Juhannuksena 1917 roihusi muukin kuin kokko

Juhannusta 1917 vietettiin Helsingissä kohtalaisen mukiinmenevässä säässä, vaikka juhannuksen edellä vallinnut kuuma ja tukahduttava ilma muuttuikin juhannusaattona koleammaksi. Aattoiltana sateli hiukan, mutta sade lakkasi pian. Juhannusaattona tuhannet kaupunkilaiset jonottivat rautatieasemilla, laivalaitureilla ja raitiovaunupysäkeillä päästäkseen juhannuksen viettoon maalle tai Helsingin edustan saarille. Junat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä ja seisomapaikkoja täytyi hakea jopa junien ulkosilloilta ja tavaravaunuista.

Seurasaaressa oli juhannusaattona ja vielä juhannuspäivänäkin tavaton tungos. Työväen näyttämöllä oli esityksiä molempina päivinä. Aattona sytytettiin kokkovalkea ja tanssittiin uudella lavalla. Juhlapuhujaksi oli saatu yksi Viaporin kapinan johtajista, Sergei Tsion, jonka onnistui suomalaisten tuella paeta kapinan jälkiselvittelyjä Ruotsiin. Vallankumouksellista roihua ruokki osaltaan myös 1906 aikaisten punakaartilaisten Tsionille muodostama kunniakuja.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous oli päättynyt juhannuksen alla. Venäjän sos.dem. työväen puolueen keskuskomitean lähettinä kokouksessa mukana ollut Aleksanda Kollontai ennusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen hajaantuvan ennen pitkää linjariitoihin koska ”puolueessa on vallalla kaksi virtausta, opportunistis-sosialistinen ja vasemmistolais-vallankumouksellinen”. Opportunisteja olivat kaikki, jotka suostuivat tekemään yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa, kuten kaikki sosialistisenaattorit. Vasemmistolais-vallankumoukselliset kärkihahmonsa Edvard Valppaan johdolla edustivat aitoa ja ainoaa oikeaa tinkimätöntä vallankumouksellista linjaa. Aleksandra Kollontai edusti puolueen bolshevikkisiipeä, joka juuri valmisteli uutta vallankumousta Venäjällä huhtikuussa maanpaosta palanneen V.I. Leninin johdolla. Vallankumoukseen Lenin kumppaneineen yllytti suomalaisiakin. Hänen äänitorvenaan Suomessa oli Adolf Taimi, jonka bolshevikit olivat lähettäneet tänne vallankumouksellista mielialaa lietsomaan. Edvard Valpas puolestaan oli Työmies-lehden päätoimittaja eli tärkeä sananlevittäjä.

Puoluekokouksen päätöslauselmassa päädyttiin vaatimaan Suomelle poliittista itsenäisyyttä. Ajatuksena oli tietenkin sosialistinen Suomi sosialistisen Venäjän rinnalla, jollaiseksi se Leninin valtaan tullessa muuttuisi. Itsenäisyys olisi kelvannut muillekin kuin sosialisteille, mutta ei sosialistien vaatimassa muodossa, joten varsinaiseen itsenäistymisvaatimukseen ei Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomessa otettu kantaa. Sen sijaan päädyttiin siteeraamaan venäläisiä lehtiä, joissa moitittiin sosialistien päätöslauselmaa kiittämättömyydestä. Oliko Venäjän väliaikainen hallitus muka puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Pitikö päätöslauselma ymmärtää niin, että Suomesta tulisi vapaa itsenäinen valtio vapaan Venäjän rinnalle ja venäläisen sotaväen tulisi poistua Suomesta? ”Kumma kyllä he eivät huomaa, että heidän toiveidensa viipymätön toteuttaminen saattaisi luoda Suomesta ja sen rannikoista tukikohdan saksalaiselle imperialismille sen hyökätessä Venäjän kimppuun.”

Järjestäytynyt työväki oli heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut koota keskuudestaan omia järjestysmiehiä. Kesällä rivit alkoivat tiivistyä ja ilmeisesti tarkoituskin kirkastua vallankumouksen tukijoukkona toimimiseen. Työmiehessä varoitettiin, että ”Järjestysmiehistöä” on jo yli 1000 ja lisää tulee. ”Osastot harjoittelevat joka ilta ulkona, varsinkin Eläintarhassa.” Isoeno Antonkin kuului tähän joukkoon.

Juhannusaattona Hatti-eno lähti Sofian sekä serkkutyttöjen Aunen ja Saiman kanssa maalle Asikkalaan. Tytöt jäisivät sinne koko kesäksi koulujen alkuun saakka. Isä Kustaa oli toivonut, että minäkin olisin tullut kotona käymään, mutta en millään malttanut lähteä jännittävästä kaupungista maaseudun tylsyyteen. Sanoin, että minun piti olla valmiina järjestysmiesten harjoituksiin juhannuspäivän aamuna ennen kuin työt taas alkaisivat. Isä ei pitänyt minun liittymisestä järjestysmiehiin, mutta myönsi kuitenkin, että sovitut asiat täytyy hoitaa.

Eno kertoi sitten palattuaan, että junassa oli ollut ihan kaaosmainen tunnelma.

– Matkustajia oli sulloutunut penkeille, penkkien väliin, käytäville, ulkosilloille ja tavaravaunuihin. Oli tukahduttavan kuuma, hikoilutti armottomasti ja korvissa soi nauru ja lasten itku.
– Onneksi eivät sentään venäläiset sotilaat olleet varastaneet paikkoja. Ehkä se sotilaille annettu kehotus on tepsinyt.

Itämeren laivaston komentaja oli senaatin toivomuksesta päiväkäskyssä kehottanut työ- ja sotamieskomiteaa selittämään kaikille meri- ja maasotamiehille Suomessa, kuinka sopimatonta on anastaa rautateillä matkustaessa muiden paikkoja junissa. Sellainen oli herättänyt paljon pahaa verta. Sotilashenkilöt, joilla nykyään on täysi oikeus matkustaa missä luokassa ja missä junassa hyvänsä, olivat häirinneet matkustajaliikennettä anastaessaan vaunusta paikkoja, joista muut henkilöt ovat maksaneet. Kehotuksessa sanottiin, että jokaisen sotilaan tulisi näyttää lippu, joka oikeuttaa hänen matkustamaan siinä junassa, sekä lipun numeropaikkaa varten, jos sellaisia paikkoja on. Näin luki lehdissä.

Minusta oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa juhannuksen johdosta kaikilla työpaikoilla työt loppuivat aattona iltapäivällä, mukaan lukien ravintolat, kaupat ja kahvilat. Virkistystä oli tarjolla vasta juhannuspäivänä kello 12 alkaen.

Menin minäkin käymään Seurasaaressa kun kuulin, että sinne oli menossa tuttuja. En kuullut paljon mainostetusta Tsionin puheesta juuri mitään kun väkimassat työnsivät minua koko ajan kauemmaksi puhujanlavalta. Ostin kahdella markalla piletin Työväen näyttämön esitykseen jonka päätyttyä kävelin juhannuskokolle. Humalaisia toikkaroi siellä täällä ja yhden talutin kauemmaksi kokosta kun pelkäsin sen polttavan itsensä. Mies nukahti niille sijoilleen kun olin asetellut sen puuta vasten nojalleen.

Aamulla Eläintarhan harjoituksissa kuulin, että virallisen raportin mukaan juhannus oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Juhannusyönä korjattiin kuitenkin ensimmäiselle poliisiasemalle kahdeksan ”liikutettua”, toiselle kymmenen, kolmannelle viisi, neljännelle kahdeksan ja Töölön asemalle kolme. Hermannissa ja Vanhassakaupungissa ei sentään ollut yhtään miestä ”tallessa”.

Oikeisto arvosteli kovin sanoin työväen johtamaa miliisilaitosta ja syytti miliisejä jopa laittomuuksien sallimisella. Heidän mielestään Boldtin kirkonvaltaus olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa, mutta kyllä kai sitä vapaassa maassa täytyy sallia kokoontumisen vapaus ja puheen vapaus.

– Toista se oli santarmiurkkijoiden aikaan, kun Sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksia vakoiltiin jatkuvasti, sanoivat puolueen konkarit.

Senaatti oli päättänyt, että Helsingin poliisilaitoksen mieslukua vähennettäisiin vuoden 1916 tasolle. Se tiesi parin sadan poliisimiehen erottamista. Irtisanominen ei ole koskenut niitä vanhoja poliisimiehiä, jotka vallankumouksen jälkeen otettiin järjestyslaitoksen palvelukseen. Kuulin, että myös suunniteltiin järjestysvallan komennon ottamista pois työväeltä. Työväenjärjestöjen eduskunta on nyt asettunut näitä päätöksiä vastaan. Se saattoi merkitä miliisien lakkoa. Meitä järjestysmiehiä oli varoitettu, että jos lakko tulisi, niin meidän täytyi valmistautua pitämään järjestystä yllä.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar kesäkuu 1917; kuva: Työmies 25.6.1917.

Viihteetön vappu 1917

Vapun alla 1917 Helsingissä ilmestyvät sanomalehdet täyttyivät ilmoituksista, joissa kerrottiin liikkeiden, konttoreiden ja ravintoloiden olevan suljettuina vappupäivänä. ”Suodaksemme henkilökunnallemme vapautta Vapunpäivänä, pidetään alempana luetellut Ravintolat koko päivän suljettuina”, todettiin eräässäkin ilmoituksessa ja suljettujen ravintoloiden pitkään luetteloon kuuluivat niin Kämp, König, Kappeli kuin Kaivohuone. Oli tulossa viihteetön vappu. Myös ilmoitukset liikkeiden ja konttoreiden siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään heti vapun jälkeen olivat yleisiä.

Sosialistien vaatimus kahdeksan tunnin työajasta näytti siis toteutuvan vapaaehtoisesti monilla aloilla, vaikka työaikalaki oli vasta valmisteilla. Sen sijaan ravintoloiden sulkeminen vappuna tuskin oli kenenkään etujen mukaista. Sitä ei ollut tapahtunut ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Tosin nurkan takana ravintoloita odotti toinen yllätys, josta siitäkin kyllä selviydyttiin, osittain luovalla ajattelulla. Nimittäin toinen sosialistien voimakkaasti ajama asia, kieltolaki, oli myös edelleen vahvistamatta, vaikka ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain jo 1907. Keisari ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Uusi esitys kieltolaiksi tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen vapun jälkeen toukokuun lopussa 1917 ja kieltolaki määrättiin astuvan voimaan 1.6.1919, mikä sitten tapahtuikin, tunnetuin seurauksin.

Uusi Suometar uutisoi vapusta ”Uudenlaisena Vapunpäivänä”, joka poikkesi luonteeltaan suuresti edellisistä kun kaikki ravintolat, kahvilat, ruokapaikat ja elävätkuvat olivat suljettuina. Siis paikat, missä helsinkiläiset olivat tottuneet vappua viettämään. ”Joten ei mistään tavanomaisesta vapunvietosta voinut olla kysymyskään”.

Kello 9 aamulla Vanhan Ylioppilastalon portailla kajautettiin ilmoille isänmaallisia lauluja, jotka yleisö, etupäässä valkolakkeihin sonnustautuneet ylioppilaat ottivat vastaan suurin suosionosoituksin. Kuoronjohtajan lopuksi esittämään eläköön-huutoon Suomelle yhdyttiin voimakkaasti. Keskipäivällä liikkui lehden mukaan Pohjois-Esplanadilla tuhansiin nouseva sekalainen ihmispaljous heitellen ”aikansa kuluksi konfetteja ja serpentiinejä”, joukossa kuitenkin huomattavan vähälukuisesti ylioppilaita. Toisaalla oli käynnissä työväen vappukulkue. Sille annettiin tunnustus hyvästä järjestyksestä ja rauhallisuudesta. Miliisiä oli vahvistettu 400 miehellä ja kaduilla liikkui myös vahvistettuja sotilaspatrulleja. Ainoastaan kymmenkunta juopunutta pidätettiin.

Työväestön vappukulkue järjestäytyi Rautatientorilla ja yhtyi Hietalahdentorilta lähteneen venäläisten sotilaiden muodostamaan kulkueen kanssa Pohjois-Esplanadilla. Tässä, kuten muissakin työväenliikkeen tapahtumissa porvaristoa kismitti työväestön kaveeraaminen venäläisten sotilaiden kanssa. Taas kyseltiin, että yhäkö vain suomalaisten työläisten sopimaton kääntyminen venäläisen sotaväen puoleen jatkuu. Sitä pidettiin epäisänmaallisena ja autonomiaa rapauttavana ja suomalaisille alentavana.

Viihteettömän vapun päivän iltana päivällinen kärsimys otettiin kiinni korkojen kanssa. Osakunnat järjestivät omia tanssiaisiaan, teatterit näyttelivät loppuunmyydyille katsomoille. Myös Pitkänsillan pohjoispuolella tanssittiin työväenyhdistysten järjestämissä tapahtumissa.

Vappukulkueessa oli mukana 96 ammattiyhdistystä ja -osastoa. Yhteensä vappukulkueen osallistui Työmiehen mukaan jopa 50 000 ihmistä, mitä voi pitää hyvin isona lukuna. Jos väkeä todella oli liikkeellä noinkin paljon, oli kyseessä melkoinen joukkovoiman osoitus.

Työväen vappukulkue ja –mielenosoitus oli tarkkaan etukäteen suunniteltu ja paikat jaettu. Suomen valtionrautateiden konepajojen osasto ei ollut mukana. Saattoiko olla, että heidät oli komennettu järjestystä ylläpitämään? Näin olen tulkinnut isoeno-Antonin kuvitteellisessa kertomuksessa, koska hän kuului järjestyskaartin ensimmäiseen komppaniaan. Marraskuussa 1917 kun järjestyskaartien silloiset 24 komppaniaa organisoitiin rykmenttikokoonpanon mukaisesti, tuli Fredriksbergin konepajan ensimmäisestä komppaniasta 1-1-1 eli ensimmäisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan ensimmäinen komppania. Komppaniaa johti ilmeisesti alusta alkaen Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander.

Olimme konepajan järjestysmiesten kanssa saaneet käskyn turvata vappurauhaa kulkueen ja juhlan aikana. Helsingin suomalainen työväki oli määrätty kokoontumaan vappuna rautatientorille klo 9.45, josta järjestäydyttiin riveihin neljä henkeä rinnan siihen järjestykseen kuin etukäteen Työmiehessä julkaistu taulukko ja osastojen järjestysnumerot osoittivat. Kansallisteatterin edessä Mikonkadun puolella oli paikka kulkueen tärkeimmille eli Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnalle, laulukuoroille ja Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle. Sen jälkeen tulivat ammattiosastot alkaen kirjaltajayhdistyksestä ja kirjaltajain ammattiosastosta.

Lapsia ei kulkueeseen haluttu ja me järjestysmiehet valvoimme miliisien kanssa, että kukaan ei liittynyt matkalta mukaan. Kulkueen oli määrä olla järjestäytyneen työväen voimannäyte ja sellainen siitä tulikin. Rautatientorilta lähti juhlakulkue nelimiehisinä riveinä liikkeelle Mikonkatua myöten Pohjois-Esplanadinkadun kulmaan, josta suomalaisten rinnalle yhtyivät venäläiset toverit. Siitä kulkue jatkoi matkaa kahdeksan henkeä rinnan pitkin Pohjois-Esplanadia, Unioninkatua ja Siltasaarenkatua sekä Eläintarhan ja Fredriksberginrinnettä kohti Eläintarhan kenttää, missä juhlaohjelma toimitettiin. Ennen kuin kulkueen häntäpää kirvesmiesten ammattiosastoa myöten oli päässyt Eläintarhan kentälle, oli aikaa kulunut melkein neljä tuntia. Alkupään porukka joutui hytisemään kylmässä säässä loppupäätä odotellen, mutta ei se kauheaa ollut kun kentän keskustalle sijoitetut soittokunnat ja köörit olivat siellä viihdyttämässä.

Me järjestysmiehet valvoimme järjestystä ja puutuimme tilanteeseen vain jos joku esiintyi juopuneena tai ei totellut airuiden tai yliairueen määräyksiä, mitä ei kyllä tapahtunut. Airueet antoivat lähempiä määräyksiä, heidät tunnisti tutusta punaisesta nauhasta, joka kulki olan yli. He ohjasivat joukkueet myös asettamaan liput puhujalavojen läheisyyteen. Ohjelman yleissuoritusta ohjasi yliairueena sos.dem. kunnallisjärjestön sihteeri tov. Väinö Aalto, joka oli tavattavissa kentän keskustassa ja jolla oli merkkinä airuenauhan lisäksi punainen nauha hatun ympäri.

Kun kaikki olivat saapuneet kentälle, kajautettiin ensin Kansainvälinen, sitten Marseljeesi ja lopuksi Fanfaari. Sen jälkeen puhujalavat julistettiin avatuiksi. Puhujalavoja oli yhteensä seitsemän. Niistä olivat 1-3 suomenkielisten, 4-5 venäjänkielisten, 6 vironkielisten ja 7 ruotsinkielisten lavat. Kullakin puhujalavalla ohjasi ohjelman suoritusta kokouksen alussa valittu puheenjohtaja.

Valvoin järjestystä toisen puhujanlavan edustalla, jolla puhuivat kansanedustajat Konrad Lehtimäki ja Hanna Kohonen, ensin mainittu myös kirjailijana tunnettu, sekä sahateollisuuden luottamusmies Eero Haapalainen. Aiheet käsittelivät maailmansotaa, tekeillä olevaa elintarvikeasetusta ja kahdeksan tunnin työpäivää. Kullakin puhujanlavalla lausuttiin päivän aikana myös runoja.

Sää oli koleahko ja juhlakenttä huonossa kunnossa, josta syystä osa juhlijoista lähti pois ennen ohjelman loppuunsuorittamista eli yhteistä eläköönhuutoa, jonka jälkeen joka puhujalavalta julistettiin juhlakokous päättyneeksi.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 27.4.-3.5.1917. Artikkelikuvassa (ei välttämättä näy) 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä huhtikuussa 1917, mukana soittokunta. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.