Vallankumousvuosi päättyi itsenäisyyteen

Ilmoitus Työmiehessä 30.12.1917.

Eduskunta oli julistanut Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, mutta vielä vuoden lähestyessä loppuaan yksikään ulkovalta ei ollut tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. P.E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti haki tukea itsenäisyydelle ensin muista pohjoismaista ja Saksasta mutta kaikkialta tuli viestiä, että tunnustus kyllä tulee mutta vasta sen jälkeen, kun Venäjä tekee sen ensin. Niinpä senaatti joutui taipumaan ja lähetti K. G. Idmanin ja Carl Enckellin 27.12. Pietariin tiedustelemaan V.I. Leniniltä mitä itsenäisyyden tunnustamiseksi vaaditaan. Vastaus oli yksinkertainen: kirjallinen pyyntö Suomen hallitukselta.

Samana päivänä ja samoissa asioissa kävi Leninin puheilla myös Suomen sosialidemokraattien puolueen lähetystö, K.H. Wiik, Edvard Gylling ja Kullervo Manner. He jättivät Leninille Venäjän sos.dem. puolueelle osoitetun asiaa koskevan kirjelmän, missä sanottiin itsenäisyyden auttavan työläisiä luokkataistelussa porvareita vastaan. Samalla lähetystö keskusteli henkilökohtaisesti Leninin ja Leo Trotskin kanssa, jotka lupasivat suhtautua myötämielisesti itsenäisyyden tunnustamiseen. Paitsi puolueen keskuskomitean jäseniä, Lenin oli Kansankomissaarien neuvoston eli bolshevikkihallituksen puheenjohtaja ja Trotski sen ulkoasiainkomissaari. Ainakin Lenin ja Wiik tunsivat toisensa entuudestaan, olihan Wiik ollut keskeisiä henkilöitä kun Leniniä piiloteltiin Suomessa heinäkuusta lokakuulle ennen kuin Lenin palasi Pietariin ja aloitti vallankumouksen.

Kolme päivää myöhemmin Pietariin saapunut hallituksen virallinen lähetystö P.E. Svinhufvudin johdolla jätti Venäjän hallitukselle kirjeen, missä pyydettiin virallista tunnustusta itsenäisyydelle. Svinhufvudin lisäksi delegaatioon kuuluivat Idman ja Enckell. Asiaa ei kuitenkaan otettu käsittelyyn, koska kirje olisi pitänyt osoittaa Venäjän hallituksen sijaan Kansankomissaarien neuvostolle. Uudenvuoden aattoaamuna lähetystö toimitti uuden asiakirjan ja vuoden viimeisillä hetkillä lähetystö sai vastaanottaa neuvoston tunnustuksen. Toimeenpanevan keskuskomitean lopullinen ja virallinen hyväksyntä Suomen itsenäistymiselle saatiin 4. tammikuuta 1918. Suomalaisissa sanomalehdissä itsenäistymisen lopullisesta sinetistä tiedettiin kertoa loppiaisena 6. tammikuuta 1918.

Sosialistit saivat itsenäistymisepisodista aiheen ilkkua ”mitä me sanoimme”. Eduskunnassa oli 6. joulukuuta ollut esillä kaksi ehdotusta Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistamisesta. Kaikkien porvarillisten ryhmien puheenjohtajien allekirjoittamassa ehdotuksessa Suomi julistautuu itsenäiseksi tasavallaksi ja hallitukselle annetaan valtuudet hankkia ulkovaltojen tunnustus itsenäisyydelle. Sosialidemokraattien Kullervo Mannerin tekemässä vastaehdotuksessa kannatettiin myös itsenäiseksi julistautumista, mutta Venäjän kanssa sovinnollisesti tehtävällä sopimuksella sekä muista maiden välisistä suhteista neuvottelemalla. Hallituksen ehdotus voitti äänin 100-88.

Työmies-lehdessä ihmeteltiin kuinka porvarihallitus saattoi sivuuttaa Venäjän ja kääntyä ensin Saksan hallituksen puoleen pyytäen tältä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. ”Venäjälle ei ollut virallisesti edes ilmoitettu saatikka siltä pyydetty tunnustusta!”

Työmiehessä oltiin sitä mieltä, että porvarit tekevät kaikkensa mustamaalatakseen työväenliikettä. Uudessa Suomettaressa puolestaan kauhisteltiin vallitsevaa hirmuvaltaa ja alhaisimpien kansanosien kurittomuutta. Oli ajauduttu todella kauas edes teoreettisen sovinnon tieltä. Järjestyskaartit ja suojeluskunnat jatkoivat järjestäytymistään. Tampereella pidettiin Työväen järjestyskaartien edustajakokous 16.-18.12.1917. Alun perin kaksipäiväiseksi tarkoitettu kokous venähti kolmipäiväiseksi, mikä kertonee näkemyseroista kaartin sisällä. Vallankumouksellinen siipi Adolf Taimen johdolla halusi irrottaa kaartit sod.dem. puolueen valvonnasta ja vaihtaa järjestyskaartien nimen punakaartiksi. Kumpikin ehdotus kumottiin niukasti, mutta vain hetkellisesti, sillä jo 6. tammikuuta Taimi sai tahtonsa perille.

Järjestysmiehenä isoeno-Anton oli tapahtumien keskipisteessä.

Helsingin työväentalon juhlasalissa pidettiin yleislakosta lähtien kiihkeitä kokouksia kokouksen perään. Joskus loppuvuodesta oli kokous, missä ensimmäisen puheen piti Oskari Tokoi. Puheessaan hän vakavasti varoitti työväestöä ryhtymästä aseelliseen seikkailuun. Jos oikein ymmärsin, hän viittasi seikkailulla siihen, että Venäjältä meillä ei ole apua saatavana, heillä on täysi työ omissa asioissaan ja, että porvaristo saa apua läntisiltä naapurimailta. Silloin nousi kuulijoiden joukosta miehiä ylös ja he lähtivät uhkaavasti kävelemään kohti Tokoita. Tokoi otti päällystakkinsa ja katsoi parhaimmaksi livahtaa näyttämön kautta pois. Nyt kansanjoukon keskuudesta nousi puhujia ylös.

– Rauta on taottava kun se on kuumaa, ensimmäinen vaahtosi.

– Me tartumme aseisiin ja taistelemme voittoon ja vapauteen, todisti toinen. Hänet tunnistin Adolf Taimi –nimiseksi agitaattoriksi, joka oli kesästä saakka lietsonut vallankumousta meillekin järjestyskaartilaisille. Taimi oli hyvää pataa Jukka Rahjan kanssa, joka oli samanlainen intoilija. Rahja kävi aina välillä Pietarista saakka rähjäämässä työväen tilaisuuksissa.

Meidän komppanian päällikkö Tamlander kertoi, että Taimi oli kovasti agitoinut vallankumousta myös Tampereella pidetyssä Työväen järjestyskaartien edustajakokouksessa ja pettynyt pahan kerran kun maltillinen linja oli vienyt voiton.

Työpaikallani Fredriksbergin konepajan sahaosastolla johtaja Kumpunen, iäkäs ja Jumalaa pelkäävä mies, ei lainkaan sietänyt vallankumouksellista toimintaa. Hän piti minusta niin paljon, että kutsui minua pojakseen ja varoitteli useaan kertaan punakaartin hommiin sekaantumasta.

– Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, Kumpunen saarnasi.

Vuoden viimeisenä työpäivänä Kumpunen tuli luokseni hyvin tuohtuneena saatuaan kuulla, että kaikki Helsingin työväen järjestyskaartilaiset oli määrätty saapumaan kokoukseen seuraavana päivänä, sunnuntaina 30. joulukuuta.

– Tämä ei pääty hyvin, ymmärrätkö sinä poika! Mutta minä keskustelin asiasta insinööri Lampénin kanssa. Sinun osaltasi, Lampén sanoi, että on hänellä sukset joilla sinä voisit lähteä illalla hiihtämään meren jäätä pitkin, ohi kaupungin. Suunnistaisit Lahteen ja sieltä kotiisi Asikkalaan.

– Tämä on hyvä suunnitelma, vastasin hetken tuumittuani. – Mutta entä jos minä hiihdän siellä pimeässä sumussa johonkin sulaan salmeen? Ei sieltä minua kukaan auta.

– Jaa, sitä ei tultu ajatelleeksi, sanoi Kumpunen. – Mitähän tässä sitten oikein tehtäisiin?

– Minä olen työssä niin kauan kun saan olla. Mutta väkivallan edessä on taivuttava, vastasin totisena.

– No niin, tehdään näin, mutisi Kumpunen ja palasi töihinsä.

En kehdannut paljastaa Kumpuselle todellista syytä lähtöhaluttomuuteeni. Kotona maalla Asikkalassa olisin vain joutunut seuraamaan sivusta, kun jossain muualla tapahtui tärkeitä asioita. Koska jotain kyllä tapahtuisi ennen pitkää, ehkä piankin. Tilanne nyt vaan oli semmoinen. Helsingissä olin tapahtumien keskipisteessä. Helsinki oli muuttunut ja minä olin muuttunut valtavasti siitä kun kaksi vuotta sitten tulin tänne. Muutin työn perässä, jään aatteen vuoksi.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, mutta se ei vielä ollut sellainen Suomi johon minä ja aatetoverini uskoimme. Työväestö uskoi parempaan tulevaisuuteen, joka koittaisi myös köyhälistölle. Mutta paremman tulevaisuuden eteen oli taisteltava, ja siihen minä olin valmis.

***
Artikkelikuvassa leijonalippu liehuu Senaatintalon katolla. Aika: 20.03.1917. Tuntematon valokuvaaja. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Punapohjainen leijonalippu on Suomen lipun malli, jota käytettiin itsenäisyyden alkuaikoina. Suomen lipuksi päätettiin toukokuussa 1918 ottaa siniristilippu. Leijonaliput poistettiin lopullisesti käytöstä vuonna 1920. Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, 1.12.1917-6.1.1918; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.

Vastakkainasettelu kärjistyy

Ilmoitus Työmies-lehdessä 13.10.1917.

Eduskunnan hajottaminen valtalain vuoksi ja lokakuun alussa 1917 toimitetut uudet vaalit merkitsivät lopullista välirikkoa sosialistien ja porvariston välillä. Ei-sosialistit eivät lainkaan asettuneet vastustamaan sosialistijohtoisen eduskunnan hajottamista, saatikka pohtineet, oliko teko laiton vai ei. Tärkeintä oli se, että nyt oli mahdollisuus syrjäyttää inhotut sosialistit valtapuolueasemasta! Vaaleihin lähdettiinkin reippaasti teemalla ”sosialistien hirmuvaltaa vastaan”. Onnistuneiden vaaliliittojen ansiosta ei-sosialistit saivat enemmistön uuteen eduskuntaan. Vaikka sosialidemokraattisen puolueen kokonaisäänimäärä kasvoi vuoden 1916 vaaleihin nähden, se silti menetti 11 paikkaa ja samalla tietenkin enemmistöasemansa.

Vaalitappio oli sosialisteille kirvelevä. Työmies-lehdessä etsittiin tappioon syyllisiä. Vihjailtiin sosialisteja vastaan suunnatusta vaalivilpistä: työläisenemmistöisissä paikoissa oli liian ahtaita vaalihuoneistoja, joissa oli vaikea äänestää; äänestyslippuja oli hylätty kielletyn mustan kynän käytön vuoksi, joita oli tarkoituksella tuotu äänestyspaikoille. Lopuksi tuomittiin suurimpana syynä tappioon Tokoin ja kumppaneiden ”senaattiseikkailu”. ”Tämän puolueemme oikeistolaisten menettelyn kautta porvarilliset puolueet saivat oivallisen tilaisuuden vierittää suuren joukon omia syntejään sosialidemokratisen puolueen vastuulle.”

Työmiehessä kielenkäyttö koveni vaalien jälkeen selvästi. Vallassaolijoista tuli herroja, jotka riistävät työläisiä. Suojeluskuntia alettiin yleisesti kutsua lahtarikaarteiksi. Kun Lahden yhteiskoulun poikia oli liittynyt suojeluskuntaan, sivalsi Työmies: ”20-vuotiaille eivät porvarit vielä antaisi kunnallista äänioikeutta, mutta sitä nuoremmat kyllä kelpaisivat murha-aseita käyttämään.”

Elokuun puolella alkanut työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien järjestäytyminen jatkui ja keräsi uusia kannattajia. Puolin ja toisin lenteli syytöksiä aseistautumisesta keskinäiseen sotaan. Puolin ja toisin nämä aikeet myös kiellettiin ja vakuuteltiin, että kyseessä on yleisen järjestyksen turvaaminen.

Sosialidemokraattinen puolue otti tiukemman otteen järjestyskaarteista, niistä tulikin ”Sosialidemokraattisen puolueen järjestysmiehiä”. Alkuun oli kaikenlaista hapuilua. Työväenjärjestysmiesjoukkueen päällikkökunnan kokouksessa Helsingissä 12. lokakuuta ilmoitti järjestystoimikunnan sihteeri ja kokouksen puheenjohtaja Taavi Vesala, että sääntöjen hyväksyminen on vielä kesken puoluetoimikunnassa, eikä niitä voitaisi siis kokouksessa vielä esitellä niin kuin oli ajateltu. Joukkojen opetuksessa ja harjoituksessa tarvittavat suomenkieliset komentosanat eivät myöskään olleet vielä valmiina. Lokakuun 23. päivä oltiin järjestäydytty jo niin pitkälle, että Työväentalolla pidetyssä kokouksessa muodostettiin Työväen järjestysmiesten ensimmäinen komppania. Komppanian päälliköksi valittiin Fredriksbergin (myöhemmin Pasilan) konepajan metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Tamlanderista tuli sisällissodassa 1918 punakaartin panssarijunan n:o 1 komentaja ja myöhemmin punakaartin kaikkien panssarijunien ylipäällikkö.

Isoeno Antonin työpaikalla Fredriksbergin konepajalla G.G. Tamlander oli varmasti merkittävä hahmo.

Työmiehessä oli lauantaina 13. lokakuuta pienen pieni ilmoitus kaikille puolueen järjestysmiehille saapua sunnuntaiaamuna klo 9 Eläintarhan kentälle harjoituksiin. Harjoituksista oli päätetty edellispäivänä päällikkökunnan kokouksessa, jonka kulkua työnjohtaja Tamlander selosti meille konepajan järjestysmiehille. Hän oli ollut siellä pöytäkirjan pitäjä ja sihteeri. Kokouksessa oli päätetty, että joukkueiden harjoitus- ynnä kokousilmoituksiin Työmies-lehdessä sai järjestystoimikunnan laskuun ilmoittaa korkeintaan neljällä markalla.

Järjestysjoukkueiden harjoitus- ja opetushuoneistojen suhteen oli päällikkökunnan kesken käyty kiihkeä keskustelua. Helsingin Työväenyhdistyksestä oli ilmoitettu, että heidän puoleltaan ei tultaisi huoneita saamaan opetustarkoituksiin. Kokous päätti tämän johdosta esittää yhdistyksen johtokunnalle vaatimuksen, että joka illaksi on varattava yksi harjoitushuone joukkojen opetusta varten.

– Työväentalon huoneita käytetään tanssiin ynnä muihin kevytmielisiin tarkoituksiin aikana, jolloin porvariston taholta uhkaa aseellinen hyökkäys Suomen työväenluokkaa vastaan, Tamlander perusteli vaatimusta.

Kokous oli päättänyt ehdottaa myös Urheiluseura ”Jyryn” johtokunnalle, että se hieman supistaisi harjoituksiaan ja jonakin iltana viikosta luovuttaisi huoneen työväen joukkueiden harjoituksia varten.

Arvelin, että Helsingin Työväenyhdistyksen haluttomuus antaa huoneita harjoittelua varten liittyi siihen, että sen oli vaikea kattaa kulujaan vuokratuotoilla. Työväenyhdistys oli jo kertaalleen yrittänyt korottaa Jyryn tilanvuokraa kohonneiden kustannusten vuoksi. Ilmapiiri oli jo niin uhitteleva, että päätimme miehissä olla hyväksymättä korotusta. Minäkin marssin muun rohinasakin kanssa yhdistyksen kokoukseen missä äänestimme joukolla vuokrankorotusta vastaan, vaikka Yrjö Sirola yritti kuinka kauniisti perustella vuokrankorotuksen tarvetta. Jyryn johtokunta joutui kuitenkin kohonneiden kustannusten vuoksi itse korottamaan suihkukerran hintaa 10 pennistä 25 penniin.

Aika oli sellaista epävarmaa ja uhkaavaa. Ei ollut enää samanlaista toivoa ilmassa kuin vielä keväällä ja alkukesästäkin oli. Työmailla painostettiin sellaisiakin henkilöitä ottamaan ammattiosaston jäsenkirja, jotka eivät sitä halunneet. Niin ollen saatiin työväen riveihin henkilöitä jotka toimivat vahingoittavasti työväen aatteelle ja toiminnalle, jopa vakoilijoina. Järjestyskaartiin pesiytyi aineksia, jotka etsivät vain mahdollisuutta tappeluun ja muuhun häiriköimiseen.

***
Lähteitä: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suomi 30.9.-21.10.1917; Salkola, Marja-Leena (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi. Opetusministeriö/Punakaartin historiakomitea; Vapsa 261, KA; TMT 152:2383,  171:2794 ja 171:2787 TA. Artikkelikuvassa eduskunnan hajottamisen vastainen mielenosoitus Hallituskadulla Helsingissä 28.9.1917. Kuvaaja tuntematon. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelmat.