Vallankumoussotilaiden surrealistiset hautajaisseremoniat

Vallankumouksen uhrien hautaan laskeminen Kaivopuistossa Helsingissä 30.3.1917. Kustannusliike Vapaus. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar julkaisivat sunnuntain 1.4.1917 numeroissaan sivun kokoiset jutut, joissa kerrottiin kuinka vapauden sankarien keväiset hautajaisjuhlallisuudet Helsingissä maaliskuun viimeisenä perjantaina 1917 olivat valtavimmat, mitä Helsingissä on milloinkaan ollut. Lehtien lähes identtiset, hurmokselliset ja kaunopuheiset kuvaukset Venäjällä ja Suomessa Venäjän vallankumouksen puolesta kaatuneiden vapaustaistelijoiden, vallankumouksen uhrien muistotilaisuudesta ovat viiltävän ironista kuvausta täysin surrealistisiin mittoihin kasvaneista hautajaisseremonioista, joissa haudattiin kaksi matruusia. Kukaan vähänkään tilanteen tasalla Helsingissä oleva ei voinut olla tietämättä, että Venäjän maaliskuun (Venäjällä juliaanisen kalenterin mukaan helmikuun) vallankumouksen jälkimainingeissa venäläinen sotaväki, lähinnä meriväen matruusit, olivat Helsingissä murhanneet useita kymmeniä upseereitaan. Ja nyt siis haudattiin vapaussankareina kaksi matruusia, joiden sankarillisuudesta ei ollut mitään takeita.

Vallankumous ja sitä seurannut Suomen autonomisen itsenäisyyden palauttaminen ennen vuotta 1899 vallinneeseen tilaan saivat aikaan työväen ja porvariston väille hetkellisen orastavan yhteisymmärryksen. Näyttävät hautajaiset kahden venäläisen matruusin kunniaksi, joihin työväen kulkue joukolla osallistui, löivät taas epäluulon kiilaa näiden kahden kansanosan välille. Hautajaisia seuraavana päivänä lauantaina Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat eivät ilmestyneet lainkaan, ehkä protestina tilaisuudelle? Vai sensuroitiinko ne? Uudesta Suomettaresta ilmestyi vain yhden sivun lisälehti, jossa oli yleisiä ulkomaanuutisia. Sunnuntain Uuden Suomettaren ja Helsingin Sanomien maalailevien juttujen lopuksi todettiin lakonisesti, että näissä valtavissa hautajaisjuhlallisuuksissa vapauden puolesta taistelleina haudattiin panssarilaiva ”Andrei Pervosvannyn” matruusi Kasirov ja torpedohävittäjä ”Retivyn” koneenkäyttäjä Karjukin.

Työmiehessä oli jo hautajaisia seuraavana päivänä, lauantaina 31.3.1917 kohtalaisen asiallinen, lyhyehkö selostus hautajaisten kulusta. Siinä kuitenkin jo kärkeen hehkutettiin, kuinka järjestäytyneessä saattueessa oli sotilaita ja työväkeä yhteensä noin 100 000 henkeä punalippuineen. Aikamoisen hurja arvio Työmieheltä, johon porvarispuolen lehdet heti tarttuivat kiinni ja ironisoiden korostivat väkimäärän runsautta.

Se, mikä tekee Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren hautajaisjutuista erityisen ironisia on niiden tapa käsitellä heidän lukijakunnalleen taatusti tärkeämpää tapahtumaa, ”Kansalaisjuhlaa asessori Svinhufvudin kunniaksi”, joka järjestettiin vallankumoushautajaisia seuraavana päivänä. Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lehti oli tehnyt vallankumoushautajaisista suuren jutun ja jättänyt Svinhufvudin kunniaksi järjestetyn juhlan taaemmalle, Uudella Suomettarella jopa osoittelevasti viittauksella ”Jälkiosasto”. Lukijoille tuskin kävi epäselväksi, kumpi uutinen oli lehdille tärkeämpi. Eikä myöskään se, että painettu sana ei ollutkaan vapautunut sensuurista keisarin vallan kaatumisen myötä, sen tilalle oli tullut mahdollisesti työväen järjestysvallan sensuuri.

Vallankumouksessa kaatuneiden sankareiden hautajaiset piti alun perin järjestää yhtä aikaa Pietarissa ja Helsingissä, mutta Pietarissa tilaisuus lykkääntyi 5.4.1917 saakka. Pietarin Marskentälle, kovaa routamaata räjäyttämällä kaivettuihin hautoihin laskettiin 184 vallankumouksen uhria aikalaisten mukaan erittäin vaikuttavin juhlallisuuksin.

Maalis-huhtikuussa 1917 Helsingissä oli hälinää lähes päivittäin. Vallankumoushautajaisia edelsi ensinnäkin Suomen uuden kenraalikuvernööri M. A. Stahovitšin saapuminen Helsingin rautatieasemalle 26.3. kello yksi iltapäivällä kolme tuntia aikataulusta myöhässä. Helsingissä häntä oli vastaanottamassa väenpaljous, järjestysmiehet pitivät kuria yllä ja kaupunginvaltuuston lähetystö toi tervehdyksensä. Päivä ennen vallankumoushautajaisia, 29.3. oli tavallistakin vilkkaampi. Aamulla klo 8.57 Helsingin rautatieasemalle saapui postijuna, jonka kyydistä nousi Siperian vankeudesta saapunut ja suurin juhlallisuuksin vastaanotettu P.E. Svinhufvud. Juhlatunnelma ei ennättänyt lainkaan laantua, sillä klo 10 saapui pikajunalla Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Kerenski ja sai vähintään yhtä innokkaan vastaanoton, ainakin työväestön taholta. Kerenskiä kiidätettiin ympäri kaupunkia puhumassa. Lämpimin tunnelma oli Työväentalolla, missä hyvä-huudot säestivät hänen puhettaan. Käytävät ja pihakin olivat täpötäynnä väkeä. Lopen uupunut Kerenski lähti saman päivän yöjunassa takaisin Pietariin.

P.E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetty ”kansanjuhla” pidettiin Pörssitalossa illalla kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen 31.3. Työmies ei niistä raportoinut, lieneekö ketään raportoijaksi halukasta ollut kutsuttukaan paikalle. Toki lehti julkaisi 2.4. maksetun pienen ilmoituksen, missä Svinhufvud kiitti kaikkia suurenmoisesta vastaanotosta hänen palatessaan takaisin Suomeen.

Heinäkuun 1916 vaaleissa valittu eduskunta kutsuttiin koolle vasta 4.4.1917. Ensimmäisenä päivänä tarkistettiin valtakirjat. Eduskunnan ensimmäinen täysistunto pidettiin 5.4.1917, jolloin toimitettiin myös puhemiehen ja kahden varapuhemiehen vaali. Eduskunnan puhemieheksi valittiin 103 ääntä saanut sosialidemokraattien Kullervo Manner, eli samalla äänimäärällä kuin mitä eduskunnan suurimmalla puolueella oli edustajia. Helsingin työväenyhdistyksissä järjestettiin 6.4. laajoja mielenosoituskokouksia edelleen kurjistuneen elintarviketilanteen vuoksi.

Muistitietoaineistoa lukiessani en ole törmännyt kuvauksiin vallankumouskulkueesta. Ehkä sitä ei muistettu tärkeänä, ehkä koko juttu tuntui vähän nololta. Laitan tässä isoeno-Antonin kertomaan kulkueeseen osallistumisesta lehtijuttuja mukaillen, vaikka mitään tietoa hänen kulkueessaan olostaan ei ole.

Lehtileike kulkueiden paikoista Hakaniemessä: Työmies 29.3.1917.

Kauniina ja aurinkoisena valkeni perjantaipäivä, joka oli määrätty Helsingissä vallankumouksessa kaatuneiden vapaustaistelijain hautauspäiväksi. Oli ensimmäinen kevätpäivä. Jo aamusta liikkui työväkeä punaisissa ruseteissa kaduilla, ja työväentalo alkoi hiljakseen täyttyä väestä. Osastojen johtokunnat ja airueet tekivät alkuvalmisteluja juhlakulkuetta varten. Kaappien hyllyiltä otettiin ammattiosastojen ja yhdistysten lippuja esille. Kuulin vanhemmilta miehiltä, että niitä oli viimeksi saanut käyttää keväällä 1914 vappukulkueessa. Sen jälkeen enempää lippuja kuin kulkueita tai mielenosoitusjuhlia ei ollut saanut toimeenpanna. Siksi innostus oli kova. Minä en ollut punalippukulkueessa koskaan ollut, mutta monesta vanhemmasta miehestä näki, että vapaana hulmuava punalippu sykähdytti jälleen sydäntä.

Oli ennakkoon sovittu, että venäläisen merisotaväen ja maasotaväen edustajat soittokuntineen kokoontuisivat klo 10 Senaatintorille. Samaan aikaan järjestäytyi Hakaniemen torilla meidän työväen kulkueemme. Minä seisoin ruudussa 31 S.W.R Konepajan työväen yhdistyksen joukoissa. Naisiakin oli mukana, ainakin ompelijattarien ja palvelijattarien ammattiosastot huomasin. Ensimmäisiä joukkoja vasta siirrettiin Säästöpankinrantaan, kun tuli jo käsky lähteä liikkeelle. Kulkueen kärjessä kulki Mattson-vanhus kantaen suruharsolla reunustettua punalippua. Surulipun jäljessä oli työväenyhdistysten soittokunta ja seuraavaksi eri ammattiosastot ja yhdistykset lippuineen.

Pohjois-Esplanadilla kohtasimme sotilaitten kulkueen ja läksimme yhdessä marssimaan kohti Kaivopuistoa. Edellä kulkivat seppeleenkantajat ja merisotilaita arkut olallaan. Sivusilmin huomasin, että joillakin kadun varsilla seisovista miehistä tuotti vaikeuksia osoittaa kunnioitustaan ottamalla lakki päästä. Kiristyneitä leukaperiä ja kiihtynyttä kuiskuttelua huomasin ihmeekseni myös. Mutta minun täytyi keskittyä tahdissa pysymiseen ja lipun kantamiseen, joten jätin huomion mielestäni.

Soittokuntain soittaessa surumarssia saavuimme haudalle kello yksi. Kivillä katettu yhteishauta oli Kaivopuiston korkeimmalla kohdalla. Kaivopuistoon ei päästetty yleisöä, siitä piti miliisi huolen. Muodostimme juhlallisen kujanteen haudalta pitkin rinnettä alas. Yleviä ja juhlallisia puheita pidettiin yksi toisensa jälkeen, venäjäksi ja suomeksi. Järjestäytyneen työväen puolesta puhui Kullervo Manner.

Hautaa umpeen luotaessa laskimme liput soittokunnan soittaessa Marseljeesin moneen kertaan. Siinä vaiheessa alkoi tuntua jo hieman omituiselta haudata juhlavin menoin kaksi matruusia, joista kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään. – Ne olivatkin vain symboleja, minua valistettiin viisaampien taholta, kun otin asian puheeksi. Mutta en minä ihan täysin koko juttua ymmärtänyt. Yhdyin kuitenkin moninkertaisiin hurraahuutoihin.

Kello kolmen aikaan tilaisuus alkoi olla ohi ja läksimme kulkemaan kohti Työväentaloa viemään liput takaisin säilöön. Työväentalon juhlasaliin ei olisi illalla menemistä, siellä oli määrä pitää venäläisten ja suomalaisten toverien yhteinen juhla.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 29.3.-10.4.1917.

Punaisia nauhoja napinlävessä

Perjantai-iltana 16. maaliskuuta 1917 iltakävelyllä olleet helsinkiläiset saattoivat huomata Katajanokan sotilassatamassa epätavallista liikehdintää. Meriupseerien klubin viereen ankkuroidusta sotalaivasta kuului useita laukauksia ja laukausten välissä hurraahuutoja. Sataman kaikkien sotalaivojen mastoihin oli sytytetty punainen merkkituli. Matruuseja juoksenteli pitkin Kanavakatua ja haavoittuneita kannettiin paareilla kohti meriväen lasarettia.

Helsinkiläiset siviilit eivät vielä tienneet mitä Venäjän Itämeren laivasto jo tiesi: keisari Nikolai oli luopunut kruunusta 15.3. nuoremman veljensä, suuriruhtinas Mikaelin hyväksi. Veljensä kruunusta luopumista seuraavana päivänä Mikael kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja luovutti vallan juuri muodostetulle väliaikaiselle hallitukselle.

Itämeren laivasto, komentajansa vara-amiraali Nepeninin johdolla asettui väliaikaisen hallituksen taakse. Pienen viivyttelyn jälkeen hän Pietarista saamansa käskyn mukaan vangitsi jo 16.3. aamuyöstä Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinovin, jotka myöhemmin illalla lähetettiin vangittuina Pietariin.

Huolimatta komentajansa asettumisesta väliaikaisen hallituksen tueksi puhkesi Itämeren laivastossa kapina-aalto ja illan sekä seuraavan päivän kuluessa surmattiin useita kymmeniä, joidenkin arvioiden mukaan lähemmäs sata laivaston upseeria. Korkea-arvoisin surmansa saaneista upseereista oli vara-amiraali Nepenin.

Venäjän vallankumous sai Suomessa aikaan suuren innostuksen aallon. Lehdet vapautuivat sotasensuurista ja sunnuntaina 18.3. niissä raportoitiin huomioita edellispäivänä kaduilla tapahtuneesta juhlinnasta. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin. Väliaikainen hallitus kumosi maaliskuun manifestissa 20.3. yleisvaltakunnallisen lainsäädännön lakkautetuksi, joukon Suomen autonomiaa heikentäviä asetuksia kumotuiksi ja lupasi kutsua eduskunnan koolle.

Isoeno-Antonkin osallistui vallankumouksen juhlintaan, näin ainakin uskon.

Fredriksbergin konepajalla pidettiin kokous lauantaina 17. maaliskuuta ja kerrottiin, että Venäjän tsaari oli luopunut vallasta kaksi päivää aikaisemmin ja valtaa piti Pietarissa nyt väliaikainen hallitus. Kokouksessa ilmoitettiin, että konepajalla alkaa nyt uusi komento. Työläiset ottavat sen vallan, mikä heille kuuluukin.

– Työläisiä eniten sortaneet työnjohtajat ja lakkorikkurit erotetaan, uhottiin.

Tieto vallankumouksesta ilmoitettiin kaupunkilaisille virallisesti vasta iltapäivän lisälehdissä, mutta monilla rautateiden konepajan työläisillä oli yhteyksiä Pietarin konepajalle, missä vallankumousmieliala oli aina ollut korkealla. Sieltä oli jo tihkunut tieto, että Nikolai II oli luopunut kruunusta ja veljensä, suuriruhtinas Mikael oli kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Työnteosta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään, kun kaikenlaiset huhut kiersivät ilmassa. Ennen työpäivän päättymistä tiedettiin kertoa, että Itämeren laivaston miehistö oli jo edellisiltana vallankumousinnossaan alkanut ampua upseereitaan.

Ryntäsimme heti kahden jälkeen töiden päätyttyä Helsingin keskustaa kohden. Kaduilla velloi ihmisiä, soiton ja laulun äänet sekoittuivat huutoihin ja laukauksiin. Ihmisillä näkyi punaisia nauhoja napinlävessään tai rinnassaan. Pikkupojat juoksivat ympäriinsä ja myivät vanhoista kankaista repimiään punaisia nauhoja muutamalla pennillä suikale. Minäkin ostin sellaisen. Kaikilla muillakin oli punainen nauha solmittuna käsivarteen tai napinläpeen.

– Nyt menee hyvin, Kerenski otti vallan, huudeltiin.

Ihmiset hihkuivat ja hurrasivat ja luulivat valoisimpien aikojen koittavan aivan heti.

Seuraavana aamuna hälinä oli jo rauhoittunut, mutta silti kaupungilla tungeksi ihmisiä enemmän kuin normaalisti sunnuntaina. Nyt punaisia nauhoja olivat kiinnittäneet rintaansa nekin, jotka ensimmäisessä juhlan humussa sitä eivät tehneet. Kenellä sitä ei ollut, häntä katsottiin hyvin pitkään. Jotkut olivat askarrelleet rintaansa oikein ison punaisen ruusukkeen. Kaiken yllä liehui punainen lippu Työväentalon tornissa.

***
Lähteet: Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA;TMT 152:2392 TA; Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 ; Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Seppänen Eino W. Venäjän Itämeren laivastoa Eteläsatamassa ja Katajanokalla. Kaksi keskimmäistä laivaa entisiä keisarillisia huvialuksia Standart ja Polstjärnan. Kuva otettu vuonna 1918.