Sotilaita asutuksen keskellä

Helsinki oli tärkeä tukikohta Venäjän armeijalle ja sotilaita virtasi kaupunkiin sitä enemmän mitä kauemmin sota jatkui. Yhä uusia rakennuksia otettiin sotilaskäyttöön. Myös Helsingissä kaupunkimaantiede muuttui, kuten sotatilan vuoksi kaikkialla Euroopassa, kun sotilaita ilmestyi yhä enemmän asutuksen keskelle. Armeija tarvitsi lisää tilaa, paitsi sotasairaaloiksi, niin myös majoitus- ja harjoituskäyttöön. Koulurakennukset sopivat tarkoitukseen hyvin. Lukuvuonna 1916-1917 kuusi koulurakennusta oli jo luovutettu armeijalle. Yksi niistä oli Eläintarhan kansakoulu, joka valmistui ja otettiin koulukäyttöön jonkin verran keskeneräisenä marraskuussa 1915, mutta 1916 maaliskuussa se jouduttiin luovuttamaan sotilasmajoitukseen. Eläintarhan kansakoulua kävivät myös isoenon serkkutytöt, Aune ja Saima. Koulumatkat pitenivät ja koulua käytiin muun muassa Kallion kirjastossa ja Säätytalolla.

Alkukeväästä 1916, kun kävin enon perhettä tervehtimässä, huomasin Aunen ja Saiman itkettyneet silmät. Tytöt olivat päässeet edellisenä syksynä aloittamaan koulunkäynnin vastavalmistuneessa Eläintarhan kansakoulussa, Aune kolmannella ja Saima ensimmäisellä luokalla. Tytöistä uutuuttaan kiiltelevä iso, jyhkeä punatiilinen koulu oli aivan ihana, melkein kuin satulinna. Maaliskuussa Eläintarhan koulu muutettiin sotilasmajoituskäyttöön ja kaikki oppilaat häädettiin pois muihin tiloihin.

– Tytöt menivät katsomaan vanhaa kouluaan ja näkivät, kuinka venäläinen sotilas ratsasti korskeasti portaita ylös, suoraan sisälle aulaan. Heidän hienon koulunsa häväistys tyttöjä tässä itkettää, Hatti-eno selitti.

Venäjän Helsingin edustalla majaa pitävä Itämeren laivasto oli myös näkyvä merkki siitä, että jossain käytiin kiivasta sotaa, missä Suomikin oli välillisesti osallisena. Pienempien alusten ankkuripaikka oli ympäri vuoden Kruunuvuorenselän ympäristön satamissa. Suuret alukset, taistelulaivat ja risteilijät, olivat sulan veden aikaan ankkurissa kauempana ulkoredillä, Vallisaaren ja Santahaminan eteläpuolella. Talvisin nekin ankkuroitiin Kruunuvuorenselän pohjoispuolelle, Hylkysaaren ja Katajanokan edustalle ja silloin epämääräisen pelottava väkivallan uhka tuli lähemmäksi, helpommin aistittavaksi.

Katukuvassa venäjän armeijan sotilaat näkyivät ja kuuluivat. Tyttöjä, jotka riiustivat sotilaiden kanssa, kutsuttiin kitkerään sävyyn ”ryssän morsiamiksi”.

Talous kävi kuumana ja hinnat kohosivat. Elintarvikkeiden hinnat nousivat pilviin, ja niin hintoja kuin kauppaa alettiin säännöstellä. Ja niin kuin aina säännöstelyn seurauksena, mustan pörssin kauppa rehotti. Varsinaista pulaa ei kuitenkaan vielä ollut mistään, rahat riittivät kun töitä riitti. Patterityöt toivat yhä lisää nuoria miehiä maalta Helsinkiin. Suurin osa tuli vapaaehtoisesti, mutta osa velvoitettiin pakosta tekemään vallituksia jonkun aikaa. Ei välttämättä Helsingissä, patteritöitähän tehtiin Kustavista Etelä-Karjalaan ja Hämeeessäkin. Huhujen mukaan niissä töissä kaikki pistivät valtion rahoja omiin liiveihinsä.

– Ajomies saattaa vetää kuormaa ilman purkausta koko päivän, pääasia, että saa kuormalappuja pomolta, joka saa jakamistaan lapuista oman osuutensa, tiesi yksi.

– Kyllä niin on tosi, vahvisti toinen. – Sörkän miehillä on rahaa ja markka pyörii.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Nyström Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva, Helsinki. Kuvassa Eläintarhan kansakoulun oppilaita 1910-luvulla. Luultavasti yksi lapsista on Anton Vilénin serkku Saima Toivonen, sillä kuva on hänen tyttärensä Virva Viinoksan kokoelmista.

Merilinnoituksen patterityöt

Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.

Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.

Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.

Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.

Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.

Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.

Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.

– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.

Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.

– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.

Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.

Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.

Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.

Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.

Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.

Sotatarviketilaukset työllistivät

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua ja Suomen jouduttua sotatilaan vienti länteen väheni aluksi rajusti ja raaka-aineiden saanti vaikeutui. Taloudellinen epävarmuus tuntui kaikkialla. Pankkeihin jonotettiin nostamaan käteistä ja elintarvikkeita hamstrattiin, mikä johti hintojen nopeaan nousuun. Elokuun puolivälissä 1914 jouduttiin Helsingissä julkaisemaan ensimmäiset elintarvikkeiden rajahinnat. Pian sota kuitenkin nosti talouden nousuun. Venäjän armeija tarvitsi valtavat määrät kaikenlaisia tarvikkeita kengistä univormuihin ja kranaateista sairaalatarvikkeisiin. Pietariin mahdollisesti Suomen puolelta suuntautuvaa hyökkäystä torjumaan aloitettiin valtavat linnoitustyöt, jotka työllistivät kaikkiaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, etupäässä nuoria miehiä. Metalli- ja konepajateollisuus kukoisti sotatarviketilausten ansiosta. Esimerkiksi vuonna 1913 Kone- ja Siltarakennus Oy työllisti 700 työläistä ja vuonna 1916 jo yli 3000.

Anton Vilén muutti Helsinkiin työnhakua ajatellen otolliseen aikaan.

Kone ja Silta oli iso metalliteollisuusyritys, joka valmisti konepajatuotteita laidasta laitaan, separaattoreista siltoihin ja höyrykattiloista laivoihin. Laaja tehdasalue sijaitsi Sörnäisten rantatien molemmin puolin. Sodan vuoksi yhtiö sai huomattavia sotatarviketilauksia Venäjän armeijalta ja laivastolta ja miehiä palkattiin lisää töihin.

Olin töissä levyseppäosastolla. Työpäivän pituus oli kymmenen tuntia ja tuntipalkkaa sain alkuun 30 penniä tunnilta ja loppuaikoina 37 penniä tunnilta. Apumiesten tuntipalkka oli 25 penniä.

Minä tapasin käydä saunassa Valliininkadulla sijaitsevan Työväen Asunto-osakeyhtiö Kalevan yleisessä saunassa. Yhtiön osakkaina oli enimmäkseen rautatieläisiä. Kalevan saunojen hoito oli osakkaille rankka, vaikkakin tuottoisa, sivutyö. Piti hankkia puita, hiiliä ja vihtoja, sahata puita ja lämmitellä vesikattiloita. Emännät hoitivat vuorotellen kassaa.

– Sota-aika on ollut meille varsin hyvää aikaa, kehui Oskari, yksi osakkaista.

– Rakennusvelat pienenivät heti, kun tsaarin sotilaat alkoivat käyttää saunaa. Aamupäivisin tulee miehiä määräajoin ja sotalaitos maksaa kylvyt.

Kun miehet kuulivat, että olin Kone- ja Siltarakennuksessa töissä, alkoi härnäys.

– Siltatehtaalla kuuluu olevan suuret sotatarviketyötilaukset. Kranaattia tarvitaan rintamalle ja pikakoulutuksella tehdään ukosta kuin ukosta sorvareita. Työn tulos on kuulemma sen mukaista.

Rautatieläiset olivat olevinaan muita parempia ammattimiehiä. Jokaisen kalliolaisen pikkupojan unelma päästä rautateille töihin. Veturinkuljettajan tai konduktöörin juttuja matkoista kuunneltiin ihaillen. Minä en antanut härnäyksen haitata.

Siltatehtaalla ollessani kuulin, että patteritöistä maksetaan 5 markkaa päivässä palkkaa. Meitä lähti sieltä 10 poikaa Katajasaareen vuoden 1915 syyspuolella, kun patterityömaille alettiin ihan houkutella riskejä nuoria miehiä töihin. Kuljimme kaupungilla kortteerissa. Kyllä siellä oli majoitusparakki, mutta ei siellä viitsinyt yöpyä kun siellä oli paljon torakoita ja pienempiä syöpäläisiä. Parakeissa asustivat venäläiset ja sellaiset kulkijat, joilla ei ollut asuntoa.

Kuljimme saareen aluksilla, jotka liikennöivät päivittäin mantereen ja ulkosaarten välillä. Pelasimme ruumassa korttia sillä aikaa, kun odotimme, että laiva tulee oman työmaan laituriin. Linnoitustöitä oli käynnissä kaikilla ulkosaarilla, mutta meitä oli varoitettu, että linnoituspaikat ovat sotasalaisuuksia ja töistä on parempi olla puhumatta miesten kesken. Kyllä se meilläkin tiedossa oli, että patteritöitä tehtiin myös mantereen puolella Helsingin ympäristössä, mutta arvelimme, että parempi oli olla kyselemättä.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Nyström Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva, Helsinki. Kuvassa yksi Kone ja Siltarakennus Oy:n tehdassaleista 1910-luvulla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Töihin rautatieaseman rakennustyömaalle

Ensimmäinen rautatie Suomessa avattiin 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Jo ennen rautatieliikenteen avaamista oli valmistunut Carl Albert Edefeltin suunnittelema ensimmäinen asemarakennus Helsingin keskustaan. Töölönlahden eteläpuoliselle täytetylle merenlahdelle syntyi tiivis ja kirjava joukko makasiineja, veturitalleja, konepajoja ja muita rautateiden tarvitsemia rakennuksia. Kaupungin nopean kasvun myötä asemarakennus kävi pian pieneksi. Rautatiehallituksessa alettiin suunnitella uutta asemaa jo 1800-luvun lopulla. Siihen haluttiin pikatavara- ja postiliikenteen lisäksi sijoittaa myös rautatiehallinto. Aseman julkisivujen suunnittelusta järjestettiin 1904 kilpailu, jonka voitti arkkitehti Eliel Saarinen. Voittanut ehdotus oli kansallisromanttinen. Jotkut arkkitehdit tyrmäsivät ehdotuksen vaatien modernimpaa muotokieltä. Saarinen otti kritiikin tosissaan ja muutti suunnitelmiaan täysin.

Hallintorakennuksen perustustyöt aloitettiin 1905 joulukuussa ja se valmistui 1909. Asemarakennusta alettiin rakentaa 1912. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Suomi julistettiin sotatilaan heinäkuun viimeisenä päivänä 1914. Asemarakennus oli julkisivuiltaan jo lähes valmis, mutta senaatti keskeytti täysitehoisen rakentamisen ja vain olennaisempia töitä jatkettiin. Rintamalla haavoittuneita venäläisiä sotilaita tuotiin Helsinkiin niin runsaslukuisesti, että normaalit sairaalapaikat eivät enää riittäneet. Tarvittiin lisää tilaa ja yksi sairaalakäyttöön muutetuista tiloista oli keskeneräinen asematalo. Ensin sairaalaksi kunnostettiin pikatavarapuoli ja pian sen jälkeen suuri keskushalli sekä sen molemmin puolin olevat odotussalit. Asema oli venäläisten sotilassairaalana vuosina 1915-1916. Tammikuussa 1918 punaiset valtasivat aseman ja rautatiehallitus muutti valkoisen Suomen pääkaupunkiin Vaasaan. Asema vihittiin jonkin verran keskeneräisenä käyttöön 5.3.1919.

Antaapa isoeno-Antonin kertoa omin sanoin ajastaan asemarakennustyömaalla:

Pian Helsinkiin muuttoni jälkeen tammikuussa 1915 aloitin työt Helsingin asemarakennustyömaalla. Vaikka rautatieasema oli vielä keskeneräinen, niin se oli jo niin komea, että otin vaistomaisesti lakin päästäni kun tulin sinne sisään ensimmäistä kertaa. Täysin valmiina oli Rautatientorin puoleinen hallintorakennus, missä toimi väliaikainen asemahalli. Aseman keskeneräinen torni oli vielä rakennustelineiden peitossa ja 1861 rakennettu ja pieneksi käynyt vanha asema oli purettu vain osittain. Muut miehet asemarakennustyömaalla olivat minua paljon vanhempia. Enimmäkseen kuuntelin heidän juttujaan. Vieläkin miehet päivittelivät sitä, kuinka ihmiset ryntäsivät sodan alussa paniikissa ostamaan junalippuja paetakseen turvaan maalle. Rautatientorilla kiemurteli pahimmillaan satojen metrien jono Kansallisteatterin ohi Kaisaniemeen saakka. Koulut suljettiin ja ne aloittivat syyslukukauden kaksi kuukautta myöhässä.

Parin kuukauden kuluttua minulta jo meni työpaikka alta kun rautatieasema muutettiin venäläisten sotilassairaalaksi. Etsimme enon kanssa minulle uutta työpaikkaa, mutta emme heti löytäneet. Eräänä iltana kun olimme enon kanssa tulossa kaupungilta kotiin tuli Kaisaniemen kohdalla meitä vastaan isokokoinen poliisi, kuulemma jotain sukua enolle.

– Mitäs tiedät, kysyi poliisi.
– Mitäs tässä, vastasi eno. – Ollaan haettu pojalle töitä, mutta ei ole löytynyt. Eikös teille sinne poliisin sopisi?
– Ainahan meille mies sopii, poliisi vastasi. – Mutta ei meille noin vain oteta, niin kuin johonkin muuhun työmaahan. Meille pitää olla kirjallinen hakemus.
– Etkös sinä voisi sellaista kirjoittaa pojalle, kun olet itsellesikin kirjoittanut. Kyllä poika sitten maksaa, kun tulee taloon, eno ehdotti.
– Ei se mitään maksa, jos poika kerran haluaa, poliisi sanoi.
– Kyllähän poika poliisiin haluaa, eikös vaan Anton. Pääsethän sieltä pois, jos et halua olla. – Ei meiltä noin vain pois pääse, poliisi ilmoitti. – Meillä on kolmen kuukauden irtisanomisaika.

Poliisi otti henkilötietoni ylös jonka jälkeen jatkoimme enon kanssa matkaa kohti Pitkänsillan pohjoispuolta.

Minusta olisi ollut hienoa päästä poliisilaitokselle hommiin, vaikka tsaarin santarmilaitosta kohtaan tunnettiinkin epäluuloa niin vasemmalla kuin oikealla. Mutta kun poliisilaitokselta ei heti ruvennut mitään kuulumaan ja kun Kone- ja Siltatehtaalta tarjoutui työpaikka, niin menin sitten sinne.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Högström Hilkka (1996): Helsingin rautatieasema. VR-yhtymä Oy. Kuva: Helsingin vanha ja uusi rautatieasema Kaivokadulta nähtynä. Uusi asemarakennus rakenteilla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Asunto Pitkänsillan pohjoispuolelta

Entisen Fredriksbergin konepaja-alueen, nykyisen Konepajan asuinalueen paikalla lainehti vielä 1800-luvun alussa Sörnäisten järvi. Järveä alettiin kuivata viljelysmaaksi ja laitumiksi 1820-luvun loppupuolella. Vuoteen 1850 mennessä järvi ympäristöineen oli jo niittyä ja osittain raivattu pelloksi.

Sörnäisten satamaan vedettiin sivuraide Pasilasta 1863, ja Sörnäisistä tuli Suomen ensimmäinen satama, jonne kauppatavarat voitiin rautatievaunuilla tuoda satamalaiturille. Ensimmäinen öljysäiliö rakennettiin 1889. Sörnäisten satamaradan varrella oleva tasainen peltoalue oli ihanteellinen paikka, kun päärautatieaseman vieressä toimiva Helsingin konepaja kävi ahtaaksi ja oli löydettävä paikka, jossa toiminnalla olisi myös laajentumisvaraa. Tuotannollinen toiminta Fredriksbergin (myöh. Pasilan) konepajalla alkoi vuonna 1903. Vuonna 1917 työntekijöitä oli yli 900. Yleisilmeeltään konepaja-alue oli hyvin yhtenäinen rakennusmateriaalina käytetyn punatiilen ansiosta.

Helsingin työväenyhdistyksen rakennuttama graniittinen jugend-tyylinen työväentalo valmistui vuonna 1908. Kallion harmaagraniittinen kirkko valmistui 1912 ja samana vuonna valmistui myös Helsingin kantakaupungin Hakaniemeen yhdistänyt Pitkäsilta. Kivirakenteinen silta on järjestyksessään viides paikalle rakennettu silta.

Tässäpä faktaa ympäristöstä, minne isoenoni muutti tammikuun alussa 1915. Miten hän itse olisi saapumista uuteen paikkaan ja ympäristöään ja kuvannut? Ehkäpä näin:

Veturi puhalsi savua ylös tummenevalle pakkastaivaalle kun Fredriksbergin asemalla astuin junasta alas asemalaiturille, missä eno oli minua vastassa. Kävelimme läpi asemahallin pujotellen ohi myyjien, joilta sai ostaa kahvia, keitettyä maitoa, pullaa ja tupakkaa. Emme kuitenkaan pysähtyneet, vaan jatkoimme matkaa Fredriksperinkadulle, enon asunnolle päin.

Pian tuloni jälkeen kävin ilmoittautumassa poliisin osoitetoimistoon. Olin saanut alivuokralaiskortteerin osoitteessa 3 linja 30 B huone numero 58. Talo oli kaksikerroksinen kivijalan päällä seisova puutalo, jossa oli useita pieniä hellahuoneita ja muutama vähän isompi huone ja keittiö. Joka huonetta kohden oli vähintään viisi asukasta ja ahdasta kaikkialla. Minäkin nukuin yöt kokoonpantavassa pukkisängyssä, jonka kankaan aamulla rullasin kannatinpuiden ympärille ja laitoin huoneen nurkkaan pystyyn päivän ajaksi.

Silloin kun isä oli työskennellyt Sörnäisissä satamatyömiehenä, oli Pitkänsillan pohjoispuolella vielä hyvin vähän asutusta ja työläisiä asui paljon myös kantakaupungin länsilaidalla, Punavuoressa, Kampissa ja Ruoholahdessa. Sörnäisten satama, satamaan vievä rata ja konepajojen rakentaminen radanvarteen olivat tuoneet alueelle lisää töistä ja paljon lisää asukkaita. Nyt suurin osa työläisistä asui Kalliossa ja sen lähialueilla. Puutalojen kortteleista erottautuivat komeat graniittiset Kallion kirkko, Työväentalo ja Pitkäsilta.

Työläiskaupunginosan ydin oli kuhiseva Hakaniemen tori. Toria reunustivat valtavat halkopinot, koska huoneita lämmitettiin puilla lämpiävillä kakluuneilla. Sörnäisten satamaradalta oli vedetty sivuraide Hakaniemeen, jota pitkin saatiin kuljetettua isoja määriä polttopuita torille myytäväksi. Klapikauppoja oli myös useiden talojen kellareissa. Jouluisin Pelastusarmeija lahjoitti köyhille puita. Juokseva vesi, viemäröinti, sähköt olivat ylellisyyttä, joita läheskään kaikilla ei ollut. Asukkaiden yhteiset puuvessat sijaitsivat talojen sisäpihoilla. Peseytyminen tapahtui yleisissä saunoissa. Naiset kantoivat vastuun perheestä ja järjestyksestä, isät tekivät pitkiä työpäiviä ja ottivat mielellään viinaryyppyjä, näkäräisiä. Perheenäitien lisätienestien toivo oli enimmäkseen satunnaisissa ompelutöissä ja pyykinpesussa. Linjojen varsilla oli paljon pikkukauppoja. Suutareita ja räätäleitä oli useampia. Heillä riitti työtä, vanhoja korjattiin ja uusia teetettiin mittojen mukaan.

Linjoilla oli halvat vuokrat ja väki monenkirjavaa. Miehistä suuri osa työskenteli tehtaissa tai ulko- ja sekatyömiehinä, joiden palkka oli kiinni suhdanteista. Joskus töitä oli, joskus ei. Varmoista tuloista ammattimies, kuten poliisi tai rautatieläinen, saattoi säästää rahaa omaan asuntoon. Kallioon ja Alppilaan nousikin työväen omia asunto-osakeyhtiöitä, joissa rautatieläisten osuus oli huomattava. Hellahuoneen tai huoneen ja keittiön hinta ennen maailmansodan alkua oli noin 1200-1500 markkaa, joten halvoilla lainoilla ei tarvinnut kovinkaan kauan työmiehen pistää syrjään 25 tai 50 pennin maksueriä.

Lapsia oli kaikkialla. Ahtaiden asuntojen vuoksi vapaa-aika vietettiin ulkosalla leikkien. Lasten täytyi myös osallistua perheen elatukseen niin pian kuin kynnelle kykenivät. Lehtien myyminen ja koteihin jakaminen oli kymmenen korvilla olevien lasten yleisin työ. Pääasiassa lehdet ostettiin irtonumeroina kaduilta, mutta sunnuntaiaamuisin niitä kaupiteltiin myös ovelta ovelle. Silloin ostettiin Työmiestä ja Helsingin Sanomiakin.

Pojat saattoivat saada taskurahoja kantamalla venäläisten upseerien rouvien kauppakantamuksia ja joulun aikaan joulukuusia rautatientorilta koteihin, tai toimittamalla sotilaiden kortinpeluupaikoille ruokaa.

Kaiken kaikkiaan elämä maalaiselon hiljaisuuden jälkeen näyttäytyi nuorelle miehelle Helsingissä oikein mielenkiintoisena.

*
Lähteet TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Helsingin kaupunginmuseo / Työväen asuntomuseo ja sen julkaisut; Arkkitehtitoimisto Livady: Pasilan konepaja. Rakennushistorian selvitys ja inventointi.
Artikkelin kuva: Uutta Pitkääsiltaa rakennetaan 1912, puurakenteinen vanha silta näkyy vieressä. Helsingin kaupunginmuseo.

Maalta Helsinkiin 1915

Isänpuoleisen isoäitini veli, isoenoni Anton Vilén aloitti työt Helsingissä Valtion Rautateiden Fredriksbergin  konepajan sahaosastolla 12. tammikuuta 1917. Työpaikka oli onnenpotku ja enteili turvattua tulevaisuutta. ”Työllisyys oli hyvä, eihän valtion työstä pantu pois ellei tehnyt jotain rikosta.” Vähänpä hän aavisti, mitä runsaan vuoden päästä tapahtuisi.

Anton oli kaksi vuotta aikaisemmin muuttanut töihin Helsinkiin kotitilaltaan Asikkalan Vesivehmaalta. Helsinki oli Lahden suunnasta tuleville päijäthämäläisille luonnollisin paikka hakeutua ansiotöihin. Kasvava Helsinki oli jo 1870-luvulta lähtien tarjonnut lähes loppumattomasti töitä malta tulleelle, kouluttamattomalle työvoimalle. Miehet pestautuivat töihin Sörnäisten satamaan tai kasvavan Helsingin rakennustyömaille. Naiset aloittivat usein palvelijoina perheissä. Osa tulijoista juurtui kaupunkiin, osa palasi takaisin kotiseuduilleen säästettyään tienesteistään kenties rahaa lunastaakseen osuutensa pienestä perintötilasta.

Olen joskus miettinyt missä tunnelmissa isoeno-Anton kotoaan lähti. Kuvittelen, että hän olisi kertonut matkaan lähdöstään jotensakin näin:

Varhain tammikuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1915 isä haki hevosen tallista ja valjasti sen reen eteen. Minä kiinnitin lyhdyt sivuille ennen kuin nousin kyytiin. Asettelin kapsäkin ja ruokakorin jalkoihin ja käännyin vilkuttamaan hyvästiksi sisaruksilleni, jotka olivat kokoontuneet tuvan kuurankukkien koristaman ikkunan ääreen seuraamaan matkalle lähtöäni.

– Läksit sitten teitä isäs astumaan, tokaisi isäni Paimelassa, ennen Vesijärven yli vievän jäätien alkua. Myönsin näin olevan. Mitään muuta emme sitten puhuneetkaan ennen kuin heitimme hyvästit Lahdessa.

Isäni Juho Kustaa Vilén oli nuorena miehenä ollut Helsingissä töissä satamatyömiehenä Sörnäisissä, ja Helsinkiin olin minäkin nyt töihin matkalla. Meidän perältä ovat miehet lähteneet usein pääkaupunkiin lisätienestejä hankkimaan, naiset vähän harvemmin. Isä palasi takaisin kotikylään Asikkalan Vesivehmaalle kun meni naimisiin äitini Elviiran kanssa. Ensi alkuun heillä oli torpan maat vuokralla kunnes äiti peri kotinsa Heikkilän talon maita. Minä, Anton, olen lapsista vanhin, syntynyt vuonna 1892. Minun jälkeeni tulivat Usko, Ida, pienenä kuollut Naima, Kalle, Väinö ja Hulda.  Hulda ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, kun äitini kuoli vuonna 1911. Vanhin siskoni Ida päätyi lapsenpiiaksi, vaikka oli haaveillut koulunkäynnistä. Isä ei koulunkäyntihaaveista perustanut, hänelle riitti kun lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Itse hän ei taitanut kunnolla kumpaakaan.

Äidin nuorempi veli, Willehard Toivonen oli äitini kuoleman aikoihin muuttanut Helsinkiin vaimonsa Sofian ja pienten tyttäriensä eli serkkujeni Aunen ja Saiman kanssa. Viime syksynä, kun eno oli Asikkalassa käymässä, hän otti puheeksi minunkin Helsinkiin muuton. Nimittäin elokuussa 1914 Helsingissä levisi huhu saksalaisten pikaisesta maihinnoususta ja Sofia pakeni pikkutyttöjen kanssa turvaan maalle, niin kuin silloin teki moni muukin helsinkiläinen. Venäjä oli julistanut sodan Saksalle ja epäiltiin, että saksalaiset yrittävät nousta maihin Helsingissä ja hyökätä sitä kautta Pietariin. Kun pelättyä hyökkäystä ei tullutkaan, tuli eno hakemaan perheensä takaisin kotiin. Lupasin kyyditä heidät Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille, siitä paikallisjunalla Lahteen ja edelleen Helsinkiin. Siinä pihalla lähtöä tehdessämme eno virkkoi isälleni sen, mistä olimme jo keskenämme sopineet.

– Eikös se olisi tuon pojankin jo korkea aika tulla Helsinkiin omaa rahaa tienaamaan. Minä lupaan hankkia työpaikan ja kortteerin. Vaikka heti, jos niin sovitaan.

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta murahti sitten, että joulun on poika vielä kotonaan, mutta eiköhän tuo ensi vuoden alusta jo jouda lähtemään.

Ja niin tapahtui.

*
Lähteet: TMT 152:2383 TA ja Reijo Husar (toim.) Vesivehmaan seudun kylien historia II, Vesivehmaan kyläyhdistys ry, 2005. Kansikuva on Anton Vilénin Valtiorikosylioikeuden akteissa olleista papereista.