Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui tsaarin poliisilaitos myös Suomessa. Se miellettiin Venäjän sotilaspoliisin urkkijaksi. Osin se piti paikkaansa, kyllähän poliisi vakoili sekä jääkärien etappiteitä että Sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin kaikki uudelleen palvelukseen, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA ja Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.

Punaisia nauhoja napinlävessä

Perjantai-iltana 16. maaliskuuta 1917 iltakävelyllä olleet helsinkiläiset saattoivat huomata Katajanokan sotilassatamassa epätavallista liikehdintää. Meriupseerien klubin viereen ankkuroidusta sotalaivasta kuului useita laukauksia ja laukausten välissä hurraahuutoja. Sataman kaikkien sotalaivojen mastoihin oli sytytetty punainen merkkituli. Matruuseja juoksenteli pitkin Kanavakatua ja haavoittuneita kannettiin paareilla kohti meriväen lasarettia.

Helsinkiläiset siviilit eivät vielä tienneet mitä Venäjän Itämeren laivasto jo tiesi: keisari Nikolai oli luopunut kruunusta 15.3. nuoremman veljensä, suuriruhtinas Mikaelin hyväksi. Veljensä kruunusta luopumista seuraavana päivänä Mikael kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja luovutti vallan juuri muodostetulle väliaikaiselle hallitukselle.

Itämeren laivasto, komentajansa vara-amiraali Nepeninin johdolla asettui väliaikaisen hallituksen taakse. Pienen viivyttelyn jälkeen hän Pietarista saamansa käskyn mukaan vangitsi jo 16.3. aamuyöstä Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinovin, jotka myöhemmin illalla lähetettiin vangittuina Pietariin.

Huolimatta komentajansa asettumisesta väliaikaisen hallituksen tueksi puhkesi Itämeren laivastossa kapina-aalto ja illan sekä seuraavan päivän kuluessa surmattiin useita kymmeniä, joidenkin arvioiden mukaan lähemmäs sata laivaston upseeria. Korkea-arvoisin surmansa saaneista upseereista oli vara-amiraali Nepenin.

Venäjän vallankumous sai Suomessa aikaan suuren innostuksen aallon. Lehdet vapautuivat sotasensuurista ja sunnuntaina 18.3. niissä raportoitiin huomioita edellispäivänä kaduilla tapahtuneesta juhlinnasta. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin. Väliaikainen hallitus kumosi maaliskuun manifestissa 20.3. yleisvaltakunnallisen lainsäädännön lakkautetuksi, joukon Suomen autonomiaa heikentäviä asetuksia kumotuiksi ja lupasi kutsua eduskunnan koolle.

Isoeno-Antonkin osallistui vallankumouksen juhlintaan, näin ainakin uskon.

Fredriksbergin konepajalla pidettiin kokous lauantaina 17. maaliskuuta ja kerrottiin, että Venäjän tsaari oli luopunut vallasta kaksi päivää aikaisemmin ja valtaa piti Pietarissa nyt väliaikainen hallitus. Kokouksessa ilmoitettiin, että konepajalla alkaa nyt uusi komento. Työläiset ottavat sen vallan, mikä heille kuuluukin.

– Työläisiä eniten sortaneet työnjohtajat ja lakkorikkurit erotetaan, uhottiin.

Tieto vallankumouksesta ilmoitettiin kaupunkilaisille virallisesti vasta iltapäivän lisälehdissä, mutta monilla rautateiden konepajan työläisillä oli yhteyksiä Pietarin konepajalle, missä vallankumousmieliala oli aina ollut korkealla. Sieltä oli jo tihkunut tieto, että Nikolai II oli luopunut kruunusta ja veljensä, suuriruhtinas Mikael oli kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Työnteosta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään, kun kaikenlaiset huhut kiersivät ilmassa. Ennen työpäivän päättymistä tiedettiin kertoa, että Itämeren laivaston miehistö oli jo edellisiltana vallankumousinnossaan alkanut ampua upseereitaan.

Ryntäsimme heti kahden jälkeen töiden päätyttyä Helsingin keskustaa kohden. Kaduilla velloi ihmisiä, soiton ja laulun äänet sekoittuivat huutoihin ja laukauksiin. Ihmisillä näkyi punaisia nauhoja napinlävessään tai rinnassaan. Pikkupojat juoksivat ympäriinsä ja myivät vanhoista kankaista repimiään punaisia nauhoja muutamalla pennillä suikale. Minäkin ostin sellaisen. Kaikilla muillakin oli punainen nauha solmittuna käsivarteen tai napinläpeen.

– Nyt menee hyvin, Kerenski otti vallan, huudeltiin.

Ihmiset hihkuivat ja hurrasivat ja luulivat valoisimpien aikojen koittavan aivan heti.

Seuraavana aamuna hälinä oli jo rauhoittunut, mutta silti kaupungilla tungeksi ihmisiä enemmän kuin normaalisti sunnuntaina. Nyt punaisia nauhoja olivat kiinnittäneet rintaansa nekin, jotka ensimmäisessä juhlan humussa sitä eivät tehneet. Kenellä sitä ei ollut, häntä katsottiin hyvin pitkään. Jotkut olivat askarrelleet rintaansa oikein ison punaisen ruusukkeen. Kaiken yllä liehui punainen lippu Työväentalon tornissa.

***
Lähteet: Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA;TMT 152:2392 TA; Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 ; Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Seppänen Eino W. Venäjän Itämeren laivastoa Eteläsatamassa ja Katajanokalla. Kaksi keskimmäistä laivaa entisiä keisarillisia huvialuksia Standart ja Polstjärnan. Kuva otettu vuonna 1918.

 

Työläisnaisten päivä

Työmies-lehdessä uhrattiin maaliskuun alussa 1917 paljon palstatilaa mainostamalla uutta, ensimmäistä kertaa vietettävää työläisnaisten päivää sunnuntaina 4.3. Siinä sanouduttiin irti ihanteista, joiden mukaan naisen paikka on pelkästään ”kodin keijukaisena” ja hyväksyttiin ajatus naisen ansiotyöstä ja tasa-arvosta. Samalla muistutettiin kuinka työläisnaista riistetään. Ainoa keino taistella sortoa vastaan on poliittinen vaikuttaminen, järjestäytyminen ammattiosastoihin.

Työmies 3.3.1917: ”Ensi sunnuntaina [4.3.1917] vietetään yli maan yhteistä työläisnaisten päivää, jolloin jo ennestään järjestyneet naiset kokoontuvat yhteen, yhteisellä joukkotunteella mieliin intoa ja virkeyttä lietsomaan. Myöskin ulkopuolella järjestöjä olevia naisia toivotaan joukolla saapuvaksi. Tilaisuudessa voi myös liittyä oman ammattiosastonsa jäseneksi. Jokainen, jolla on määrätty ammattiala voi liittyä oman ammattikuntansa osastoon ja ei ansiotyössä olevat, yhtykööt naisjaostoihin, joilla on tärkeänä tehtävänä naisten henkisesti kehittäminen ja pohtiminen nousevan sukupolven kasvattamisesta oikeaan suuntaan. Ja eihän ole mitään vaaraa siinä, että järjestäytyneen, luokkatietoisen työläisen rinnalla taistelee järjestäytyneenä ja kehittyneenä myöskin hänen vaimonsa. Siis suurin joukoin liikkeelle ensi sunnuntaina.”

Naistenpäivän vietosta oli Työmiehessä pari päivää myöhemmin pitkä selostus. Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei päivästä mainittu rivilläkään. Niin erilaiseen todellisuuteen kaksi maailmaa oli jo ajautunut.

Yhteistä Helsingin Sanomille, Työmiehelle ja Uudelle Suomettarelle oli runsas ilmoitusten määrä. Mutta niistäkin heijastuu kaksi eri maailmaa. Elettiin pitkälti omissa kuplissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Työmiehessä oli usein eri liikkeiden ilmoituksia ehkäisyvälineistä, ”varmuusesineistä”, Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei koskaan.

Yhteisiä mielenkiinnon kohteita olivat tietenkin elintarviketilanne, maailmansota ja maaliskuun alusta Venäjän valtakunnanduuman istunnot.

Venäjän valtakunnanduuma ja valtakunnanneuvosto kokoontuivat istuntoonsa tiistaina 27. helmikuuta ja sen kulusta oli kaikissa sanomalehdissä pitkät selostukset. Pikku-uutisessa selostuksen lopuksi raportoitiin, että Pietarissa oli liikkunut huhuja levottomuuksista, mutta avajaispäivä oli sujunut ilman välikohtauksia. Uutinen loppui paljon puhuviin sanoihin: ”On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Levottomuuksia ei kuitenkaan saatu suitsettua. 8. maaliskuuta (Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta) Pietarin työläisnaiset alkoivat mellakoida ja liikehtiä kaduilla vastalauseena kurjalle elintarviketilanteelle. Venäjän maaliskuun (helmikuun) vallankumouksen on usein laskettu käynnistyneen tuolloin. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin kaksi päivää myöhemmin, lauantaina 10. maaliskuuta (25. helmikuuta) 1917. Valtakunnanduuma käsitteli istunnossaan elintarvikekysymystä ja päätti ottaa seuraavan tiistain istunnossa käsittelyyn lakiehdotuksen koskien elintarvikeasioiden siirtämistä kunnallishallinnolle, pois keisarillisen hallituksen valvomilta elimiltä. Päätös tarkoitti selkeästi keisarin ja hallituksen yli kävelemistä. Niinpä saman päivän iltana 10.3. keisari Nikolai ilmoitti hajottavansa duuman ja neuvoston seuraavasta päivästä alkaen. Istuntoja jatkettaisiin joskus epämääräisenä aikana tulevaisuudessa, ehkä huhtikuussa.

Mutta nyt nousi duuma kapinaan ja kieltäytyi noudattamasta keisarin käskyä. Duuman sisällä järjestäytyi valtakunnanduuman toimeenpaneva komitea, joka katsoi olevansa pakotettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen. Se toivoi väestön ja armeijan tukea uuden hallituksen muodostamisessa, ja myös sai sen. Vanhat rakenteet alkoivat purkautua ja tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin hurjaa vauhtia.

Anton Vilénin, kuten kaikkien muidenkin helsinkiläisten elämä, muuttui pian hyvin dramaattisella tavalla. Mutta vielä hän ei tulevasta tiennyt.

Alkuvuodesta 1917 alkoi tuntua, että jossain pinnan alla kyti suuri palo, joka vain odotti tilaisuutta roihahtaakseen täyteen liekkiin. Vaatimukset kahdeksan tunnin työpäivästä alkoivat voimistua ja välit kiristyivät konepajan työläisten ja johdon välillä. Ei auttanut, vaikka kaikkien tuntipalkkaa nostettiin. Oma tuntipalkkani nousi kolmella pennillä ollen helmikuun 21. päivästä lähtien 48 penniä tunnilta. Seuraavalla palkkaluokalla korotus oli 5 penniä, sitten seitsemän penniä ja ne, joiden tuntipalkka oli ollut korkeampi kuin 65 penniä saivat yhdeksän pennin korotuksen tuntipalkkaan. Ilmaisimme tyytymättömyytemme ratkaisuun, koska ehdotus korotuksesta oli paljon suurempi. Kaikki kallistui ja rahalla sai yhä vähemmän. Vuokrat kohosivat ja pitihän asuntoja myös lämmittää. Syli koivuhalkoja maksoi jo 95 markkaa. Onneksi meitä oli kolme Fredriksbergin konepajalla työssäkäyvää miestä, eno, veli ja minä, jakamassa kuluja. Enon vaimo Sofia hankki lisätienestejä myymällä lounasaikaan kojustaan kahvia ja voileipiä konepajan työläisille.

Työmies-lehdessä kasvoi herrain sättiminen samalla kun elintarvikkeiden saanti vaikeutui, hinnat kohosivat ja maailmasota vain jatkui ja jatkui. Vaatimukset työväestön järjestäytymisestä, liittymisestä omiin ammattiosastoihinsa kasvoivat. Naisiakin houkuteltiin järjestäytymään ammatillisesti ja sunnuntai neljäs maaliskuuta julistettiin työläisnaisten päiväksi. Naisia kehotettiin runsaslukuisesti ottamaan osaa naistenpäivän tapahtumiin ja samalla järjestäytymään. Aika vaisuksi osanotto tietääkseni jäi.

Työmies-lehdellä ei itselläänkään mennyt kovin hyvin. Siinä muistutettiin usein ihmisiä uudistamaan tilauksensa ja ilmoittamaan lehdessä. Tapasin Elannon kahvilassa Katajasaaren linnoitustöissä sementtisotkumyllyä käyttäneen Kalle Altin, joka kertoi, että sähkönjakelussa oli ongelmia ja lehteä oli vaikea välillä saada painetuksi. Lehtiyhtiö oli ostanut jonkun vanhan moottorin, jota toistakymmentä miestä kävi vuoronperään käyttämässä, että lehti saatiin painetuksi. Kalle oli oman metallistyöväenliittonsa kautta velvoitettu tekemään tätä tuurityönä.

Venäjän valtakunnanduuman ja neuvoston istuntoja seurattiin kaikissa sanomalehdissä tarkasti. Alkuun kerrottiin, että odotetuilta levottomuuksilta oli vältytty. Mutta ilmeisesti meno Pietarissa äityi kuitenkin niin kiihkeäksi, että keisari Nikolai hajotti duuman. Heti perään tuli tieto, että duuma ei ollutkaan hajonnut vaan se oli itse hajottanut hallituksen ja aikoi muodostaa uuden ja paremman.

***
Lähteet: TMT 59:1236 TA ja Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 1.-14.3.1917.

Painijaksi Helsingin Jyryyn

Maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka oli rautateiden konepajoilla kymmenen tunnin työpäivä. Päivä alkoi seitsemältä aamulla ja päättyi kuudelta illalla. Ruokatunti oli kahdestatoista yhteen. Lauantaisin ja aattoina työskenneltiin seitsemästä kahteen. Konepajojen työntekijöitä ei luettu varsinaisiksi rautatieläisiksi, jotka olivat järjestäytyneet Suomen Rautatieläisten Liittoon ja Suomen Veturimiesten ja Lämmittäjäin Liittoon. Konepajojen työntekijät kuuluivat yleensä Suomen Valtionrautateiden Konepajojen Työväenyhdistykseen, mutta osa saattoi kuulua myös oman ammattikuntansa liittoon, esimerkiksi maalarit maalarityöntekijöiden liittoon.

Helsingin Jyry, viralliselta nimeltään Helsingin Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Jyry, perustettiin 1902. Se oli työväenliikkeen poliittisiin tavoitteisiin sitoutuneiden työväenurheiluliikkeiden edelläkävijä. Jyry ei hyväksynyt jäseniinsä muita kuin ammatillisesti järjestäytyneitä työläisiä. Paini ja voimistelu olivat Jyryn ja sittemmin muidenkin työväenseurojen keskeiset lajit. Helsingin Työväenyhdistyksen 1908 rakennuttamasta työväentalosta Jyry sai kunnolliset toimitilat.

Sakilaiset olivat kaupunkiin asettuneita 1900-luvun alun työläisnuoria, sekatyömiehiä, hanttihommien tekijöitä, oman aikansa jengiläisiä. Sakilaisilla tarkoitetaan yleensä Helsingin katujen kundeja ja friiduja. Sakilaisilla oli oma tunnistettava pukeutumistyylinsä. Miehillä oli liina kaulassa ja mahdollisimman leveälahkeiset, tummat housut, naisilla vekkihame ja merimiespusero. Heillä oli oma kunniakoodistonsa ja kielensä. Heidän äänekästä ja väkivaltaista käyttäytymistään paheksuivat niin sivistyneistö kuin työväestökin. Sakilaisuus oli hyvin maskuliinista, naisia esineellistettiin ja heihin kohdistui väkivaltaa, mutta he saattoivat turvautua väkivaltaan itsekin, myös miehiä kohtaan. Sakilaisilla oli oma tanssimuoto, eroottissävyinen pisto.

Työväenseurat eivät mielellään päästäneet sakilaisia tilaisuuksiinsa, näin kertoo myös isoeno-Anton.

Alkuvuosi 1917 oli rauhallista aikaa. Olin tyytyväinen uuteen työpaikkaani Fredriksbergin konepajalla. Elintarviketilanne jatkoi huononemistaan, mutta meillä ei kuitenkaan ollut isompaa hätää, kun oli sukulaisia maalla ja konepajallakin oli oma elintarvikkeiden jakelu työläisille.

Liityin saman tien työväenyhdistykseen sen jälkeen kun aloitin työt Fredriksbergillä. Konepajalla oli ammatillisesti järjestäydyttävä, jos halusi siellä viihtyä. Ei painostusta ollut, mutta kumminkin huomautettiin, että se on niin kuin velvollisuus. Ja tavallisena kunnon työläisenä niinhän se onkin

Nyt kun minulla oli ammattiosaston jäsenkirja taskussa, niin marssin helmikuun 8. päivä 1917 Työväentalolle Jyryn toimistoon ja liityin seuran jäseneksi. Maksoin jäsenmaksun, sain leimatun jäsenkirjan ja nimeni isoon jäsenkirjaluetteloon. Katselin ihastuneena, kun nimeni kirjoitettiin ensimmäiseksi uudelle, tyhjälle aukeamalle. Erityisesti ihastelin ammattinimikettäni: sahatyömies. Oikea kunnon työläinen! Pian takanani jonossa seisovat alkoivat rykiä ja liikehtiä siihen malliin, että ymmärsin antaa tilaa seuraavalle.

Jyryllä oli Työväentalolla isot tilat: tilava voimistelusali, painihuone, toimistohuone, kaksi pukuhuonetta ja mikä ihmeellisintä: suihkuhuone, jossa oli lämminvesilaite! Kyllä siellä kelpasi painiharjoitusten jälkeen suihkutella itsensä puhtaaksi, vaikkakin kertamaksulla 10 penniä.

Koska olen itsekin pitkä mies, niin minulle laitettiin usein harjoitusvastustajaksi Mikko Kokko, lempinimeltään Pitkä-Kokko. En erityisemmin miehestä pitänyt, kiivas ja täynnä itsekehua. Lempinimi johtui siitä, että Jyryssä oli yhteensä seitsemän Kokkoa, joista tunnetuimmat olivat painijaveljekset Sulo ja Jalmari Kokko.

Seuran mestaripainijoista tulee mieleen ainakin Adam Malm ja Thure Ahlberg ja Oskari Kumpu. Sekä August Jokinen ja tietenkin oman pitäjän poika Alex Järvinen Asikkalasta, jotka molemmat olivat minun liittyessäni jo ammattilaisuralla. Helsingin Kisa-Veikkoihin karannutta höyhensarjalaisista Kalle Anttilaa valmentaja usein kaipaili takaisin Jyryn leiriin.

Kalle Anttilan räätäliliikkeessä kävin teettämässä mittatilauspuvun, oikein hyvän sellaisen, ja Anttila antoi vähän alennustakin, kun kuuli, että olen Jyryn painijoita.

Laitoin uuden puvun päälleni Haagan nuorisonseurantalolla järjestettyihin tanssiaisiin. Sinne tuli joukko räyhähenkisiä sakilaisia, jotka heti rupesivat poikaparilla tanssimaan. Järjestysmiehet kiskoivat pojat irti toisistaan ja pyöräyttivät vuorotellen jokaisen eteenpäin mieheltä toiselle ja lopulta ulos. Kun minä olin siinä sopivasti järjestysmiesten jatkeena, niin osallistuin sakilaisten ulosheittämiseen. Sain pihalla väännettyä yhdeltä pojalta puukon pois kädestä ennen kuin se ennätti pistää sillä ketään. Hetken uhoiltuaan sakilaiset arvioivat ylivoiman liian suureksi ja läksivät kiroillen tiehensä.

Järjestysmiesten johtaja, riskin näköinen mies, tuli kättelemään.

– Jalmari Tyllinen, hän esitteli itsensä. – Rakennusmies päivällä, Jyryn painija illalla. Olen tainnut nähdä sinut salilla, olet varmaankin aika uusi joukossamme.

Myönsin, että olin vasta äskettäin liittynyt Jyryyn. En malttanut kuitenkaan olla kehumatta, että olin aikaisemmin ollut mukana Asikkalan nuorisoseuran painijoukkueessa, joten laji oli tuttu ja mieluinen.

Tyllinen pyysi minut saman tien ovimieheksi seuraaviin Jyryn järjestämiin iltamiin.

– Semmoinen määrä pidetään ovimiehiä, että jos joku vähän häiritsee taikka tanssii poikaparissa, niin viedään ulos, hän ohjeisti.

– Lippuja myydään vähän humalaisillekin, mutta jos yrittää häiriötä, niin se on heti ulos. Kerran on annettu elinikäinen porttikielto yhdelle sakilaiselle, joka pisti puukolla monta haavaa yhdelle järjestysmiehistä.

Niissä iltamissa missä ensimmäistä kertaa toimin ovimiehenä ei ollut sakilaisia. Ongelmia aiheutti kuitenkin tunnettu Rampuli-niminen häiritsijä, joka oli tuonut mukanaan pari rähisevää kaveriaan. Saimme miehissä poistettua senkin sakin.

Totesin, että elämäni oli nyt hyvin mallillaan.

***
TMT 130:1975 ja 171:2794 TA; If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry. Suomen Urheiluarkisto; Pääkkönen-Laine, Leena (1978) Helsingin Jyry. 75 vuotta työläisurheilua. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos; Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa: http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/koskela2.html

Eduskuntavaalit 1916

Vuoden 1905 suurlakon seurauksena alettiin Suomessa valmistella säätyihin pohjautuvan valtiopäivälaitoksen uudistamista. Lopputuloksena oli sen ajan radikaalein reformi: yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Ensimmäiset vaalit järjestettiin 1907. Eduskunta ryhtyi innokkaana laatimaan yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta kiristynyt tilanne Suomen ja Venäjän välillä johti siihen, että eduskunnan antamia esityksiä laeiksi ei vahvistettu Pietarissa. Loppujen lopuksi erimielisyydet johtivat siihen, että tsaari hajotti eduskunnan joka vuosi vuoteen 1911 saakka. Tämä eduskunta istui ensimmäisenä lähes koko toimikautensa ajan, silloiset kolme vuotta, ennen ennenaikaista hajottamista. Vuonna 1913 valittu eduskunta istui sotatilan vuoksi puolestaan vallankumouskevääseen 1917 ennen kuin heinäkuussa 1916 vaaleissa valittu eduskunta saattoi ensimmäistä kertaa kokoontua. Vaalit 1916 voitti 103 kansanedustajaa saanut Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP).

Eduskunta oli käytännössä voimaton, koska varsinaista valtaa käytti senaatti. Vuoden 1909 senaattiin nimitettiin Venäjällä palvelleita, Suomen kansalaisuuden omaavia upseereita. Näin syntyi ”amiraali- tai sapelisenaatti” kuten aikalaiset sitä nimittivät.

Ensimmäisen maailmansodan pitkittyessä viljapula paheni. Venäjältä ei saatu enää viljaa myyntiin niin kuin ennen. Voita jouduttiin jonottamaan vaikka sitä tuotettiin omassa maassa kylliksi. Ongelmana oli tuotteille asetettu rajahinta, joka tuottajista oli liian alhainen mutta kaupunkilaisista heidän rakettimaisesti kohonneiden elinkustannusten vuoksi liian kallis. Talven 1916-1917 aikana voi, liha, maito, juusto, leipä ja jauhot tulivat säännöstelyn piiriin.

Linnoitustyöt työllistivät nuoria miehiä edelleen. Linnoitustyöt muistetaan myös siitä, että niitä varten tuotiin Venäjältä kiinalaista vankityövoimaa. Oudon näköiset kiinalaiset outoine tapoineen herättivät paikallisissa hämmennystä ja pelkoakin, koska heidän tekemistään rikoksista kiersi erilaisia huhuja. Ensimmäiset 2100 kiinalaista saapuivat Suomeen elokuussa 1916, kaikkiaan heitä oli täällä noin 3000. Kiinalaiset työskentelivät pääasiassa mantereen puolella metsänkaatotöissä. Heidän oleskelunsa jäi verrattain lyhyeksi, sillä jo vuodenvaihteeseen mennessä valtaosa oli lähetetty takaisin Kiinaan. Loput patteritöihin osallistuneet kiinalaiset poistuivat Suomesta myöhäissyksyllä 1917, mutta muutama yksilö jäi tänne syystä tai toisesta ja osallistui sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella.

Isoeno-Anton seurasi tapahtumia suoraan polttopisteestä.

Heinäkuussa pidettiin taas eduskuntavaalit, mutta moni jätti turhautuneena äänestämättä. Sosialidemokraattisen puolueen saama vaalivoitto pantiin kuitenkin iloisena merkille. Suurin huolenaihe oli heikkenevä elintarviketilanne. Edessä olevaa talvea odotettiin pelokkaana: riittäisivätkö puut, kuinka pitkään maitoa, voita tai leipää pitäisi kylmässä ja viimassa jonottaa. Elintarvikkeiden jonottaminen jäi pääasiassa naisten vastuulle ja huolenrypyt enon vaimon Sofiankin otsalla syvenivät sitä syvemmäksi mitä pidemmälle syksy kului.

Yhtenä iltana loppusyksystä 1916 menin Soppa-Koskisen kansanravintolaan Uudelle Ylioppilastalolle. Soppa-Koskisen kuppiloissa oli halpa ruoka ja sai istua vähän. Työväentalon ravintola, jota yleensä kutsuttiin HTY:n ravintolaksi, oli myös suosittu ruokapaikka ja sen takasali, Juttutupa, mukava kahvilatyyppinen ajanviettopaikka. Lain mukaan työläisravintoloissa ei saanut anniskella alkoholia. Kämpissä, Seurahuoneella tai vastaavissa porvarien paikoissa anniskelukieltoa ei ollut.

Yllätyin melkoisesti, kun pöytään vastapäätä istui oman pitäjän poika Asikkalasta, Johan Liehunen, sama mies, joka opetti minulle miten patterityömaalla töitä tehdään. Liehunen oli lopettanut työt Katajasaaressa jo vuodenvaihteessa sanoen lähtevänsä Venäjälle töihin.

– Tuli suunnitelmiin muutos. Meninkin sitten Espoon Kauklahteen patteritöihin, metsänperkaushommiin.

Liehunen kertoi, että asuinolot Espoon parakeissa olivat vielä huonommat kuin Katajasaaressa. Parakki oli kuulemma niin kylmä, että tukka saattoi olla jäätynyt petiin herätessä. Työoloissakaan ei ollut kehumista. Paikalliset isännät olivat vihaisia, kun heidän metsänsä oli pakkolunastettu ja kiukuttelivat siitä syyttömille työläisille.

– Siellä on myös kiinalaisia, omissa porukoissaan ja parakeissaan. Yhteen niistä olen tutustunut vähän paremmin, nimeltään Vang-Bai-Ling. Hän on oppinut vähän suomea ja laulamaan pätkän Matin Myllymatkasta.

Tapailimme molemmat tunnetun kupletin alkuriimejä:

”Hevonen on tallissa valjaissa kalliissa
suitsille siilattuina.
Se tyttö, jota minä rakastin
oli toisella kihlattuna.”

– Kiinalaisilla on tapana tehdä leipää höyryttämällä. Minä sitä saatan syödä, mutta muut eivät pidä, Liehunen jatkoi.

Ihmettelin, miksi hän ei ollut pyrkinyt takaisin Katajasaaren työmaalle, kun Espoossa asiat tuntuivat olevan paljon huonommin. Mutta Liehunen sanoi, että muutto Venäjälle eteni, eikä hän halunnut palata takaisin entiseen.

Kieltämättä minuakin oli alkanut vähän tympiä pitkä matka Katajasaareen joka päivä. Olin alkuvuodesta 1916 muuttanut Linjoilta Inkoonkadulle, Fredriksperinkadun poikkikadulle, yksikerroksiseen puutaloon. Kortteeri oli huomattavan paljon mukavampi kuin edellinen. Syyskuussa tilanne parani entisestään kun eno perheineen tuli asunnon päävuokralaiseksi. Edelleen minulla vain sänky hellahuoneen nurkassa, mutta sitä ei tarvinnut enää tilanahtauden vuoksi kääriä kokoon joka aamu. Samaan huoneeseen muutti syyskuussa myös veljeni Usko, joka kuultuaan Helsingin hauskasta elämästä päätti tulla perässäni kylvörahoja tienaamaan.

Inkoonkadun talon omisti Lukander-niminen pika-ajuri, jonka kahdella hevosilla oli pilttuut talon pihamaalla. Talossa asui useampikin Lukanderin perheen jäsen, vähän keskimääräistä parempaa sakkia kaikki. Muutkin asukkaat olivat enimmäkseen kunnon ammattimiehiä.

Ajattelin, että oli aika minunkin mennä elämässä eteenpäin.

**
Pääasialliset lähteet: TMT 154:2431 TA; Helsingin kaupunginarkiston poliisin osoitekortisto ja henkikirjat; Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Minerva; Jussila, Hentilä ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-1995 (1996). Wsoy; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Kuva: Leipäjono Helsingissä Fabianinkadulla kevään 1917 mielenosoitusten aikaan. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.

Viihdettä sodan varjossa

Helsingin terveysviranomaiset olivat 1914 alussa tutkimuksissaan todenneet, että elävillä kuvilla ei ollut vahingollisia vaikutuksia lasten ja nuorten hermostoon ja näköaistiin. Näin pääkaupunkiseudun elokuvien yleisömääriä ei rajoittanut enää muu kuin sotaveroihin kuuluvan huviveron korotukset.

Kotimaisia elokuvia ei tarjonnassa juuri ollut. Laitteiston ja raakafilmin hankkiminen oli vaikeaa ja ulkokuvaus oli kiellettyä. Suomalainen elokuvatuotanto tyrehtyi lähes kokonaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua, mihin vaikutti se, että viranomaiset kielsivät ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä.

Sota-aika sai kuitenkin viihdeteollisuuden kukoistamaan. Helsingin huvitukset vetivät kaupunkiin matkustajia muualta Suomesta ja keisarikunnasta. Elokuvateattereissa oli ulkomaisten filmien ohella tarjolla oheisohjelmaa, teatterien katsomot täyttyivät kulttuurinnälkäisistä katselijoista. Vuoden 1916 pääsiäisenä saavutettiin Helsingissä uusi matkustajaennätys.

Työväestö alkoi järjestäytyä 1890-luvun lopulla. Samaan aikaan työväenjärjestöt alkoivat rakennuttaa omia kokous- ja juhlatilojaan, joissa järjestettiin myös ohjelmallisia iltamia. Työväenyhdistyksen toimintamuotoihin kuului alusta saakka harrastajateatteritoiminta. Aluksi myös raittiusliikkeellä oli työväestön keskuudessa paljon kannatusta ja niiden yhteydessä toimi omia näyttämöitä. Koiton Näyttämöstä kasvoi 1910-luvulla Helsingin johtava harrastajateatteri.

Isoeno Antonkin osasi ottaa ilon irti elämästä.

Elämään mahtui toki paljon muutakin kuin työtä ja sotauutisia. Virtakallion tanssikurssilla Annankadulla sai kertamaksulla hyvää tanssioppia ja tanssimuotia. Arkisin kurssi alkoi seitsemältä, sunnuntaisin neljältä, kirjautuminen sisään tapahtui aina puoli tuntia aikaisemmin. Tansseissa tuli käytyä usein, kuka sitä nyt ahtaissa asunnoissa jouti aikaansa viettämään. Tytöt tykkäsivät, kun osasi mennä muotitansseja kuten rheinländerpolkkaa, englantilaista sottiisia ja maxisea.

Tansseissa saattoi käydä vaikka joka ilta ja eri puolilla kaupunkia, jos halusi ja raha riitti piletteihin ja sen päälle laitettavan sotaveron maksuun. Helsingin työväentalolla järjestetyt tanssi-iltamat olivat tietenkin suosituimpia. Saman illan aikana siellä saattoi olla kolmetkin tanssit: isommat kahdella orkesterilla juhlasalissa ja pienemmät iltamat Jyryn voimistelusalissa ja jossain suurista kokoussaleista. Iltamien järjestäjävuorot kulkivat ammattiosastoittain ja niillä kerättiin rahaa muuhun toimintaan. Tanssi-iltamien tuotoilla rahoitettiin myös perhe-iltamia, joiden ei ollut tarkoituskaan tuottaa voittoa. Niissä ei tietenkään tanssittu. Enon tyttärien Aunen ja Saiman perhe-iltamien suosikkiohjelmiin kuuluivat kansantanssisoitto, pianonsoitto, soololauluesitykset, sekä runot ja sadut.

Sunnuntaisin saattoi olla järjestettyjä kävelyretkiä sopivan matkan päässä sijaitsevalle seurantalolle. Perillä oli tarjolla karamellia, keksiä ja Toivolan limonaadia sekä tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aaton iltamat Helsingin Työväenyhdistyksen graniittilinnan juhlasalissa olivat iso, odotettu tapahtuma ja ohjelma sen mukaista: Jyryn miesvoimistelijoiden näytös, runonlausuntaa, tanssiesitys, miesköörin laulua, J. Alfred Tannerin kupletteja ja lopuksi tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aamuna meitä nuoria vaelsi joukoittain Eläintarhaan. Tytöt olivat askarrelleet palmunlehtiä, joita me pojat sitten kävimme nappaamassa tyttöjen käsistä. Ja tytöt taas kävivät kiskomassa ryöstettyjä palmunlehviä takaisin poikien muka estellessä. Näin kisaillen löytyi yhdelle jos toisellekin oma pari, jonka kanssa viettää loppupäivä ja ehkä päästä illalla saatillekin.

Eduskuntavaalien jälkeen heinäkuussa pidettiin Työväentalolla tietenkin vaalitanssiaiset. Ja kun selvisi, että sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut enemmistön eduskuntapaikoista, niin taas tanssittiin.

Hippodrom Sirkuksessa pidettiin jännittäviä painiotteluja, joissa kävi ulkomaisia champiooneja. Joillain painijoilla oli taiteilijanimi kuten Mustanaamio tai Sininaamio. Hippodromin lipun hintaan kuului ilmainen paluulippu ratikalla keskustaan.

Muita huvittelumuotoja olivat teatteri ja elokuvat. Koiton Näyttämön ja Sörnäisten työväenyhdistyksen Näytelmäseuran esitykset olivat suosittuja. Sörkan leffoista voi mainita Salaman, Fennian, Oihonnan, Lyyran ja Kalevan. Ohjelmat olivat lukukaapeissa elokuvien ulkopuolella ja niistä sai lukea sisällön ja tietää pituuden.

Salamassa esitettiin kovia lännenkuvia. Ensimmäisessä näytöksessä sali oli talvisin aina jääkylmä, mutta suuret kamiinat lämmitettiin tulikuumiksi ja kohta kiviseinät alkoivat tippua vettä. Yhdellä piletillä sai istua salissa niin pitkään kuin halusi. Suurin osa leffoista oli halvalla ja huonosti tehtyjä. Eräässäkin kohtauksessa oli sukellusvene merenpohjassa ovi auki, mutta vettä ei mennyt sisään.

– Jätkät, ovi kiinni tai hukutte, kuului silloin katsomosta huuto.

Varsinkin pikkupojilla, jotka katsoivat joka elokuvan useaan kertaan, oli tapana huudella jännittävissä kohdin paljastuksia, kuten ”ei sitä hirtetä” tai ”apujoukkoja tulee”. Siitä hyvästä heille sateli takaisin vihaisia huutoja. Toilettejahan elokuvateattereissa ei ollut joten näytäntöjen loputtua piti kiireesti juosta kilpaa säästöpankin rantaan lirittämään, jos ei ollut osannut pitää varaansa. Joskus näki jonkun humalaisen horjuvan kesken näytännön kohti orkesterimonttua samoissa aikeissa.

Leffojen väliajalla oli ohjelmaa. Sörkän leffojen kuuluisimmat esiintyjät olivat Moukun Fransse ja Kilu-Kalle. Keskikaupungin suurissa elokuvateattereissa oli suuret orkesterit ja väliajoilla kabareeohjelmaa.

*

Pääasialliset lähteet: TMT 409:12053, 171:2794, 130:1975, 190:3127 TA; Suomen Urheiluarkisto. If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry; Seppälä, Mikko-Olavi (2010): Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet, SKS (s. 14-64); Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918 (s. 66); Minerva; http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/historia.html.
Tekstissä mainittu Hippodrom Sirkus sijaitsi nykyisen Kisahallin paikalla.

Sotilaita asutuksen keskellä

Helsinki oli tärkeä tukikohta Venäjän armeijalle ja sotilaita virtasi kaupunkiin sitä enemmän mitä kauemmin sota jatkui. Yhä uusia rakennuksia otettiin sotilaskäyttöön. Myös Helsingissä kaupunkimaantiede muuttui, kuten sotatilan vuoksi kaikkialla Euroopassa, kun sotilaita ilmestyi yhä enemmän asutuksen keskelle. Armeija tarvitsi lisää tilaa, paitsi sotasairaaloiksi, niin myös majoitus- ja harjoituskäyttöön. Koulurakennukset sopivat tarkoitukseen hyvin. Lukuvuonna 1916-1917 kuusi koulurakennusta oli jo luovutettu armeijalle. Yksi niistä oli Eläintarhan kansakoulu, joka valmistui ja otettiin koulukäyttöön jonkin verran keskeneräisenä marraskuussa 1915, mutta 1916 maaliskuussa se jouduttiin luovuttamaan sotilasmajoitukseen. Eläintarhan kansakoulua kävivät myös isoenon serkkutytöt, Aune ja Saima. Koulumatkat pitenivät ja koulua käytiin muun muassa Kallion kirjastossa ja Säätytalolla.

Alkukeväästä 1916, kun kävin enon perhettä tervehtimässä, huomasin Aunen ja Saiman itkettyneet silmät. Tytöt olivat päässeet edellisenä syksynä aloittamaan koulunkäynnin vastavalmistuneessa Eläintarhan kansakoulussa, Aune kolmannella ja Saima ensimmäisellä luokalla. Tytöistä uutuuttaan kiiltelevä iso, jyhkeä punatiilinen koulu oli aivan ihana, melkein kuin satulinna. Maaliskuussa Eläintarhan koulu muutettiin sotilasmajoituskäyttöön ja kaikki oppilaat häädettiin pois muihin tiloihin.

– Tytöt menivät katsomaan vanhaa kouluaan ja näkivät, kuinka venäläinen sotilas ratsasti korskeasti portaita ylös, suoraan sisälle aulaan. Heidän hienon koulunsa häväistys tyttöjä tässä itkettää, Hatti-eno selitti.

Venäjän Helsingin edustalla majaa pitävä Itämeren laivasto oli myös näkyvä merkki siitä, että jossain käytiin kiivasta sotaa, missä Suomikin oli välillisesti osallisena. Pienempien alusten ankkuripaikka oli ympäri vuoden Kruunuvuorenselän ympäristön satamissa. Suuret alukset, taistelulaivat ja risteilijät, olivat sulan veden aikaan ankkurissa kauempana ulkoredillä, Vallisaaren ja Santahaminan eteläpuolella. Talvisin nekin ankkuroitiin Kruunuvuorenselän pohjoispuolelle, Hylkysaaren ja Katajanokan edustalle ja silloin epämääräisen pelottava väkivallan uhka tuli lähemmäksi, helpommin aistittavaksi.

Katukuvassa venäjän armeijan sotilaat näkyivät ja kuuluivat. Tyttöjä, jotka riiustivat sotilaiden kanssa, kutsuttiin kitkerään sävyyn ”ryssän morsiamiksi”.

Talous kävi kuumana ja hinnat kohosivat. Elintarvikkeiden hinnat nousivat pilviin, ja niin hintoja kuin kauppaa alettiin säännöstellä. Ja niin kuin aina säännöstelyn seurauksena, mustan pörssin kauppa rehotti. Varsinaista pulaa ei kuitenkaan vielä ollut mistään, rahat riittivät kun töitä riitti. Patterityöt toivat yhä lisää nuoria miehiä maalta Helsinkiin. Suurin osa tuli vapaaehtoisesti, mutta osa velvoitettiin pakosta tekemään vallituksia jonkun aikaa. Ei välttämättä Helsingissä, patteritöitähän tehtiin Kustavista Etelä-Karjalaan ja Hämeeessäkin. Huhujen mukaan niissä töissä kaikki pistivät valtion rahoja omiin liiveihinsä.

– Ajomies saattaa vetää kuormaa ilman purkausta koko päivän, pääasia, että saa kuormalappuja pomolta, joka saa jakamistaan lapuista oman osuutensa, tiesi yksi.

– Kyllä niin on tosi, vahvisti toinen. – Sörkän miehillä on rahaa ja markka pyörii.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Nyström Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva, Helsinki. Kuvassa Eläintarhan kansakoulun oppilaita 1910-luvulla. Luultavasti yksi lapsista on Anton Vilénin serkku Saima Toivonen, sillä kuva on hänen tyttärensä Virva Viinoksan kokoelmista.

Merilinnoituksen patterityöt

Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.

Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.

Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.

Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.

Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.

Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.

Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.

– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.

Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.

– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.

Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.

Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.

Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.

Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.

Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.

Sotatarviketilaukset työllistivät

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua ja Suomen jouduttua sotatilaan vienti länteen väheni aluksi rajusti ja raaka-aineiden saanti vaikeutui. Taloudellinen epävarmuus tuntui kaikkialla. Pankkeihin jonotettiin nostamaan käteistä ja elintarvikkeita hamstrattiin, mikä johti hintojen nopeaan nousuun. Elokuun puolivälissä 1914 jouduttiin Helsingissä julkaisemaan ensimmäiset elintarvikkeiden rajahinnat. Pian sota kuitenkin nosti talouden nousuun. Venäjän armeija tarvitsi valtavat määrät kaikenlaisia tarvikkeita kengistä univormuihin ja kranaateista sairaalatarvikkeisiin. Pietariin mahdollisesti Suomen puolelta suuntautuvaa hyökkäystä torjumaan aloitettiin valtavat linnoitustyöt, jotka työllistivät kaikkiaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, etupäässä nuoria miehiä. Metalli- ja konepajateollisuus kukoisti sotatarviketilausten ansiosta. Esimerkiksi vuonna 1913 Kone- ja Siltarakennus Oy työllisti 700 työläistä ja vuonna 1916 jo yli 3000.

Anton Vilén muutti Helsinkiin työnhakua ajatellen otolliseen aikaan.

Kone ja Silta oli iso metalliteollisuusyritys, joka valmisti konepajatuotteita laidasta laitaan, separaattoreista siltoihin ja höyrykattiloista laivoihin. Laaja tehdasalue sijaitsi Sörnäisten rantatien molemmin puolin. Sodan vuoksi yhtiö sai huomattavia sotatarviketilauksia Venäjän armeijalta ja laivastolta ja miehiä palkattiin lisää töihin.

Olin töissä levyseppäosastolla. Työpäivän pituus oli kymmenen tuntia ja tuntipalkkaa sain alkuun 30 penniä tunnilta ja loppuaikoina 37 penniä tunnilta. Apumiesten tuntipalkka oli 25 penniä.

Minä tapasin käydä saunassa Valliininkadulla sijaitsevan Työväen Asunto-osakeyhtiö Kalevan yleisessä saunassa. Yhtiön osakkaina oli enimmäkseen rautatieläisiä. Kalevan saunojen hoito oli osakkaille rankka, vaikkakin tuottoisa, sivutyö. Piti hankkia puita, hiiliä ja vihtoja, sahata puita ja lämmitellä vesikattiloita. Emännät hoitivat vuorotellen kassaa.

– Sota-aika on ollut meille varsin hyvää aikaa, kehui Oskari, yksi osakkaista.

– Rakennusvelat pienenivät heti, kun tsaarin sotilaat alkoivat käyttää saunaa. Aamupäivisin tulee miehiä määräajoin ja sotalaitos maksaa kylvyt.

Kun miehet kuulivat, että olin Kone- ja Siltarakennuksessa töissä, alkoi härnäys.

– Siltatehtaalla kuuluu olevan suuret sotatarviketyötilaukset. Kranaattia tarvitaan rintamalle ja pikakoulutuksella tehdään ukosta kuin ukosta sorvareita. Työn tulos on kuulemma sen mukaista.

Rautatieläiset olivat olevinaan muita parempia ammattimiehiä. Jokaisen kalliolaisen pikkupojan unelma päästä rautateille töihin. Veturinkuljettajan tai konduktöörin juttuja matkoista kuunneltiin ihaillen. Minä en antanut härnäyksen haitata.

Siltatehtaalla ollessani kuulin, että patteritöistä maksetaan 5 markkaa päivässä palkkaa. Meitä lähti sieltä 10 poikaa Katajasaareen vuoden 1915 syyspuolella, kun patterityömaille alettiin ihan houkutella riskejä nuoria miehiä töihin. Kuljimme kaupungilla kortteerissa. Kyllä siellä oli majoitusparakki, mutta ei siellä viitsinyt yöpyä kun siellä oli paljon torakoita ja pienempiä syöpäläisiä. Parakeissa asustivat venäläiset ja sellaiset kulkijat, joilla ei ollut asuntoa.

Kuljimme saareen aluksilla, jotka liikennöivät päivittäin mantereen ja ulkosaarten välillä. Pelasimme ruumassa korttia sillä aikaa, kun odotimme, että laiva tulee oman työmaan laituriin. Linnoitustöitä oli käynnissä kaikilla ulkosaarilla, mutta meitä oli varoitettu, että linnoituspaikat ovat sotasalaisuuksia ja töistä on parempi olla puhumatta miesten kesken. Kyllä se meilläkin tiedossa oli, että patteritöitä tehtiin myös mantereen puolella Helsingin ympäristössä, mutta arvelimme, että parempi oli olla kyselemättä.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Nyström Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva, Helsinki. Kuvassa yksi Kone ja Siltarakennus Oy:n tehdassaleista 1910-luvulla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Töihin rautatieaseman rakennustyömaalle

Ensimmäinen rautatie Suomessa avattiin 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Jo ennen rautatieliikenteen avaamista oli valmistunut Carl Albert Edefeltin suunnittelema ensimmäinen asemarakennus Helsingin keskustaan. Töölönlahden eteläpuoliselle täytetylle merenlahdelle syntyi tiivis ja kirjava joukko makasiineja, veturitalleja, konepajoja ja muita rautateiden tarvitsemia rakennuksia. Kaupungin nopean kasvun myötä asemarakennus kävi pian pieneksi. Rautatiehallituksessa alettiin suunnitella uutta asemaa jo 1800-luvun lopulla. Siihen haluttiin pikatavara- ja postiliikenteen lisäksi sijoittaa myös rautatiehallinto. Aseman julkisivujen suunnittelusta järjestettiin 1904 kilpailu, jonka voitti arkkitehti Eliel Saarinen. Voittanut ehdotus oli kansallisromanttinen. Jotkut arkkitehdit tyrmäsivät ehdotuksen vaatien modernimpaa muotokieltä. Saarinen otti kritiikin tosissaan ja muutti suunnitelmiaan täysin.

Hallintorakennuksen perustustyöt aloitettiin 1905 joulukuussa ja se valmistui 1909. Asemarakennusta alettiin rakentaa 1912. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Suomi julistettiin sotatilaan heinäkuun viimeisenä päivänä 1914. Asemarakennus oli julkisivuiltaan jo lähes valmis, mutta senaatti keskeytti täysitehoisen rakentamisen ja vain olennaisempia töitä jatkettiin. Rintamalla haavoittuneita venäläisiä sotilaita tuotiin Helsinkiin niin runsaslukuisesti, että normaalit sairaalapaikat eivät enää riittäneet. Tarvittiin lisää tilaa ja yksi sairaalakäyttöön muutetuista tiloista oli keskeneräinen asematalo. Ensin sairaalaksi kunnostettiin pikatavarapuoli ja pian sen jälkeen suuri keskushalli sekä sen molemmin puolin olevat odotussalit. Asema oli venäläisten sotilassairaalana vuosina 1915-1916. Tammikuussa 1918 punaiset valtasivat aseman ja rautatiehallitus muutti valkoisen Suomen pääkaupunkiin Vaasaan. Asema vihittiin jonkin verran keskeneräisenä käyttöön 5.3.1919.

Antaapa isoeno-Antonin kertoa omin sanoin ajastaan asemarakennustyömaalla:

Pian Helsinkiin muuttoni jälkeen tammikuussa 1915 aloitin työt Helsingin asemarakennustyömaalla. Vaikka rautatieasema oli vielä keskeneräinen, niin se oli jo niin komea, että otin vaistomaisesti lakin päästäni kun tulin sinne sisään ensimmäistä kertaa. Täysin valmiina oli Rautatientorin puoleinen hallintorakennus, missä toimi väliaikainen asemahalli. Aseman keskeneräinen torni oli vielä rakennustelineiden peitossa ja 1861 rakennettu ja pieneksi käynyt vanha asema oli purettu vain osittain. Muut miehet asemarakennustyömaalla olivat minua paljon vanhempia. Enimmäkseen kuuntelin heidän juttujaan. Vieläkin miehet päivittelivät sitä, kuinka ihmiset ryntäsivät sodan alussa paniikissa ostamaan junalippuja paetakseen turvaan maalle. Rautatientorilla kiemurteli pahimmillaan satojen metrien jono Kansallisteatterin ohi Kaisaniemeen saakka. Koulut suljettiin ja ne aloittivat syyslukukauden kaksi kuukautta myöhässä.

Parin kuukauden kuluttua minulta jo meni työpaikka alta kun rautatieasema muutettiin venäläisten sotilassairaalaksi. Etsimme enon kanssa minulle uutta työpaikkaa, mutta emme heti löytäneet. Eräänä iltana kun olimme enon kanssa tulossa kaupungilta kotiin tuli Kaisaniemen kohdalla meitä vastaan isokokoinen poliisi, kuulemma jotain sukua enolle.

– Mitäs tiedät, kysyi poliisi.
– Mitäs tässä, vastasi eno. – Ollaan haettu pojalle töitä, mutta ei ole löytynyt. Eikös teille sinne poliisin sopisi?
– Ainahan meille mies sopii, poliisi vastasi. – Mutta ei meille noin vain oteta, niin kuin johonkin muuhun työmaahan. Meille pitää olla kirjallinen hakemus.
– Etkös sinä voisi sellaista kirjoittaa pojalle, kun olet itsellesikin kirjoittanut. Kyllä poika sitten maksaa, kun tulee taloon, eno ehdotti.
– Ei se mitään maksa, jos poika kerran haluaa, poliisi sanoi.
– Kyllähän poika poliisiin haluaa, eikös vaan Anton. Pääsethän sieltä pois, jos et halua olla. – Ei meiltä noin vain pois pääse, poliisi ilmoitti. – Meillä on kolmen kuukauden irtisanomisaika.

Poliisi otti henkilötietoni ylös jonka jälkeen jatkoimme enon kanssa matkaa kohti Pitkänsillan pohjoispuolta.

Minusta olisi ollut hienoa päästä poliisilaitokselle hommiin, vaikka tsaarin santarmilaitosta kohtaan tunnettiinkin epäluuloa niin vasemmalla kuin oikealla. Mutta kun poliisilaitokselta ei heti ruvennut mitään kuulumaan ja kun Kone- ja Siltatehtaalta tarjoutui työpaikka, niin menin sitten sinne.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Högström Hilkka (1996): Helsingin rautatieasema. VR-yhtymä Oy. Kuva: Helsingin vanha ja uusi rautatieasema Kaivokadulta nähtynä. Uusi asemarakennus rakenteilla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.