Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Edessä oikealla pääministeri Oskari Tokoi vierellään kenraalikuvernööri M. A. Stahovitš palaamassa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta. Heidän takanaan vasemmalla Ivan Timirjaseff ja Serge Korff.  Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi vierellään äskettäin nimitetty kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš astelivat keskiviikkona 11.4.1917 Nikolainkirkosta kohti Linnaa ja valtiopäivien juhlallisia avajaisia. Tokoilla oli päässään vaatimaton karvahattu, Mihail Stahovitš sentään oli sonnustautunut silkkipyttyyn. Virka-asua ei kumpikaan kantanut, mikä oli vanhoillisimmista ihmisistä tietenkin ennenkuulumatonta. Tokoi oli pääministeriksi tultuaan heti ensitöikseen ilmoittanut senaatin talousosaston virkamiehille toiveen olla käyttämättä virka-asua, koska senaattoritkaan eivät tulisi hänen komennossaan sellaista käyttämään. Toiveen virkapuvusta luopumisesta oli esittänyt myös uusi kenraalikuvernööri. Virkamiesten tuli vastedes olla pukeutuneena siviilipukuun, mieluummin tummaan.

Valtiopäivien juhlallisia avajaisia vietettiin vahvistettujen ohjeiden mukaan. Edustajat keskeyttivät täysistuntonsa kellon lähetessä 12 päivällä ja järjestäytyivät silloisen eduskuntatalon, Heimolan talon, edustalla nelimiehisiin riveihin. Puhemiestensä Kullervo Mannerin, Lauri Ingmanin ja Väinö Jokisen johtaessa edustajat lähtivät kävelemään Hallituskatua pitkin Nikolainkirkkoon, joka nykyisin tunnetaan Tuomiokirkkona. Kirkkoon olivat jo aikaisemmin saapuneet senaatin molempien osastojen varapuheenjohtajat, kenraalikuvernööri seurueineen ynnä muita silmäätekeviä. Kuorolaulun ja musiikin siivittäminä päästiin varsinaiseen saarnaan. Jumalanpalvelus päättyi sekakuoron orkesterin säestyksellä esittämään mahtavaan ja voimakkaaseen Halleluja-kuoroon Messias-oratoriosta.

Kirkosta siirtyivät senaatti, eduskunta ja kenraalikuvernööri seurueineen Linnaan, jonka salissa kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš juhlallisesti avasi valtiopäivät, painottaen maaliskuun 20. päivän ”Venäjän itsevaltiaan kansan suomalaiselle veljelleen” antamaa julistuskirjaa, jolla palautettiin Suomelle sen valtiomuodon mukaan kuuluvat oikeudet.

Läsnä olleet poistuivat paikalta juhlamenojen ohjaajan osoituksen mukaan. Nähtiin avajaisissa sentään virka-asujakin, sillä juhlamenojen ohjaaja ja hänen apulaisensa sekä airueet olivat puetut pitkiin takkeihin ja merkityt punaisella nauharuusukkeella.

Anton Vilén muisti vielä ikämiehenä elävästi nähneensä karvahattuisen Tokoin ja silkkipyttyisen miehen kävelevän Senaatintoria pitkin. Hän sekoitti tapahtuman kuitenkin itsenäisyysjulistukseen, mikä ei kuitenkaan voi pitää paikansa. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan valtiopäivien avajaiset.

Olin vartiossa Senaatintalon edustalla, kun Oskari Tokoi asteli karvahattu päässään torin poikki vierellään silkkipyttyyn sonnustautunut mies. Kuulemma Suomen uusi kenraalikuvernööri. Ennustin, että Tokoin senaatilla ei tule olemaan helppoa. Se ei ollut saanut työväestöltäkään varauksetonta kannatusta. Tiukimman kannan mukaan yhteistyötä porvarien kanssa ei olisi saanut missään nimessä tehdä ja työväestön pitäisi ottaa kaikki valta itselle vaikka väkisin. Mutta eivätpä porvaritkaan oikein pitäneet ajatuksesta, että senaattia johti sosialidemokraatti.

– Miten ne senaatin puoliherraskaiset sosiaalidemokraatit muka osaisivat hoitaa Suomen asioita? Ihmeteltiin porvariston taholta ivanaurun säestyksellä.

– ”Me vaatimme, että senaatti toteuttaa etuskunnan tahtoa”, pilkattiin työväestön puhetapaa.

Muistelin juhlaa kaksi päivää aikaisemmin, missä tunnelma oli korkealla ja kaikki yksimielisiä. Järjestäytyneiden työläisnaisten toimesta vietettiin vallankumousjuhlaa, joka oli koonnut Kansallisteatterin katsomon ääriään myöten täyteen yleisöä. Sotilassoittokunta esitti alkusoiton ja Marseljeesin. Sen jälkeen lavalle nousi Aleksandra Kollontai pitäen tunnetta ja tulta hehkuvan, innostuttavan puheen, joka kosketteli vallankumousta, sotaa, Venäjän työväenliikettä ja sosialidemokratian kansainvälisyyttä. Puheen suomensi muuan J. Laherma ja se otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toisen puheen piti Oskari Tokoi, joka myöskin voimakkain sanoin kuvasi vallankumouksen kautta syntynyttä yhteiskuntatilaa. Tämäkin puhe otettiin vastaan suurin suosionosoituksin ja hyvä-huudoin. Vielä oli ohjelmassa lausuntoa, vallankumouskuvaelma Punalippu, Työväenyhdistyksen sekakuoron ja Jyryn esitys sekä sotilassoittokunnan esittämää torvisoittoa.

Juhla oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut. Rahallinen tuotto kuulemma luovutetaan puoliksi Kaivopuistoon vapaustaistelijain haudalle pystytettävää patsasta varten, puolet Venäjän työläisnaisten järjestötoiminnan edistämiseksi.

***
Lähteet: TMT 152:2383 TA; Työmies 30.3. ja 10.4. 1917, Uusi Suometar 12.4.1917.

Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui keisarin alainen poliisilaitos myös Suomessa. Poliiseihin liittyi mielikuva sotilaspoliisin, santarmin urkkijana, jotka vakoilivat sekä jääkärien etappiteitä että sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti kun keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin uudelleen palvelukseen kaikki, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta, joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa, kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA; Suomi 80: Järjestysvalta horjuu Suomessa; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.

Eduskuntavaalit 1916

Vuoden 1905 suurlakon seurauksena alettiin Suomessa valmistella säätyihin pohjautuvan valtiopäivälaitoksen uudistamista. Lopputuloksena oli sen ajan radikaalein reformi: yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Ensimmäiset vaalit järjestettiin 1907. Eduskunta ryhtyi innokkaana laatimaan yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta kiristynyt tilanne Suomen ja Venäjän välillä johti siihen, että eduskunnan antamia esityksiä laeiksi ei vahvistettu Pietarissa. Loppujen lopuksi erimielisyydet johtivat siihen, että tsaari hajotti eduskunnan joka vuosi vuoteen 1911 saakka. Tämä eduskunta istui ensimmäisenä lähes koko toimikautensa ajan, silloiset kolme vuotta, ennen ennenaikaista hajottamista. Vuonna 1913 valittu eduskunta istui sotatilan vuoksi puolestaan vallankumouskevääseen 1917 ennen kuin heinäkuussa 1916 vaaleissa valittu eduskunta saattoi ensimmäistä kertaa kokoontua. Vaalit 1916 voitti 103 kansanedustajaa saanut Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP).

Eduskunta oli käytännössä voimaton, koska varsinaista valtaa käytti senaatti. Vuoden 1909 senaattiin nimitettiin Venäjällä palvelleita, Suomen kansalaisuuden omaavia upseereita. Näin syntyi ”amiraali- tai sapelisenaatti” kuten aikalaiset sitä nimittivät.

Ensimmäisen maailmansodan pitkittyessä viljapula paheni. Venäjältä ei saatu enää viljaa myyntiin niin kuin ennen. Voita jouduttiin jonottamaan vaikka sitä tuotettiin omassa maassa kylliksi. Ongelmana oli tuotteille asetettu rajahinta, joka tuottajista oli liian alhainen mutta kaupunkilaisista heidän rakettimaisesti kohonneiden elinkustannusten vuoksi liian kallis. Talven 1916-1917 aikana voi, liha, maito, juusto, leipä ja jauhot tulivat säännöstelyn piiriin.

Linnoitustyöt työllistivät nuoria miehiä edelleen. Linnoitustyöt muistetaan myös siitä, että niitä varten tuotiin Venäjältä kiinalaista vankityövoimaa. Oudon näköiset kiinalaiset outoine tapoineen herättivät paikallisissa hämmennystä ja pelkoakin, koska heidän tekemistään rikoksista kiersi erilaisia huhuja. Ensimmäiset 2100 kiinalaista saapuivat Suomeen elokuussa 1916, kaikkiaan heitä oli täällä noin 3000. Kiinalaiset työskentelivät pääasiassa mantereen puolella metsänkaatotöissä. Heidän oleskelunsa jäi verrattain lyhyeksi, sillä jo vuodenvaihteeseen mennessä valtaosa oli lähetetty takaisin Kiinaan. Loput patteritöihin osallistuneet kiinalaiset poistuivat Suomesta myöhäissyksyllä 1917, mutta muutama yksilö jäi tänne syystä tai toisesta ja osallistui sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella.

Isoeno-Anton seurasi tapahtumia suoraan polttopisteestä.

Heinäkuussa pidettiin taas eduskuntavaalit, mutta moni jätti turhautuneena äänestämättä. Sosialidemokraattisen puolueen saama vaalivoitto pantiin kuitenkin iloisena merkille. Suurin huolenaihe oli heikkenevä elintarviketilanne. Edessä olevaa talvea odotettiin pelokkaana: riittäisivätkö puut, kuinka pitkään maitoa, voita tai leipää pitäisi kylmässä ja viimassa jonottaa. Elintarvikkeiden jonottaminen jäi pääasiassa naisten vastuulle ja huolenrypyt enon vaimon Sofiankin otsalla syvenivät sitä syvemmäksi mitä pidemmälle syksy kului.

Yhtenä iltana loppusyksystä 1916 menin Soppa-Koskisen kansanravintolaan Uudelle Ylioppilastalolle. Soppa-Koskisen kuppiloissa oli halpa ruoka ja sai istua vähän. Työväentalon ravintola, jota yleensä kutsuttiin HTY:n ravintolaksi, oli myös suosittu ruokapaikka ja sen takasali, Juttutupa, mukava kahvilatyyppinen ajanviettopaikka. Lain mukaan työläisravintoloissa ei saanut anniskella alkoholia. Kämpissä, Seurahuoneella tai vastaavissa porvarien paikoissa anniskelukieltoa ei ollut.

Yllätyin melkoisesti, kun pöytään vastapäätä istui oman pitäjän poika Asikkalasta, Johan Liehunen, sama mies, joka opetti minulle miten patterityömaalla töitä tehdään. Liehunen oli lopettanut työt Katajasaaressa jo vuodenvaihteessa sanoen lähtevänsä Venäjälle töihin.

– Tuli suunnitelmiin muutos. Meninkin sitten Espoon Kauklahteen patteritöihin, metsänperkaushommiin.

Liehunen kertoi, että asuinolot Espoon parakeissa olivat vielä huonommat kuin Katajasaaressa. Parakki oli kuulemma niin kylmä, että tukka saattoi olla jäätynyt petiin herätessä. Työoloissakaan ei ollut kehumista. Paikalliset isännät olivat vihaisia, kun heidän metsänsä oli pakkolunastettu ja kiukuttelivat siitä syyttömille työläisille.

– Siellä on myös kiinalaisia, omissa porukoissaan ja parakeissaan. Yhteen niistä olen tutustunut vähän paremmin, nimeltään Vang-Bai-Ling. Hän on oppinut vähän suomea ja laulamaan pätkän Matin Myllymatkasta.

Tapailimme molemmat tunnetun kupletin alkuriimejä:

”Hevonen on tallissa valjaissa kalliissa
suitsille siilattuina.
Se tyttö, jota minä rakastin
oli toisella kihlattuna.”

– Kiinalaisilla on tapana tehdä leipää höyryttämällä. Minä sitä saatan syödä, mutta muut eivät pidä, Liehunen jatkoi.

Ihmettelin, miksi hän ei ollut pyrkinyt takaisin Katajasaaren työmaalle, kun Espoossa asiat tuntuivat olevan paljon huonommin. Mutta Liehunen sanoi, että muutto Venäjälle eteni, eikä hän halunnut palata takaisin entiseen.

Kieltämättä minuakin oli alkanut vähän tympiä pitkä matka Katajasaareen joka päivä. Olin alkuvuodesta 1916 muuttanut Linjoilta Inkoonkadulle, Fredriksperinkadun poikkikadulle, yksikerroksiseen puutaloon. Kortteeri oli huomattavan paljon mukavampi kuin edellinen. Syyskuussa tilanne parani entisestään kun eno perheineen tuli asunnon päävuokralaiseksi. Edelleen minulla vain sänky hellahuoneen nurkassa, mutta sitä ei tarvinnut enää tilanahtauden vuoksi kääriä kokoon joka aamu. Samaan huoneeseen muutti syyskuussa myös veljeni Usko, joka kuultuaan Helsingin hauskasta elämästä päätti tulla perässäni kylvörahoja tienaamaan.

Inkoonkadun talon omisti Lukander-niminen pika-ajuri, jonka kahdella hevosilla oli pilttuut talon pihamaalla. Talossa asui useampikin Lukanderin perheen jäsen, vähän keskimääräistä parempaa sakkia kaikki. Muutkin asukkaat olivat enimmäkseen kunnon ammattimiehiä.

Ajattelin, että oli aika minunkin mennä elämässä eteenpäin.

**
Pääasialliset lähteet: TMT 154:2431 TA; Helsingin kaupunginarkiston poliisin osoitekortisto ja henkikirjat; Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Minerva; Jussila, Hentilä ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-1995 (1996). Wsoy; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Kuva: Leipäjono Helsingissä Fabianinkadulla kevään 1917 mielenosoitusten aikaan. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.