Vallankumousvuosi päättyi itsenäisyyteen

Ilmoitus Työmiehessä 30.12.1917.

Eduskunta oli julistanut Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, mutta vielä vuoden lähestyessä loppuaan yksikään ulkovalta ei ollut tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. P.E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti haki tukea itsenäisyydelle ensin muista pohjoismaista ja Saksasta mutta kaikkialta tuli viestiä, että tunnustus kyllä tulee mutta vasta sen jälkeen, kun Venäjä tekee sen ensin. Niinpä senaatti joutui taipumaan ja lähetti K. G. Idmanin ja Carl Enckellin 27.12. Pietariin tiedustelemaan V.I. Leniniltä mitä itsenäisyyden tunnustamiseksi vaaditaan. Vastaus oli yksinkertainen: kirjallinen pyyntö Suomen hallitukselta.

Samana päivänä ja samoissa asioissa kävi Leninin puheilla myös Suomen sosialidemokraattien puolueen lähetystö, K.H. Wiik, Edvard Gylling ja Kullervo Manner. He jättivät Leninille Venäjän sos.dem. puolueelle osoitetun asiaa koskevan kirjelmän, missä sanottiin itsenäisyyden auttavan työläisiä luokkataistelussa porvareita vastaan. Samalla lähetystö keskusteli henkilökohtaisesti Leninin ja Leo Trotskin kanssa, jotka lupasivat suhtautua myötämielisesti itsenäisyyden tunnustamiseen. Paitsi puolueen keskuskomitean jäseniä, Lenin oli Kansankomissaarien neuvoston eli bolshevikkihallituksen puheenjohtaja ja Trotski sen ulkoasiainkomissaari. Ainakin Lenin ja Wiik tunsivat toisensa entuudestaan, olihan Wiik ollut keskeisiä henkilöitä kun Leniniä piiloteltiin Suomessa heinäkuusta lokakuulle ennen kuin Lenin palasi Pietariin ja aloitti vallankumouksen.

Kolme päivää myöhemmin Pietariin saapunut hallituksen virallinen lähetystö P.E. Svinhufvudin johdolla jätti Venäjän hallitukselle kirjeen, missä pyydettiin virallista tunnustusta itsenäisyydelle. Svinhufvudin lisäksi delegaatioon kuuluivat Idman ja Enckell. Asiaa ei kuitenkaan otettu käsittelyyn, koska kirje olisi pitänyt osoittaa Venäjän hallituksen sijaan Kansankomissaarien neuvostolle. Uudenvuoden aattoaamuna lähetystö toimitti uuden asiakirjan ja vuoden viimeisillä hetkillä lähetystö sai vastaanottaa neuvoston tunnustuksen. Toimeenpanevan keskuskomitean lopullinen ja virallinen hyväksyntä Suomen itsenäistymiselle saatiin 4. tammikuuta 1918. Suomalaisissa sanomalehdissä itsenäistymisen lopullisesta sinetistä tiedettiin kertoa loppiaisena 6. tammikuuta 1918.

Sosialistit saivat itsenäistymisepisodista aiheen ilkkua ”mitä me sanoimme”. Eduskunnassa oli 6. joulukuuta ollut esillä kaksi ehdotusta Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistamisesta. Kaikkien porvarillisten ryhmien puheenjohtajien allekirjoittamassa ehdotuksessa Suomi julistautuu itsenäiseksi tasavallaksi ja hallitukselle annetaan valtuudet hankkia ulkovaltojen tunnustus itsenäisyydelle. Sosialidemokraattien Kullervo Mannerin tekemässä vastaehdotuksessa kannatettiin myös itsenäiseksi julistautumista, mutta Venäjän kanssa sovinnollisesti tehtävällä sopimuksella sekä muista maiden välisistä suhteista neuvottelemalla. Hallituksen ehdotus voitti äänin 100-88.

Työmies-lehdessä ihmeteltiin kuinka porvarihallitus saattoi sivuuttaa Venäjän ja kääntyä ensin Saksan hallituksen puoleen pyytäen tältä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. ”Venäjälle ei ollut virallisesti edes ilmoitettu saatikka siltä pyydetty tunnustusta!”

Työmiehessä oltiin sitä mieltä, että porvarit tekevät kaikkensa mustamaalatakseen työväenliikettä. Uudessa Suomettaressa puolestaan kauhisteltiin vallitsevaa hirmuvaltaa ja alhaisimpien kansanosien kurittomuutta. Oli ajauduttu todella kauas edes teoreettisen sovinnon tieltä. Järjestyskaartit ja suojeluskunnat jatkoivat järjestäytymistään. Tampereella pidettiin Työväen järjestyskaartien edustajakokous 16.-18.12.1917. Alun perin kaksipäiväiseksi tarkoitettu kokous venähti kolmipäiväiseksi, mikä kertonee näkemyseroista kaartin sisällä. Vallankumouksellinen siipi Adolf Taimen johdolla halusi irrottaa kaartit sod.dem. puolueen valvonnasta ja vaihtaa järjestyskaartien nimen punakaartiksi. Kumpikin ehdotus kumottiin niukasti, mutta vain hetkellisesti, sillä jo 6. tammikuuta Taimi sai tahtonsa perille.

Järjestysmiehenä isoeno-Anton oli tapahtumien keskipisteessä.

Helsingin työväentalon juhlasalissa pidettiin yleislakosta lähtien kiihkeitä kokouksia kokouksen perään. Joskus loppuvuodesta oli kokous, missä ensimmäisen puheen piti Oskari Tokoi. Puheessaan hän vakavasti varoitti työväestöä ryhtymästä aseelliseen seikkailuun. Jos oikein ymmärsin, hän viittasi seikkailulla siihen, että Venäjältä meillä ei ole apua saatavana, heillä on täysi työ omissa asioissaan ja, että porvaristo saa apua läntisiltä naapurimailta. Silloin nousi kuulijoiden joukosta miehiä ylös ja he lähtivät uhkaavasti kävelemään kohti Tokoita. Tokoi otti päällystakkinsa ja katsoi parhaimmaksi livahtaa näyttämön kautta pois. Nyt kansanjoukon keskuudesta nousi puhujia ylös.

– Rauta on taottava kun se on kuumaa, ensimmäinen vaahtosi.

– Me tartumme aseisiin ja taistelemme voittoon ja vapauteen, todisti toinen. Hänet tunnistin Adolf Taimi –nimiseksi agitaattoriksi, joka oli kesästä saakka lietsonut vallankumousta meillekin järjestyskaartilaisille. Taimi oli hyvää pataa Jukka Rahjan kanssa, joka oli samanlainen intoilija. Rahja kävi aina välillä Pietarista saakka rähjäämässä työväen tilaisuuksissa.

Meidän komppanian päällikkö Tamlander kertoi, että Taimi oli kovasti agitoinut vallankumousta myös Tampereella pidetyssä Työväen järjestyskaartien edustajakokouksessa ja pettynyt pahan kerran kun maltillinen linja oli vienyt voiton.

Työpaikallani Fredriksbergin konepajan sahaosastolla johtaja Kumpunen, iäkäs ja Jumalaa pelkäävä mies, ei lainkaan sietänyt vallankumouksellista toimintaa. Hän piti minusta niin paljon, että kutsui minua pojakseen ja varoitteli useaan kertaan punakaartin hommiin sekaantumasta.

– Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, Kumpunen saarnasi.

Vuoden viimeisenä työpäivänä Kumpunen tuli luokseni hyvin tuohtuneena saatuaan kuulla, että kaikki Helsingin työväen järjestyskaartilaiset oli määrätty saapumaan kokoukseen seuraavana päivänä, sunnuntaina 30. joulukuuta.

– Tämä ei pääty hyvin, ymmärrätkö sinä poika! Mutta minä keskustelin asiasta insinööri Lampénin kanssa. Sinun osaltasi, Lampén sanoi, että on hänellä sukset joilla sinä voisit lähteä illalla hiihtämään meren jäätä pitkin, ohi kaupungin. Suunnistaisit Lahteen ja sieltä kotiisi Asikkalaan.

– Tämä on hyvä suunnitelma, vastasin hetken tuumittuani. – Mutta entä jos minä hiihdän siellä pimeässä sumussa johonkin sulaan salmeen? Ei sieltä minua kukaan auta.

– Jaa, sitä ei tultu ajatelleeksi, sanoi Kumpunen. – Mitähän tässä sitten oikein tehtäisiin?

– Minä olen työssä niin kauan kun saan olla. Mutta väkivallan edessä on taivuttava, vastasin totisena.

– No niin, tehdään näin, mutisi Kumpunen ja palasi töihinsä.

En kehdannut paljastaa Kumpuselle todellista syytä lähtöhaluttomuuteeni. Kotona maalla Asikkalassa olisin vain joutunut seuraamaan sivusta, kun jossain muualla tapahtui tärkeitä asioita. Koska jotain kyllä tapahtuisi ennen pitkää, ehkä piankin. Tilanne nyt vaan oli semmoinen. Helsingissä olin tapahtumien keskipisteessä. Helsinki oli muuttunut ja minä olin muuttunut valtavasti siitä kun kaksi vuotta sitten tulin tänne. Muutin työn perässä, jään aatteen vuoksi.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, mutta se ei vielä ollut sellainen Suomi johon minä ja aatetoverini uskoimme. Työväestö uskoi parempaan tulevaisuuteen, joka koittaisi myös köyhälistölle. Mutta paremman tulevaisuuden eteen oli taisteltava, ja siihen minä olin valmis.

***
Artikkelikuvassa leijonalippu liehuu Senaatintalon katolla. Aika: 20.03.1917. Tuntematon valokuvaaja. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Punapohjainen leijonalippu on Suomen lipun malli, jota käytettiin itsenäisyyden alkuaikoina. Suomen lipuksi päätettiin toukokuussa 1918 ottaa siniristilippu. Leijonaliput poistettiin lopullisesti käytöstä vuonna 1920. Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, 1.12.1917-6.1.1918; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.

Pinnalla ja pinnan alla

Anton Vilén vuonna 1917. Kuva perillisten kokoelmista.

Suomen eduskunta oli Venäjän väliaikaisen hallituksen mielestä mennyt liian pitkälle itsenäistymishaaveissaan, kun se oli heinäkuun 18. päivä hyväksynyt valtalain. Väliaikainen hallitus julkaisi eduskunnan hajotusmanifestin ja määräsi uudet vaalit toimitettaviksi lokakuun 1917 alussa. Vaikka manifesti hyväksyttiin senaatissa ja julkistettiin, niin sitä ei virallisesti käsitelty eduskunnassa. Sosialistien mielestä eduskunnan hajotus ja uudet vaalit olivat näin ollen laittomat. Porvareita he syyttivät petturuudesta. Suomen porvaristosta puolestaan monet kannattavat manifestia, sillä uudet vaalit antoivat mahdollisuuden päästä eroon eduskunnan sosialistienemmistöstä. Sosialidemokraattiselle puolueelle ei jäänyt vaihtoehtoja, vaaleihin oli valmistauduttava, vaikka niitä laittomina pidettiinkin.

Eduskunnan puhemies Kullervo Manner (sd) kutsui hajotetun eduskunnan koolle vielä elokuun 29. päivä. Suomen kenraalikuvernööri Stahovitsh julkaisi kolme päivää ennen aiottua kokousta avoimen kirjeen Mannerille, jossa hän ilmoitti, että kokous on laiton ja jos sellainen kokoontuu, niin se on entisten edustajien kokous, ei eduskuntakokous. Stahovitsh muistutti vielä, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kutsunut eduskunnan koolle huhtikuussa ja sillä oli oikeus se myös päätöksellään hajottaa ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Stahovitsh komensi väliaikaisen hallituksen määräyksestä venäläiset joukot sulkemaan tien eduskuntarakennukseen Heimolaan. Kokousta mietittiin pidettäväksi Säätytalolla, mutta lopulta yritys kuivui kasaan.

Pinnalla kuohuvien poliittisten tapahtumien lisäksi tapahtui pinnan alla jotain, jolla tuli olemaan äärettömän kauaskantoiset vaikutukset niin Suomen kuin koko maailmanhistorian kannalta. Suomalaiset sosialistit nimittäin piilottelivat V. I. Leniniä, jonka Venäjän väliaikainen hallitus oli heinäkuussa määrännyt vangittavaksi. Pakotie oli kulkenut Karjalan kannakselta lyhyeen oleskeluun Lahdessa, josta kansanedustaja K.H. Wiik kävi Leninin hakemassa Helsinkiin elokuun 22. päivä.

Lenin yöpyi yhden yön Wiikin luona Malmilla, josta hän siirtyi miliisipäällikkö Kustaa Rovion kotiin Hakaniemen torin laidalle. Asunto tarjoutui myös Fredrikinkatu 64 metallityöläisten liittoaktiivin Arthur Useniuksen ja hänen vaimonsa Marian luona. On epäselvää, kuinka pitkään Lenin asui Roviolla ja kuinka pitkään Useniuksilla ja palasiko vielä Useniuksilta takaisin Rovion kotiin. Viimeistään syyskuun 2. päivä Lenin siirrettiin turvaan Töölönkatu 46:een veturinkuljettaja Arthur Blomqvistin ja vaimonsa Emilian rauhalliseen ja tilavaan asuntoon. Siellä hän valmisteli teostaan Valtio ja Vallankumous.

Lenin oli suhteellisen tuntematon Suomessa vielä tuolloin eikä tavallinen kadunmies, kuten ei isoeno-Antonkaan, olisi häntä tunnistanut vaikka olisi kävellyt vastaan kirkkaassa päivänvalossa.

Eduskunnan hajottaminen nostatti työväestön keskuudessa suurta suuttumusta. Itsenäisyys oli koko kansan aate ja toivo mutta vallanjaosta oltiin eri mieltä kun porvaristo ei voinut työskennellä työväestön edustajien kanssa. Niin työväestö katsoi porvarit vastustajikseen.

Teetin elokuun loppupuolella K.J. Oksan räätäliliikkeessä Viidennellä linjalla itselleni kaksirivisen sotilastakkia muistuttavan manttelin ja papakha-mallisen hatun. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina heti töiden ja saunan jälkeen puin ne ylleni ja läksin arvokkaasti kävelemään Pitkänsillan yli Kruununhaan puolelle kohti ensimmäistä poliisipiiriä. Ajattelin näyttää vähän puvun mallia tutuille miliiseille. Sillan kupeessa notkuva poikasakki huuteli perääni, että ”hassu poliisi”, mutta en antanut sen häiritä.

Olin juuri tullut sisään ensimmäisen piirin poliisiasemalle kun ovi kävi takanani. Tunnistin tulijan miliisipäällikkö Kustaa Rovioksi ja tein vaistomaisesti kunniaa. Miliisipäällikkö Rovio vilkaisi minua ja tuli sitten luokse. Hän katsoi minua tutkivasti ja ilmeisesti sitten tunnisti järjestysmieheksi, kun kysyi, että mikäs se järjestysmiehen nimi on.

– Vilén, herra miliisipäällikkö, vastasin ja löin kengän kannat tiukasti yhteen.

En oikein tiennyt, miten miliisipäällikköä olisi pitänyt puhutella. Toveri tuntui liian tuttavalliselta. Rovio ei sanonut mitään herroitteluuni, naurahti vain.

– Vai Vilénin poikia. Jahas, jahas. Että Vilénin poikia.

En oikein ymmärtänyt mikä nimessäni nyt niin hauskaa oli, mutta Roviota se tuntui huvittavan. Samassa hän kävi miettiväisen näköiseksi ja veti minut ulos kadulle. Miliisipäällikkö löi minulle tukun seteleitä kouraan ja käski menemään Rautatieasemalle ostamaan kaikki venäjänkieliset lehdet, mitä siellä oli kaupan. Vannotti vielä, että kenellekään ei saisi kertoa kenelle olen lehtiä ostamassa ja minun pitäisi ehdottomasti varmistaa, että kukaan ei seuraa perässä kun tuon lehdet hänen asunnolleen.

Saamieni ohjeiden mukaan kävin ostamassa lehdet ja läksin viemään niitä Rovion asunnolle. Laitoin tupakaksi Hakaniemen torin laidalla ja kävelin vielä varmuuden vuoksi korttelin ympäri ennen kuin astuin sisään Sörnäisten rantatie ykkösen B-rappuun. Nousin ylös kivitalon rappuset ja koputin merkin oveen. Rovio otti lehdet, kiitti ja muistutti, että tehtävä oli salainen ja testasi luottamustani. Vakuutin, että en puhu lehdenhakureissusta kellekään. Ennen kuin Rovio sulki oven näin, kuinka hänen takanaan vilahti kaljupäisen ja pujopartaisen miehen hahmo. Arvelin, että mies saattaisi olla joku Rovion pietarilaisista tutuista, ehkä väliaikaista hallitusta paossa oleva bolshevikki, mikä selittäisi tehtävän salaisen luonteen.

Seuraavana päivänä puvulle tuli taas käyttöä. Metallityöntekijäin yhteinen huvitoimikunta järjesti sunnuntaina Hakasalmen puistossa suuren syysjuhlan ja jättiläisilotulituksen. Illan ilotulitusohjelmassa oli 30 erilaista paukkua: edelvaisspommi, kukkakori, meteoripommi, kanuunanlaukaus, rakettiviheltäjä ja paljon muuta. Olin lyöttäytynyt erään tytön seuraan, joka katsoi asuani hyvin ihaillen. Melkein heti rätinän alettua tyttö kuitenkin ilmoitti että hän voi pahoin ja hänen on pakko palata kotiinsa, palvelijanasuntoonsa Töölönkatu 46:een. Läksin häntä saattamaan. Tyttö tosiaan näytti niin huonovoivalta, että en edes harkinnut saavani iltasuukkoa tai edes halausta. Varmistin, että tyttö pääsi alaovesta sisään ja odotin porraskäytävässä niin kauan, että kuulin oven kolahduksen ja tiesin tytön päässeen huoneeseensa.

Samaan aikaan kun tulin ulos porraskäytävästä, tupsahti varjoista esiin mieskaksikko. Toinen oli miliisipäällikkö Rovio ja toinen kaljupäinen mies Rovion asunnolta, tosin nyt hänellä oli lippalakki tiukasti vedettynä alas silmille. Rovio katsoi minua ensin epäluuloisen näköisenä, mutta tunnisti sitten. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vei sormen huulilleen. Nyökkäsin takaisin ja ilmaisin ymmärtäneeni, että tästä tapaamisesta ei saanut puhua.

En jäänyt ihmettelemään mikä lippalakkisessa miehessä oli niin salaperäistä. Helsinki kihisi ja kuhisi erilaisia salaisia ja puolisalaisia suunnitelmia, että oli paras vain olla vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Päätin palata Hakasalmen kentälle jatkamaan juhlia. Ilotulitusraketit pamahtelivat vielä taivaalla ja veivät huomion kaikesta muulta, mitä kaupungilla tapahtui.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elo-syyskuu 1917; Eino Ketola: Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla. Kirjassa Lenin ja Suomi osa II. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.

Työväen järjestysmiehet tiivistävät rivejään

19170701 . Venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917.

Senaatin päätös Helsingin poliisilaitoksen miesmäärän palauttamisesta vuoden 1916 tasolle merkitsi reilun 200 miliisin irtisanomista. Irtisanominen ei koskenut vanhoja poliiseja, jotka oli otettu palvelukseen maaliskuun 1917 jälkeen, kun vanha tsaarin poliisilaitos oli lakkautettu. Työväenjärjestöjen eduskunta, eräänlainen Helsingin kunnallisvaltuuston varjokomitea, asettui päätöstä vastaan ja vaati, että järjestyslaitos pidetään väliaikaisella kannalla siihen saakka kun laki järjestyslaitoksen uudelleenjärjestämisestä on valmis. Lisäksi vaadittiin sosiaalidemokraattista eduskuntaryhmää ottamaan välikysymyksen muodossa esille järjestyslaitoksen kansainvaltaiselle kannalle järjestämisestä, eli toisin sanoen järjestäytyneen työväenliikkeen ohjauksessa. Haluttiin säilyttää järjestystoimikunta, jossa työväestöllä on enemmistö. Poliisimestari Karl Voss-Schröderin katsottiin anastaneen määräysvallan ja hyväksyneen miehistön vähentämisen.

Työmies julkaisi listan santarmiurkkijoista, jotka olivat antaneet tietoja työväestön kokoontumisista samana päivänä 16.6.1917 kun päätös poliisivoimien vähentämisestä tehtiin. Tarkoituksena oli osoittaa, että jos järjestysvalta otetaan pois työväestöltä, se joutuu taas vainon kohteeksi. Seuraavana päivänä Uusi Suometar julkaisi listasta lyhennetyn version, jossa oli vain työväestöön kuuluvia urkkijoita. Uudessa Suomettaressa julkaistiin lisäksi tulenpalava mielipidekirjoitus, missä haettiin yhteistä rintamaa sosialisteja vastaan, ”sitä ennenkuulumatonta hirmuvaltaa, mitä nykyään vallassa oleva puolue sallii maassamme harjoitettavan”.

Venäjällä leniniläiset masinoivat Pietarissa suurta lakkomielenosoitusta juhannusaatoksi, mutta perääntyivät kun näytti siltä, että sotilaiden tuki ei olisi ollut ihan aukoton. Mielenosoituksesta ei kuitenkaan aiottu luopua ja uudeksi päiväksi asetettiin 1.7. Samana päivänä päätettiin myös Helsingissä toimeenpanna venäläisten ja suomalaisten työläisten yhteinen suuri tukimielenosoituskulkue sotaa ja vastavallankumousta vastaan. Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa tehtiin päätöslauselma duuman hajottamisesta. Päätös henki kaikuja 10. maaliskuulta 1917, kun keisari Nikolai päätti hajottaa duuman, mutta duuma kieltäytyi hajoamasta. Se oli selkeä alku Venäjän maaliskuun vallankumoukselle. Vallankumouksen seurauksena aikaisemmin kielletty Venäjän sosialidemokraattinen puolue saattoi toimia vapaasti. Nyt puolueen Leninin hallitseman bolshevikkisiiven ja mahtavaksi vallankäyttäjäksi kohonneessa Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa suunniteltiin uutta vallankumousta.

Mielenosoitusta 1.7.1917 edelsivät työriidat ja yleinen kuohuta. Työnantajat eivät olleet suostuneet Kirjatyöntekijäin liiton vaatimuksiin korotetusta kalliinajan lisistä ja niinpä lähes kaikkien kirjapainojen työntekijät koko Suomessa menivät lakkoon, työväen kirjapainoja lukuun ottamatta. Kirjapainoalan lakon vuoksi Helsingissä ilmestyi 1.7.-8.8.1917 välisenä aikana ainoastaan Työmies-lehti. Myös järjestyskysymyksessä sovittelut raukesivat. Miliisilakko alkoi Helsingissä 30.6. iltapäivällä. Järjestyksestä alkoi huolehtia työmiesten järjestysjoukkue, joka oli koko kesäkuun ajan tiivistänyt rivejään. Pelkästä järjestyksen ylläpidosta oli, ainakin jollain tasolla, siirrytty jo mahdollisen vallankumouksen etujoukkoina toimimiseen.

Mielenosoitus osoitti jälleen työväestön suurta joukkovoimaa. Senaatintorilta Kaivopuiston vallankumoussankareiden haudoilta Rautatientorille kulkeneen mielenosoituskulkueen järjestystä turvasivat järjestysmiehet, joiden joukossa isoenokin varmasti oli. Samaan aikaan mielenosoituksen kanssa Metallityöväen osasto 4 järjesti Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan, jossa ohjelmassa ”Suuri kauneuskilpailu naisille”. Ei ole tiedossa kuka tuon kauneuskilpailun voitti. Samana päivänä oli Viipurista saapunut myös ihmeellinen sähkökaruselli Hesperian puistoon Töölöön ja sen ilmoitettiin olevan avoinna joka iltapäivä.

Sekasortoinen tilanteen imussa kaduille ilmestyi kevään ja kesän kuluessa jos jonkinlaista mielipuolta ja maailmanlopun saarnaajaa. Kuuluisin näistä oli eräs Bolt-niminen herra, joka piti hyvin provokatoorisia puheita Senaatintorilla. Ammattiosastot kielsivät rikkuruuden uhalla jäseniltään pääsyn kuuntelemaan tätä Boltia. Sanoivat, että hän on palkattu porvarien taholta puhumaan muka työväestön nimiin.

Miliisilaitoksella oli koko kevään ja kesän epävarma tunnelma sen suhteen, että miten järjestysasiat tulevaisuudessa järjestetään ja miten järjestysasiat saatetaan jatkossa vakinaiselle kannalle. Kesäkuussa tuli tieto, että uusia miehiä pantaisiin pois mutta vanhoja ei. Kun mikään muukaan asia ei ollut selvinnyt tai sopimuksia tehty, niin järjestyslaitos päätti mennä lakkoon

Heräsin lauantaina 30. kesäkuuta jo neljältä aamulla enkä saanut enää unta. Eno ja veljeni Usko olivat vielä sikeässä unessa. Sofia oli lähtenyt pikkutyttöjen kanssa heti koulujen päätyttyä maalle Asikkalaan, missä ruokaa sai varmemmin kuin kaupungissa jonottamalla. Puin vaatteet päälleni ja hiivin hiljaa kesäyöhön. Päätin käydä ensimmäisessä piirissä kyselemässä, miten viimeinen yö ennen lakon alkamista oli sujunut.

Päivystäjä selaili ilmoituspäiväkirjaa.

– Vähän tavallista vilkkaampi päivä ja yö on ollut, mutta muuten sitä samaa mitä ennenkin. Kaksi ulkomaalaista kerjäläistä, toinen Persiasta ja toinen Serbiasta, tuotiin eilen iltapäivällä piiriin ja passitettiin saman tien siveysosastolle, samoin kuin kaksi kaupungilta talteen otettua joutonaista. Kolme tulipaloilmoitusta. Lisäksi pois kaupungilta häiritsemästä tuotiin kuusi juopunutta miestä ja yksi riitelevä humalainen pariskunta, kaikki vanhoja tuttuja. Yhden automobiilin ilmoitettiin ajaneen yön pimeinä tunteina ilman tulta takalyhdyssä, mutta kuljettajaa ei tavoitettu.

Myönsin, että vilkasta on ollut.

– Mutta ei sentään yhtään yövierasta, eikä kyydistä kieltäytyneitä pika-ajureita?

Päivystäjä naurahti ja pudisti päätään. Asemalle tuli vähintään kerran viikossa joku koditon tai rahaton matkamies ilmaista yösijaa vailla. Aina heille on putkan laveri yösijaksi löytynyt. Ajureiden kieltäytyminen ajamasta kuka milläkin verukkeella kismitti varsinkin yöaikaan ja riitaa tultiin jatkamaan kamarille.

Myöskään venäläisistä sotilaista ei vaihteeksi ollut ollut harmia. Muutama päivä aikaisemmin oli raportoitu tappelu parin matruusin ja erään Wikholmin välillä. Matruuseilla oli aseina katukivet, joilla he hakkasivat suomalaisen pään niin pahoin verille että hän joutui lähtemään kirurgille sidotuttamaan haavojaan. Riita oli aiheutunut naisesta, jonka matruusit olivat aikeissa viedä suomalaiselta.

– Teitä työväenjärjestöjen joukkuemiehiä alkaa olla jo melkoinen liuta, ja koko ajan värvätään lisää. Taidatte joutua hommiin jos miliisilakko alkaa, päivystäjä vielä totesi.

Puolustelin, että jonkunhan sitä piti järjestyksestä huolehtia ja järjestyksenpitoa varten meidän joukkomme oli aluksi muodostettukin. Nyt alkoi vaikuttaa, että edessä voivat olla isommat asiat.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 16.6.-1.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; Kuvassa venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Juhannuksena 1917 roihusi muukin kuin kokko

Juhannusta 1917 vietettiin Helsingissä kohtalaisen mukiinmenevässä säässä, vaikka juhannuksen edellä vallinnut kuuma ja tukahduttava ilma muuttuikin juhannusaattona koleammaksi. Aattoiltana sateli hiukan, mutta sade lakkasi pian. Juhannusaattona tuhannet kaupunkilaiset jonottivat rautatieasemilla, laivalaitureilla ja raitiovaunupysäkeillä päästäkseen juhannuksen viettoon maalle tai Helsingin edustan saarille. Junat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä ja seisomapaikkoja täytyi hakea jopa junien ulkosilloilta ja tavaravaunuista.

Seurasaaressa oli juhannusaattona ja vielä juhannuspäivänäkin tavaton tungos. Työväen näyttämöllä oli esityksiä molempina päivinä. Aattona sytytettiin kokkovalkea ja tanssittiin uudella lavalla. Juhlapuhujaksi oli saatu yksi Viaporin kapinan johtajista, Sergei Tsion, jonka onnistui suomalaisten tuella paeta kapinan jälkiselvittelyjä Ruotsiin. Vallankumouksellista roihua ruokki osaltaan myös 1906 aikaisten punakaartilaisten Tsionille muodostama kunniakuja.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous oli päättynyt juhannuksen alla. Venäjän sos.dem. työväen puolueen keskuskomitean lähettinä kokouksessa mukana ollut Aleksanda Kollontai ennusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen hajaantuvan ennen pitkää linjariitoihin koska ”puolueessa on vallalla kaksi virtausta, opportunistis-sosialistinen ja vasemmistolais-vallankumouksellinen”. Opportunisteja olivat kaikki, jotka suostuivat tekemään yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa, kuten kaikki sosialistisenaattorit. Vasemmistolais-vallankumoukselliset kärkihahmonsa Edvard Valppaan johdolla edustivat aitoa ja ainoaa oikeaa tinkimätöntä vallankumouksellista linjaa. Aleksandra Kollontai edusti puolueen bolshevikkisiipeä, joka juuri valmisteli uutta vallankumousta Venäjällä huhtikuussa maanpaosta palanneen V.I. Leninin johdolla. Vallankumoukseen Lenin kumppaneineen yllytti suomalaisiakin. Hänen äänitorvenaan Suomessa oli Adolf Taimi, jonka bolshevikit olivat lähettäneet tänne vallankumouksellista mielialaa lietsomaan. Edvard Valpas puolestaan oli Työmies-lehden päätoimittaja eli tärkeä sananlevittäjä.

Puoluekokouksen päätöslauselmassa päädyttiin vaatimaan Suomelle poliittista itsenäisyyttä. Ajatuksena oli tietenkin sosialistinen Suomi sosialistisen Venäjän rinnalla, jollaiseksi se Leninin valtaan tullessa muuttuisi. Itsenäisyys olisi kelvannut muillekin kuin sosialisteille, mutta ei sosialistien vaatimassa muodossa, joten varsinaiseen itsenäistymisvaatimukseen ei Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomessa otettu kantaa. Sen sijaan päädyttiin siteeraamaan venäläisiä lehtiä, joissa moitittiin sosialistien päätöslauselmaa kiittämättömyydestä. Oliko Venäjän väliaikainen hallitus muka puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Pitikö päätöslauselma ymmärtää niin, että Suomesta tulisi vapaa itsenäinen valtio vapaan Venäjän rinnalle ja venäläisen sotaväen tulisi poistua Suomesta? ”Kumma kyllä he eivät huomaa, että heidän toiveidensa viipymätön toteuttaminen saattaisi luoda Suomesta ja sen rannikoista tukikohdan saksalaiselle imperialismille sen hyökätessä Venäjän kimppuun.”

Järjestäytynyt työväki oli heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut koota keskuudestaan omia järjestysmiehiä. Kesällä rivit alkoivat tiivistyä ja ilmeisesti tarkoituskin kirkastua vallankumouksen tukijoukkona toimimiseen. Työmiehessä varoitettiin, että ”Järjestysmiehistöä” on jo yli 1000 ja lisää tulee. ”Osastot harjoittelevat joka ilta ulkona, varsinkin Eläintarhassa.” Isoeno Antonkin kuului tähän joukkoon.

Juhannusaattona Hatti-eno lähti Sofian sekä serkkutyttöjen Aunen ja Saiman kanssa maalle Asikkalaan. Tytöt jäisivät sinne koko kesäksi koulujen alkuun saakka. Isä Kustaa oli toivonut, että minäkin olisin tullut kotona käymään, mutta en millään malttanut lähteä jännittävästä kaupungista maaseudun tylsyyteen. Sanoin, että minun piti olla valmiina järjestysmiesten harjoituksiin juhannuspäivän aamuna ennen kuin työt taas alkaisivat. Isä ei pitänyt minun liittymisestä järjestysmiehiin, mutta myönsi kuitenkin, että sovitut asiat täytyy hoitaa.

Eno kertoi sitten palattuaan, että junassa oli ollut ihan kaaosmainen tunnelma.

– Matkustajia oli sulloutunut penkeille, penkkien väliin, käytäville, ulkosilloille ja tavaravaunuihin. Oli tukahduttavan kuuma, hikoilutti armottomasti ja korvissa soi nauru ja lasten itku.
– Onneksi eivät sentään venäläiset sotilaat olleet varastaneet paikkoja. Ehkä se sotilaille annettu kehotus on tepsinyt.

Itämeren laivaston komentaja oli senaatin toivomuksesta päiväkäskyssä kehottanut työ- ja sotamieskomiteaa selittämään kaikille meri- ja maasotamiehille Suomessa, kuinka sopimatonta on anastaa rautateillä matkustaessa muiden paikkoja junissa. Sellainen oli herättänyt paljon pahaa verta. Sotilashenkilöt, joilla nykyään on täysi oikeus matkustaa missä luokassa ja missä junassa hyvänsä, olivat häirinneet matkustajaliikennettä anastaessaan vaunusta paikkoja, joista muut henkilöt ovat maksaneet. Kehotuksessa sanottiin, että jokaisen sotilaan tulisi näyttää lippu, joka oikeuttaa hänen matkustamaan siinä junassa, sekä lipun numeropaikkaa varten, jos sellaisia paikkoja on. Näin luki lehdissä.

Minusta oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa juhannuksen johdosta kaikilla työpaikoilla työt loppuivat aattona iltapäivällä, mukaan lukien ravintolat, kaupat ja kahvilat. Virkistystä oli tarjolla vasta juhannuspäivänä kello 12 alkaen.

Menin minäkin käymään Seurasaaressa kun kuulin, että sinne oli menossa tuttuja. En kuullut paljon mainostetusta Tsionin puheesta juuri mitään kun väkimassat työnsivät minua koko ajan kauemmaksi puhujanlavalta. Ostin kahdella markalla piletin Työväen näyttämön esitykseen jonka päätyttyä kävelin juhannuskokolle. Humalaisia toikkaroi siellä täällä ja yhden talutin kauemmaksi kokosta kun pelkäsin sen polttavan itsensä. Mies nukahti niille sijoilleen kun olin asetellut sen puuta vasten nojalleen.

Aamulla Eläintarhan harjoituksissa kuulin, että virallisen raportin mukaan juhannus oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Juhannusyönä korjattiin kuitenkin ensimmäiselle poliisiasemalle kahdeksan ”liikutettua”, toiselle kymmenen, kolmannelle viisi, neljännelle kahdeksan ja Töölön asemalle kolme. Hermannissa ja Vanhassakaupungissa ei sentään ollut yhtään miestä ”tallessa”.

Oikeisto arvosteli kovin sanoin työväen johtamaa miliisilaitosta ja syytti miliisejä jopa laittomuuksien sallimisella. Heidän mielestään Boldtin kirkonvaltaus olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa, mutta kyllä kai sitä vapaassa maassa täytyy sallia kokoontumisen vapaus ja puheen vapaus.

– Toista se oli santarmiurkkijoiden aikaan, kun Sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksia vakoiltiin jatkuvasti, sanoivat puolueen konkarit.

Senaatti oli päättänyt, että Helsingin poliisilaitoksen mieslukua vähennettäisiin vuoden 1916 tasolle. Se tiesi parin sadan poliisimiehen erottamista. Irtisanominen ei ole koskenut niitä vanhoja poliisimiehiä, jotka vallankumouksen jälkeen otettiin järjestyslaitoksen palvelukseen. Kuulin, että myös suunniteltiin järjestysvallan komennon ottamista pois työväeltä. Työväenjärjestöjen eduskunta on nyt asettunut näitä päätöksiä vastaan. Se saattoi merkitä miliisien lakkoa. Meitä järjestysmiehiä oli varoitettu, että jos lakko tulisi, niin meidän täytyi valmistautua pitämään järjestystä yllä.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar kesäkuu 1917; kuva: Työmies 25.6.1917.

Merilinnoituksen patterityöt

Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.

Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.

Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.

Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.

Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.

Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.

Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.

– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.

Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.

– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.

Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.

Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.

Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.

Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.

Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.