tyylinen työväentalo valmistui vuonna 1908. Kallion harmaagraniittinen kirkko valmistui 1912 ja samana vuonna valmistui myös Helsingin kantakaupungin Hakaniemeen yhdistänyt Pitkäsilta. Kivirakenteinen silta on järjestyksessään viides paikalle rakennettu silta.

Tässäpä faktaa ympäristöstä, minne isoenoni muutti tammikuun alussa 1915. Miten hän itse olisi saapumista uuteen paikkaan ja ympäristöään ja kuvannut? Ehkäpä näin:

Veturi puhalsi savua ylös tummenevalle pakkastaivaalle kun Fredriksbergin asemalla astuin junasta alas asemalaiturille, missä eno oli minua vastassa. Kävelimme läpi asemahallin pujotellen ohi myyjien, joilta sai ostaa kahvia, keitettyä maitoa, pullaa ja tupakkaa. Emme kuitenkaan pysähtyneet, vaan jatkoimme matkaa Fredriksperinkadulle, enon asunnolle päin.

Pian tuloni jälkeen kävin ilmoittautumassa poliisin osoitetoimistoon. Olin saanut alivuokralaiskortteerin osoitteessa 3 linja 30 B huone numero 58. Talo oli kaksikerroksinen kivijalan päällä seisova puutalo, jossa oli useita pieniä hellahuoneita ja muutama vähän isompi huone ja keittiö. Joka huonetta kohden oli vähintään viisi asukasta ja ahdasta kaikkialla. Minäkin nukuin yöt kokoonpantavassa pukkisängyssä, jonka kankaan aamulla rullasin kannatinpuiden ympärille ja laitoin huoneen nurkkaan pystyyn päivän ajaksi.

Silloin kun isä oli työskennellyt Sörnäisissä satamatyömiehenä, oli Pitkänsillan pohjoispuolella vielä hyvin vähän asutusta ja työläisiä asui paljon myös kantakaupungin länsilaidalla, Punavuoressa, Kampissa ja Ruoholahdessa. Sörnäisten satama, satamaan vievä rata ja konepajojen rakentaminen radanvarteen olivat tuoneet alueelle lisää töistä ja paljon lisää asukkaita. Nyt suurin osa työläisistä asui Kalliossa ja sen lähialueilla. Puutalojen kortteleista erottautuivat komeat graniittiset Kallion kirkko, Työväentalo ja Pitkäsilta.

Työläiskaupunginosan ydin oli kuhiseva Hakaniemen tori. Toria reunustivat valtavat halkopinot, koska huoneita lämmitettiin puilla lämpiävillä kakluuneilla. Sörnäisten satamaradalta oli vedetty sivuraide Hakaniemeen, jota pitkin saatiin kuljetettua isoja määriä polttopuita torille myytäväksi. Klapikauppoja oli myös useiden talojen kellareissa. Jouluisin Pelastusarmeija lahjoitti köyhille puita. Juokseva vesi, viemäröinti, sähköt olivat ylellisyyttä, joita läheskään kaikilla ei ollut. Asukkaiden yhteiset puuvessat sijaitsivat talojen sisäpihoilla. Peseytyminen tapahtui yleisissä saunoissa. Naiset kantoivat vastuun perheestä ja järjestyksestä, isät tekivät pitkiä työpäiviä ja ottivat mielellään viinaryyppyjä, näkäräisiä. Perheenäitien lisätienestien toivo oli enimmäkseen satunnaisissa ompelutöissä ja pyykinpesussa. Linjojen varsilla oli paljon pikkukauppoja. Suutareita ja räätäleitä oli useampia. Heillä riitti työtä, vanhoja korjattiin ja uusia teetettiin mittojen mukaan.

Linjoilla oli halvat vuokrat ja väki monenkirjavaa. Miehistä suuri osa työskenteli tehtaissa tai ulko- ja sekatyömiehinä, joiden palkka oli kiinni suhdanteista. Joskus töitä oli, joskus ei. Varmoista tuloista ammattimies, kuten poliisi tai rautatieläinen, saattoi säästää rahaa omaan asuntoon. Kallioon ja Alppilaan nousikin työväen omia asunto-osakeyhtiöitä, joissa rautatieläisten osuus oli huomattava. Hellahuoneen tai huoneen ja keittiön hinta ennen maailmansodan alkua oli noin 1200-1500 markkaa, joten halvoilla lainoilla ei tarvinnut kovinkaan kauan työmiehen pistää syrjään 25 tai 50 pennin maksueriä.

Lapsia oli kaikkialla. Ahtaiden asuntojen vuoksi vapaa-aika vietettiin ulkosalla leikkien. Lasten täytyi myös osallistua perheen elatukseen niin pian kuin kynnelle kykenivät. Lehtien myyminen ja koteihin jakaminen oli kymmenen korvilla olevien lasten yleisin työ. Pääasiassa lehdet ostettiin irtonumeroina kaduilta, mutta sunnuntaiaamuisin niitä kaupiteltiin myös ovelta ovelle. Silloin ostettiin Työmiestä ja Helsingin Sanomiakin.

Pojat saattoivat saada taskurahoja kantamalla venäläisten upseerien rouvien kauppakantamuksia ja joulun aikaan joulukuusia rautatientorilta koteihin, tai toimittamalla sotilaiden kortinpeluupaikoille ruokaa.

Kaiken kaikkiaan elämä maalaiselon hiljaisuuden jälkeen näyttäytyi nuorelle miehelle Helsingissä oikein mielenkiintoisena.

*
Lähteet TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Helsingin kaupunginmuseo / Työväen asuntomuseo ja sen julkaisut; Arkkitehtitoimisto Livady: Pasilan konepaja. Rakennushistorian selvitys ja inventointi.

Maalta Helsinkiin 1915

Isänpuoleisen isoäitini veli, isoenoni Anton Vilén aloitti työt Helsingissä Valtion Rautateiden Fredriksbergin  konepajan sahaosastolla 12. tammikuuta 1917. Työpaikka oli onnenpotku ja enteili turvattua tulevaisuutta. ”Työllisyys oli hyvä, eihän valtion työstä pantu pois ellei tehnyt jotain rikosta.” Vähänpä hän aavisti, mitä runsaan vuoden päästä tapahtuisi.

Anton oli kaksi vuotta aikaisemmin muuttanut töihin Helsinkiin kotitilaltaan Asikkalan Vesivehmaalta. Helsinki oli Lahden suunnasta tuleville päijäthämäläisille luonnollisin paikka hakeutua ansiotöihin. Kasvava Helsinki oli jo 1870-luvulta lähtien tarjonnut lähes loppumattomasti töitä malta tulleelle, kouluttamattomalle työvoimalle. Miehet pestautuivat töihin Sörnäisten satamaan tai kasvavan Helsingin rakennustyömaille. Naiset aloittivat usein palvelijoina perheissä. Osa tulijoista juurtui kaupunkiin, osa palasi takaisin kotiseuduilleen säästettyään tienesteistään kenties rahaa lunastaakseen osuutensa pienestä perintötilasta.

Olen joskus miettinyt missä tunnelmissa isoeno-Anton kotoaan lähti. Kuvittelen, että hän olisi kertonut matkaan lähdöstään jotensakin näin:

Varhain tammikuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1915 isä haki hevosen tallista ja valjasti sen reen eteen. Minä kiinnitin lyhdyt sivuille ennen kuin nousin kyytiin. Asettelin kapsäkin ja ruokakorin jalkoihin ja käännyin vilkuttamaan hyvästiksi sisaruksilleni, jotka olivat kokoontuneet tuvan kuurankukkien koristaman ikkunan ääreen seuraamaan matkalle lähtöäni.

– Läksit sitten teitä isäs astumaan, tokaisi isäni Paimelassa, ennen Vesijärven yli vievän jäätien alkua. Myönsin näin olevan. Mitään muuta emme sitten puhuneetkaan ennen kuin heitimme hyvästit Lahdessa.

Isäni Juho Kustaa Vilén oli nuorena miehenä ollut Helsingissä töissä satamatyömiehenä Sörnäisissä, ja Helsinkiin olin minäkin nyt töihin matkalla. Meidän perältä ovat miehet lähteneet usein pääkaupunkiin lisätienestejä hankkimaan, naiset vähän harvemmin. Isä palasi takaisin kotikylään Asikkalan Vesivehmaalle kun meni naimisiin äitini Elviiran kanssa. Ensi alkuun heillä oli torpan maat vuokralla kunnes äiti peri kotinsa Heikkilän talon maita. Minä, Anton, olen lapsista vanhin, syntynyt vuonna 1892. Minun jälkeeni tulivat Usko, Ida, pienenä kuollut Naima, Kalle, Väinö ja Hulda.  Hulda ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, kun äitini kuoli vuonna 1911. Vanhin siskoni Ida päätyi lapsenpiiaksi, vaikka oli haaveillut koulunkäynnistä. Isä ei koulunkäyntihaaveista perustanut, hänelle riitti kun lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Itse hän ei taitanut kunnolla kumpaakaan.

Äidin nuorempi veli, Willehard Toivonen oli äitini kuoleman aikoihin muuttanut Helsinkiin vaimonsa Sofian ja pienten tyttäriensä eli serkkujeni Aunen ja Saiman kanssa. Viime syksynä, kun eno oli Asikkalassa käymässä, hän otti puheeksi minunkin Helsinkiin muuton. Nimittäin elokuussa 1914 Helsingissä levisi huhu saksalaisten pikaisesta maihinnoususta ja Sofia pakeni pikkutyttöjen kanssa turvaan maalle, niin kuin silloin teki moni muukin helsinkiläinen. Venäjä oli julistanut sodan Saksalle ja epäiltiin, että saksalaiset yrittävät nousta maihin Helsingissä ja hyökätä sitä kautta Pietariin. Kun pelättyä hyökkäystä ei tullutkaan, tuli eno hakemaan perheensä takaisin kotiin. Lupasin kyyditä heidät Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille, siitä paikallisjunalla Lahteen ja edelleen Helsinkiin. Siinä pihalla lähtöä tehdessämme eno virkkoi isälleni sen, mistä olimme jo keskenämme sopineet.

– Eikös se olisi tuon pojankin jo korkea aika tulla Helsinkiin omaa rahaa tienaamaan. Minä lupaan hankkia työpaikan ja kortteerin. Vaikka heti, jos niin sovitaan.

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta murahti sitten, että joulun on poika vielä kotonaan, mutta eiköhän tuo ensi vuoden alusta jo jouda lähtemään.

Ja niin tapahtui.

*
Lähteet: TMT 152:2383 TA ja Reijo Husar (toim.) Vesivehmaan seudun kylien historia II, Vesivehmaan kyläyhdistys ry, 2005. Kuva on Anton Vilénin Valtiorikosylioikeuden akteissa olleista papereista.