Viihteetön vappu 1917

Vapun alla 1917 Helsingissä ilmestyvät sanomalehdet täyttyivät ilmoituksista, joissa kerrottiin liikkeiden, konttoreiden ja ravintoloiden olevan suljettuina vappupäivänä. ”Suodaksemme henkilökunnallemme vapautta Vapunpäivänä, pidetään alempana luetellut Ravintolat koko päivän suljettuina”, todettiin eräässäkin ilmoituksessa ja suljettujen ravintoloiden pitkään luetteloon kuuluivat niin Kämp, König, Kappeli kuin Kaivohuone. Oli tulossa viihteetön vappu. Myös ilmoitukset liikkeiden ja konttoreiden siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään heti vapun jälkeen olivat yleisiä.

Sosialistien vaatimus kahdeksan tunnin työajasta näytti siis toteutuvan vapaaehtoisesti monilla aloilla, vaikka työaikalaki oli vasta valmisteilla. Sen sijaan ravintoloiden sulkeminen vappuna tuskin oli kenenkään etujen mukaista. Sitä ei ollut tapahtunut ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Tosin nurkan takana ravintoloita odotti toinen yllätys, josta siitäkin kyllä selviydyttiin, osittain luovalla ajattelulla. Nimittäin toinen sosialistien voimakkaasti ajama asia, kieltolaki, oli myös edelleen vahvistamatta, vaikka ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain jo 1907. Keisari ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Uusi esitys kieltolaiksi tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen vapun jälkeen toukokuun lopussa 1917 ja kieltolaki määrättiin astuvan voimaan 1.6.1919, mikä sitten tapahtuikin, tunnetuin seurauksin.

Uusi Suometar uutisoi vapusta ”Uudenlaisena Vapunpäivänä”, joka poikkesi luonteeltaan suuresti edellisistä kun kaikki ravintolat, kahvilat, ruokapaikat ja elävätkuvat olivat suljettuina. Siis paikat, missä helsinkiläiset olivat tottuneet vappua viettämään. ”Joten ei mistään tavanomaisesta vapunvietosta voinut olla kysymyskään”.

Kello 9 aamulla Vanhan Ylioppilastalon portailla kajautettiin ilmoille isänmaallisia lauluja, jotka yleisö, etupäässä valkolakkeihin sonnustautuneet ylioppilaat ottivat vastaan suurin suosionosoituksin. Kuoronjohtajan lopuksi esittämään eläköön-huutoon Suomelle yhdyttiin voimakkaasti. Keskipäivällä liikkui lehden mukaan Pohjois-Esplanadilla tuhansiin nouseva sekalainen ihmispaljous heitellen ”aikansa kuluksi konfetteja ja serpentiinejä”, joukossa kuitenkin huomattavan vähälukuisesti ylioppilaita. Toisaalla oli käynnissä työväen vappukulkue. Sille annettiin tunnustus hyvästä järjestyksestä ja rauhallisuudesta. Miliisiä oli vahvistettu 400 miehellä ja kaduilla liikkui myös vahvistettuja sotilaspatrulleja. Ainoastaan kymmenkunta juopunutta pidätettiin.

Työväestön vappukulkue järjestäytyi Rautatientorilla ja yhtyi Hietalahdentorilta lähteneen venäläisten sotilaiden muodostamaan kulkueen kanssa Pohjois-Esplanadilla. Tässä, kuten muissakin työväenliikkeen tapahtumissa porvaristoa kismitti työväestön kaveeraaminen venäläisten sotilaiden kanssa. Taas kyseltiin, että yhäkö vain suomalaisten työläisten sopimaton kääntyminen venäläisen sotaväen puoleen jatkuu. Sitä pidettiin epäisänmaallisena ja autonomiaa rapauttavana ja suomalaisille alentavana.

Viihteettömän vapun päivän iltana päivällinen kärsimys otettiin kiinni korkojen kanssa. Osakunnat järjestivät omia tanssiaisiaan, teatterit näyttelivät loppuunmyydyille katsomoille. Myös Pitkänsillan pohjoispuolella tanssittiin työväenyhdistysten järjestämissä tapahtumissa.

Vappukulkueessa oli mukana 96 ammattiyhdistystä ja -osastoa. Yhteensä vappukulkueen osallistui Työmiehen mukaan jopa 50 000 ihmistä, mitä voi pitää hyvin isona lukuna. Jos väkeä todella oli liikkeellä noinkin paljon, oli kyseessä melkoinen joukkovoiman osoitus.

Työväen vappukulkue ja –mielenosoitus oli tarkkaan etukäteen suunniteltu ja paikat jaettu. Suomen valtionrautateiden konepajojen osasto ei ollut mukana. Saattoiko olla, että heidät oli komennettu järjestystä ylläpitämään? Näin olen tulkinnut isoeno-Antonin kuvitteellisessa kertomuksessa, koska hän kuului järjestyskaartin ensimmäiseen komppaniaan. Marraskuussa 1917 kun järjestyskaartien silloiset 24 komppaniaa organisoitiin rykmenttikokoonpanon mukaisesti, tuli Fredriksbergin konepajan ensimmäisestä komppaniasta 1-1-1 eli ensimmäisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan ensimmäinen komppania. Komppaniaa johti ilmeisesti alusta alkaen Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander.

Olimme konepajan järjestysmiesten kanssa saaneet käskyn turvata vappurauhaa kulkueen ja juhlan aikana. Helsingin suomalainen työväki oli määrätty kokoontumaan vappuna rautatientorille klo 9.45, josta järjestäydyttiin riveihin neljä henkeä rinnan siihen järjestykseen kuin etukäteen Työmiehessä julkaistu taulukko ja osastojen järjestysnumerot osoittivat. Kansallisteatterin edessä Mikonkadun puolella oli paikka kulkueen tärkeimmille eli Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnalle, laulukuoroille ja Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle. Sen jälkeen tulivat ammattiosastot alkaen kirjaltajayhdistyksestä ja kirjaltajain ammattiosastosta.

Lapsia ei kulkueeseen haluttu ja me järjestysmiehet valvoimme miliisien kanssa, että kukaan ei liittynyt matkalta mukaan. Kulkueen oli määrä olla järjestäytyneen työväen voimannäyte ja sellainen siitä tulikin. Rautatientorilta lähti juhlakulkue nelimiehisinä riveinä liikkeelle Mikonkatua myöten Pohjois-Esplanadinkadun kulmaan, josta suomalaisten rinnalle yhtyivät venäläiset toverit. Siitä kulkue jatkoi matkaa kahdeksan henkeä rinnan pitkin Pohjois-Esplanadia, Unioninkatua ja Siltasaarenkatua sekä Eläintarhan ja Fredriksberginrinnettä kohti Eläintarhan kenttää, missä juhlaohjelma toimitettiin. Ennen kuin kulkueen häntäpää kirvesmiesten ammattiosastoa myöten oli päässyt Eläintarhan kentälle, oli aikaa kulunut melkein neljä tuntia. Alkupään porukka joutui hytisemään kylmässä säässä loppupäätä odotellen, mutta ei se kauheaa ollut kun kentän keskustalle sijoitetut soittokunnat ja köörit olivat siellä viihdyttämässä.

Me järjestysmiehet valvoimme järjestystä ja puutuimme tilanteeseen vain jos joku esiintyi juopuneena tai ei totellut airuiden tai yliairueen määräyksiä, mitä ei kyllä tapahtunut. Airueet antoivat lähempiä määräyksiä, heidät tunnisti tutusta punaisesta nauhasta, joka kulki olan yli. He ohjasivat joukkueet myös asettamaan liput puhujalavojen läheisyyteen. Ohjelman yleissuoritusta ohjasi yliairueena sos.dem. kunnallisjärjestön sihteeri tov. Väinö Aalto, joka oli tavattavissa kentän keskustassa ja jolla oli merkkinä airuenauhan lisäksi punainen nauha hatun ympäri.

Kun kaikki olivat saapuneet kentälle, kajautettiin ensin Kansainvälinen, sitten Marseljeesi ja lopuksi Fanfaari. Sen jälkeen puhujalavat julistettiin avatuiksi. Puhujalavoja oli yhteensä seitsemän. Niistä olivat 1-3 suomenkielisten, 4-5 venäjänkielisten, 6 vironkielisten ja 7 ruotsinkielisten lavat. Kullakin puhujalavalla ohjasi ohjelman suoritusta kokouksen alussa valittu puheenjohtaja.

Valvoin järjestystä toisen puhujanlavan edustalla, jolla puhuivat kansanedustajat Konrad Lehtimäki ja Hanna Kohonen, ensin mainittu myös kirjailijana tunnettu, sekä sahateollisuuden luottamusmies Eero Haapalainen. Aiheet käsittelivät maailmansotaa, tekeillä olevaa elintarvikeasetusta ja kahdeksan tunnin työpäivää. Kullakin puhujanlavalla lausuttiin päivän aikana myös runoja.

Sää oli koleahko ja juhlakenttä huonossa kunnossa, josta syystä osa juhlijoista lähti pois ennen ohjelman loppuunsuorittamista eli yhteistä eläköönhuutoa, jonka jälkeen joka puhujalavalta julistettiin juhlakokous päättyneeksi.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 27.4.-3.5.1917. Artikkelikuvassa (ei välttämättä näy) 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä huhtikuussa 1917, mukana soittokunta. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui keisarin alainen poliisilaitos myös Suomessa. Poliiseihin liittyi mielikuva sotilaspoliisin, santarmin urkkijana, jotka vakoilivat sekä jääkärien etappiteitä että sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti kun keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin uudelleen palvelukseen kaikki, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta, joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa, kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA; Suomi 80: Järjestysvalta horjuu Suomessa; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.

Punaisia nauhoja napinlävessä

Perjantai-iltana 16. maaliskuuta 1917 iltakävelyllä olleet helsinkiläiset saattoivat huomata Katajanokan sotilassatamassa epätavallista liikehdintää. Meriupseerien klubin viereen ankkuroidusta sotalaivasta kuului useita laukauksia ja laukausten välissä hurraahuutoja. Sataman kaikkien sotalaivojen mastoihin oli sytytetty punainen merkkituli. Matruuseja juoksenteli pitkin Kanavakatua ja haavoittuneita kannettiin paareilla kohti meriväen lasarettia.

Helsinkiläiset siviilit eivät vielä tienneet mitä Venäjän Itämeren laivasto jo tiesi: keisari Nikolai oli luopunut kruunusta 15.3. nuoremman veljensä, suuriruhtinas Mikaelin hyväksi. Veljensä kruunusta luopumista seuraavana päivänä Mikael kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja luovutti vallan juuri muodostetulle väliaikaiselle hallitukselle.

Itämeren laivasto, komentajansa vara-amiraali Nepeninin johdolla asettui väliaikaisen hallituksen taakse. Pienen viivyttelyn jälkeen hän Pietarista saamansa käskyn mukaan vangitsi jo 16.3. aamuyöstä Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinovin, jotka myöhemmin illalla lähetettiin vangittuina Pietariin.

Huolimatta komentajansa asettumisesta väliaikaisen hallituksen tueksi puhkesi Itämeren laivastossa kapina-aalto ja illan sekä seuraavan päivän kuluessa surmattiin useita kymmeniä, joidenkin arvioiden mukaan lähemmäs sata laivaston upseeria. Korkea-arvoisin surmansa saaneista upseereista oli vara-amiraali Nepenin.

Venäjän vallankumous sai Suomessa aikaan suuren innostuksen aallon. Lehdet vapautuivat sotasensuurista ja sunnuntaina 18.3. niissä raportoitiin huomioita edellispäivänä kaduilla tapahtuneesta juhlinnasta. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin. Väliaikainen hallitus kumosi maaliskuun manifestissa 20.3. yleisvaltakunnallisen lainsäädännön lakkautetuksi, joukon Suomen autonomiaa heikentäviä asetuksia kumotuiksi ja lupasi kutsua eduskunnan koolle.

Isoeno-Antonkin osallistui vallankumouksen juhlintaan, näin ainakin uskon.

Fredriksbergin konepajalla pidettiin kokous lauantaina 17. maaliskuuta ja kerrottiin, että Venäjän tsaari oli luopunut vallasta kaksi päivää aikaisemmin ja valtaa piti Pietarissa nyt väliaikainen hallitus. Kokouksessa ilmoitettiin, että konepajalla alkaa nyt uusi komento. Työläiset ottavat sen vallan, mikä heille kuuluukin.

– Työläisiä eniten sortaneet työnjohtajat ja lakkorikkurit erotetaan, uhottiin.

Tieto vallankumouksesta ilmoitettiin kaupunkilaisille virallisesti vasta iltapäivän lisälehdissä, mutta monilla rautateiden konepajan työläisillä oli yhteyksiä Pietarin konepajalle, missä vallankumousmieliala oli aina ollut korkealla. Sieltä oli jo tihkunut tieto, että Nikolai II oli luopunut kruunusta ja veljensä, suuriruhtinas Mikael oli kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Työnteosta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään, kun kaikenlaiset huhut kiersivät ilmassa. Ennen työpäivän päättymistä tiedettiin kertoa, että Itämeren laivaston miehistö oli jo edellisiltana vallankumousinnossaan alkanut ampua upseereitaan.

Ryntäsimme heti kahden jälkeen töiden päätyttyä Helsingin keskustaa kohden. Kaduilla velloi ihmisiä, soiton ja laulun äänet sekoittuivat huutoihin ja laukauksiin. Ihmisillä näkyi punaisia nauhoja napinlävessään tai rinnassaan. Pikkupojat juoksivat ympäriinsä ja myivät vanhoista kankaista repimiään punaisia nauhoja muutamalla pennillä suikale. Minäkin ostin sellaisen. Kaikilla muillakin oli punainen nauha solmittuna käsivarteen tai napinläpeen.

– Nyt menee hyvin, Kerenski otti vallan, huudeltiin.

Ihmiset hihkuivat ja hurrasivat ja luulivat valoisimpien aikojen koittavan aivan heti.

Seuraavana aamuna hälinä oli jo rauhoittunut, mutta silti kaupungilla tungeksi ihmisiä enemmän kuin normaalisti sunnuntaina. Nyt punaisia nauhoja olivat kiinnittäneet rintaansa nekin, jotka ensimmäisessä juhlan humussa sitä eivät tehneet. Kenellä sitä ei ollut, häntä katsottiin hyvin pitkään. Jotkut olivat askarrelleet rintaansa oikein ison punaisen ruusukkeen. Kaiken yllä liehui punainen lippu Työväentalon tornissa.

***
Lähteet: Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA;TMT 152:2392 TA; Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 ; Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Seppänen Eino W. Venäjän Itämeren laivastoa Eteläsatamassa ja Katajanokalla. Kaksi keskimmäistä laivaa entisiä keisarillisia huvialuksia Standart ja Polstjärnan. Kuva otettu vuonna 1918.

 

Viihdettä sodan varjossa

Helsingin terveysviranomaiset olivat 1914 alussa tutkimuksissaan todenneet, että elävillä kuvilla ei ollut vahingollisia vaikutuksia lasten ja nuorten hermostoon ja näköaistiin. Näin pääkaupunkiseudun elokuvien yleisömääriä ei rajoittanut enää muu kuin sotaveroihin kuuluvan huviveron korotukset.

Kotimaisia elokuvia ei tarjonnassa juuri ollut. Laitteiston ja raakafilmin hankkiminen oli vaikeaa ja ulkokuvaus oli kiellettyä. Suomalainen elokuvatuotanto tyrehtyi lähes kokonaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua, mihin vaikutti se, että viranomaiset kielsivät ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä.

Sota-aika sai kuitenkin viihdeteollisuuden kukoistamaan. Helsingin huvitukset vetivät kaupunkiin matkustajia muualta Suomesta ja keisarikunnasta. Elokuvateattereissa oli ulkomaisten filmien ohella tarjolla oheisohjelmaa, teatterien katsomot täyttyivät kulttuurinnälkäisistä katselijoista. Vuoden 1916 pääsiäisenä saavutettiin Helsingissä uusi matkustajaennätys.

Työväestö alkoi järjestäytyä 1890-luvun lopulla. Samaan aikaan työväenjärjestöt alkoivat rakennuttaa omia kokous- ja juhlatilojaan, joissa järjestettiin myös ohjelmallisia iltamia. Työväenyhdistyksen toimintamuotoihin kuului alusta saakka harrastajateatteritoiminta. Aluksi myös raittiusliikkeellä oli työväestön keskuudessa paljon kannatusta ja niiden yhteydessä toimi omia näyttämöitä. Koiton Näyttämöstä kasvoi 1910-luvulla Helsingin johtava harrastajateatteri.

Isoeno Antonkin osasi ottaa ilon irti elämästä.

Elämään mahtui toki paljon muutakin kuin työtä ja sotauutisia. Virtakallion tanssikurssilla Annankadulla sai kertamaksulla hyvää tanssioppia ja tanssimuotia. Arkisin kurssi alkoi seitsemältä, sunnuntaisin neljältä, kirjautuminen sisään tapahtui aina puoli tuntia aikaisemmin. Tansseissa tuli käytyä usein, kuka sitä nyt ahtaissa asunnoissa jouti aikaansa viettämään. Tytöt tykkäsivät, kun osasi mennä muotitansseja kuten rheinländerpolkkaa, englantilaista sottiisia ja maxisea.

Tansseissa saattoi käydä vaikka joka ilta ja eri puolilla kaupunkia, jos halusi ja raha riitti piletteihin ja sen päälle laitettavan sotaveron maksuun. Helsingin työväentalolla järjestetyt tanssi-iltamat olivat tietenkin suosituimpia. Saman illan aikana siellä saattoi olla kolmetkin tanssit: isommat kahdella orkesterilla juhlasalissa ja pienemmät iltamat Jyryn voimistelusalissa ja jossain suurista kokoussaleista. Iltamien järjestäjävuorot kulkivat ammattiosastoittain ja niillä kerättiin rahaa muuhun toimintaan. Tanssi-iltamien tuotoilla rahoitettiin myös perhe-iltamia, joiden ei ollut tarkoituskaan tuottaa voittoa. Niissä ei tietenkään tanssittu. Enon tyttärien Aunen ja Saiman perhe-iltamien suosikkiohjelmiin kuuluivat kansantanssisoitto, pianonsoitto, soololauluesitykset, sekä runot ja sadut.

Sunnuntaisin saattoi olla järjestettyjä kävelyretkiä sopivan matkan päässä sijaitsevalle seurantalolle. Perillä oli tarjolla karamellia, keksiä ja Toivolan limonaadia sekä tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aaton iltamat Helsingin Työväenyhdistyksen graniittilinnan juhlasalissa olivat iso, odotettu tapahtuma ja ohjelma sen mukaista: Jyryn miesvoimistelijoiden näytös, runonlausuntaa, tanssiesitys, miesköörin laulua, J. Alfred Tannerin kupletteja ja lopuksi tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aamuna meitä nuoria vaelsi joukoittain Eläintarhaan. Tytöt olivat askarrelleet palmunlehtiä, joita me pojat sitten kävimme nappaamassa tyttöjen käsistä. Ja tytöt taas kävivät kiskomassa ryöstettyjä palmunlehviä takaisin poikien muka estellessä. Näin kisaillen löytyi yhdelle jos toisellekin oma pari, jonka kanssa viettää loppupäivä ja ehkä päästä illalla saatillekin.

Eduskuntavaalien jälkeen heinäkuussa pidettiin Työväentalolla tietenkin vaalitanssiaiset. Ja kun selvisi, että sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut enemmistön eduskuntapaikoista, niin taas tanssittiin.

Hippodrom Sirkuksessa pidettiin jännittäviä painiotteluja, joissa kävi ulkomaisia champiooneja. Joillain painijoilla oli taiteilijanimi kuten Mustanaamio tai Sininaamio. Hippodromin lipun hintaan kuului ilmainen paluulippu ratikalla keskustaan.

Muita huvittelumuotoja olivat teatteri ja elokuvat. Koiton Näyttämön ja Sörnäisten työväenyhdistyksen Näytelmäseuran esitykset olivat suosittuja. Sörkan leffoista voi mainita Salaman, Fennian, Oihonnan, Lyyran ja Kalevan. Ohjelmat olivat lukukaapeissa elokuvien ulkopuolella ja niistä sai lukea sisällön ja tietää pituuden.

Salamassa esitettiin kovia lännenkuvia. Ensimmäisessä näytöksessä sali oli talvisin aina jääkylmä, mutta suuret kamiinat lämmitettiin tulikuumiksi ja kohta kiviseinät alkoivat tippua vettä. Yhdellä piletillä sai istua salissa niin pitkään kuin halusi. Suurin osa leffoista oli halvalla ja huonosti tehtyjä. Eräässäkin kohtauksessa oli sukellusvene merenpohjassa ovi auki, mutta vettä ei mennyt sisään.

– Jätkät, ovi kiinni tai hukutte, kuului silloin katsomosta huuto.

Varsinkin pikkupojilla, jotka katsoivat joka elokuvan useaan kertaan, oli tapana huudella jännittävissä kohdin paljastuksia, kuten ”ei sitä hirtetä” tai ”apujoukkoja tulee”. Siitä hyvästä heille sateli takaisin vihaisia huutoja. Toilettejahan elokuvateattereissa ei ollut joten näytäntöjen loputtua piti kiireesti juosta kilpaa säästöpankin rantaan lirittämään, jos ei ollut osannut pitää varaansa. Joskus näki jonkun humalaisen horjuvan kesken näytännön kohti orkesterimonttua samoissa aikeissa.

Leffojen väliajalla oli ohjelmaa. Sörkän leffojen kuuluisimmat esiintyjät olivat Moukun Fransse ja Kilu-Kalle. Keskikaupungin suurissa elokuvateattereissa oli suuret orkesterit ja väliajoilla kabareeohjelmaa.

*

Pääasialliset lähteet: TMT 409:12053, 171:2794, 130:1975, 190:3127 TA; Suomen Urheiluarkisto. If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry; Seppälä, Mikko-Olavi (2010): Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet, SKS (s. 14-64); Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918 (s. 66); Minerva; http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/historia.html.
Tekstissä mainittu Hippodrom Sirkus sijaitsi nykyisen Kisahallin paikalla.

Merilinnoituksen patterityöt

Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.

Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.

Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.

Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.

Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.

Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.

Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.

– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.

Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.

– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.

Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.

Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.

Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.

Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.

Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.

Sotatarviketilaukset työllistivät

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua ja Suomen jouduttua sotatilaan vienti länteen väheni aluksi rajusti ja raaka-aineiden saanti vaikeutui. Taloudellinen epävarmuus tuntui kaikkialla. Pankkeihin jonotettiin nostamaan käteistä ja elintarvikkeita hamstrattiin, mikä johti hintojen nopeaan nousuun. Elokuun puolivälissä 1914 jouduttiin Helsingissä julkaisemaan ensimmäiset elintarvikkeiden rajahinnat. Pian sota kuitenkin nosti talouden nousuun. Venäjän armeija tarvitsi valtavat määrät kaikenlaisia tarvikkeita kengistä univormuihin ja kranaateista sairaalatarvikkeisiin. Pietariin mahdollisesti Suomen puolelta suuntautuvaa hyökkäystä torjumaan aloitettiin valtavat linnoitustyöt, jotka työllistivät kaikkiaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, etupäässä nuoria miehiä. Metalli- ja konepajateollisuus kukoisti sotatarviketilausten ansiosta. Esimerkiksi vuonna 1913 Kone- ja Siltarakennus Oy työllisti 700 työläistä ja vuonna 1916 jo yli 3000.

Anton Vilén muutti Helsinkiin työnhakua ajatellen otolliseen aikaan.

Kone ja Silta oli iso metalliteollisuusyritys, joka valmisti konepajatuotteita laidasta laitaan, separaattoreista siltoihin ja höyrykattiloista laivoihin. Laaja tehdasalue sijaitsi Sörnäisten rantatien molemmin puolin. Sodan vuoksi yhtiö sai huomattavia sotatarviketilauksia Venäjän armeijalta ja laivastolta ja miehiä palkattiin lisää töihin.

Olin töissä levyseppäosastolla. Työpäivän pituus oli kymmenen tuntia ja tuntipalkkaa sain alkuun 30 penniä tunnilta ja loppuaikoina 37 penniä tunnilta. Apumiesten tuntipalkka oli 25 penniä.

Minä tapasin käydä saunassa Valliininkadulla sijaitsevan Työväen Asunto-osakeyhtiö Kalevan yleisessä saunassa. Yhtiön osakkaina oli enimmäkseen rautatieläisiä. Kalevan saunojen hoito oli osakkaille rankka, vaikkakin tuottoisa, sivutyö. Piti hankkia puita, hiiliä ja vihtoja, sahata puita ja lämmitellä vesikattiloita. Emännät hoitivat vuorotellen kassaa.

– Sota-aika on ollut meille varsin hyvää aikaa, kehui Oskari, yksi osakkaista.

– Rakennusvelat pienenivät heti, kun tsaarin sotilaat alkoivat käyttää saunaa. Aamupäivisin tulee miehiä määräajoin ja sotalaitos maksaa kylvyt.

Kun miehet kuulivat, että olin Kone- ja Siltarakennuksessa töissä, alkoi härnäys.

– Siltatehtaalla kuuluu olevan suuret sotatarviketyötilaukset. Kranaattia tarvitaan rintamalle ja pikakoulutuksella tehdään ukosta kuin ukosta sorvareita. Työn tulos on kuulemma sen mukaista.

Rautatieläiset olivat olevinaan muita parempia ammattimiehiä. Jokaisen kalliolaisen pikkupojan unelma päästä rautateille töihin. Veturinkuljettajan tai konduktöörin juttuja matkoista kuunneltiin ihaillen. Minä en antanut härnäyksen haitata.

Siltatehtaalla ollessani kuulin, että patteritöistä maksetaan 5 markkaa päivässä palkkaa. Meitä lähti sieltä 10 poikaa Katajasaareen vuoden 1915 syyspuolella, kun patterityömaille alettiin ihan houkutella riskejä nuoria miehiä töihin. Kuljimme kaupungilla kortteerissa. Kyllä siellä oli majoitusparakki, mutta ei siellä viitsinyt yöpyä kun siellä oli paljon torakoita ja pienempiä syöpäläisiä. Parakeissa asustivat venäläiset ja sellaiset kulkijat, joilla ei ollut asuntoa.

Kuljimme saareen aluksilla, jotka liikennöivät päivittäin mantereen ja ulkosaarten välillä. Pelasimme ruumassa korttia sillä aikaa, kun odotimme, että laiva tulee oman työmaan laituriin. Linnoitustöitä oli käynnissä kaikilla ulkosaarilla, mutta meitä oli varoitettu, että linnoituspaikat ovat sotasalaisuuksia ja töistä on parempi olla puhumatta miesten kesken. Kyllä se meilläkin tiedossa oli, että patteritöitä tehtiin myös mantereen puolella Helsingin ympäristössä, mutta arvelimme, että parempi oli olla kyselemättä.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Nyström Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva, Helsinki. Kuvassa yksi Kone ja Siltarakennus Oy:n tehdassaleista 1910-luvulla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Töihin rautatieaseman rakennustyömaalle

Helsingin vanha ja uusi rautatieasema Kaivokadulta nähtynä. Uusi asemarakennus rakenteilla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Ensimmäinen rautatie Suomessa avattiin 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Jo ennen rautatieliikenteen avaamista oli valmistunut Carl Albert Edefeltin suunnittelema ensimmäinen asemarakennus Helsingin keskustaan. Töölönlahden eteläpuoliselle täytetylle merenlahdelle syntyi tiivis ja kirjava joukko makasiineja, veturitalleja, konepajoja ja muita rautateiden tarvitsemia rakennuksia. Kaupungin nopean kasvun myötä asemarakennus kävi pian pieneksi. Rautatiehallituksessa alettiin suunnitella uutta asemaa jo 1800-luvun lopulla. Siihen haluttiin pikatavara- ja postiliikenteen lisäksi sijoittaa myös rautatiehallinto. Aseman julkisivujen suunnittelusta järjestettiin 1904 kilpailu, jonka voitti arkkitehti Eliel Saarinen. Voittanut ehdotus oli kansallisromanttinen. Jotkut arkkitehdit tyrmäsivät ehdotuksen vaatien modernimpaa muotokieltä. Saarinen otti kritiikin tosissaan ja muutti suunnitelmiaan täysin.

Hallintorakennuksen perustustyöt aloitettiin 1905 joulukuussa ja se valmistui 1909. Asemarakennusta alettiin rakentaa 1912. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Suomi julistettiin sotatilaan heinäkuun viimeisenä päivänä 1914. Asemarakennus oli julkisivuiltaan jo lähes valmis, mutta senaatti keskeytti täysitehoisen rakentamisen ja vain olennaisempia töitä jatkettiin. Rintamalla haavoittuneita venäläisiä sotilaita tuotiin Helsinkiin niin runsaslukuisesti, että normaalit sairaalapaikat eivät enää riittäneet. Tarvittiin lisää tilaa ja yksi sairaalakäyttöön muutetuista tiloista oli keskeneräinen asematalo. Ensin sairaalaksi kunnostettiin pikatavarapuoli ja pian sen jälkeen suuri keskushalli sekä sen molemmin puolin olevat odotussalit. Asema oli venäläisten sotilassairaalana vuosina 1915-1916. Tammikuussa 1918 punaiset valtasivat aseman ja rautatiehallitus muutti valkoisen Suomen pääkaupunkiin Vaasaan. Asema vihittiin jonkin verran keskeneräisenä käyttöön 5.3.1919.

Antaapa isoeno-Antonin kertoa omin sanoin ajastaan asemarakennustyömaalla:

Pian Helsinkiin muuttoni jälkeen tammikuussa 1915 aloitin työt Helsingin asemarakennustyömaalla. Vaikka rautatieasema oli vielä keskeneräinen, niin se oli jo niin komea, että otin vaistomaisesti lakin päästäni kun tulin sinne sisään ensimmäistä kertaa. Täysin valmiina oli Rautatientorin puoleinen hallintorakennus, missä toimi väliaikainen asemahalli. Aseman keskeneräinen torni oli vielä rakennustelineiden peitossa ja 1861 rakennettu ja pieneksi käynyt vanha asema oli purettu vain osittain. Muut miehet asemarakennustyömaalla olivat minua paljon vanhempia. Enimmäkseen kuuntelin heidän juttujaan. Vieläkin miehet päivittelivät sitä, kuinka ihmiset ryntäsivät sodan alussa paniikissa ostamaan junalippuja paetakseen turvaan maalle. Rautatientorilla kiemurteli pahimmillaan satojen metrien jono Kansallisteatterin ohi Kaisaniemeen saakka. Koulut suljettiin ja ne aloittivat syyslukukauden kaksi kuukautta myöhässä.

Parin kuukauden kuluttua minulta jo meni työpaikka alta kun rautatieasema muutettiin venäläisten sotilassairaalaksi. Etsimme enon kanssa minulle uutta työpaikkaa, mutta emme heti löytäneet. Eräänä iltana kun olimme enon kanssa tulossa kaupungilta kotiin tuli Kaisaniemen kohdalla meitä vastaan isokokoinen poliisi, kuulemma jotain sukua enolle.

– Mitäs tiedät, kysyi poliisi.
– Mitäs tässä, vastasi eno. – Ollaan haettu pojalle töitä, mutta ei ole löytynyt. Eikös teille sinne poliisin sopisi?
– Ainahan meille mies sopii, poliisi vastasi. – Mutta ei meille noin vain oteta, niin kuin johonkin muuhun työmaahan. Meille pitää olla kirjallinen hakemus.
– Etkös sinä voisi sellaista kirjoittaa pojalle, kun olet itsellesikin kirjoittanut. Kyllä poika sitten maksaa, kun tulee taloon, eno ehdotti.
– Ei se mitään maksa, jos poika kerran haluaa, poliisi sanoi.
– Kyllähän poika poliisiin haluaa, eikös vaan Anton. Pääsethän sieltä pois, jos et halua olla. – Ei meiltä noin vain pois pääse, poliisi ilmoitti. – Meillä on kolmen kuukauden irtisanomisaika.

Poliisi otti henkilötietoni ylös jonka jälkeen jatkoimme enon kanssa matkaa kohti Pitkänsillan pohjoispuolta.

Minusta olisi ollut hienoa päästä poliisilaitokselle hommiin, vaikka tsaarin santarmilaitosta kohtaan tunnettiinkin epäluuloa niin vasemmalla kuin oikealla. Mutta kun poliisilaitokselta ei heti ruvennut mitään kuulumaan ja kun Kone- ja Siltatehtaalta tarjoutui työpaikka, niin menin sitten sinne.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Högström Hilkka (1996): Helsingin rautatieasema. VR-yhtymä Oy.