Naisia sanitääreinä ja muonittajina panssarijunan liepeillä

CC-BY Tampere 1918, kuvat Vapriikin kuva-arkisto. Finnish Civil War 1918 Photo: Museum Centre Vapriikki Photo Archives.

Punaisten riveissä aseellisia naiskaartilaisia oli sisällissodan aikana noin 2000. Heistä suurin osa toimi kuitenkin erilaisissa vartiointitehtävissä eikä ottanut osaa taisteluihin.

Valkoisten puolella naisilla oli myös kiinnostusta osallistua aseellisiin taisteluihin, mutta Mannerheim tyrmäsi tämän täysin. Naisten osallistuminen rajattiin huoltoon ja hoivaamiseen, ilman palkkaa. Jotkut valkoiset naiset vaaransivat myös henkensä salakuljettamalla aseita, viestejä ja maanalaisia lehtiä.

Myös punaisten puolella eduskuntaa vastaava Suomen työväen pääneuvosto teki maaliskuun alussa päätöksen, jossa kiellettiin naisten aseellinen toiminta punakaarteissa. Naisten toimialueiksi määriteltiin sairaanhoito, taloustoimi, vaatehuolto, valistuskirjallisuuden levittäminen ja muut varustustyöt. Aseellisia naiskaarteja oli jo ennätetty siihen mennessä muodostaa ja päätöksen mukaan niitä ei kuitenkaan hajotettu vaan ne saivat jatkaa toimintaansa.

Naiset sanitääreinä ja muonittajina

Kirjani ”Punaisten panssarijuna 1918” kertoo pääasiassa miesten sodasta. Panssarijunissa naisia ei taisteluissa nähty mutta huoltotehtävissä junan liepeillä heitä luonnollisesti toimi. Nostan esiin heistä viisi, jotka jollain lailla liittyvät kirjani tapahtumiin.

Sanitäärinä eli sairaanhoitajana Vilppulan rintamalla toimineen Toini Antikaisen (myöhemmin Wälläri) muistelmat sekä tuntemattomaksi jäävän naissänitäärin päiväkirjamerkinnät tosin ovat kirjassa mukana vain esimerkinomaisesti kuvaamassa tapahtumia Vilppulan rintamalla. Halusin kuitenkin nostaa heidät esiin, koska kummankin heistä tarina on varsin mielenkiintoinen, ja mahdollisesti palaan niihin toisissa yhteyksissä. Naissanitäärin päiväkirja Lylystä ja Tampereelta antaa harvinaisen aikalaisnäkökulman siihen, miten nainen koki osansa rintamalla.

Emmi Lehtonen kuului Lahden naiskaartiin mutta ei ottanut osaa aseellisiin taisteluihin vaan toimi lähinnä sairaanhoitotehtävissä. Hänen serkkunsa Jalmari Lehtinen komensi panssarijunaa nro 2. Emmi Lehtosen muistitietoa olen käyttänyt kirjassani paljon nimenomaan sodan loppuvaiheita kuvaamaan. Lisäksi kerron panssarijunan nro 1 mukana kulkeneesta kahdesta muonittajasta, erikoisesta parivaljakosta Eliina Bomista (myös muodossa Bohm) ja Tilda Korpelaisesta.

Lähteet

Toini Wällärin tarina on taltioitu litteroituna haastatteluna Työväen arkistoon työväen muistitietokokoelmiin, Emmi Lehtosen Kansan arkistoon. Haastattelut tehtiin 1960-luvun lopussa. Emmi Lehtosesta löytyy myös aikalaisaineistoa, koska hän joutui valtiorikosoikeuden eteen joten hänestä on olemassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntipaperit samoin kuin Eliina Bomista ja Tilda Korpelaisesta. Valtiorikosoikeuden akteihin kuitenkin pitää aina käyttää lähdekritiikkiä, koska lähes säännönmukaisesti kaikki yrittivät vähätellä ja peitellä osuuttaan sodassa. Sama pätee muistitietoon. Eliina Bomin henkilöön tuovat lisävalaistusta Helsingin kaupungin poliisin osoitekortisto ja henkikirjat.

Autenttisin aikalaiskertomus on naissanitäärin päiväkirja. Se löytyi kotietsinnöissä osoitteesta Pengerkatu 4 rappu A, missä se oli kätketty WC:n likaviemäriputken päälle.. Päiväkirjat käsittävät 30 pientä, käsin lyijykynällä kirjoitettua, irtonaista paperiliuskaa. Ikävä kyllä henkilön nimi ei papereista käy selville.

Tarinat

Toini Antikainen, haastatteluhetkellä Wälläri, oli syntynyt 1899 Helsingissä Pitkänsillan pohjoispuolella. Koko perhe oli työväenliikkeen aktiiveja. Toinin veli Toivo Antikainen tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanotun Kiimasjärven retken johtajana ja siihen liittyen joutui myöhemmin murhaoikeudenkäyntiin Suomessa. Toini Antikainen joutui jo pienenä ottamaan osaa perheen toimeentuloon, hän toimi muun muassa sokeiden taluttajana ja jakoi sisarensa kanssa Helsingin Sanomia aamulla ja Työmiestä iltapäivällä. Äiti oli kuulemma ollut sitä mieltä, että lehtien jakaminen sopii tytöille, mutta ei lehtien kadulla myyminen. Sisällissodan syttyessä Antikainen oli töissä Itämaisessa tupakkatehtaassa. Hän hakeutui punakaartin ensiapukurssille ja sen jälkeen hänet lähetettiin ystävättärensä Kaisan ja kahden vanhemman naisen kanssa Vilppulan rintamalle Korkeakoskelle. Toini Antikainen oli lomalla Helsingissä kun Tampereen piiritys alkoi, joten hän ei joutunut mukaan Tampereen taisteluihin. Hän kuitenkin palasi rintamalle Toijalaan ja Viialaan, mistä pakeni muun joukon kanssa kohti Lahtea. Toini Antikainen onnistui välttämään vangitsemisen pakenemalla ystävättärensä Kaisan kanssa metsiä pitkin Kaisan kotitalolle Uudellemaalle ja piileskelemällä siellä.

Naissanitäärin päiväkirjan ensimmäinen merkintä on 13. helmikuuta kun hän lähtee rintamalle. ”Lähdettiin matkalle Helsingistä kl 4.15, oltiin Riihimäellä kl. 7,5. Hämeenlinnassa kl. 8. Toijalassa kl. 9.35. Tampereella klo 10.40. Sitten marssittiin teatteritalolle syömään ja sitten kl. 2 nukkumaan.” Lylyyn naissanitääri saapui kaksi päivää myöhemmin, aamulla kello 5.45. Myös hän lienee käynyt lyhyen sairaanhoitokurssin ennen rintamalle tuloaan. Sidetarpeiden ja pulveripakettien teko sekä kyökkivuorot olivat puuhana silloin kun ei ollut sairaita hoidettavana. Hauskaakin pidettiin, käytiin hiihtämässä ja tanssimassa nuorisoseurantalolla. Maaliskuun alussa muistiinpanoihin ilmestyy ”hän”. ”Hänen” kanssa syttyy romanssi, tullaan ”sinuiksi”. Pariskunta käy öisillä ratsastusreissuilla ja romanssi etenee siihen pisteeseen, että ”hän” esittelee veljensä naissanitäärille. Pakomatka Lylystä Tampereelle alkaa 19. maaliskuuta kun punaisten Vilppulan rintama murtuu. Tampereella sairaanhoitohommat jatkuvat. ”Hän” on siellä myös, mutta kovin kiireinen. Naissanitääri näkee ”hänen” usein ajavan ”piiliä” ja pääsee itsekin kyytiin. Päiväkirjassa hätkähdyttää se, kuinka ulkoistettu sota siinä on. Oman puolen sotatapahtumat kirjataan ylös pohtimatta tai kyseenalaistamatta, vastapuolesta on hyvin vähän mainintoja ja nekin tyyliin ”yksi lahtari tuotiin haavoittuneena” sairastuvalle. Oman puolen haavoittuneet ja kaatuneet nainen kirjaa hyvin tarkasti nimeltä. Esimerkiksi ”21.2.18 Oli kova ottelu punaisten ja lahtarien välillä iltapäivällä 6 paikkeilla alkoi tulla haavoittuneita, niitä tuotiin yhteensä 11: (lista nimistä).” Sodan raakuus – haavoittuneet, kuolleet, pommitukset, pelko – jää päiväkirjassa ikään kuin sivuun. Toki Tampereen pommitukset on huolella dokumentoitu, mutta niiden vastapainona seassa on ”hänen” kanssaan kohtaamisia, lauluiltoja, kauniin sään havainnointia ja ystävyyttä. Päiväkirjan viimeinen merkintä on 2.4.1918. ”Aamulla oli taas niin kaunis ilma. Odotettiin niin hartaasti Rahjaa, luultiin jo tulevan kun luultiin panssarijunan jo vekslailevan kun näkyi niinkuin valkoista sauhua. Minä katselin melkein koko päivän akkunasta, vaan kahvilla kävin, nähtiin kun lahtarit taas liikkuivat metsän syrjässä. Minä näin hänet parikin kertaa ja vielä kolmannenkin kerran kokouksessa. Lahtarit alkoivat taas hurjasti pommittaa Tammelaa ja saivat tulipalon pariin paikkaan.” Minulla on epäilyni kuka ”hän” saattaisi olla mutta päiväkirjan kirjoittajan henkilöllisyyden selvittäminen voi olla jälkeenpäin mahdotonta.

Emmi Lehtonen liittyi Lahden Punaisen Kaartin naiskomppaniaan sodan loppuvaiheessa. Itse hän kertoi liittyneensä aatteen palosta, mutta monet muut palkan ja ruoan vuoksi. Samaan aikaan Lahden komppaniaan liittyi Martta Koskinen, jonka kanssa Emmi Lehtonen ystävystyi. Saksalaisten jo lähestyessä Lahtea Lehtonen odotti asemalla junaa joka ottaisi hänet ja toisen kaartiin kuuluneen ystävättärensä kyytiin matkalla kotiin Iittiin. Asemalle saapuu panssarijuna, josta purkautui asemalle miehiä, joukossa junan päällikkö, jonka Lehtonen tunnistaa serkukseen, Jalmari Lehtiseksi. Naisia ei kuitenkaan huolita junaan ”arvelivat työkalujen olevan liian tukevia tyttölapsille”. Tytöt pääsivät toiseen junaan ja kotiinsa. Mutta jo aamulla äiti herätti kertoen huhuista, että Uudessakylässä olisi taistelu saksalaisia vastaan. Lähimmästä esikunnasta Lehtoselle annettiin määräys mennä Mankalan asemalle, mistä jo vuorokauden kuluttua jouduttiin lähtemään pakoon Kausalaan. ”Niin lähdettiin ja kiirettä pidettiin. Oli ilta 18 tienoilla ja perunat keitettynä. Muonat rekeen ja matkaan.” Hälytys oli väärä ja sieltä pian takaisin Mankalaan. Emmi Lehtonen joutui siis eroon naiskomppaniastaan eikä osallistunut ase kädessä taisteluihin vaan toimi huoltotehtävissä muonittajana ja sairaanhoitajana. Hän pakeni Kotkaan missä vangittiin. Emmi Lehtonen joutui valtiorikosoikeuteen. Oikeudenkäyntiasiakirjoista selviää, että Emmin virallinen nimi oli Emilia Katarina ja ikä sisällissodan aikaan 22 vuotta. Iitin suojeluskunta antoi Lehtosesta melko murskaavan arvion, hän oli samaan aikaan vetelys ja laiska sekä kiihkeä ja vaarallinen. Suojeluskunnan lausunnon mukaan Emmi Lehtonen vietti myös epäsäännöllistä, kuljeskelevaa elämää. Tällä viitattiin ilmeisesti siihen, että hänen viimeisin työpaikkansa oli Helsingin Elannossa leipojattarena. Murskatuomion paikallisilta suojeluskunnilta saivat yleensä ne, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa työväenliikkeen toimintaan ja käyneet ahkerasti paikallisen työväentalon tilaisuuksissa. Kolmen ja puolen vuoden kuritushuonetuomion saaneena Emmi Lehtonen vapautui Suomenlinnasta ensimmäisessä armahdusaallossa lokakuussa.

Eliina Bom ja Tilda Korpelainen ovat outo kaksikko, jonka tulosta panssarijunan nro 1 muonittajiksi ei ole täyttä varmuutta. Itse he kertoivat astuneensa palvelukseen vasta huhtikuun lopussa, mutta rivien välistä saa sellaisen käsityksen, että he olivat mukana jo aiemmin. Pätkätöisä palvelijattarena ja keittäjättärenä toimineen Eliina Bomin pikkuveli Verner oli ammatiltaan konduktööri ja mukana punakaartissa, joten voi hyvin olettaa isosiskollakin olleen aatteen paloa jo aiemmin. Sen sijaan viipurilaisen palvelijattaren Tilda Korpelaisen mukaan tulo on arvoitus, hän on saattanutkin liittyä joukkoon vasta myöhemmin. Yleensä koko miehistö oli helsinkiläisiä. Ehkäpä naiset tunsivat toisensa jostakin. Tilda Korpelaisen kuulustelupöytäkirja on poikkeuksellisesti valtiorikosoikeuden syyttäjistön arkistossa eikä mukana ole oikeudenkäyntiaineistoa missä on aina mukana virkatodistus. Eliina Bomin virkatodistuksesta selviää, että hänet oli vuonna 1912 tuomittu kuoleman tuottaneesta pahoinpitelystä ja törkeästä varkaudesta yli kahdeksaksi vuodeksi vankilaan Hämeenlinnaan, mistä vapautui kesällä 1917. Aineistossani rikostuomio on harvinainen poikkeus, lähes kaikki muut panssarijunaan liittyvät henkilöt todettiin puhdasmaineisiksi. Poliisin osoitekortistosta selviää, että Eliina oli 19-vuotiaana vuonna 1908 muuttanut Helsinkiin ja saanut pian sen jälkeen aviottoman pojan. Vankila-ajan poika oli Bomin äidillä hoidossa, joka oli muuttanut Helsinkiin vuotta tytärtään aikaisemmin leskenä. Rankasta taustastaan huolimatta Bomia ehdotettiin vapautettavaksi, mikä tuntuu aika erikoiselta. Osoitekorteista selviää, että Eliina Bom ei kauan ennättänyt nauttia vapaudestaan, hän kuoli 1919.

***
Lähteet Tiina Lintunen: Naiset sodassa. Kirjassa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu (WSOY 2010); Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017). Artikkelikuvassa Pispalan punakaartiin kuuluneet hoitajat on kuvattu Tampereella 2.3.1918. CC-BY Tampere 1918, kuvaaja August Schuffert, Vapriikin kuva-arkisto.

D.E.D Europaeus – fennomaani ja vähän arkeologikin

Tekstissäni pohdin D.E.D. Europaeuksen yhteyksiä ja vaikutteita sukulaisiinsa, ”Suomen hammaslääketieteen isään” Matti Äyräpäähän ja arkeologi Aarne Äyräpäähän sekä luon katsauksen Europaeuksen suorittamiin arkeologisiin kaivauksiin Laatokan kaakkoisrannalla vuosina 1872-1879.

D.E.D. Europaeus 1860-luvulla. Savo-karjalaisen osakunnan historia I kuvitusta.

David Emmanuel Daniel Europaeus syntyi 1. joulukuuta 1820 Savitaipaleella ja kuoli pitkän, monivaiheisen, vaikeuksia täynnä olleen uran uuvuttamana 3. lokakuuta 1884 Pietarissa. Taneli tai Sipi, niin kuin hänen lähipiirinsä miestä nimitti, oli intomielinen fennomaani, joka joutui aikalaistensa epäsuosioon esittäessään liian kärkkäitä mielipiteitään ja oltuaan liian usein mielestään oikeassa ja muut väärässä. Europaeus tutki laajasti suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten menneisyyttä. Niin laajasti, että häneen sopii luonnehdinta ”hajotti itseään liikaa”. Uupuneelle miehelle oli kuitenkin aina tarjolla paikka lepuuttaa hermojaan pikkuserkkunsa, kirkkoherra Anders Josef Europaeuksen luona Liperin pappilassa.

Anders Josef Europaeus (1797-1870) oli suomalainen kirkkoherra, rovasti, teologian tohtori ja valtiopäivämies. Hän oli aktiivisesti mukana 1800-luvulla nousevassa suomalaisuusliikkeessä ja suurissa yhteiskunnallisissa uudistuksissa. A.J. Europaeus perusti Liperiin maan ensimmäisen suomenkielisen kansankirjaston ja oli vaikuttamassa siihen, että maakuntaan saatiin suomenkielinen kansakoulu ja oppikoulu. Fennomaanien tärkeimpiä tavoitteita oli nimenomaan kasvattaa maalle suomenkielistä sivistyneistöä. Sitä varten tarvittiin suomenkielisiä oppikouluja ja oppikouluihin puolestaan suomenkielisiä oppikirjoja.

Savitaipaleen suurelle pojalle vuonna 1971 pystytetty muistopatsas Europaeus-aukiolla, seurakuntatalon ja kirkon läheisyydessä. Sen on veistänyt savitaipalelaissyntyinen professori Viljo Savikurki (1905-75). Kuva: Jukka Parkkinen.

A.J. Europaeus oli 23 vuotta vanhempi kuin pikkuserkkunsa D.E.D.Europaeus, joka Savitaipaleen kirkkoherran nuorimpana poikana oppi suomen alhaissäätyiseltä äidiltään. Opinhaluinen ja isänsä puolelta vanhaan itäsuomalaiseen kulttuurisukuun kuulunut D.E.D.Europaeus valmistui ylioppilaaksi Viipurin lukiosta, mitä pikkuserkku Anders Josefkin oli aikoinaan käynyt. Hän kirjoittautui sisään Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Europaeus kuului virallisesti Wiipurilaiseen osakuntaan, mutta sen liian ruotsinmielisen ilmapiirin vuoksi Europaeus viihtyi paremmin Savo-karjakalaisen osakunnan tilaisuuksissa. Hän toimi innokkaasti osakuntaan 1846 perustetussa Suomalais-Seurassa, jonka tavoitteena oli suomen kielen oppiminen ja juurruttaminen sivistyneistöön. Oppi-isänsä Elias Lönnrotin innoittamana Europaeus teki useita runonkeruumatkoja ja niillä aivan uusia aluelöytöjä, merkittävimpinä Laatokan Karjala, Inkeri ja Tverin Karjala, joista jälkimmäisessä hän myös myöhemmin suoritti arkeologisia kaivauksia. Uusien alueiden lisäksi Europaeus löysi huomattavia runonlaulajia kuten Ilomantsin Sissoset.

Sissolan pihapiiriä Ilomantsin Mekrijärvellä. Täällä D.E.D. Europaeus laulatti yhtä Suomen Karjalan tunnetuinta eepikkoa Simana Sissosta, joka oli hänen oma löytönsä. Kuva: TW.

D.E.D Europaeus ja Matti Äyräpää

Matias Europaeus syntyi Liperin kirkkoherra A.J. Europaeuksen nuorimpana lapsena hänen toisesta avioliitostaan vuonna 1852. Noihin aikoihin D.E.D. Europaeuksen suhteet muihin fennomaaneihin olivat alkaneet rakoilla, eikä vähiten siksi, että hän oli arvostellut Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa. Varsinkin 1860-luvulla Tanelin tiedetään viettäneen pitkiä aikoja Liperissä pikkuserkkunsa luona ja silloin hän luonnollisesti tutustui myös Matiakseen, joka omaksui sekä kodin että varmasti myös sukulaisensa Tanelin vaikutuksesta vahvan fennomaanisen ajatusmaailman.

Matias Europaeus liittyi 1871 Helsingin yliopistoon tultuaan Savo-karjalaiseen osakuntaan, mistä myös D.E.D. Europaeus oli löytänyt henkisen kotinsa kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Pian alkoi osakunnassa kotipuolen ylioppilaiden ympärille muodostua niin sanottu ”Liperiläinen yhtiö”. Kokouksia pidettiin kerran viikossa ja poisjääneiltä perittiin sakkomaksu. Nämä sakkomaksut Matti Äyräpää myöhemmin sai puhuttua pesämunaksi Kalevalan kuvituskilpailun palkintoa varten. Kilpailun ensimmäiset tulokset jäivät vaille huomiota ja täytäntöönpanoa, mutta sitkeästi Äyräpää sai polkaistua käyntiin vielä toisen kuvituskilpailun, jonka voittikin sitten muuan Akseli Gallen-Kallela.

Savo-karjalaisessa osakunnassa vaikutti 1870-luvulla jo D.E.D. Europaeuksen ajoilta periytynyt vahva suomalaiskansallinen suuntaus ja sukunimien suomentamiseen kannustettiin jo tuolloin. Toteutus vaati kuitenkin suurta rohkeutta, eikä siihen moni ryhtynyt. Kun Matias Europaeus vaihtoi nimensä Matti Äyräpääksi vuonna 1876, itse J.V. Snellman moitti häntä siitä ankarasti.

Savo-karjalaisen osakunnan aktiivien toimesta alettiin vaatia ja myös toteuttaa luonnontieteellisen sanaston luomista suomen kielelle, harmistuneiden ruotsinkielisten pilkasta ja vastustuksesta huolimatta. Matti Äyräpää itse kutsui 11.11.1881 koolle yksitoista muuta suomenmielistä lääketieteen kandidaattia, jotka päättivät perustaa yhteisen seuran. Perustajiensa lukumäärän mukaan seura sai nimen Duodecim. Ensimmäiseksi tehtäväksi otettiin suomenkielisen lääketieteen terminologian luominen.

D.E.D. Europaeus puolestaan oli tehnyt uraauurtavaa sanastotyötä muun muassa geometrian termien kääntämisessä. Jopa 30% hänen geometrian sanastoaan on edelleen käytössä, esimerkiksi sanat kehä, suunnikas, tilavuus ja parillinen. Kun tiedetään, että Europaeuksella oli läheiset välit pikkuserkkunsa poikaan Matti Äyräpäähän, niin voidaan melko varmasti olettaa, että Taneli ja Matti keskustelivat keskenään myös lääketieteen sanastosta. Ehkäpä Tanelilta tuli Matille myös jokunen ehdotus, josta tieto jälkipolville ei ole säilynyt.

Matti Äyräpäästä tuli jo 1890‑luvulla kulttihahmo, jota Duodecim-seuran nuoremmat jäsenet kantoivat vuosijuhlien päätteeksi hartioillaan ympäri salia Savolaisten laulun raikuessa. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sai suorastaan tarunhohteisen maineen. Matti Äyräpää kuoli 76-vuotiaana vuonna 1928. Matti Äyräpään ainoa poika Matti oli kuollut vain parin päivän ikäisenä ja ainoa tytär Aune oli naimaton ja lapseton.

D.E.D. Europaeus ja Aarne Äyräpää

Aarne Äyräpään muotokuva Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen käytävän seinällä.

Liperin pappilassa D.E.D. Europaeus lienee tutustunut myös pikkuserkkunsa Anders Josefin vanhimpaan poikaan, vuonna 1836 syntyneeseen Anders Teodoriin, eli ”Addeen”. Adde syntyi Anders Josefin ensimmäisestä liitosta aatelisen Sofia Wilhelmina Boijen kanssa. Liitto päättyi surullisesti Sofia Wilhelminan kuoltua lapsivuoteeseen vain 10 viikkoa poikansa syntymän jälkeen. Anders Teodorin (k. 1912) poika Aarne Elias Europaeus (1887-1971) syntyi vasta D.E.D. Europaeuksen kuoleman jälkeen eikä koskaan oppinut tuntemaan erikoislaatuista sukulaistaan henkilökohtaisesti. On kuitenkin mahdollista, että kaukaisen sukulaisen esimerkki innoitti häntä valitsemaan elämänurakseen arkeologian. Hän on myös varmasti kuullut tarinoita D.E.D Europaeuksesta sedältään, isänsä nuorimmalta velipuolelta. Aarne Europaeus muutti nimensä Äyräpääksi vuonna 1930, kaksi vuotta sen jälkeen, kun hänen setänsä Matti Äyräpää oli kuollut vailla nimen jatkajaa.

D.E.D Europaeus ja muinaistiede

D.E.D Europaeuksen kiinnostus arkeologiaan juontui lähinnä sen mahdollisuuksista löytää suomalaisten vanhat asuinalueet. Arkeologiasta tuli itsenäinen tieteenala vasta 1870, kun Suomen muinaismuistoyhdistys perustettiin ja alan tutkimusaktiviteetti alkoi voimakkaasti nousta.

Vuosina 1872-1879 Europaeus teki kaikkiaan seitsemän arkeologista tutkimusmatkaa etupäässä Laatokan kaakkoisrannalle, missä hän tutki useita kymmeniä hautakumpuja eli kurgaaneja. Ensimmäisellä matkallaan Tverin läänin Bežetskiin 1872 hän toimi itsensä J.R. Aspelinin ”väsymättömänä apumiehenä”. Myöhemmissä kaivauksissa hän jatkoi mestarin viitoittamaa tietä. Europaeuksen arkeologisia tutkimuksia on myöhemmissä arkeologipiireissä arvosteltu harrastelijamaisuudesta ja dokumentoinnin puutteesta, mikä ei tee hänelle oikeutta, koska löytötietoja ja kaivaushavaintoja ei löydy ammattimaisiltakaan arkeologeilta tuona aikana, eikä vielä paljon myöhemminkään.

Toisaalta voidaan todeta, että D.E.D. Europaeusta kiinnosti esineistöä enemmän hautojen kraniologinen aineisto. Fyysinen antropologia oli tuolloin muotia ja säilyneiden kallojen perusteella uskottiin voitavan määrittää jopa vainajan käyttämä kieli ja kansallisuus. Valitettavasti tämä Europaeuksen hellimä tutkimussuunta on myöhemmin paljastunut kaikkein hetteisimmällä perustalla olevaksi.

Europaeus ei ole julkaissut minkäänlaisia antropologisia tutkimuksia hautojen luuaineistosta – liekö aineisto ollut riittämätön tai ristiriidassa hänen teorioidensa kanssa? Hänen kaivaustensa tuloksena saatiin Kansallismuseoon kuitenkin edustava kokoelma Laatokan kaakkoisrannan nuoremman rautakauden esineistöä. Europaeus on ensimmäinen ja viimeinen suomalainen tutkija, joka on suorittanut kaivauksia noilla alueilla. Europaeuksen vuonna 1874 Saljušikissa Paksujoen varrella tutkima hauta lienee kaivauksista kuuluisin. Sieltä saatuun esineistöön ovat vuosien varrella tutustuneet useat Kansallismuseossa vierailleet viikinkiaikaan erikoistuneet arkeologit.

Sekä Aspelin että Europaeus olivat vakuuttuneita, että Laatokan kaakkoisrannan kurgaaneihin haudannut väestö oli suomensukuisia vepsäläisiä. Teoria Laatokan kaakkoisrannan suomensukuisesta alkuväestöstä on saanut kannatusta myöhempienkin tutkijoiden parissa. Skandinaaviset loistoesineet heijastelevat kaupankäyntiä ja sosiaalista hierarkiaa, jossa maksuna turkiksista ja elintarvikkeista saadut esineet jäivät yläluokan haltuun.

J.R. Aspelin on kuvannut yhdessä D.E.D. Europaeuksen kanssa kaivamiaan esineitä jo omassa väitöskirjassaan. Myöhempiä Europaeuksen kaivauslöytöjä Aspelin on kuvannut suomeksi ja ranskaksi julkaistussa sarjassa Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta I-IV, sen kolmannessa osassa, missä hän selkeästi asettuu toteamaan esineistön olevan vepsäläistä perua.

Hautakummuista löytyi Aspelin kertoman mukaan jälkiä sekä polttohaudatuista että polttamatta haudatuista ihmisistä, sekä miehille että naisille kuuluneita hauta-antimia ja mm. arabialaisia ja saksalaisia rahoja 900-luvun puolivälin paikkeilta. Yhdestä haudasta löytyi poltettuja hevosen luita. Kummuista löytyi lisäksi useita jälkiä paikalla pidetyistä peijaisista.

Tverin matkallaan D.E.D. Europaeus kävi myös tapaamassa pikkuserkkuaan lääketieteen tohtori Jean Jakob Europaeusta, Anders Josefin vanhempaa veljeä, joka todellisena valtioneuvoksena vietti eläkepäiviä maatilallaan.

Kurgaanihauta Tverin läänin Bježeskistä, missä Aspelin ja Europaeus suorittivat kaivauksia yhdessä. Yksityiskohta J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

D.E.D Europaeus ja viimeinen matka

Matti Äyräpää on muistellut Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 2 Taneli Europaeuksen lähtöä viimeiselle matkalle. Keväällä 1884 ”Sipi” tuli Matin luokse niin sairaan näköisenä, että Matti päätti lähettää ukon Kirkkonummelle rauhalliseen paikkaan lepäämään ja saamaan ravitsevaa ruokaa. Lepotauon aikana Matti Äyräpää peri Taneli Europaeuksen kirjasaatavia 600 markan edestä. Kun Europaeus kuuli rahaa olevan tulossa, hän ei kehotuksista huolimatta malttanut enää pysyä maaseudulla. ”Jo seuraavana päivänä ukko kuitenkin istuutui maidonkuljettajan viereen ja tuli Helsinkiin. Kun hän ilmestyi huoneeseeni, hämmästyin nähdessäni entisen Sipi Europaeuksen terveyttä uhkuvana miehenä. Lihomistaan hän selitti innostuneilla sanoilla: ”Ajatteleppas, kolme kertaa päivässä ruokaa ja kahdesti kahvia!”

Matti Äyräpää yritti taivuttaa Sipiä palaamaan vielä maalle, mutta tämä ei millään malttanut, olihan Pietarissa vielä kirjastoja tutkimatta ja tietoja hakematta. Pietarissa odotti myös pantattu turkki, jonka Europaeus aikoi myydä rahoittaakseen tutkimuksiaan. Matkavalmisteluihin kuluu kuitenkin niin paljon rahaa, että Sipi joutuu nolona pyytämään sukulaispojalta vielä 10 penniä, että saisi laivassa ostaa aamukahvin. Matti Äyräpää antoi miehelle liikenevät rahansa, joitain kymmeniä markkoja ja pyysi häntä olemaan rasittamatta liikaa itseään.

Muutaman kuukauden perästä lokakuussa tuli sitten ilmoitus, että Taneli Europaeus oli kuollut. ”Arvattavasti hän oli saanut vakavan langettavataudin (=epilepsia) kohtauksen, liiallisesti rasitettuaan itseään”.

Kohta Suomen Pankin Pietarin konttorin johtaja Neiglick kirjoitti Äyräpäälle ehdottaen, että vainaja haudattaisiin isänmaan multaan. Matti Äyräpää ryhtyi tuumasta toimeen, kokoamaan rahaa kulujen kattamiseksi. Sillä aikaa Neiglick hoiteli Venäjän viranomaisilta luvan ruumiin siirtämiseen, ”Ja niin Taneli Europaeus palasi jälleen Helsinkiin”.

Mielenkiintoinen on muistelman viimeinen kappale: ”Erään suomalaisen kauppiaan asunnossa oli jonkinlainen porraskäytävän laajennus, josta Sipi oli erottanut suojusseinällä itselleen pienen huoneen. Sieltä löytyi säkki – muuten 100 ruplan hinnalla lunastettu -, joka sisälsi hänen kirjeitään, kirjojaan ja muistiinpanojaan. Ne annoin sitten J.R. Aspelinin huostaan.”

D.E.D. Europaeus haudattiin toistamiseen 4. joulukuuta 1884 Hietaniemen vanhalle hautausmaalle. Myöhemmin viereisellä haudalla viimeisen leposijansa saivat Matti Äyräpään velipuoli Anders Theodor Europaeus sekä hänen poikansa Aarne Äyräpää perheineen.

Savo-karjalaisen osakunnan pystyttämä D.E.D. Europaeuksen hautamuistomerkki. Viereiseen hautaan on haudattu mm. arkeologi Aarne Äyräpää. Kuva: TW.

*
Artikkeli on julkaistu alun perin Hiisi-lehden numerossa 2/2015 sekä muutamin tarkennuksin A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomissa 2/2016 (poistettu väärä väittämä, että A.J. Europaeus ei olisi koskaan oppinut kunnolla suomea ja lisätty tapaaminen J.J. Europaeuksen kanssa Tverissä).

Lähteet:
J.R. Aspelin: Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta 3, Rauta-aika: mordvalaisia, merjalaisia ja vepsäläisiä muinaiskaluja. Helsinki/Pietari/Pariisi 1879.
Jaakko Ignatius: Jäsen n:o 1: Matti Äyräpää 1852-1928. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 1/2006.
Torsten Edgren: Europaeus ja muinaistiede. Matti Kuusi, Pekka Laaksonen, Senni Timonen (toim.): D.E.D. Europaeus. Suurmies vai kummajainen. Kalevalaseuran vuosikirja 67. SKS 1988.
Heikki Waris: Savo-karjalaisen osakunnan historia I. 1833-1852. WSOY, 1939.
Martti Ruutu: Savo-karjalaisen osakunnan historia II. 1857-1887. WSOY, 1939.
Veli-Matti Autio: Roudan aika. Savo-karjalaisen osakunnan historia III. 1888-1905. WSOY, 1997.
Matti Äyräpää: Muistelma Taneli Europaeuksesta. Lähtö viimeiselle matkalle. Kalevalaseuran vuosikirja 2, 1922.

Yksityiskohtia vepsäläisestä esineistöstä J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

Kansikuva J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

Vallankumousvuosi päättyi itsenäisyyteen

Ilmoitus Työmiehessä 30.12.1917.

Eduskunta oli julistanut Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, mutta vielä vuoden lähestyessä loppuaan yksikään ulkovalta ei ollut tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. P.E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti haki tukea itsenäisyydelle ensin muista pohjoismaista ja Saksasta mutta kaikkialta tuli viestiä, että tunnustus kyllä tulee mutta vasta sen jälkeen, kun Venäjä tekee sen ensin. Niinpä senaatti joutui taipumaan ja lähetti K. G. Idmanin ja Carl Enckellin 27.12. Pietariin tiedustelemaan V.I. Leniniltä mitä itsenäisyyden tunnustamiseksi vaaditaan. Vastaus oli yksinkertainen: kirjallinen pyyntö Suomen hallitukselta.

Samana päivänä ja samoissa asioissa kävi Leninin puheilla myös Suomen sosialidemokraattien puolueen lähetystö, K.H. Wiik, Edvard Gylling ja Kullervo Manner. He jättivät Leninille Venäjän sos.dem. puolueelle osoitetun asiaa koskevan kirjelmän, missä sanottiin itsenäisyyden auttavan työläisiä luokkataistelussa porvareita vastaan. Samalla lähetystö keskusteli henkilökohtaisesti Leninin ja Leo Trotskin kanssa, jotka lupasivat suhtautua myötämielisesti itsenäisyyden tunnustamiseen. Paitsi puolueen keskuskomitean jäseniä, Lenin oli Kansankomissaarien neuvoston eli bolshevikkihallituksen puheenjohtaja ja Trotski sen ulkoasiainkomissaari. Ainakin Lenin ja Wiik tunsivat toisensa entuudestaan, olihan Wiik ollut keskeisiä henkilöitä kun Leniniä piiloteltiin Suomessa heinäkuusta lokakuulle ennen kuin Lenin palasi Pietariin ja aloitti vallankumouksen.

Kolme päivää myöhemmin Pietariin saapunut hallituksen virallinen lähetystö P.E. Svinhufvudin johdolla jätti Venäjän hallitukselle kirjeen, missä pyydettiin virallista tunnustusta itsenäisyydelle. Svinhufvudin lisäksi delegaatioon kuuluivat Idman ja Enckell. Asiaa ei kuitenkaan otettu käsittelyyn, koska kirje olisi pitänyt osoittaa Venäjän hallituksen sijaan Kansankomissaarien neuvostolle. Uudenvuoden aattoaamuna lähetystö toimitti uuden asiakirjan ja vuoden viimeisillä hetkillä lähetystö sai vastaanottaa neuvoston tunnustuksen. Toimeenpanevan keskuskomitean lopullinen ja virallinen hyväksyntä Suomen itsenäistymiselle saatiin 4. tammikuuta 1918. Suomalaisissa sanomalehdissä itsenäistymisen lopullisesta sinetistä tiedettiin kertoa loppiaisena 6. tammikuuta 1918.

Sosialistit saivat itsenäistymisepisodista aiheen ilkkua ”mitä me sanoimme”. Eduskunnassa oli 6. joulukuuta ollut esillä kaksi ehdotusta Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistamisesta. Kaikkien porvarillisten ryhmien puheenjohtajien allekirjoittamassa ehdotuksessa Suomi julistautuu itsenäiseksi tasavallaksi ja hallitukselle annetaan valtuudet hankkia ulkovaltojen tunnustus itsenäisyydelle. Sosialidemokraattien Kullervo Mannerin tekemässä vastaehdotuksessa kannatettiin myös itsenäiseksi julistautumista, mutta Venäjän kanssa sovinnollisesti tehtävällä sopimuksella sekä muista maiden välisistä suhteista neuvottelemalla. Hallituksen ehdotus voitti äänin 100-88.

Työmies-lehdessä ihmeteltiin kuinka porvarihallitus saattoi sivuuttaa Venäjän ja kääntyä ensin Saksan hallituksen puoleen pyytäen tältä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. ”Venäjälle ei ollut virallisesti edes ilmoitettu saatikka siltä pyydetty tunnustusta!”

Työmiehessä oltiin sitä mieltä, että porvarit tekevät kaikkensa mustamaalatakseen työväenliikettä. Uudessa Suomettaressa puolestaan kauhisteltiin vallitsevaa hirmuvaltaa ja alhaisimpien kansanosien kurittomuutta. Oli ajauduttu todella kauas edes teoreettisen sovinnon tieltä. Järjestyskaartit ja suojeluskunnat jatkoivat järjestäytymistään. Tampereella pidettiin Työväen järjestyskaartien edustajakokous 16.-18.12.1917. Alun perin kaksipäiväiseksi tarkoitettu kokous venähti kolmipäiväiseksi, mikä kertonee näkemyseroista kaartin sisällä. Vallankumouksellinen siipi Adolf Taimen johdolla halusi irrottaa kaartit sod.dem. puolueen valvonnasta ja vaihtaa järjestyskaartien nimen punakaartiksi. Kumpikin ehdotus kumottiin niukasti, mutta vain hetkellisesti, sillä jo 6. tammikuuta Taimi sai tahtonsa perille.

Järjestysmiehenä isoeno-Anton oli tapahtumien keskipisteessä.

Helsingin työväentalon juhlasalissa pidettiin yleislakosta lähtien kiihkeitä kokouksia kokouksen perään. Joskus loppuvuodesta oli kokous, missä ensimmäisen puheen piti Oskari Tokoi. Puheessaan hän vakavasti varoitti työväestöä ryhtymästä aseelliseen seikkailuun. Jos oikein ymmärsin, hän viittasi seikkailulla siihen, että Venäjältä meillä ei ole apua saatavana, heillä on täysi työ omissa asioissaan ja, että porvaristo saa apua läntisiltä naapurimailta. Silloin nousi kuulijoiden joukosta miehiä ylös ja he lähtivät uhkaavasti kävelemään kohti Tokoita. Tokoi otti päällystakkinsa ja katsoi parhaimmaksi livahtaa näyttämön kautta pois. Nyt kansanjoukon keskuudesta nousi puhujia ylös.

– Rauta on taottava kun se on kuumaa, ensimmäinen vaahtosi.

– Me tartumme aseisiin ja taistelemme voittoon ja vapauteen, todisti toinen. Hänet tunnistin Adolf Taimi –nimiseksi agitaattoriksi, joka oli kesästä saakka lietsonut vallankumousta meillekin järjestyskaartilaisille. Taimi oli hyvää pataa Jukka Rahjan kanssa, joka oli samanlainen intoilija. Rahja kävi aina välillä Pietarista saakka rähjäämässä työväen tilaisuuksissa.

Meidän komppanian päällikkö Tamlander kertoi, että Taimi oli kovasti agitoinut vallankumousta myös Tampereella pidetyssä Työväen järjestyskaartien edustajakokouksessa ja pettynyt pahan kerran kun maltillinen linja oli vienyt voiton.

Työpaikallani Fredriksbergin konepajan sahaosastolla johtaja Kumpunen, iäkäs ja Jumalaa pelkäävä mies, ei lainkaan sietänyt vallankumouksellista toimintaa. Hän piti minusta niin paljon, että kutsui minua pojakseen ja varoitteli useaan kertaan punakaartin hommiin sekaantumasta.

– Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, Kumpunen saarnasi.

Vuoden viimeisenä työpäivänä Kumpunen tuli luokseni hyvin tuohtuneena saatuaan kuulla, että kaikki Helsingin työväen järjestyskaartilaiset oli määrätty saapumaan kokoukseen seuraavana päivänä, sunnuntaina 30. joulukuuta.

– Tämä ei pääty hyvin, ymmärrätkö sinä poika! Mutta minä keskustelin asiasta insinööri Lampénin kanssa. Sinun osaltasi, Lampén sanoi, että on hänellä sukset joilla sinä voisit lähteä illalla hiihtämään meren jäätä pitkin, ohi kaupungin. Suunnistaisit Lahteen ja sieltä kotiisi Asikkalaan.

– Tämä on hyvä suunnitelma, vastasin hetken tuumittuani. – Mutta entä jos minä hiihdän siellä pimeässä sumussa johonkin sulaan salmeen? Ei sieltä minua kukaan auta.

– Jaa, sitä ei tultu ajatelleeksi, sanoi Kumpunen. – Mitähän tässä sitten oikein tehtäisiin?

– Minä olen työssä niin kauan kun saan olla. Mutta väkivallan edessä on taivuttava, vastasin totisena.

– No niin, tehdään näin, mutisi Kumpunen ja palasi töihinsä.

En kehdannut paljastaa Kumpuselle todellista syytä lähtöhaluttomuuteeni. Kotona maalla Asikkalassa olisin vain joutunut seuraamaan sivusta, kun jossain muualla tapahtui tärkeitä asioita. Koska jotain kyllä tapahtuisi ennen pitkää, ehkä piankin. Tilanne nyt vaan oli semmoinen. Helsingissä olin tapahtumien keskipisteessä. Helsinki oli muuttunut ja minä olin muuttunut valtavasti siitä kun kaksi vuotta sitten tulin tänne. Muutin työn perässä, jään aatteen vuoksi.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, mutta se ei vielä ollut sellainen Suomi johon minä ja aatetoverini uskoimme. Työväestö uskoi parempaan tulevaisuuteen, joka koittaisi myös köyhälistölle. Mutta paremman tulevaisuuden eteen oli taisteltava, ja siihen minä olin valmis.

***
Artikkelikuvassa leijonalippu liehuu Senaatintalon katolla. Aika: 20.03.1917. Tuntematon valokuvaaja. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Punapohjainen leijonalippu on Suomen lipun malli, jota käytettiin itsenäisyyden alkuaikoina. Suomen lipuksi päätettiin toukokuussa 1918 ottaa siniristilippu. Leijonaliput poistettiin lopullisesti käytöstä vuonna 1920. Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, 1.12.1917-6.1.1918; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.

Musta marraskuu

Ote Työmies-lehden selostuksesta lakkoajalta. 20.11.1917.

Suurlakko julistettiin päättyneeksi maanantaina 19.11.1917 kello kaksi iltapäivällä. Lakko oli alkanut työväenliikkeen aloitteesta viisi päivää aikaisemmin. Yleislakolla haluttiin vauhdittaa sosiaalidemokraattien Me vaadimme -ohjelman hyväksymistä eduskunnassa. Näin tapahtuikin jo toisena lakkopäivänä ja eduskunta hyväksyi muun muassa 8-tunnin työaikalain teollisuudessa ja kunnallislait. Eduskunta julistautui myös korkeimman vallan haltijaksi Suomessa, tosin väliaikaisesti, ei sosialistien haluamalla tavalla eli vahvistamalla heinäkuun 18. päivä hyväksytyn valtalain. Venäjällä bolševikit olivat nousseet valtaan 7.11. ja alkoi näyttää siltä, että he saattaisivat jopa vakiinnuttaa valtansa. Syyskuussa nimitetty uusi kenraalikuvernööri N.V. Nekrasov oli juuri ollut tuomassa väliaikaisen hallituksen pääministeri Kerenskille ehdotusta Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämiseksi, kun sai kuulla vallan vaihtuneen.

Lakkoa pitkitti kuitenkin se, että sosiaalidemokraattien sisällä oli voimakkaasti vallankumoukseen ryhtymistä kannattavien joukko ja heidän ajatuksenaan oli, että vallankumoukseen ryhdyttäisiin myös Suomessa. Vasta perustetun Työväen Vallankumouksellinen Keskuskomitean sisällä kävivät maltilliset ja vallankumoukselliset sisäistä taistelua. Maltillinen siipi voitti niukasti vallankumoussiiven kokouksessa 18.11., ja lakko loppui seuraavana päivänä. Vallankumouksellinen mieliala oli huomattava kaartilaisten ääriainesten parissa ja lakon aikana tapahtui merkittäviä väkivaltaisuuksia etenkin Helsingin pitäjän alueella ja erityisesti Malmilla. Lakkoviikolla murhattiin Helsingin ympäristössä yhteensä 17 henkilöä. Väkivaltaisuudet jatkuivat vielä lakkoa seuranneella viikolla.

Suurlakkoviikon väkivaltaisuuksia edelsi Mommilan veritekoina tunnettu tapahtumasarja, jota voi kuvata venäläisen sotilasmielivallan huomattavimmaksi ilmentymäksi. Joukko venäläisiä matruuseita saapui Mommilan pysäkille 6.11.1917 samaan aikaan kun noin 9 km päässä sijaitsevassa Mommilan kartanossa vietettiin sen omistajan, maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin 50-vuotissyntymäpäivää. Matruusien matkan tavoitteista ei ole täyttä varmuutta, liikkeellepanevana voimana oli todennäköisesti kartanon entinen alustalainen, suutari Johan Skott, joka oli sanottu irti ja kantoi siksi kostoa. Kun tieto matruusien tulosta asemalle saavutti kartanon, soitettiin sieltä lähiseutujen suojeluskuntia apuun ja kuusi aseistettua suojeluskuntalaista tulikin kartanoon jo illalla. Matruusit, Skott mukanaan, saapuivat kartanoon aamupäivällä 7.11., missä Kordelin edelleen oli vieraineen. Matruusit olivat jo lähdössä, kun tuli viesti, että ”lahtareita” on nähty lähistöllä. Matruusien käytös muuttui, aseita etsittiin, arvoesineitä ryöstettiin ja paikkoja särjettiin. Skott julisti kaikki miesvieraat vangeiksi ja heitä lähdettiin kuljettamaan Mommilan pysäkille. Matkalla syntyi kahakka matruusien ja suojeluskuntalaisten välille, suojeluskuntalaisia kaatui kaksi ja haavoittui yksi, matruuseja kaatui kolme ja Skott haavoittui kuolettavasti. Kahakan aikana vangit, lukuun ottamatta vaunuissa erillään istuneita Kordelinia ja Jokioisten kartanon isännöitsijä Petterssonia, onnistuivat pakenemaan, kaksi heistä haavoittuneina. Yksi matruuseista ryntäsi vaunuille ja murhasi Kordelinin ja Petterssonin. Tyrmistyneet ajomiehet lähtevät viemään vainajia kartanoon kun taas matruusit hajaantuvat metsään harhailemaan kohti junarataa.

Kiistat järjestysvallasta, puute elintarvikkeista, lakot ja kuriton venäläinen sotaväki aiheuttivat turvattomuutta ja levottomuutta koko maassa. Helsingin kaupungissa porvaristo halusi perustaa oman poliisireservin vastaamaan järjestyksenpidosta sitten kun miliisi olisi lakkautettu. Syyskuussa asiaa hoitamaan kutsuttiin everstiluutnantti, myöhemmin kuvernööri Bruno Jalander. Noin 400 miestä värvättiin maaseudulta ja heitä kouluttivat poliisivoimista työttömiksi jääneet komisariot. Ryhmän nimeksi tuli Kaivohuoneen poliisikoulu. Lisäksi Jalander sai tehtäväkseen perustaa valtion ratsupoliisikunnan. Koulu perustettiin Porvoon lähellä olevaan Saksanniemen kartanoon, ja sen nimeksi tuli Saksanniemen poliisikoulu ja Järjestyslipusto. Kouluun värvättiin oppilaita entisistä poliiseista, maanviljelijöistä ja palvelujen harjoittajista. Vasemmistolaisia ei hyväksytty. Lokakuun puolivälissä palveluksessa oli jo 200 miestä. Punakaarti hajotti Järjestyslipuston ja Kaivohuoneen poliisikoulun marraskuun yleislakon aikana. Miehistö siirtyi Pohjanmaalle ja muodostaen Suomen Tasavallan Vartioston, eli asevoimien jalkaväkiyksikön.

Yleislakon alla Helsingin järjestyskaartin 16 ensimmäistä komppaniaa muodostivat ensimmäisen rykmentin. Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlanderin komppaniasta tuli I-rykmentin I-pataljoonan I-komppania, johon kuului vain konepajan miehiä, mukaan lukien isoeno-Anton. Työväen järjestyskaartin yleisiin tehtäviin määriteltiin järjestyksen ylläpito, työväen miliisi liittyy järjestyskaartiin.

Syksyllä jouduimme pidättämään suojeluskuntalaisia, kun he rupesivat esiintymään vormupuvuissa. Eräänkin kerran Maalaistentalolta Simonkadulta tuotiin niitä 20 kappaletta ensimmäiseen piiriin. Usean kerran tavallisesti yön aikana tehtiin ilmoituksia, että siellä niitä pitäisi olla, mutta eihän niitä aina tavattu.

Mommilan mellakasta puhuttiin paljon. Huhuttiin, että venäläisiä sotilaita ammuttiin jostain väijyksistä tai että joku suutari Hikiältä oli ampunut Kordelinin. Pian Mommilan mellakan jälkeen alkoi yleislakko. Mieliala oli silloin kovin kiihtynyt kaikkialla.

Toukokuussa Kaisaniemen kokouksessa mukana olleet vanhat veteraanit ja muutama muu kapinahenkinen, johtajanaan maalari Salminen, julistautui punakaartiksi, erotukseksi meistä järjestyskaartilaisista. Tämä punakaarti hajotti Kaivopuistossa toimineen poliisikoulun ja valtasi sen omaksi majapaikakseen. Komppanian päällikkönä siellä oli ainakin muuan Leader Särkkä, pidetty mies, palvellut Venäjän väessä. Sieltä lähti joukko vanhoja sotamiehiä neljäntenä lakkopäivänä hajottamaan Saksanniemen ratsupoliisikoulua Porvoossa. Kaksi koululle jäänyttä keittiöhenkilökuntaan kuuluvaa surmattiin, kartano ryöstettiin ja hevoset varastettiin. Tiedän sen siitä, kun olin työväentalolla heidän palattuaan retkeltään. Kaikki olivat aivan umpihumalassa, rehentelivät ja sohivat kivääreillään. Niihin ei kukaan saanut koskea ja omistuksensa vakuudeksi jokainen kaiverrutti kivääriinsä oman nimensä. Vanhojen sotilaitten huhuttiin olevan vastuussa myös Malmilla lakon aikana tapahtuneista vankien vapauttamisesta ja murhista.

Jukka Rahja, joka opetti Kaivopuiston kaartille aseiden käsittelyä, kävi myöhemmin Pietarissa vaihtamassa Saksanniemestä anastettuja hevosia aseisiin.

Alarik Grönroos, Jyryn poikien voimistelujoukkueen vetäjä ja puolueväen tuttu kertoi, että Kaivopuiston joukko hermostutti puolueen johtoa pahanpäiväisesti, samoin väkivallanteot.

– Matti Turkia on niin hermostunut Malmin murhista, että sadattelee ja noituu kuin lappalainen. Porvarit soittelevat hänelle hakemaan kaartilaiset pois Kaivohuoneelta. Turkia lähetti Eero Haapalaisen sinne taivuttelemaan heitä lähtemään ja Eero pyysi minua matkaan. Ensin menimme kuitenkin syömään Matruusiklubille, sinne Hotelli Apollon pohjakerrokseen. Paikalle saapui myös Saska Vastén, joka puolestaan kutsui mukaan venäläisen tuttavansa, jonkun sotilashenkilön työ- ja sotamiesneuvostosta. Nelistään menimme Kaivohuoneelle, missä erityisesti Eero piti niin vakuuttavan puheen, että miehet suostuivat lähtemään, Grönroos kertoi.

Haapalaisen suostutteluyritykset eivät kuitenkaan tehonneet niin, että punakaarti olisi todella lähtenyt pois Kaivohuoneelta niin kuin lupasi. Punakaartin miehet olivat voimansa tunnossa ja uhkasivat erottaa päällikkönsä, jos heidän päätöksensä eivät kaartilaisia miellytä. Tarvittiin vielä kaksi lähetystöä ja paljon puhetta, ennen kuin joukko saatiin lopullisesti lähtemään. Viimeiseen lähetystöön kuuluivat Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Matti Turkia ja Joensuusta varta vasten tullut August Wesley. He puhuivat vuorotellen puhujanlavana toimivalla pöydällä seisten. Mies toisensa jälkeen sai astua alas ivahuutojen säestyksellä.

– Lahtarien maalitauluksiko meitä olette lähettämässä. – Joko herroja pelottaa? Menkää kotiinne ja lähettäkää vaimonne tilalle!

Vasta Wesleyn lupaus, että ei mene kahtakaan kuukautta kun punakaarti saa näyttää, mihin se oikein kelpaa, upposi miehiin. Yksissä tuumin miehet päättivät, että seuraavana päivänä pidetään majan muutto ja aseet viedään työväentalon varastoon odottamaan parempia aikoja. Ja nehän olivat tulossa ihan pian.

Työväentalolle miehet tulivat marssijärjestyksessä, kiväärit olalla. Kuularuisku kulki muodostelman keskellä hevosten vetämillä vankkureilla.

Suurlakon lopettamisesta riideltiin hirveästi. Joskus lakon viimeisinä päivinä oli Helsingin työväenyhdistyksen juhlasalissa kokous, jossa eräskin puhuja totesi, että lopetetaan lakko, mutta vallankumous jatkukoon. Ja sai valtavat aplodit.

***
Artikkelikuvassa Kauppatori toriajan jälkeen. Kaupungin puhtaanapitotyöväen lakon aikana. Kuvaaja: Timiriasew Ivan 1917. Helsingin kaupunginmuseo. Pääasialliset lähteet: Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. 1. Punainen terrori. Tammi 1966; TMT 171:2780-2881, 171:2794 ja 152:2383 TA; SKS/1918/sidos 43; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, marraskuu 1917; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.

Vastakkainasettelu kärjistyy

Ilmoitus Työmies-lehdessä 13.10.1917.

Eduskunnan hajottaminen valtalain vuoksi ja lokakuun alussa 1917 toimitetut uudet vaalit merkitsivät lopullista välirikkoa sosialistien ja porvariston välillä. Ei-sosialistit eivät lainkaan asettuneet vastustamaan sosialistijohtoisen eduskunnan hajottamista, saatikka pohtineet, oliko teko laiton vai ei. Tärkeintä oli se, että nyt oli mahdollisuus syrjäyttää inhotut sosialistit valtapuolueasemasta! Vaaleihin lähdettiinkin reippaasti teemalla ”sosialistien hirmuvaltaa vastaan”. Onnistuneiden vaaliliittojen ansiosta ei-sosialistit saivat enemmistön uuteen eduskuntaan. Vaikka sosialidemokraattisen puolueen kokonaisäänimäärä kasvoi vuoden 1916 vaaleihin nähden, se silti menetti 11 paikkaa ja samalla tietenkin enemmistöasemansa.

Vaalitappio oli sosialisteille kirvelevä. Työmies-lehdessä etsittiin tappioon syyllisiä. Vihjailtiin sosialisteja vastaan suunnatusta vaalivilpistä: työläisenemmistöisissä paikoissa oli liian ahtaita vaalihuoneistoja, joissa oli vaikea äänestää; äänestyslippuja oli hylätty kielletyn mustan kynän käytön vuoksi, joita oli tarkoituksella tuotu äänestyspaikoille. Lopuksi tuomittiin suurimpana syynä tappioon Tokoin ja kumppaneiden ”senaattiseikkailu”. ”Tämän puolueemme oikeistolaisten menettelyn kautta porvarilliset puolueet saivat oivallisen tilaisuuden vierittää suuren joukon omia syntejään sosialidemokratisen puolueen vastuulle.”

Työmiehessä kielenkäyttö koveni vaalien jälkeen selvästi. Vallassaolijoista tuli herroja, jotka riistävät työläisiä. Suojeluskuntia alettiin yleisesti kutsua lahtarikaarteiksi. Kun Lahden yhteiskoulun poikia oli liittynyt suojeluskuntaan, sivalsi Työmies: ”20-vuotiaille eivät porvarit vielä antaisi kunnallista äänioikeutta, mutta sitä nuoremmat kyllä kelpaisivat murha-aseita käyttämään.”

Elokuun puolella alkanut työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien järjestäytyminen jatkui ja keräsi uusia kannattajia. Puolin ja toisin lenteli syytöksiä aseistautumisesta keskinäiseen sotaan. Puolin ja toisin nämä aikeet myös kiellettiin ja vakuuteltiin, että kyseessä on yleisen järjestyksen turvaaminen.

Sosialidemokraattinen puolue otti tiukemman otteen järjestyskaarteista, niistä tulikin ”Sosialidemokraattisen puolueen järjestysmiehiä”. Alkuun oli kaikenlaista hapuilua. Työväenjärjestysmiesjoukkueen päällikkökunnan kokouksessa Helsingissä 12. lokakuuta ilmoitti järjestystoimikunnan sihteeri ja kokouksen puheenjohtaja Taavi Vesala, että sääntöjen hyväksyminen on vielä kesken puoluetoimikunnassa, eikä niitä voitaisi siis kokouksessa vielä esitellä niin kuin oli ajateltu. Joukkojen opetuksessa ja harjoituksessa tarvittavat suomenkieliset komentosanat eivät myöskään olleet vielä valmiina. Lokakuun 23. päivä oltiin järjestäydytty jo niin pitkälle, että Työväentalolla pidetyssä kokouksessa muodostettiin Työväen järjestysmiesten ensimmäinen komppania. Komppanian päälliköksi valittiin Fredriksbergin (myöhemmin Pasilan) konepajan metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Tamlanderista tuli sisällissodassa 1918 punakaartin panssarijunan n:o 1 komentaja ja myöhemmin punakaartin kaikkien panssarijunien ylipäällikkö.

Isoeno Antonin työpaikalla Fredriksbergin konepajalla G.G. Tamlander oli varmasti merkittävä hahmo.

Työmiehessä oli lauantaina 13. lokakuuta pienen pieni ilmoitus kaikille puolueen järjestysmiehille saapua sunnuntaiaamuna klo 9 Eläintarhan kentälle harjoituksiin. Harjoituksista oli päätetty edellispäivänä päällikkökunnan kokouksessa, jonka kulkua työnjohtaja Tamlander selosti meille konepajan järjestysmiehille. Hän oli ollut siellä pöytäkirjan pitäjä ja sihteeri. Kokouksessa oli päätetty, että joukkueiden harjoitus- ynnä kokousilmoituksiin Työmies-lehdessä sai järjestystoimikunnan laskuun ilmoittaa korkeintaan neljällä markalla.

Järjestysjoukkueiden harjoitus- ja opetushuoneistojen suhteen oli päällikkökunnan kesken käyty kiihkeä keskustelua. Helsingin Työväenyhdistyksestä oli ilmoitettu, että heidän puoleltaan ei tultaisi huoneita saamaan opetustarkoituksiin. Kokous päätti tämän johdosta esittää yhdistyksen johtokunnalle vaatimuksen, että joka illaksi on varattava yksi harjoitushuone joukkojen opetusta varten.

– Työväentalon huoneita käytetään tanssiin ynnä muihin kevytmielisiin tarkoituksiin aikana, jolloin porvariston taholta uhkaa aseellinen hyökkäys Suomen työväenluokkaa vastaan, Tamlander perusteli vaatimusta.

Kokous oli päättänyt ehdottaa myös Urheiluseura ”Jyryn” johtokunnalle, että se hieman supistaisi harjoituksiaan ja jonakin iltana viikosta luovuttaisi huoneen työväen joukkueiden harjoituksia varten.

Arvelin, että Helsingin Työväenyhdistyksen haluttomuus antaa huoneita harjoittelua varten liittyi siihen, että sen oli vaikea kattaa kulujaan vuokratuotoilla. Työväenyhdistys oli jo kertaalleen yrittänyt korottaa Jyryn tilanvuokraa kohonneiden kustannusten vuoksi. Ilmapiiri oli jo niin uhitteleva, että päätimme miehissä olla hyväksymättä korotusta. Minäkin marssin muun rohinasakin kanssa yhdistyksen kokoukseen missä äänestimme joukolla vuokrankorotusta vastaan, vaikka Yrjö Sirola yritti kuinka kauniisti perustella vuokrankorotuksen tarvetta. Jyryn johtokunta joutui kuitenkin kohonneiden kustannusten vuoksi itse korottamaan suihkukerran hintaa 10 pennistä 25 penniin.

Aika oli sellaista epävarmaa ja uhkaavaa. Ei ollut enää samanlaista toivoa ilmassa kuin vielä keväällä ja alkukesästäkin oli. Työmailla painostettiin sellaisiakin henkilöitä ottamaan ammattiosaston jäsenkirja, jotka eivät sitä halunneet. Niin ollen saatiin työväen riveihin henkilöitä jotka toimivat vahingoittavasti työväen aatteelle ja toiminnalle, jopa vakoilijoina. Järjestyskaartiin pesiytyi aineksia, jotka etsivät vain mahdollisuutta tappeluun ja muuhun häiriköimiseen.

***
Lähteitä: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suomi 30.9.-21.10.1917; Salkola, Marja-Leena (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi. Opetusministeriö/Punakaartin historiakomitea; Vapsa 261, KA; TMT 152:2383,  171:2794 ja 171:2787 TA. Artikkelikuvassa eduskunnan hajottamisen vastainen mielenosoitus Hallituskadulla Helsingissä 28.9.1917. Kuvaaja tuntematon. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelmat.

Pinnalla ja pinnan alla

Anton Vilén vuonna 1917. Kuva perillisten kokoelmista.

Suomen eduskunta oli Venäjän väliaikaisen hallituksen mielestä mennyt liian pitkälle itsenäistymishaaveissaan, kun se oli heinäkuun 18. päivä hyväksynyt valtalain. Väliaikainen hallitus julkaisi eduskunnan hajotusmanifestin ja määräsi uudet vaalit toimitettaviksi lokakuun 1917 alussa. Vaikka manifesti hyväksyttiin senaatissa ja julkistettiin, niin sitä ei virallisesti käsitelty eduskunnassa. Sosialistien mielestä eduskunnan hajotus ja uudet vaalit olivat näin ollen laittomat. Porvareita he syyttivät petturuudesta. Suomen porvaristosta puolestaan monet kannattavat manifestia, sillä uudet vaalit antoivat mahdollisuuden päästä eroon eduskunnan sosialistienemmistöstä. Sosialidemokraattiselle puolueelle ei jäänyt vaihtoehtoja, vaaleihin oli valmistauduttava, vaikka niitä laittomina pidettiinkin.

Eduskunnan puhemies Kullervo Manner (sd) kutsui hajotetun eduskunnan koolle vielä elokuun 29. päivä. Suomen kenraalikuvernööri Stahovitsh julkaisi kolme päivää ennen aiottua kokousta avoimen kirjeen Mannerille, jossa hän ilmoitti, että kokous on laiton ja jos sellainen kokoontuu, niin se on entisten edustajien kokous, ei eduskuntakokous. Stahovitsh muistutti vielä, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kutsunut eduskunnan koolle huhtikuussa ja sillä oli oikeus se myös päätöksellään hajottaa ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Stahovitsh komensi väliaikaisen hallituksen määräyksestä venäläiset joukot sulkemaan tien eduskuntarakennukseen Heimolaan. Kokousta mietittiin pidettäväksi Säätytalolla, mutta lopulta yritys kuivui kasaan.

Pinnalla kuohuvien poliittisten tapahtumien lisäksi tapahtui pinnan alla jotain, jolla tuli olemaan äärettömän kauaskantoiset vaikutukset niin Suomen kuin koko maailmanhistorian kannalta. Suomalaiset sosialistit nimittäin piilottelivat V. I. Leniniä, jonka Venäjän väliaikainen hallitus oli heinäkuussa määrännyt vangittavaksi. Pakotie oli kulkenut Karjalan kannakselta lyhyeen oleskeluun Lahdessa, josta kansanedustaja K.H. Wiik kävi Leninin hakemassa Helsinkiin elokuun 22. päivä.

Lenin yöpyi yhden yön Wiikin luona Malmilla, josta hän siirtyi miliisipäällikkö Kustaa Rovion kotiin Hakaniemen torin laidalle. Asunto tarjoutui myös Fredrikinkatu 64 metallityöläisten liittoaktiivin Arthur Useniuksen ja hänen vaimonsa Marian luona. On epäselvää, kuinka pitkään Lenin asui Roviolla ja kuinka pitkään Useniuksilla ja palasiko vielä Useniuksilta takaisin Rovion kotiin. Viimeistään syyskuun 2. päivä Lenin siirrettiin turvaan Töölönkatu 46:een veturinkuljettaja Arthur Blomqvistin ja vaimonsa Emilian rauhalliseen ja tilavaan asuntoon. Siellä hän valmisteli teostaan Valtio ja Vallankumous.

Lenin oli suhteellisen tuntematon Suomessa vielä tuolloin eikä tavallinen kadunmies, kuten ei isoeno-Antonkaan, olisi häntä tunnistanut vaikka olisi kävellyt vastaan kirkkaassa päivänvalossa.

Eduskunnan hajottaminen nostatti työväestön keskuudessa suurta suuttumusta. Itsenäisyys oli koko kansan aate ja toivo mutta vallanjaosta oltiin eri mieltä kun porvaristo ei voinut työskennellä työväestön edustajien kanssa. Niin työväestö katsoi porvarit vastustajikseen.

Teetin elokuun loppupuolella K.J. Oksan räätäliliikkeessä Viidennellä linjalla itselleni kaksirivisen sotilastakkia muistuttavan manttelin ja papakha-mallisen hatun. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina heti töiden ja saunan jälkeen puin ne ylleni ja läksin arvokkaasti kävelemään Pitkänsillan yli Kruununhaan puolelle kohti ensimmäistä poliisipiiriä. Ajattelin näyttää vähän puvun mallia tutuille miliiseille. Sillan kupeessa notkuva poikasakki huuteli perääni, että ”hassu poliisi”, mutta en antanut sen häiritä.

Olin juuri tullut sisään ensimmäisen piirin poliisiasemalle kun ovi kävi takanani. Tunnistin tulijan miliisipäällikkö Kustaa Rovioksi ja tein vaistomaisesti kunniaa. Miliisipäällikkö Rovio vilkaisi minua ja tuli sitten luokse. Hän katsoi minua tutkivasti ja ilmeisesti sitten tunnisti järjestysmieheksi, kun kysyi, että mikäs se järjestysmiehen nimi on.

– Vilén, herra miliisipäällikkö, vastasin ja löin kengän kannat tiukasti yhteen.

En oikein tiennyt, miten miliisipäällikköä olisi pitänyt puhutella. Toveri tuntui liian tuttavalliselta. Rovio ei sanonut mitään herroitteluuni, naurahti vain.

– Vai Vilénin poikia. Jahas, jahas. Että Vilénin poikia.

En oikein ymmärtänyt mikä nimessäni nyt niin hauskaa oli, mutta Roviota se tuntui huvittavan. Samassa hän kävi miettiväisen näköiseksi ja veti minut ulos kadulle. Miliisipäällikkö löi minulle tukun seteleitä kouraan ja käski menemään Rautatieasemalle ostamaan kaikki venäjänkieliset lehdet, mitä siellä oli kaupan. Vannotti vielä, että kenellekään ei saisi kertoa kenelle olen lehtiä ostamassa ja minun pitäisi ehdottomasti varmistaa, että kukaan ei seuraa perässä kun tuon lehdet hänen asunnolleen.

Saamieni ohjeiden mukaan kävin ostamassa lehdet ja läksin viemään niitä Rovion asunnolle. Laitoin tupakaksi Hakaniemen torin laidalla ja kävelin vielä varmuuden vuoksi korttelin ympäri ennen kuin astuin sisään Sörnäisten rantatie ykkösen B-rappuun. Nousin ylös kivitalon rappuset ja koputin merkin oveen. Rovio otti lehdet, kiitti ja muistutti, että tehtävä oli salainen ja testasi luottamustani. Vakuutin, että en puhu lehdenhakureissusta kellekään. Ennen kuin Rovio sulki oven näin, kuinka hänen takanaan vilahti kaljupäisen ja pujopartaisen miehen hahmo. Arvelin, että mies saattaisi olla joku Rovion pietarilaisista tutuista, ehkä väliaikaista hallitusta paossa oleva bolshevikki, mikä selittäisi tehtävän salaisen luonteen.

Seuraavana päivänä puvulle tuli taas käyttöä. Metallityöntekijäin yhteinen huvitoimikunta järjesti sunnuntaina Hakasalmen puistossa suuren syysjuhlan ja jättiläisilotulituksen. Illan ilotulitusohjelmassa oli 30 erilaista paukkua: edelvaisspommi, kukkakori, meteoripommi, kanuunanlaukaus, rakettiviheltäjä ja paljon muuta. Olin lyöttäytynyt erään tytön seuraan, joka katsoi asuani hyvin ihaillen. Melkein heti rätinän alettua tyttö kuitenkin ilmoitti että hän voi pahoin ja hänen on pakko palata kotiinsa, palvelijanasuntoonsa Töölönkatu 46:een. Läksin häntä saattamaan. Tyttö tosiaan näytti niin huonovoivalta, että en edes harkinnut saavani iltasuukkoa tai edes halausta. Varmistin, että tyttö pääsi alaovesta sisään ja odotin porraskäytävässä niin kauan, että kuulin oven kolahduksen ja tiesin tytön päässeen huoneeseensa.

Samaan aikaan kun tulin ulos porraskäytävästä, tupsahti varjoista esiin mieskaksikko. Toinen oli miliisipäällikkö Rovio ja toinen kaljupäinen mies Rovion asunnolta, tosin nyt hänellä oli lippalakki tiukasti vedettynä alas silmille. Rovio katsoi minua ensin epäluuloisen näköisenä, mutta tunnisti sitten. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vei sormen huulilleen. Nyökkäsin takaisin ja ilmaisin ymmärtäneeni, että tästä tapaamisesta ei saanut puhua.

En jäänyt ihmettelemään mikä lippalakkisessa miehessä oli niin salaperäistä. Helsinki kihisi ja kuhisi erilaisia salaisia ja puolisalaisia suunnitelmia, että oli paras vain olla vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Päätin palata Hakasalmen kentälle jatkamaan juhlia. Ilotulitusraketit pamahtelivat vielä taivaalla ja veivät huomion kaikesta muulta, mitä kaupungilla tapahtui.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elo-syyskuu 1917; Eino Ketola: Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla. Kirjassa Lenin ja Suomi osa II. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.

Järjestyskysymys jäytää välejä

Työväen Urheilulehden näytenumeron kansi. Kesäkuu, 1917.

Työttömyys ja pula peruselintarvikkeista pahenivat pahenemistaan elokuussa 1917 ja aiheuttivat voimakasta suuttumusta erityisesti työväestön keskuudessa. Eduskunnan hajottaminen oli ”taantumuksen isku” ja Työmiehessä sen vihjailtiin olevan porvarien juoni. Äänenpainot kovenivat puolin ja toisin. Työmiehessä otsikoitiin 10.8.1917 seuraavasti: ”Hillitöntä luokkataistelua. Köyhälistöä näännytetään nälkään. Elintarvikekapitalistien voitonhimo on sammumaton.”

Kirjaltajain lakko oli päättynyt kaksi päivää aikaisemmin. ”Nyt porvarilehdistö pääsee taas suoltamaan propagandaansa.” Toisella puolen asiat nähtiin eri tavalla. Sosialidemokraattien katsottiin sallivan ja antavan hiljaisen suostumuksensa kaikille sille anarkialle ja huliganismille, mikä kaduilla näytti vellovan. Erityinen piikki lihassa oli sosialistien ehdottomuus pitää järjestysvalta työväestön käsissä. Työväenmiliisi nähtiin täysin hyödyttömänä ja puolueellisena laitoksena. Porvaripuolella kaipailtiin lujaa järjestysvaltaa, joka vaikka asevoimin estäisi heidän mielestään lainvastaiset mellakat.

Mellakoita tosiaan riitti elokuussa 1917. Lauantai-iltana 11.8.1918 puhkesivat Helsingissä voimellakat. Voin säännöstelyyn ja rajahintoihin tyytymättömät ihmiset kuljettivat varastoista 180 dritteliä voita kauppoihin ja pakottivat kauppiaat myymään ne viiden markan kilohintaan, minä katsottiin olevan oikeudenmukainen rajahinta. Kansanliike jatkui sunnuntaina, jolloin Kauppatorilla pidettiin kiihkeitä kokouksia. Maanantaina useilta työpaikoilta, mukaan lukien Fredriksbergin konepajalta, marssivat työntekijät mielenosoituslakkoon. Voikellarien avaimet oli jätetty miliisipäällikkö Kustaa Rovion vartioitavaksi, joka kehotti voikokousta kääntymään senaatin puoleen. Hän hälytti itse elintarvikeasioista vastaavan senaattori Väinö Vuolijoen kaupunkiin. Valittu lähetystö sai Vuolijoelta tiedon, että voivarastojen avaimet on luovutettu elintarvikelautakunnalle ja tullaan voita jakamaan heti 200 grammaa henkeä kohti viiden markan kilohintaan. ”Samalla ilmoitti senaattori Vuolijoki lähetystölle, että hän tulee eroamaan. Tieto tästä otettiin torilla vastaan myrskyisin suosionosoituksin.”

Voimellakoista oli hädin tuskin toivuttu, kun yöllä 14.8.1917 alkoi kunnallislakko, joka päättyi kuitenkin jo saman päivän iltana. Lakon seurauksena vain Työmies ilmestyi keskiviikkona 15.8. Järjestysmiesten partio oli valvonut muiden lehtien toimituksissa, että lehtiä ei varmasti tehdä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui perjantaina 17.8. käsittelemään monia ajankohtaisia asioita kuten työttömyyskysymystä. Viikolla virinneiden torikokousten huumassa lähti joukko mielenosoittajia vaatimaan asiain nopeaa käsittelyä. Miliisit eivät saaneet vihaista väkijoukkoa hajaantumaan, ja Pörssitalolla kokoustaneet valtuutetut jäivät taloon panttivangeiksi. Paikalle hyökkäsi myös venäläisiä sotilaita. Tilanne oli uhkaava. Puolen yön maissa miliisipäällikkö Kustaa Rovion organisoima ratsumiliisi yhdessä valkoisilla käsivarsinauhoilla varustetun miesjoukon kanssa rynnisti paikalle ja sai mielenosoittajat hajaantumaan sekä valtuutetut vapaiksi kello yksi lauantain vastaisena yönä. Valkonauhat perustivat seuraavana päivänä Helsingin suojeluskunnan.

Lauantaina aamupäivällä Senaatintorille kerääntyi vielä tuhanteen nouseva kansanjoukko, joka arvosteli miliisin menettelyä edellisen päivän Pörssitalon mellakan hajottamisessa. Miliisi sai kuitenkin tilanteen haltuunsa ja levottomuudet kuivuivat siltä osin kokoon.

Hallitsemattomat mellakat olivat pelästyttäneet työväenliikkeen johdon huomaamaan, että he eivät pystyneet kontrolloimaan vihaisia väkijoukkoja. Puolusteltiin hieman häpeillen, että väkivallantekoihin ovat syypäitä pääosin järjestäytymättömien työläisten huligaaniaines, ei järjestäytynyt työväki. ”Pörssitalon mellakoitsijat olivat etupäässä nuoria miehiä, jotka eivät omaa sosialidemokraattista maailmankatsomusta. Joukon suurimman osan muodosti enemmän tai vähemmän sakilaisuuteen vivahtavaa väkeä raaimman melun ylläpitäjänä.” Järjestäytyneellä työväellä oli lehden mukaan velvollisuus toimia työväestölle arvokkaalla tavalla.

Isoeno Anton lienee ollut mukana ainakin voimellakoissa, kun järjestysmiehet valvoivat voin kuljetusta ja myyntiä. Mellakoiden alkaessa lauantaina 11.8.1917 oli hänellä kuitenkin muuta puuhaa, nimittäin valvoa järjestystä Työväen Urheilulehden hyväksi järjestetyssä suuressa kansanjuhlassa.

Työväen Urheilulehden näytenumero ilmestyi kesäkuussa. Minä tietysti hankin sen itselleni ja ostin vielä toisen kappaleen enollekin. Sofia-täti vähän nyrpisteli lehdelle, koska sen kannessa komeili kuva patsaasta, missä kaksi alastonta miestä painivat keskenään.

– Se on joku vanha reikkalainen tapa, valistin.

Ola Fågelberg eli Fågeli, minua pari vuotta nuorempi taiteilija, oli valittu Työväen Urheilulehden päätoimittajaksi. Fågeli oli lahjakas juoksija ja monet kilpailut voittanut mies, vaikka liittyikin varsinaiseksi jäseneksi Jyryyn vasta minun jälkeeni, huhtikuussa 1917. Hän se meille miehille kertoi reikkalaisten tavasta kuvata kauniita, alastomia ihmisvartaloita, kun juhlimme työväentalolla lehden ensimmäisen numeron ilmestymistä.

Ola Fågelberg on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija. Hän paljasti meille, että Helsingin kaupungin järjestyspäällikkö ja järjestystoimikunta olivat tilanneet häneltä ehdotuksen Helsingin poliisin uudeksi virkapuvuksi. Fågeli näytti kuviakin siitä, mitä oli piirtänyt. Virkapuvut ehdotetaan sen mukaan tehtäviksi sinisestä seviotista siviilipukujen malliin. Keväällä ja syksyllä käytettäisiin lyhyttä takkia, jossa on kaksi riviä kiiltonappeja. Talvella tulisi lisäksi päällystakki, myöskin siviilimallia. Kesäisin käytettäisiin seviottitakin sijasta samanmallista valkoista liinatakkia. Takin ja päällystakin rinnassa olisi järjestysmiehen numero sekä vasemmassa käsivarressa kirjaimet H.P, sinisissä takeissa valkoiset ja päinvastoin. Napit olisivat hopeoidut ja koristetut Suomen Leijonalla. Kesäisin käytettäisiin purjehdusmallista päähinettä, talvella korville kääntyvää nahkalakkia. Aseistukseen kuuluisi kumipamppu ja browninki.

Vaatetus näytti hyvin komealta, mielelläni olisin sellaisiin itsekin pukeutunut. Ehdotus näytti kuitenkin haudatun sen myötä, kun järjestyskysymystä ei saatu ratkaistua. Miliisi kulki edelleen siviilivaatteissaan ja heidät tunnisti miliiseiksi vain punaisesta käsivarsinauhasta, jossa oli valkoinen H-kirjain.

Ola Fågelbergin aloitteesta kuusi helsinkiläistä urheiluseuraa järjestivät Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan Työväen Urheilulehden hyväksi lauantaina 11.8. Ohjelma alkoi viideltä, mutta meidän järjestysmiesten haluttiin saapuvan paikalle jo puoli neljältä. Kaupungilla oli näemmä taas jotain liikehdintää, mutta velvollisuus kutsui.

Kansanjuhlan ohjelmassa oli paljon tuttua tavaraa. Oli soittoa, voimisteluesityksiä, ja hauskoja kilpailuja. Uutuutena saimme nähdä herra V. Sireniuksen steppaustanssia. Hän sai raikuvat aplodit. Myös seurojen valiojoukkueiden yhteinen telinevoimisteluesitys oli komeaa katseltavaa. Seurainvälinen porkkanajuoksu poikaosastoille sai serkkutytöt tivaamaan, että miksi tytöt eivät saaneet osallistua. Siihen en osannut vastata muuta kuin, että sitä ei katsottu tytöille soveliaaksi lajiksi. Porkkanajuoksun osanottajissa oli mukana Kiistan Tenavat, Visan Vesat sekä Jyryn ja Toverien poikaosastot. V. ja U. seura Toiveella ei ollut omaa poikajoukkuetta. Lopuksi oli tietysti tanssia.

Sunnuntai-aamuna oman järjestysjoukkueen miehet kulkivat koputtamassa oviin ja hoputtamassa Senaatintorille kokoukseen. Edellisiltana oli Valion varastoista haettu voita ja pakotettu kauppiaat myymään sitä alle rajahinnan. Maanantaina keskeytimme työt Fredriksbergin konepajalla ja marssimme porukalla, järjestäytyneissä riveissä tietenkin, Senaatintorille, missä sadateltiin kovin sanoin elintarvikekurjuutta ja siihen syyllisiä.

Voista oli kova pula, vaikka tiedettiin, että voita oli kyllä Valion varastot täynnä

– Voita lähetetään varastosta vaunukuorimittain Pohjanmaalle ja dritteleittäin sitä tuodaan kotiin työajan jälkeen, huhuttiin.

Tämä aiheutti suuret voimellakat. Kansa teki suuren mielenosoitusmarssin Valioon ja tyhjensi varastot. Sitten annettiin voita myytäväksi 200 grammaa henkeä kohti. Varaston valtaajia syytettiin ryöstäjiksi, mutta ei sitä ryöstöksi voi sanoa, koska voi ostettiin rahalla. Turussa asiat hoidettiin eri tavalla, siellä voita jaettiin ilmaiseksi väkijoukolle.

Kaiken kuohunnan keskellä olin vähän kateellinen konepajan Lauri Lomalle, jonka kotitalo sijaitsi pyöräilymatkan päässä Mäntsälässä.

– Kun lauantaina kahdelta lähden työmaalta polkemaan kotia kohden, niin kuudeksi ennätän saunaan. Kotitorpan aittaan ei kaupungin melu kuulu ja hyvin nukuttaa, Loma kehui.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elokuu 1917; Samu Nyström: Helsinki 1914- 1917. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. Artikkelikuva: Taavetti Järveläiselle kuulunut miliisin käsivarsinauha; Kuva: Työväen Urheilulehden kansi, kesäkuu 1917.

Lenin pakenee Suomeen

Heinäkuun lopussa 1917 Suomen senaatti vetosi Suomen ammattijärjestöihin, että ne käyttäisivät vaikutusvaltaansa maatalouslakkojen lopettamiseen. Sato oli kypsynyt ja se oli saatava korjatuksi, muuten uhkaisi katastrofi. Elintarviketilanne oli jo muutenkin tarpeeksi heikko.

Myös poliittinen tilanne oli kärjistynyt. Valtakunnan raja suljettiin 26.7. alkaen elokuun 15:nteen päivään saakka. Venäjälle saapuminen tai maasta poistuminen sallittiin vain erikoisluvalla. Sotasensuuria kovennettiin mikä näkyi Helsingissäkin heti lauantai-iltana 28.7. kun senaatin kirjapaino ratsattiin ja suljettiin.

Tapahtumat olivat lähteneet liikkeelle heinäkuun 16. päivä 1917, kun Pietarin tehdaskortteleissa ja kasarmeissa alkoi kaikua hallitsematon agitatsioni, että työläisten ja sotamiesten oli tultava ase kädessä kukistamaan väliaikaista hallitusta ja vaatimaan sodan lopettamista. Hurjistunutta väkijoukkoa pyrki keskikaupungille, toisaalla tulvi ihmisiä Taurian palatsiin vaatimaan kaikkien porvarisministereiden eroa ja vallan antamista työ- ja sotamiesneuvostolle. Venäjän bolshevikkipuolueen oli kasvojen menettämisen pelosta asetuttava mielenosoittajien tueksi. Aluksi näytti siltä kuin väliaikaisen hallituksen valta alkaisi horjua.

Samaan aikaan käsiteltiin Suomen eduskunnassa lakiehdotusta Suomen korkeimmasta hallitusvallasta. Lain mukaan, jota alettiin kutsua valtalaiksi, lakeja ei enää tarvitsisi lähettää Venäjälle vahvistettaviksi, eduskunta käyttäisi korkeinta valtaa Suomessa. ”Kun keisari on poistunut, on hänen valtansa luonnollisesti siirtynyt Suomen kansalle ja siis eduskunnalle.” Ainoastaan ulkopolitiikka ja sotilasasiat olisivat – ainakin toistaiseksi vielä – yhteisiä Venäjän kanssa. Mielissä ja toiveissa kangasteli täysi itsenäisyys.

Eduskunta käsitteli lakiehdotusta toisessa istunnossaan keskiviikkona 18.7.1917. Lakiehdotus oli lähtenyt kierrokselle jo kesäkuun lopussa, mutta suhdanteet näyttivät nyt muuttuneen nopeasti lain hyväksymiselle suosiollisiksi. Kesken lain käsittelyn eduskunnan tietoon tuotiin uutinen, että Venäjän väliaikainen hallitus ei olekaan kaatunut vaan näytti lujittavan asemiaan. Siitä huolimatta valtalaki julistettiin kiireelliseksi 165 äänellä 27 vastaan ja hyväksyttiin 136 äänellä 55 vastaan. ”Edustaja Hagmanin ehdotuksesta esitti puhemies 3-kertaisen eläköön-huudon Suomen vapaudelle, johon eduskunnan enemmistö ja lehteriyleisö seisaalleen nousten yhtyi.”

Eduskunnan kolmannessa täysistunnossa 19.7. ehdotus laiksi korkeimmasta oikeudesta hyväksyttiin sellaisena kuin se edellisellä kerralla toisessa käsittelyssä ollessaan oli hyväksytty. Valtalain hyväksymisen johdosta senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, pääministeri Oskari Tokoi ilmoitti senaatin jättävän eroanomuksensa ja paikkansa eduskunnan täytettäväksi. Senaatti kuitenkin jatkoi ontuen toimintaansa, koska uutta hallitusta ei oltu vielä muodostettu.

Pietari oli rauhoittunut ja väliaikainen hallitus päässyt taas niskan päälle. Pietarin työ- ja sotamiesneuvosto ilmoitti, että se ei hamua täyttä valtaa, vaan se kuuluu edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Venäjän lehdistössä arvosteltiin voimakkaasti suomalaisten ”tokoilaisesta intoilusta” valtalain hyväksymisen johdosta. Eduskunta käytti heidän mukaansa hyväksi otollista hetkeä, mutta sitoi itsensä samalla katukapinallisiin. ”Meidän on suoraan ilmoitettava, että meille tämä laki ei ole ollenkaan olemassa.”
Pää- ja sisäministeri Lvov erosi ja Kerenski nousi uudeksi pääministeriksi, mutta jäi myös sota- ja meriministeriksi. Kuolemantuomio astui uudelleen voimaan Venäjällä, kokoontumisvapautta rajoitettiin. Pravdan kirjapaino tuhottiin. Bolshevikkien vangitsemiset alkoivat. Huolimatta etsinnöistä Lenin kuitenkin pääsi pakenemaan.

Lenin ei olisi selvinnyt pakoon ilman suomalaisia tovereitaan. Suomalaiset osallistuivat Leninin piilotteluun Pietarin lähellä, ennen kuin saivat kuljetettua hänet rajan yli Suomen puolelle veturinkuljettaja Hugo Jalavan ajamassa veturissa. Lenin oli naamioitunut, ajanut partansa ja pukeutunut työmiehen vaatteisiin esittäen veturinlämmittäjää. Manooverissä häntä auttoivat Jalavan lisäksi pietarinsuomalaiset bolshevikit Alexander Schottman ja Eino Rahja sekä Rahjan appi Pekka (Pietari) Parviainen. Aluksi Lenin vietiin turvaan Eino Rahjan appivanhempien luokse Jalkalaan, sieltä Lahteen ja lopulta elokuussa Helsinkiin.

Helsingin miliisilakosta päättäminen oli edennyt eduskunnan käsittelyyn. Lakkolaiset saivat tahtonsa läpi, miehistöä ei vähennetty eli maaliskuussa 1917 palkattujen työväenmiliisien irtisanomiset peruttiin. Vanhan tsaarin poliisin palveluksessa olleita henkilöitä vangittiin lisää jo aikaisempien vangitsemisten lisäksi. Valtiovarainvaliokunta päätti osoittaa ylimääräiset 300 000 markkaa järjestystoimikunnan ylimääräisten menojen peittämiseksi. ”Valiokunta on myös lausunut, että se pitää suotavana järjestyksen pidon pitämisen Helsingissä nykyisen järjestyksen mukaisena.” Lausunto tarkoitti tietenkin järjestyksenpidon pitämistä työväen käsissä. Lakko loppui keskiyöllä 25.7.

Tavalliselle helsinkiläiselle miliisilakko ja poliittiset kuohunnat näyttäytyvät katukuvassa hyvin levottomana aikana. Isoeno Anton seurasi tapahtumia aitiopaikalta.

Miliisilakon aikana me järjestysjoukkoihin liittyneet yritimme pitää kaupungilla järjestystä yllä, mutta tavallisina työssäkäyvinä miehinä suurin osa meistä saattoi partioida vain iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Browning-revolvereita patruunoineen kaupiteltiin Työmiehen ilmoituksissa avoimesti. Kortinpeluuporukat ryhtyivät rähinöimään päivisin kaiken kansan nähden, juopuneita hortoili pitkin kaupunkia ja koskaan ei tiennyt löisikö joku ohi mennessään puukolla kuoliaaksi. Näin nimittäin kävi vain 22-vuotiaalle kauppamatkustaja Yrjö Saariselle. Nuorimies oli aamupäivällä, keskellä kirkasta auringonpaistetta, kävellyt kaikessa rauhassa pitkin Bulevardinkatua, kun neljä hänelle täysin tuntematonta miestä oli tullut vastaan, joista yksi sanaakaan sanomatta oli lyönyt Saarista puukolla suoraan sydämeen. Kirurgiseen sairaalaan tuotaessa Saarinen oli jo kuollut saamastaan haavasta. Murhaajista ei ole tietoa.

Suomessa olevien venäläisten sotilaiden aiheuttamat levottomuudet saivat kenraalikuvernöörin ja senaatin vetoamaan, etteivät ”erinäiset suomalaiset järjestöt ja valtiolliset puolueet venäläisille sotilasjoukoille osoittamillaan avunpyynnöillä asettaisi, kuten on jo useasti tapahtunut, maa- ja sotilasviranomaisia vaikeaan asemaan.” Työmiehessä kysyttiin tuohtuneena, että mitä ovat ne järjestöt ja puolueet. Tottahan se on, että yhteisiä mielenosoituksia oli ollut, välillä kummankin aloitteesta. Mutta vallattomuutta ja siveellisiä päämääriä edistävää vallankumouksellista toimintaa ei sovi sekoittaa toisiinsa. Kansanvaltaisen vallankumouksen päämäärien edistämiseksi tulevat tietysti suomalaiset sos.dem. järjestöt edelleenkin olemaan yhteistoiminnassa samoja päämääriä kannattavien venäläisten kanssa. Näin meille järjestysmiehille selitettiin. Vaikka välillä tekikin häijyä katsoa venäläisten sotilaiden kuritonta rellestämistä kaduilla.

Tamlander antoi komentooni 20-miehisen joukkueen, joka lähetettiin aina palauttamaan järjestystä. Heinäkuun lopussa oli kiperä tilanne, kun Kauppatorin Kolera-altaaseen tuli pitkästä aikaan proomu täydessä perunalastissa. Viisi järjestysmiliisiä oli valvomassa järjestystä kun myynti alkoi. Tori oli täynnä kansaa, joka lähti ryntäämään perunaproomua kohti. Miliisien ketju murtui ja laiturilla olijat alkoivat putoilla mereen. Sain silloin mennä joukkueeni kanssa palauttamaan järjestystä. Oli sanoinkuvaamaton hätä ja avun huuto, kun laiturin reunalta putosi ihmisiä mereen. Mutta pian sain järjestyksen aikaan kun huusin, että kappaakaan ei myydä perunoita ennen kuin ostajat ovat kaikki jonossa.

Kenraalikuvernööri Stahovitsh oli lehtitietojen mukaan matkustanut Pietariin heti mellakoiden puhjettua ja kuulemma aikoi erota. Hän kuitenkin palasi heinäkuun lopussa ja antoi lausunnon, että aikoo kyllä toistaiseksi olla virassa, ”kunnes on syöty koko se puuro, jonka Suomen eduskunta on keittänyt”.

Siihen vastattiin pilkkalaululla ”Kerenski se leipoi, suuren taikinan”.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Työmies heinäkuu 1917; Samu Nyström: Helsinki 1914- 1917. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. Artikkelikuva: Helsinki, mielenosoitus Rautatientorilla 1917. Reprokuvattu vuonna 1967 insinööri V. Kaustellin albumista. Historian kuvakokoelma, Museovirasto – Musketti; Lehtileike: Työmies 29.7.1917.

Temppuilevia kiinalaisia levottomassa Helsingissä

Ilmoitus Työmiehessä 13.7.1917.

Heinäkuuta 1917 leimasivat eri alojen lakot, maatalousmellakat, mielenosoitukset ja yleinen levottomuus. Helsingissä miliisilaitos vastusti miehistön kaavailtuja irtisanomisia vaatien lisäksi palkankorotuksia kaikille ja meni lakkoon heinäkuun ensimmäisenä päivänä vaatimustensa tueksi. Samaan aikaan työväen järjestysmiesten joukkueet kasvattivat jäsenmääräänsä ja tiivistivät rivejään. Miliisilakon alkaessa sillä oli jo 15 satamiehistä joukkuetta, ja kun miliisilakko väliaikaisesti keskeytyi illalla 11.7. joukkueita oli jo 22. Järjestysmiehiä kutsuttiin koolle Työmiehessä julkaistuilla tiukkasanaisilla ilmoituksilla, ”joka miehen saavuttava ehdottomasti”. Työmiehen lisäksi muita sanomalehtiä ei Helsingissä kirjapainotyöntekijöiden lakon vuoksi ilmestynytkään.

Miliisilakon aikana järjestysmiesten joukkueet vastasivat järjestyksenpidosta Helsingissä. Joukkoja koulutettiin yhä kurinalaisemmiksi. Yleisen poliittisen levottomuuden ja kuohunnan lisäksi kaupunkikuvassa näkyi työttömiksi jääneiden vallityömiesten turhautuminen. Venäjä oli varojen puutteessa keskeyttänyt sotatarviketilaukset sekä Pietarin suojaksi rakennettujen linnoitustöiden teon, ja tuhansia vallityöläisiä oli jäänyt työttömäksi. Oireellisena levottomalle ajalle virtasi parempien tienestien toivossa Pietarista Helsinkiin kiinalaisia kerjäläisiä ja temppujen tekijöitä.

Venäläiset sotilasviranomaiset värväsivät tai määräsivät linnoitustöihin Suomeen elokuusta 1916 alkaen noin 3 000 kiinalaista. Esiintyneiden ongelmien vuoksi heitä alettiin poistaa maasta jo saman vuoden lopulla, viimeiset syksyyn 1917 mennessä. Kaikesta huolimatta kiinalaisia jäi Suomeen vielä jokunen yksilö ja muutamista hajanaisista maininnoista päätellen heidän tiedetään ottaneen osaa sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella. Helsingissä kesällä 1917 temppuilleet kiinalaiset eivät ainakaan pääosin kuitenkaan olleet vallityöläisiä, vaan Venäjän kautta Suomeen tulleita vaeltavia kerjäläisiä. Joukossa oli naisia ja yksin liikkuneita 12-vuotiaita lapsiakin. Helsingin poliisin 1. piirin ilmoituspäiväkirjassa heidän kotipaikkakunnakseen oli, silloin kun se mainittiin, laitettu Peking, mutta se saattoi johtua pelkästään siitä, että se oli helpoin ja yksinkertaisin ilmoittaa.

Samaan aikaan eduskunnassa etenivät lakiehdotukset uusista kunnallisasetuksista ja 8 tunnin työaikaista sekä Suomen korkeimman hallintovallan siirtämisestä eduskunnalle.

Ensimmäisenä eduskunnan kolmanteen ja viimeiseen käsittelyyn ehtivät kunnallislakien uudistus ja 8 tunnin työaikalaki. Ne olivat sosiaalidemokraattiselle puolueen ajamia ja työväestölle elintärkeitä. Kun lait tulivat suuresta valiokunnasta eduskunnan päätettäväksi lauantaina 14.7. järjestettiin niiden tueksi suuri mielenosoitus Helsingissä. ”Vastustajat yrittävät saada lakiesityksen siirrettyä yli vaalien. Ei mitään huvituksia tai kokouksia lauantaina, joka työläismies ja työläisnainen mukaan mielenosoitukseen.” Samana päivänä alkoi miliisilakko uudelleen ja myös järjestystoimikunnan jäsenet jättivät eroanomuksensa. Järjestysmiesten ensimmäiseen satajoukkueeseen kuuluneelle isoeno Antonille siis riitti puuhaa järjestyksen ylläpidossa.

Kävin suurmielenosoitusta edeltävänä päivänä jälleen poliisin ensimmäisessä piirissä kyselemässä tunnelmia. Meno oli kuulemma ollut kuin suuressa sirkuksessa.

– Jaahas, katsotaanpa, sanoi päivystäjä, jonka äänestä en tiennyt oliko se lähempänä itkua vai naurua.

– Ensimmäisen lakonjälkeisen vuorokauden aikana tuotiin piiriin yhteensä kolme persialaista kerjäläistä ja yhdeksän kiinalaista, eri vuorokaudenaikoina. Kenelläkään ei ollut asuntoa. Matkustajakodissa sattui kuolemantapaus, mies oli nauttinut tenaturoitua spriitä. Juopuneita, siveetöntä käytöstä, riitaa ajurin hinnasta, valitus ajurista heittämässä vettä porttikäytävässä ja sokerina pohjalla mykkäpoika-raasu, jota on ennenkin syytetty varkaudesta. Tämä päivä on ollut ihan samanlainen, enimmäkseen juopuneita ja joutonaisia täällä on rampannut. Muutama onnettomuus ja tulipalo siihen päälle. Johan tässä lakkoilla taas joutaisikin.

Kiittelin tiedosta ja häivyin paikalta vähin äänin. Kaupungilla oli meno tosiaan äitynyt melko pahaksi sen jälkeen, kun patterityöt loppuivat ja työttömiä alkoi vetelehtiä kaupungin kaduilla, monet ilman vakituista asuntoa. Kiinalaiset kerjäläiset yrittivät ansaita elantoaan kadulla temppuilemalla ja hautausmailta varastamiaan kukkia myymällä. Ihmisten mieliä ei yhtään rauhoittanut se, että elintarvikkeista oli jatkuva pula.

Lauantaina 14. heinäkuuta kävin ilmoittautumassa työväentalolla heti töiden jälkeen kello puoli viisi. Minun joukkueessani oli miehiä vain Fredriksbergin konepajalta, jossa työskenteli myös meidän johtajamme, metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Panin merkille, että Venäjän valtion Katajanokan laivatelakan työntekijät eli porttulaiset olivat myös järjestäytyneet omaksi joukkueekseen. Porttulaiset olivat tunnetusti hyvää pataa venäläisten kanssa, joiden sotasatama oli aivan siinä laivatelakan vieressä. Porttulaisilla oli aikaisemmin tapana härnätä patterityöläisiä näyttämällä omaa prikkaansa, 6-7 cm pyöreää messinkilevyä, johon oli painettu oma numero ja osasto. Sitä näyttämällä selvisi patteritöihin otosta.

Nyt meillä kaikilla järjestysmiehillä oli takin pielessä pyöreä merkki, jossa on punaisella pohjalla valkoinen aurinko ja kirjaimet H.T.J. eli Helsingin työväen järjestysmies. Tamlanderilla oli lisäksi punainen rusetti rinnassa, jollainen oli jokaisella 100-joukkueen johtajalla. Lähes kaikilla mielenosoitukseen saapuneella oli myös sos.dem. kunnallisjärjestön vaalirahaston hyväksi myytävä kartonkinen mielenosoitusmerkki, jossa luki ytimekkäästi ”kansanvalta”.

Läksimme valvomaan mielenosoitusta, jossa vaadittiin kahdeksan tunnin työaikaa kaikille ja kunnallislakien uusimista. Väkeä oli odotetusti paljon. Kaikki lähtöpaikat eli Hakaniementori, Hakasalmen puisto, Hietalahdentori ja urheilukenttä Johanneksen kirkon vieressä olivat mustanaan ihmisiä. Meidän joukkueemme lähti liikkeelle Hakaniementorilta. Kiltisti kaikki järjestyivät kuusihenkisiin riveihin työväenjärjestöjen punaisten lippujen jälkeen ja lähtivät meidän järjestysmiesten ohjaamina liikkeelle niin, että olimme hyvissä ajoin Rautatientorilla ennen kello seitsemää illalla, jolloin lakien käsittely eduskunnassa alkoi. Rautatientorille oli pystytetty viisi puhujanlavaa, Senaatintorille kolme. Senaatintorille ohjattiin Johanneksen kirkon viereiselle urheilukentälle kokoontuneet sekä kaikki ne, jotka eivät ennättäneet tulla riveihin lähtöpaikoille.

Hallituskadulla oli rivi mielenosoittajia vahtimassa, että Heimolan talosta ei tule yksikään kansanedustaja pois ennen kuin laki on hyväksytty. Rautatientorin ja Senaatintorin puhujalavoille tulivat viestipuhujat aina selostamaan kuulijakunnalle missä kohden lain käsittelyä oltiin. Kun eduskunta sitten pitkän illan päätteeksi hyväksyi uudet kunnallisasetukset ja 8 tunnin työaikalain ei riemulla tuntunut olevan rajoja.

Sunnuntaina juhlat jatkuivat Hermannin työväenyhdistyksen ja Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyryn järjestämässä jättiläiskansanjuhlassa Hakasalmen puistossa, missä samaan aikaan kilpailtiin myös ammattikuntien välisistä painimestaruuksista. Ohjelmassa oli soittoa, erilaisia kilpailuja ja henkeä nostattavia puheita. Juhlapuheen pitäjäksi oli jälleen kerran saapunut Aleksandra Kollontai.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut Työmies-sanomalehdet 1.-15.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; TMT 152:2384 TA; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Artikkelikuva: Kiinalainen kaupustelija Helsingissä. 1910-luku. Kuvaaja: Ivan Timiriasew. Helsingin kaupunginmuseo.

Työväen järjestysmiehet tiivistävät rivejään

19170701 . Venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917.

Senaatin päätös Helsingin poliisilaitoksen miesmäärän palauttamisesta vuoden 1916 tasolle merkitsi reilun 200 miliisin irtisanomista. Irtisanominen ei koskenut vanhoja poliiseja, jotka oli otettu palvelukseen maaliskuun 1917 jälkeen, kun vanha tsaarin poliisilaitos oli lakkautettu. Työväenjärjestöjen eduskunta, eräänlainen Helsingin kunnallisvaltuuston varjokomitea, asettui päätöstä vastaan ja vaati, että järjestyslaitos pidetään väliaikaisella kannalla siihen saakka kun laki järjestyslaitoksen uudelleenjärjestämisestä on valmis. Lisäksi vaadittiin sosiaalidemokraattista eduskuntaryhmää ottamaan välikysymyksen muodossa esille järjestyslaitoksen kansainvaltaiselle kannalle järjestämisestä, eli toisin sanoen järjestäytyneen työväenliikkeen ohjauksessa. Haluttiin säilyttää järjestystoimikunta, jossa työväestöllä on enemmistö. Poliisimestari Karl Voss-Schröderin katsottiin anastaneen määräysvallan ja hyväksyneen miehistön vähentämisen.

Työmies julkaisi listan santarmiurkkijoista, jotka olivat antaneet tietoja työväestön kokoontumisista samana päivänä 16.6.1917 kun päätös poliisivoimien vähentämisestä tehtiin. Tarkoituksena oli osoittaa, että jos järjestysvalta otetaan pois työväestöltä, se joutuu taas vainon kohteeksi. Seuraavana päivänä Uusi Suometar julkaisi listasta lyhennetyn version, jossa oli vain työväestöön kuuluvia urkkijoita. Uudessa Suomettaressa julkaistiin lisäksi tulenpalava mielipidekirjoitus, missä haettiin yhteistä rintamaa sosialisteja vastaan, ”sitä ennenkuulumatonta hirmuvaltaa, mitä nykyään vallassa oleva puolue sallii maassamme harjoitettavan”.

Venäjällä leniniläiset masinoivat Pietarissa suurta lakkomielenosoitusta juhannusaatoksi, mutta perääntyivät kun näytti siltä, että sotilaiden tuki ei olisi ollut ihan aukoton. Mielenosoituksesta ei kuitenkaan aiottu luopua ja uudeksi päiväksi asetettiin 1.7. Samana päivänä päätettiin myös Helsingissä toimeenpanna venäläisten ja suomalaisten työläisten yhteinen suuri tukimielenosoituskulkue sotaa ja vastavallankumousta vastaan. Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa tehtiin päätöslauselma duuman hajottamisesta. Päätös henki kaikuja 10. maaliskuulta 1917, kun keisari Nikolai päätti hajottaa duuman, mutta duuma kieltäytyi hajoamasta. Se oli selkeä alku Venäjän maaliskuun vallankumoukselle. Vallankumouksen seurauksena aikaisemmin kielletty Venäjän sosialidemokraattinen puolue saattoi toimia vapaasti. Nyt puolueen Leninin hallitseman bolshevikkisiiven ja mahtavaksi vallankäyttäjäksi kohonneessa Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa suunniteltiin uutta vallankumousta.

Mielenosoitusta 1.7.1917 edelsivät työriidat ja yleinen kuohuta. Työnantajat eivät olleet suostuneet Kirjatyöntekijäin liiton vaatimuksiin korotetusta kalliinajan lisistä ja niinpä lähes kaikkien kirjapainojen työntekijät koko Suomessa menivät lakkoon, työväen kirjapainoja lukuun ottamatta. Kirjapainoalan lakon vuoksi Helsingissä ilmestyi 1.7.-8.8.1917 välisenä aikana ainoastaan Työmies-lehti. Myös järjestyskysymyksessä sovittelut raukesivat. Miliisilakko alkoi Helsingissä 30.6. iltapäivällä. Järjestyksestä alkoi huolehtia työmiesten järjestysjoukkue, joka oli koko kesäkuun ajan tiivistänyt rivejään. Pelkästä järjestyksen ylläpidosta oli, ainakin jollain tasolla, siirrytty jo mahdollisen vallankumouksen etujoukkoina toimimiseen.

Mielenosoitus osoitti jälleen työväestön suurta joukkovoimaa. Senaatintorilta Kaivopuiston vallankumoussankareiden haudoilta Rautatientorille kulkeneen mielenosoituskulkueen järjestystä turvasivat järjestysmiehet, joiden joukossa isoenokin varmasti oli. Samaan aikaan mielenosoituksen kanssa Metallityöväen osasto 4 järjesti Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan, jossa ohjelmassa ”Suuri kauneuskilpailu naisille”. Ei ole tiedossa kuka tuon kauneuskilpailun voitti. Samana päivänä oli Viipurista saapunut myös ihmeellinen sähkökaruselli Hesperian puistoon Töölöön ja sen ilmoitettiin olevan avoinna joka iltapäivä.

Sekasortoinen tilanteen imussa kaduille ilmestyi kevään ja kesän kuluessa jos jonkinlaista mielipuolta ja maailmanlopun saarnaajaa. Kuuluisin näistä oli eräs Bolt-niminen herra, joka piti hyvin provokatoorisia puheita Senaatintorilla. Ammattiosastot kielsivät rikkuruuden uhalla jäseniltään pääsyn kuuntelemaan tätä Boltia. Sanoivat, että hän on palkattu porvarien taholta puhumaan muka työväestön nimiin.

Miliisilaitoksella oli koko kevään ja kesän epävarma tunnelma sen suhteen, että miten järjestysasiat tulevaisuudessa järjestetään ja miten järjestysasiat saatetaan jatkossa vakinaiselle kannalle. Kesäkuussa tuli tieto, että uusia miehiä pantaisiin pois mutta vanhoja ei. Kun mikään muukaan asia ei ollut selvinnyt tai sopimuksia tehty, niin järjestyslaitos päätti mennä lakkoon

Heräsin lauantaina 30. kesäkuuta jo neljältä aamulla enkä saanut enää unta. Eno ja veljeni Usko olivat vielä sikeässä unessa. Sofia oli lähtenyt pikkutyttöjen kanssa heti koulujen päätyttyä maalle Asikkalaan, missä ruokaa sai varmemmin kuin kaupungissa jonottamalla. Puin vaatteet päälleni ja hiivin hiljaa kesäyöhön. Päätin käydä ensimmäisessä piirissä kyselemässä, miten viimeinen yö ennen lakon alkamista oli sujunut.

Päivystäjä selaili ilmoituspäiväkirjaa.

– Vähän tavallista vilkkaampi päivä ja yö on ollut, mutta muuten sitä samaa mitä ennenkin. Kaksi ulkomaalaista kerjäläistä, toinen Persiasta ja toinen Serbiasta, tuotiin eilen iltapäivällä piiriin ja passitettiin saman tien siveysosastolle, samoin kuin kaksi kaupungilta talteen otettua joutonaista. Kolme tulipaloilmoitusta. Lisäksi pois kaupungilta häiritsemästä tuotiin kuusi juopunutta miestä ja yksi riitelevä humalainen pariskunta, kaikki vanhoja tuttuja. Yhden automobiilin ilmoitettiin ajaneen yön pimeinä tunteina ilman tulta takalyhdyssä, mutta kuljettajaa ei tavoitettu.

Myönsin, että vilkasta on ollut.

– Mutta ei sentään yhtään yövierasta, eikä kyydistä kieltäytyneitä pika-ajureita?

Päivystäjä naurahti ja pudisti päätään. Asemalle tuli vähintään kerran viikossa joku koditon tai rahaton matkamies ilmaista yösijaa vailla. Aina heille on putkan laveri yösijaksi löytynyt. Ajureiden kieltäytyminen ajamasta kuka milläkin verukkeella kismitti varsinkin yöaikaan ja riitaa tultiin jatkamaan kamarille.

Myöskään venäläisistä sotilaista ei vaihteeksi ollut ollut harmia. Muutama päivä aikaisemmin oli raportoitu tappelu parin matruusin ja erään Wikholmin välillä. Matruuseilla oli aseina katukivet, joilla he hakkasivat suomalaisen pään niin pahoin verille että hän joutui lähtemään kirurgille sidotuttamaan haavojaan. Riita oli aiheutunut naisesta, jonka matruusit olivat aikeissa viedä suomalaiselta.

– Teitä työväenjärjestöjen joukkuemiehiä alkaa olla jo melkoinen liuta, ja koko ajan värvätään lisää. Taidatte joutua hommiin jos miliisilakko alkaa, päivystäjä vielä totesi.

Puolustelin, että jonkunhan sitä piti järjestyksestä huolehtia ja järjestyksenpitoa varten meidän joukkomme oli aluksi muodostettukin. Nyt alkoi vaikuttaa, että edessä voivat olla isommat asiat.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 16.6.-1.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; Kuvassa venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.