Vastakkainasettelu kärjistyy

Ilmoitus Työmies-lehdessä 13.10.1917.

Eduskunnan hajottaminen valtalain vuoksi ja lokakuun alussa 1917 toimitetut uudet vaalit merkitsivät lopullista välirikkoa sosialistien ja porvariston välillä. Ei-sosialistit eivät lainkaan asettuneet vastustamaan sosialistijohtoisen eduskunnan hajottamista, saatikka pohtineet, oliko teko laiton vai ei. Tärkeintä oli se, että nyt oli mahdollisuus syrjäyttää inhotut sosialistit valtapuolueasemasta! Vaaleihin lähdettiinkin reippaasti teemalla ”sosialistien hirmuvaltaa vastaan”. Onnistuneiden vaaliliittojen ansiosta ei-sosialistit saivat enemmistön uuteen eduskuntaan. Vaikka sosialidemokraattisen puolueen kokonaisäänimäärä kasvoi vuoden 1916 vaaleihin nähden, se silti menetti 11 paikkaa ja samalla tietenkin enemmistöasemansa.

Vaalitappio oli sosialisteille kirvelevä. Työmies-lehdessä etsittiin tappioon syyllisiä. Vihjailtiin sosialisteja vastaan suunnatusta vaalivilpistä: työläisenemmistöisissä paikoissa oli liian ahtaita vaalihuoneistoja, joissa oli vaikea äänestää; äänestyslippuja oli hylätty kielletyn mustan kynän käytön vuoksi, joita oli tarkoituksella tuotu äänestyspaikoille. Lopuksi tuomittiin suurimpana syynä tappioon Tokoin ja kumppaneiden ”senaattiseikkailu”. ”Tämän puolueemme oikeistolaisten menettelyn kautta porvarilliset puolueet saivat oivallisen tilaisuuden vierittää suuren joukon omia syntejään sosialidemokratisen puolueen vastuulle.”

Työmiehessä kielenkäyttö koveni vaalien jälkeen selvästi. Vallassaolijoista tuli herroja, jotka riistävät työläisiä. Suojeluskuntia alettiin yleisesti kutsua lahtarikaarteiksi. Kun Lahden yhteiskoulun poikia oli liittynyt suojeluskuntaan, sivalsi Työmies: ”20-vuotiaille eivät porvarit vielä antaisi kunnallista äänioikeutta, mutta sitä nuoremmat kyllä kelpaisivat murha-aseita käyttämään.”

Elokuun puolella alkanut työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien järjestäytyminen jatkui ja keräsi uusia kannattajia. Puolin ja toisin lenteli syytöksiä aseistautumisesta keskinäiseen sotaan. Puolin ja toisin nämä aikeet myös kiellettiin ja vakuuteltiin, että kyseessä on yleisen järjestyksen turvaaminen.

Sosialidemokraattinen puolue otti tiukemman otteen järjestyskaarteista, niistä tulikin ”Sosialidemokraattisen puolueen järjestysmiehiä”. Alkuun oli kaikenlaista hapuilua. Työväenjärjestysmiesjoukkueen päällikkökunnan kokouksessa Helsingissä 12. lokakuuta ilmoitti järjestystoimikunnan sihteeri ja kokouksen puheenjohtaja Taavi Vesala, että sääntöjen hyväksyminen on vielä kesken puoluetoimikunnassa, eikä niitä voitaisi siis kokouksessa vielä esitellä niin kuin oli ajateltu. Joukkojen opetuksessa ja harjoituksessa tarvittavat suomenkieliset komentosanat eivät myöskään olleet vielä valmiina. Lokakuun 23. päivä oltiin järjestäydytty jo niin pitkälle, että Työväentalolla pidetyssä kokouksessa muodostettiin Työväen järjestysmiesten ensimmäinen komppania. Komppanian päälliköksi valittiin Fredriksbergin (myöhemmin Pasilan) konepajan metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Tamlanderista tuli sisällissodassa 1918 punakaartin panssarijunan n:o 1 komentaja ja myöhemmin punakaartin kaikkien panssarijunien ylipäällikkö.

Isoeno Antonin työpaikalla Fredriksbergin konepajalla G.G. Tamlander oli varmasti merkittävä hahmo.

Työmiehessä oli lauantaina 13. lokakuuta pienen pieni ilmoitus kaikille puolueen järjestysmiehille saapua sunnuntaiaamuna klo 9 Eläintarhan kentälle harjoituksiin. Harjoituksista oli päätetty edellispäivänä päällikkökunnan kokouksessa, jonka kulkua työnjohtaja Tamlander selosti meille konepajan järjestysmiehille. Hän oli ollut siellä pöytäkirjan pitäjä ja sihteeri. Kokouksessa oli päätetty, että joukkueiden harjoitus- ynnä kokousilmoituksiin Työmies-lehdessä sai järjestystoimikunnan laskuun ilmoittaa korkeintaan neljällä markalla.

Järjestysjoukkueiden harjoitus- ja opetushuoneistojen suhteen oli päällikkökunnan kesken käyty kiihkeä keskustelua. Helsingin Työväenyhdistyksestä oli ilmoitettu, että heidän puoleltaan ei tultaisi huoneita saamaan opetustarkoituksiin. Kokous päätti tämän johdosta esittää yhdistyksen johtokunnalle vaatimuksen, että joka illaksi on varattava yksi harjoitushuone joukkojen opetusta varten.

– Työväentalon huoneita käytetään tanssiin ynnä muihin kevytmielisiin tarkoituksiin aikana, jolloin porvariston taholta uhkaa aseellinen hyökkäys Suomen työväenluokkaa vastaan, Tamlander perusteli vaatimusta.

Kokous oli päättänyt ehdottaa myös Urheiluseura ”Jyryn” johtokunnalle, että se hieman supistaisi harjoituksiaan ja jonakin iltana viikosta luovuttaisi huoneen työväen joukkueiden harjoituksia varten.

Arvelin, että Helsingin Työväenyhdistyksen haluttomuus antaa huoneita harjoittelua varten liittyi siihen, että sen oli vaikea kattaa kulujaan vuokratuotoilla. Työväenyhdistys oli jo kertaalleen yrittänyt korottaa Jyryn tilanvuokraa kohonneiden kustannusten vuoksi. Ilmapiiri oli jo niin uhitteleva, että päätimme miehissä olla hyväksymättä korotusta. Minäkin marssin muun rohinasakin kanssa yhdistyksen kokoukseen missä äänestimme joukolla vuokrankorotusta vastaan, vaikka Yrjö Sirola yritti kuinka kauniisti perustella vuokrankorotuksen tarvetta. Jyryn johtokunta joutui kuitenkin kohonneiden kustannusten vuoksi itse korottamaan suihkukerran hintaa 10 pennistä 25 penniin.

Aika oli sellaista epävarmaa ja uhkaavaa. Ei ollut enää samanlaista toivoa ilmassa kuin vielä keväällä ja alkukesästäkin oli. Työmailla painostettiin sellaisiakin henkilöitä ottamaan ammattiosaston jäsenkirja, jotka eivät sitä halunneet. Niin ollen saatiin työväen riveihin henkilöitä jotka toimivat vahingoittavasti työväen aatteelle ja toiminnalle, jopa vakoilijoina. Järjestyskaartiin pesiytyi aineksia, jotka etsivät vain mahdollisuutta tappeluun ja muuhun häiriköimiseen.

***
Lähteitä: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suomi 30.9.-21.10.1917; Salkola, Marja-Leena (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi. Opetusministeriö/Punakaartin historiakomitea; Vapsa 261, KA; TMT 152:2383,  171:2794 ja 171:2787 TA. Artikkelikuvassa eduskunnan hajottamisen vastainen mielenosoitus Hallituskadulla Helsingissä 28.9.1917. Kuvaaja tuntematon. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelmat.

Vallankumoussotilaiden surrealistiset hautajaisseremoniat

Vallankumouksen uhrien hautaan laskeminen Kaivopuistossa Helsingissä 30.3.1917. Kustannusliike Vapaus. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar julkaisivat sunnuntain 1.4.1917 numeroissaan sivun kokoiset jutut, joissa kerrottiin kuinka vapauden sankarien keväiset hautajaisjuhlallisuudet Helsingissä maaliskuun viimeisenä perjantaina 1917 olivat valtavimmat, mitä Helsingissä on milloinkaan ollut. Lehtien lähes identtiset, hurmokselliset ja kaunopuheiset kuvaukset Venäjällä ja Suomessa Venäjän vallankumouksen puolesta kaatuneiden vapaustaistelijoiden, vallankumouksen uhrien muistotilaisuudesta ovat viiltävän ironista kuvausta täysin surrealistisiin mittoihin kasvaneista hautajaisseremonioista, joissa haudattiin kaksi matruusia. Kukaan vähänkään tilanteen tasalla Helsingissä oleva ei voinut olla tietämättä, että Venäjän maaliskuun (Venäjällä juliaanisen kalenterin mukaan helmikuun) vallankumouksen jälkimainingeissa venäläinen sotaväki, lähinnä meriväen matruusit, olivat Helsingissä murhanneet useita kymmeniä upseereitaan. Ja nyt siis haudattiin vapaussankareina kaksi matruusia, joiden sankarillisuudesta ei ollut mitään takeita.

Vallankumous ja sitä seurannut Suomen autonomisen itsenäisyyden palauttaminen ennen vuotta 1899 vallinneeseen tilaan saivat aikaan työväen ja porvariston väille hetkellisen orastavan yhteisymmärryksen. Näyttävät hautajaiset kahden venäläisen matruusin kunniaksi, joihin työväen kulkue joukolla osallistui, löivät taas epäluulon kiilaa näiden kahden kansanosan välille. Hautajaisia seuraavana päivänä lauantaina Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat eivät ilmestyneet lainkaan, ehkä protestina tilaisuudelle? Vai sensuroitiinko ne? Uudesta Suomettaresta ilmestyi vain yhden sivun lisälehti, jossa oli yleisiä ulkomaanuutisia. Sunnuntain Uuden Suomettaren ja Helsingin Sanomien maalailevien juttujen lopuksi todettiin lakonisesti, että näissä valtavissa hautajaisjuhlallisuuksissa vapauden puolesta taistelleina haudattiin panssarilaiva ”Andrei Pervosvannyn” matruusi Kasirov ja torpedohävittäjä ”Retivyn” koneenkäyttäjä Karjukin.

Työmiehessä oli jo hautajaisia seuraavana päivänä, lauantaina 31.3.1917 kohtalaisen asiallinen, lyhyehkö selostus hautajaisten kulusta. Siinä kuitenkin jo kärkeen hehkutettiin, kuinka järjestäytyneessä saattueessa oli sotilaita ja työväkeä yhteensä noin 100 000 henkeä punalippuineen. Aikamoisen hurja arvio Työmieheltä, johon porvarispuolen lehdet heti tarttuivat kiinni ja ironisoiden korostivat väkimäärän runsautta.

Se, mikä tekee Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren hautajaisjutuista erityisen ironisia on niiden tapa käsitellä heidän lukijakunnalleen taatusti tärkeämpää tapahtumaa, ”Kansalaisjuhlaa asessori Svinhufvudin kunniaksi”, joka järjestettiin vallankumoushautajaisia seuraavana päivänä. Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lehti oli tehnyt vallankumoushautajaisista suuren jutun ja jättänyt Svinhufvudin kunniaksi järjestetyn juhlan taaemmalle, Uudella Suomettarella jopa osoittelevasti viittauksella ”Jälkiosasto”. Lukijoille tuskin kävi epäselväksi, kumpi uutinen oli lehdille tärkeämpi. Eikä myöskään se, että painettu sana ei ollutkaan vapautunut sensuurista keisarin vallan kaatumisen myötä, sen tilalle oli tullut mahdollisesti työväen järjestysvallan sensuuri.

Vallankumouksessa kaatuneiden sankareiden hautajaiset piti alun perin järjestää yhtä aikaa Pietarissa ja Helsingissä, mutta Pietarissa tilaisuus lykkääntyi 5.4.1917 saakka. Pietarin Marskentälle, kovaa routamaata räjäyttämällä kaivettuihin hautoihin laskettiin 184 vallankumouksen uhria aikalaisten mukaan erittäin vaikuttavin juhlallisuuksin.

Maalis-huhtikuussa 1917 Helsingissä oli hälinää lähes päivittäin. Vallankumoushautajaisia edelsi ensinnäkin Suomen uuden kenraalikuvernööri M. A. Stahovitšin saapuminen Helsingin rautatieasemalle 26.3. kello yksi iltapäivällä kolme tuntia aikataulusta myöhässä. Helsingissä häntä oli vastaanottamassa väenpaljous, järjestysmiehet pitivät kuria yllä ja kaupunginvaltuuston lähetystö toi tervehdyksensä. Päivä ennen vallankumoushautajaisia, 29.3. oli tavallistakin vilkkaampi. Aamulla klo 8.57 Helsingin rautatieasemalle saapui postijuna, jonka kyydistä nousi Siperian vankeudesta saapunut ja suurin juhlallisuuksin vastaanotettu P.E. Svinhufvud. Juhlatunnelma ei ennättänyt lainkaan laantua, sillä klo 10 saapui pikajunalla Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Kerenski ja sai vähintään yhtä innokkaan vastaanoton, ainakin työväestön taholta. Kerenskiä kiidätettiin ympäri kaupunkia puhumassa. Lämpimin tunnelma oli Työväentalolla, missä hyvä-huudot säestivät hänen puhettaan. Käytävät ja pihakin olivat täpötäynnä väkeä. Lopen uupunut Kerenski lähti saman päivän yöjunassa takaisin Pietariin.

P.E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetty ”kansanjuhla” pidettiin Pörssitalossa illalla kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen 31.3. Työmies ei niistä raportoinut, lieneekö ketään raportoijaksi halukasta ollut kutsuttukaan paikalle. Toki lehti julkaisi 2.4. maksetun pienen ilmoituksen, missä Svinhufvud kiitti kaikkia suurenmoisesta vastaanotosta hänen palatessaan takaisin Suomeen.

Heinäkuun 1916 vaaleissa valittu eduskunta kutsuttiin koolle vasta 4.4.1917. Ensimmäisenä päivänä tarkistettiin valtakirjat. Eduskunnan ensimmäinen täysistunto pidettiin 5.4.1917, jolloin toimitettiin myös puhemiehen ja kahden varapuhemiehen vaali. Eduskunnan puhemieheksi valittiin 103 ääntä saanut sosialidemokraattien Kullervo Manner, eli samalla äänimäärällä kuin mitä eduskunnan suurimmalla puolueella oli edustajia. Helsingin työväenyhdistyksissä järjestettiin 6.4. laajoja mielenosoituskokouksia edelleen kurjistuneen elintarviketilanteen vuoksi.

Muistitietoaineistoa lukiessani en ole törmännyt kuvauksiin vallankumouskulkueesta. Ehkä sitä ei muistettu tärkeänä, ehkä koko juttu tuntui vähän nololta. Laitan tässä isoeno-Antonin kertomaan kulkueeseen osallistumisesta lehtijuttuja mukaillen, vaikka mitään tietoa hänen kulkueessaan olostaan ei ole.

Lehtileike kulkueiden paikoista Hakaniemessä: Työmies 29.3.1917.

Kauniina ja aurinkoisena valkeni perjantaipäivä, joka oli määrätty Helsingissä vallankumouksessa kaatuneiden vapaustaistelijain hautauspäiväksi. Oli ensimmäinen kevätpäivä. Jo aamusta liikkui työväkeä punaisissa ruseteissa kaduilla, ja työväentalo alkoi hiljakseen täyttyä väestä. Osastojen johtokunnat ja airueet tekivät alkuvalmisteluja juhlakulkuetta varten. Kaappien hyllyiltä otettiin ammattiosastojen ja yhdistysten lippuja esille. Kuulin vanhemmilta miehiltä, että niitä oli viimeksi saanut käyttää keväällä 1914 vappukulkueessa. Sen jälkeen enempää lippuja kuin kulkueita tai mielenosoitusjuhlia ei ollut saanut toimeenpanna. Siksi innostus oli kova. Minä en ollut punalippukulkueessa koskaan ollut, mutta monesta vanhemmasta miehestä näki, että vapaana hulmuava punalippu sykähdytti jälleen sydäntä.

Oli ennakkoon sovittu, että venäläisen merisotaväen ja maasotaväen edustajat soittokuntineen kokoontuisivat klo 10 Senaatintorille. Samaan aikaan järjestäytyi Hakaniemen torilla meidän työväen kulkueemme. Minä seisoin ruudussa 31 S.W.R Konepajan työväen yhdistyksen joukoissa. Naisiakin oli mukana, ainakin ompelijattarien ja palvelijattarien ammattiosastot huomasin. Ensimmäisiä joukkoja vasta siirrettiin Säästöpankinrantaan, kun tuli jo käsky lähteä liikkeelle. Kulkueen kärjessä kulki Mattson-vanhus kantaen suruharsolla reunustettua punalippua. Surulipun jäljessä oli työväenyhdistysten soittokunta ja seuraavaksi eri ammattiosastot ja yhdistykset lippuineen.

Pohjois-Esplanadilla kohtasimme sotilaitten kulkueen ja läksimme yhdessä marssimaan kohti Kaivopuistoa. Edellä kulkivat seppeleenkantajat ja merisotilaita arkut olallaan. Sivusilmin huomasin, että joillakin kadun varsilla seisovista miehistä tuotti vaikeuksia osoittaa kunnioitustaan ottamalla lakki päästä. Kiristyneitä leukaperiä ja kiihtynyttä kuiskuttelua huomasin ihmeekseni myös. Mutta minun täytyi keskittyä tahdissa pysymiseen ja lipun kantamiseen, joten jätin huomion mielestäni.

Soittokuntain soittaessa surumarssia saavuimme haudalle kello yksi. Kivillä katettu yhteishauta oli Kaivopuiston korkeimmalla kohdalla. Kaivopuistoon ei päästetty yleisöä, siitä piti miliisi huolen. Muodostimme juhlallisen kujanteen haudalta pitkin rinnettä alas. Yleviä ja juhlallisia puheita pidettiin yksi toisensa jälkeen, venäjäksi ja suomeksi. Järjestäytyneen työväen puolesta puhui Kullervo Manner.

Hautaa umpeen luotaessa laskimme liput soittokunnan soittaessa Marseljeesin moneen kertaan. Siinä vaiheessa alkoi tuntua jo hieman omituiselta haudata juhlavin menoin kaksi matruusia, joista kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään. – Ne olivatkin vain symboleja, minua valistettiin viisaampien taholta, kun otin asian puheeksi. Mutta en minä ihan täysin koko juttua ymmärtänyt. Yhdyin kuitenkin moninkertaisiin hurraahuutoihin.

Kello kolmen aikaan tilaisuus alkoi olla ohi ja läksimme kulkemaan kohti Työväentaloa viemään liput takaisin säilöön. Työväentalon juhlasaliin ei olisi illalla menemistä, siellä oli määrä pitää venäläisten ja suomalaisten toverien yhteinen juhla.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 29.3.-10.4.1917.

Työläisnaisten päivä

Työmies-lehdessä uhrattiin maaliskuun alussa 1917 paljon palstatilaa mainostamalla uutta, ensimmäistä kertaa vietettävää työläisnaisten päivää sunnuntaina 4.3. Siinä sanouduttiin irti ihanteista, joiden mukaan naisen paikka on pelkästään ”kodin keijukaisena” ja hyväksyttiin ajatus naisen ansiotyöstä ja tasa-arvosta. Samalla muistutettiin kuinka työläisnaista riistetään. Ainoa keino taistella sortoa vastaan on poliittinen vaikuttaminen, järjestäytyminen ammattiosastoihin.

Työmies 3.3.1917: ”Ensi sunnuntaina [4.3.1917] vietetään yli maan yhteistä työläisnaisten päivää, jolloin jo ennestään järjestyneet naiset kokoontuvat yhteen, yhteisellä joukkotunteella mieliin intoa ja virkeyttä lietsomaan. Myöskin ulkopuolella järjestöjä olevia naisia toivotaan joukolla saapuvaksi. Tilaisuudessa voi myös liittyä oman ammattiosastonsa jäseneksi. Jokainen, jolla on määrätty ammattiala voi liittyä oman ammattikuntansa osastoon ja ei ansiotyössä olevat, yhtykööt naisjaostoihin, joilla on tärkeänä tehtävänä naisten henkisesti kehittäminen ja pohtiminen nousevan sukupolven kasvattamisesta oikeaan suuntaan. Ja eihän ole mitään vaaraa siinä, että järjestäytyneen, luokkatietoisen työläisen rinnalla taistelee järjestäytyneenä ja kehittyneenä myöskin hänen vaimonsa. Siis suurin joukoin liikkeelle ensi sunnuntaina.”

Naistenpäivän vietosta oli Työmiehessä pari päivää myöhemmin pitkä selostus. Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei päivästä mainittu rivilläkään. Niin erilaiseen todellisuuteen kaksi maailmaa oli jo ajautunut.

Yhteistä Helsingin Sanomille, Työmiehelle ja Uudelle Suomettarelle oli runsas ilmoitusten määrä. Mutta niistäkin heijastuu kaksi eri maailmaa. Elettiin pitkälti omissa kuplissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Työmiehessä oli usein eri liikkeiden ilmoituksia ehkäisyvälineistä, ”varmuusesineistä”, Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei koskaan.

Yhteisiä mielenkiinnon kohteita olivat tietenkin elintarviketilanne, maailmansota ja maaliskuun alusta Venäjän valtakunnanduuman istunnot.

Venäjän valtakunnanduuma ja valtakunnanneuvosto kokoontuivat istuntoonsa tiistaina 27. helmikuuta ja sen kulusta oli kaikissa sanomalehdissä pitkät selostukset. Pikku-uutisessa selostuksen lopuksi raportoitiin, että Pietarissa oli liikkunut huhuja levottomuuksista, mutta avajaispäivä oli sujunut ilman välikohtauksia. Uutinen loppui paljon puhuviin sanoihin: ”On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Levottomuuksia ei kuitenkaan saatu suitsettua. 8. maaliskuuta (Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta) Pietarin työläisnaiset alkoivat mellakoida ja liikehtiä kaduilla vastalauseena kurjalle elintarviketilanteelle. Venäjän maaliskuun (helmikuun) vallankumouksen on usein laskettu käynnistyneen tuolloin. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin kaksi päivää myöhemmin, lauantaina 10. maaliskuuta (25. helmikuuta) 1917. Valtakunnanduuma käsitteli istunnossaan elintarvikekysymystä ja päätti ottaa seuraavan tiistain istunnossa käsittelyyn lakiehdotuksen koskien elintarvikeasioiden siirtämistä kunnallishallinnolle, pois keisarillisen hallituksen valvomilta elimiltä. Päätös tarkoitti selkeästi keisarin ja hallituksen yli kävelemistä. Niinpä saman päivän iltana 10.3. keisari Nikolai ilmoitti hajottavansa duuman ja neuvoston seuraavasta päivästä alkaen. Istuntoja jatkettaisiin joskus epämääräisenä aikana tulevaisuudessa, ehkä huhtikuussa.

Mutta nyt nousi duuma kapinaan ja kieltäytyi noudattamasta keisarin käskyä. Duuman sisällä järjestäytyi valtakunnanduuman toimeenpaneva komitea, joka katsoi olevansa pakotettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen. Se toivoi väestön ja armeijan tukea uuden hallituksen muodostamisessa, ja myös sai sen. Vanhat rakenteet alkoivat purkautua ja tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin hurjaa vauhtia.

Anton Vilénin, kuten kaikkien muidenkin helsinkiläisten elämä, muuttui pian hyvin dramaattisella tavalla. Mutta vielä hän ei tulevasta tiennyt.

Alkuvuodesta 1917 alkoi tuntua, että jossain pinnan alla kyti suuri palo, joka vain odotti tilaisuutta roihahtaakseen täyteen liekkiin. Vaatimukset kahdeksan tunnin työpäivästä alkoivat voimistua ja välit kiristyivät konepajan työläisten ja johdon välillä. Ei auttanut, vaikka kaikkien tuntipalkkaa nostettiin. Oma tuntipalkkani nousi kolmella pennillä ollen helmikuun 21. päivästä lähtien 48 penniä tunnilta. Seuraavalla palkkaluokalla korotus oli 5 penniä, sitten seitsemän penniä ja ne, joiden tuntipalkka oli ollut korkeampi kuin 65 penniä saivat yhdeksän pennin korotuksen tuntipalkkaan. Ilmaisimme tyytymättömyytemme ratkaisuun, koska ehdotus korotuksesta oli paljon suurempi. Kaikki kallistui ja rahalla sai yhä vähemmän. Vuokrat kohosivat ja pitihän asuntoja myös lämmittää. Syli koivuhalkoja maksoi jo 95 markkaa. Onneksi meitä oli kolme Fredriksbergin konepajalla työssäkäyvää miestä, eno, veli ja minä, jakamassa kuluja. Enon vaimo Sofia hankki lisätienestejä myymällä lounasaikaan kojustaan kahvia ja voileipiä konepajan työläisille.

Työmies-lehdessä kasvoi herrain sättiminen samalla kun elintarvikkeiden saanti vaikeutui, hinnat kohosivat ja maailmasota vain jatkui ja jatkui. Vaatimukset työväestön järjestäytymisestä, liittymisestä omiin ammattiosastoihinsa kasvoivat. Naisiakin houkuteltiin järjestäytymään ammatillisesti ja sunnuntai neljäs maaliskuuta julistettiin työläisnaisten päiväksi. Naisia kehotettiin runsaslukuisesti ottamaan osaa naistenpäivän tapahtumiin ja samalla järjestäytymään. Aika vaisuksi osanotto tietääkseni jäi.

Työmies-lehdellä ei itselläänkään mennyt kovin hyvin. Siinä muistutettiin usein ihmisiä uudistamaan tilauksensa ja ilmoittamaan lehdessä. Tapasin Elannon kahvilassa Katajasaaren linnoitustöissä sementtisotkumyllyä käyttäneen Kalle Altin, joka kertoi, että sähkönjakelussa oli ongelmia ja lehteä oli vaikea välillä saada painetuksi. Paperistakin oli pula. Lehtiyhtiö oli ostanut jonkun vanhan moottorin, jota toistakymmentä miestä kävi vuoronperään käyttämässä, että lehti saatiin painetuksi. Kalle oli oman metallistyöväenliittonsa kautta velvoitettu tekemään tätä tuurityönä.

Venäjän valtakunnanduuman ja neuvoston istuntoja seurattiin kaikissa sanomalehdissä tarkasti. Alkuun kerrottiin, että odotetuilta levottomuuksilta oli vältytty. Mutta ilmeisesti meno Pietarissa äityi kuitenkin niin kiihkeäksi, että keisari Nikolai hajotti duuman. Heti perään tuli tieto, että duuma ei ollutkaan hajonnut vaan se oli itse hajottanut hallituksen ja aikoi muodostaa uuden ja paremman.

***
Lähteet: TMT 59:1236 TA ja Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 1.-14.3.1917.