Viihdettä sodan varjossa

Helsingin terveysviranomaiset olivat 1914 alussa tutkimuksissaan todenneet, että elävillä kuvilla ei ollut vahingollisia vaikutuksia lasten ja nuorten hermostoon ja näköaistiin. Näin pääkaupunkiseudun elokuvien yleisömääriä ei rajoittanut enää muu kuin sotaveroihin kuuluvan huviveron korotukset.

Kotimaisia elokuvia ei tarjonnassa juuri ollut. Laitteiston ja raakafilmin hankkiminen oli vaikeaa ja ulkokuvaus oli kiellettyä. Suomalainen elokuvatuotanto tyrehtyi lähes kokonaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua, mihin vaikutti se, että viranomaiset kielsivät ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä.

Sota-aika sai kuitenkin viihdeteollisuuden kukoistamaan. Helsingin huvitukset vetivät kaupunkiin matkustajia muualta Suomesta ja keisarikunnasta. Elokuvateattereissa oli ulkomaisten filmien ohella tarjolla oheisohjelmaa, teatterien katsomot täyttyivät kulttuurinnälkäisistä katselijoista. Vuoden 1916 pääsiäisenä saavutettiin Helsingissä uusi matkustajaennätys.

Työväestö alkoi järjestäytyä 1890-luvun lopulla. Samaan aikaan työväenjärjestöt alkoivat rakennuttaa omia kokous- ja juhlatilojaan, joissa järjestettiin myös ohjelmallisia iltamia. Työväenyhdistyksen toimintamuotoihin kuului alusta saakka harrastajateatteritoiminta. Aluksi myös raittiusliikkeellä oli työväestön keskuudessa paljon kannatusta ja niiden yhteydessä toimi omia näyttämöitä. Koiton Näyttämöstä kasvoi 1910-luvulla Helsingin johtava harrastajateatteri.

Isoeno Antonkin osasi ottaa ilon irti elämästä.

Elämään mahtui toki paljon muutakin kuin työtä ja sotauutisia. Virtakallion tanssikurssilla Annankadulla sai kertamaksulla hyvää tanssioppia ja tanssimuotia. Arkisin kurssi alkoi seitsemältä, sunnuntaisin neljältä, kirjautuminen sisään tapahtui aina puoli tuntia aikaisemmin. Tansseissa tuli käytyä usein, kuka sitä nyt ahtaissa asunnoissa jouti aikaansa viettämään. Tytöt tykkäsivät, kun osasi mennä muotitansseja kuten rheinländerpolkkaa, englantilaista sottiisia ja maxisea.

Tansseissa saattoi käydä vaikka joka ilta ja eri puolilla kaupunkia, jos halusi ja raha riitti piletteihin ja sen päälle laitettavan sotaveron maksuun. Helsingin työväentalolla järjestetyt tanssi-iltamat olivat tietenkin suosituimpia. Saman illan aikana siellä saattoi olla kolmetkin tanssit: isommat kahdella orkesterilla juhlasalissa ja pienemmät iltamat Jyryn voimistelusalissa ja jossain suurista kokoussaleista. Iltamien järjestäjävuorot kulkivat ammattiosastoittain ja niillä kerättiin rahaa muuhun toimintaan. Tanssi-iltamien tuotoilla rahoitettiin myös perhe-iltamia, joiden ei ollut tarkoituskaan tuottaa voittoa. Niissä ei tietenkään tanssittu. Enon tyttärien Aunen ja Saiman perhe-iltamien suosikkiohjelmiin kuuluivat kansantanssisoitto, pianonsoitto, soololauluesitykset, sekä runot ja sadut.

Sunnuntaisin saattoi olla järjestettyjä kävelyretkiä sopivan matkan päässä sijaitsevalle seurantalolle. Perillä oli tarjolla karamellia, keksiä ja Toivolan limonaadia sekä tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aaton iltamat Helsingin Työväenyhdistyksen graniittilinnan juhlasalissa olivat iso, odotettu tapahtuma ja ohjelma sen mukaista: Jyryn miesvoimistelijoiden näytös, runonlausuntaa, tanssiesitys, miesköörin laulua, J. Alfred Tannerin kupletteja ja lopuksi tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aamuna meitä nuoria vaelsi joukoittain Eläintarhaan. Tytöt olivat askarrelleet palmunlehtiä, joita me pojat sitten kävimme nappaamassa tyttöjen käsistä. Ja tytöt taas kävivät kiskomassa ryöstettyjä palmunlehviä takaisin poikien muka estellessä. Näin kisaillen löytyi yhdelle jos toisellekin oma pari, jonka kanssa viettää loppupäivä ja ehkä päästä illalla saatillekin.

Eduskuntavaalien jälkeen heinäkuussa pidettiin Työväentalolla tietenkin vaalitanssiaiset. Ja kun selvisi, että sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut enemmistön eduskuntapaikoista, niin taas tanssittiin.

Hippodrom Sirkuksessa pidettiin jännittäviä painiotteluja, joissa kävi ulkomaisia champiooneja. Joillain painijoilla oli taiteilijanimi kuten Mustanaamio tai Sininaamio. Hippodromin lipun hintaan kuului ilmainen paluulippu ratikalla keskustaan.

Muita huvittelumuotoja olivat teatteri ja elokuvat. Koiton Näyttämön ja Sörnäisten työväenyhdistyksen Näytelmäseuran esitykset olivat suosittuja. Sörkan leffoista voi mainita Salaman, Fennian, Oihonnan, Lyyran ja Kalevan. Ohjelmat olivat lukukaapeissa elokuvien ulkopuolella ja niistä sai lukea sisällön ja tietää pituuden.

Salamassa esitettiin kovia lännenkuvia. Ensimmäisessä näytöksessä sali oli talvisin aina jääkylmä, mutta suuret kamiinat lämmitettiin tulikuumiksi ja kohta kiviseinät alkoivat tippua vettä. Yhdellä piletillä sai istua salissa niin pitkään kuin halusi. Suurin osa leffoista oli halvalla ja huonosti tehtyjä. Eräässäkin kohtauksessa oli sukellusvene merenpohjassa ovi auki, mutta vettä ei mennyt sisään.

– Jätkät, ovi kiinni tai hukutte, kuului silloin katsomosta huuto.

Varsinkin pikkupojilla, jotka katsoivat joka elokuvan useaan kertaan, oli tapana huudella jännittävissä kohdin paljastuksia, kuten ”ei sitä hirtetä” tai ”apujoukkoja tulee”. Siitä hyvästä heille sateli takaisin vihaisia huutoja. Toilettejahan elokuvateattereissa ei ollut joten näytäntöjen loputtua piti kiireesti juosta kilpaa säästöpankin rantaan lirittämään, jos ei ollut osannut pitää varaansa. Joskus näki jonkun humalaisen horjuvan kesken näytännön kohti orkesterimonttua samoissa aikeissa.

Leffojen väliajalla oli ohjelmaa. Sörkän leffojen kuuluisimmat esiintyjät olivat Moukun Fransse ja Kilu-Kalle. Keskikaupungin suurissa elokuvateattereissa oli suuret orkesterit ja väliajoilla kabareeohjelmaa.

*

Pääasialliset lähteet: TMT 409:12053, 171:2794, 130:1975, 190:3127 TA; Suomen Urheiluarkisto. If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry; Seppälä, Mikko-Olavi (2010): Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet, SKS (s. 14-64); Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918 (s. 66); Minerva; http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/historia.html.
Tekstissä mainittu Hippodrom Sirkus sijaitsi nykyisen Kisahallin paikalla.