Naisia sanitääreinä ja muonittajina panssarijunan liepeillä

CC-BY Tampere 1918, kuvat Vapriikin kuva-arkisto. Finnish Civil War 1918 Photo: Museum Centre Vapriikki Photo Archives.

Punaisten riveissä aseellisia naiskaartilaisia oli sisällissodan aikana noin 2000. Heistä suurin osa toimi kuitenkin erilaisissa vartiointitehtävissä eikä ottanut osaa taisteluihin.

Valkoisten puolella naisilla oli myös kiinnostusta osallistua aseellisiin taisteluihin, mutta Mannerheim tyrmäsi tämän täysin. Naisten osallistuminen rajattiin huoltoon ja hoivaamiseen, ilman palkkaa. Jotkut valkoiset naiset vaaransivat myös henkensä salakuljettamalla aseita, viestejä ja maanalaisia lehtiä.

Myös punaisten puolella eduskuntaa vastaava Suomen työväen pääneuvosto teki maaliskuun alussa päätöksen, jossa kiellettiin naisten aseellinen toiminta punakaarteissa. Naisten toimialueiksi määriteltiin sairaanhoito, taloustoimi, vaatehuolto, valistuskirjallisuuden levittäminen ja muut varustustyöt. Aseellisia naiskaarteja oli jo ennätetty siihen mennessä muodostaa ja päätöksen mukaan niitä ei kuitenkaan hajotettu vaan ne saivat jatkaa toimintaansa.

Naiset sanitääreinä ja muonittajina

Kirjani ”Punaisten panssarijuna 1918” kertoo pääasiassa miesten sodasta. Panssarijunissa naisia ei taisteluissa nähty mutta huoltotehtävissä junan liepeillä heitä luonnollisesti toimi. Nostan esiin heistä viisi, jotka jollain lailla liittyvät kirjani tapahtumiin.

Sanitäärinä eli sairaanhoitajana Vilppulan rintamalla toimineen Toini Antikaisen (myöhemmin Wälläri) muistelmat sekä tuntemattomaksi jäävän naissänitäärin päiväkirjamerkinnät tosin ovat kirjassa mukana vain esimerkinomaisesti kuvaamassa tapahtumia Vilppulan rintamalla. Halusin kuitenkin nostaa heidät esiin, koska kummankin heistä tarina on varsin mielenkiintoinen, ja mahdollisesti palaan niihin toisissa yhteyksissä. Naissanitäärin päiväkirja Lylystä ja Tampereelta antaa harvinaisen aikalaisnäkökulman siihen, miten nainen koki osansa rintamalla.

Emmi Lehtonen kuului Lahden naiskaartiin mutta ei ottanut osaa aseellisiin taisteluihin vaan toimi lähinnä sairaanhoitotehtävissä. Hänen serkkunsa Jalmari Lehtinen komensi panssarijunaa nro 2. Emmi Lehtosen muistitietoa olen käyttänyt kirjassani paljon nimenomaan sodan loppuvaiheita kuvaamaan. Lisäksi kerron panssarijunan nro 1 mukana kulkeneesta kahdesta muonittajasta, erikoisesta parivaljakosta Eliina Bomista (myös muodossa Bohm) ja Tilda Korpelaisesta.

Lähteet

Toini Wällärin tarina on taltioitu litteroituna haastatteluna Työväen arkistoon työväen muistitietokokoelmiin, Emmi Lehtosen Kansan arkistoon. Haastattelut tehtiin 1960-luvun lopussa. Emmi Lehtosesta löytyy myös aikalaisaineistoa, koska hän joutui valtiorikosoikeuden eteen joten hänestä on olemassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntipaperit samoin kuin Eliina Bomista ja Tilda Korpelaisesta. Valtiorikosoikeuden akteihin kuitenkin pitää aina käyttää lähdekritiikkiä, koska lähes säännönmukaisesti kaikki yrittivät vähätellä ja peitellä osuuttaan sodassa. Sama pätee muistitietoon. Eliina Bomin henkilöön tuovat lisävalaistusta Helsingin kaupungin poliisin osoitekortisto ja henkikirjat.

Autenttisin aikalaiskertomus on naissanitäärin päiväkirja. Se löytyi kotietsinnöissä osoitteesta Pengerkatu 4 rappu A, missä se oli kätketty WC:n likaviemäriputken päälle.. Päiväkirjat käsittävät 30 pientä, käsin lyijykynällä kirjoitettua, irtonaista paperiliuskaa. Ikävä kyllä henkilön nimi ei papereista käy selville.

Tarinat

Toini Antikainen, haastatteluhetkellä Wälläri, oli syntynyt 1899 Helsingissä Pitkänsillan pohjoispuolella. Koko perhe oli työväenliikkeen aktiiveja. Toinin veli Toivo Antikainen tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanotun Kiimasjärven retken johtajana ja siihen liittyen joutui myöhemmin murhaoikeudenkäyntiin Suomessa. Toini Antikainen joutui jo pienenä ottamaan osaa perheen toimeentuloon, hän toimi muun muassa sokeiden taluttajana ja jakoi sisarensa kanssa Helsingin Sanomia aamulla ja Työmiestä iltapäivällä. Äiti oli kuulemma ollut sitä mieltä, että lehtien jakaminen sopii tytöille, mutta ei lehtien kadulla myyminen. Sisällissodan syttyessä Antikainen oli töissä Itämaisessa tupakkatehtaassa. Hän hakeutui punakaartin ensiapukurssille ja sen jälkeen hänet lähetettiin ystävättärensä Kaisan ja kahden vanhemman naisen kanssa Vilppulan rintamalle Korkeakoskelle. Toini Antikainen oli lomalla Helsingissä kun Tampereen piiritys alkoi, joten hän ei joutunut mukaan Tampereen taisteluihin. Hän kuitenkin palasi rintamalle Toijalaan ja Viialaan, mistä pakeni muun joukon kanssa kohti Lahtea. Toini Antikainen onnistui välttämään vangitsemisen pakenemalla ystävättärensä Kaisan kanssa metsiä pitkin Kaisan kotitalolle Uudellemaalle ja piileskelemällä siellä.

Naissanitäärin päiväkirjan ensimmäinen merkintä on 13. helmikuuta kun hän lähtee rintamalle. ”Lähdettiin matkalle Helsingistä kl 4.15, oltiin Riihimäellä kl. 7,5. Hämeenlinnassa kl. 8. Toijalassa kl. 9.35. Tampereella klo 10.40. Sitten marssittiin teatteritalolle syömään ja sitten kl. 2 nukkumaan.” Lylyyn naissanitääri saapui kaksi päivää myöhemmin, aamulla kello 5.45. Myös hän lienee käynyt lyhyen sairaanhoitokurssin ennen rintamalle tuloaan. Sidetarpeiden ja pulveripakettien teko sekä kyökkivuorot olivat puuhana silloin kun ei ollut sairaita hoidettavana. Hauskaakin pidettiin, käytiin hiihtämässä ja tanssimassa nuorisoseurantalolla. Maaliskuun alussa muistiinpanoihin ilmestyy ”hän”. ”Hänen” kanssa syttyy romanssi, tullaan ”sinuiksi”. Pariskunta käy öisillä ratsastusreissuilla ja romanssi etenee siihen pisteeseen, että ”hän” esittelee veljensä naissanitäärille. Pakomatka Lylystä Tampereelle alkaa 19. maaliskuuta kun punaisten Vilppulan rintama murtuu. Tampereella sairaanhoitohommat jatkuvat. ”Hän” on siellä myös, mutta kovin kiireinen. Naissanitääri näkee ”hänen” usein ajavan ”piiliä” ja pääsee itsekin kyytiin. Päiväkirjassa hätkähdyttää se, kuinka ulkoistettu sota siinä on. Oman puolen sotatapahtumat kirjataan ylös pohtimatta tai kyseenalaistamatta, vastapuolesta on hyvin vähän mainintoja ja nekin tyyliin ”yksi lahtari tuotiin haavoittuneena” sairastuvalle. Oman puolen haavoittuneet ja kaatuneet nainen kirjaa hyvin tarkasti nimeltä. Esimerkiksi ”21.2.18 Oli kova ottelu punaisten ja lahtarien välillä iltapäivällä 6 paikkeilla alkoi tulla haavoittuneita, niitä tuotiin yhteensä 11: (lista nimistä).” Sodan raakuus – haavoittuneet, kuolleet, pommitukset, pelko – jää päiväkirjassa ikään kuin sivuun. Toki Tampereen pommitukset on huolella dokumentoitu, mutta niiden vastapainona seassa on ”hänen” kanssaan kohtaamisia, lauluiltoja, kauniin sään havainnointia ja ystävyyttä. Päiväkirjan viimeinen merkintä on 2.4.1918. ”Aamulla oli taas niin kaunis ilma. Odotettiin niin hartaasti Rahjaa, luultiin jo tulevan kun luultiin panssarijunan jo vekslailevan kun näkyi niinkuin valkoista sauhua. Minä katselin melkein koko päivän akkunasta, vaan kahvilla kävin, nähtiin kun lahtarit taas liikkuivat metsän syrjässä. Minä näin hänet parikin kertaa ja vielä kolmannenkin kerran kokouksessa. Lahtarit alkoivat taas hurjasti pommittaa Tammelaa ja saivat tulipalon pariin paikkaan.” Minulla on epäilyni kuka ”hän” saattaisi olla mutta päiväkirjan kirjoittajan henkilöllisyyden selvittäminen voi olla jälkeenpäin mahdotonta.

Emmi Lehtonen liittyi Lahden Punaisen Kaartin naiskomppaniaan sodan loppuvaiheessa. Itse hän kertoi liittyneensä aatteen palosta, mutta monet muut palkan ja ruoan vuoksi. Samaan aikaan Lahden komppaniaan liittyi Martta Koskinen, jonka kanssa Emmi Lehtonen ystävystyi. Saksalaisten jo lähestyessä Lahtea Lehtonen odotti asemalla junaa joka ottaisi hänet ja toisen kaartiin kuuluneen ystävättärensä kyytiin matkalla kotiin Iittiin. Asemalle saapuu panssarijuna, josta purkautui asemalle miehiä, joukossa junan päällikkö, jonka Lehtonen tunnistaa serkukseen, Jalmari Lehtiseksi. Naisia ei kuitenkaan huolita junaan ”arvelivat työkalujen olevan liian tukevia tyttölapsille”. Tytöt pääsivät toiseen junaan ja kotiinsa. Mutta jo aamulla äiti herätti kertoen huhuista, että Uudessakylässä olisi taistelu saksalaisia vastaan. Lähimmästä esikunnasta Lehtoselle annettiin määräys mennä Mankalan asemalle, mistä jo vuorokauden kuluttua jouduttiin lähtemään pakoon Kausalaan. ”Niin lähdettiin ja kiirettä pidettiin. Oli ilta 18 tienoilla ja perunat keitettynä. Muonat rekeen ja matkaan.” Hälytys oli väärä ja sieltä pian takaisin Mankalaan. Emmi Lehtonen joutui siis eroon naiskomppaniastaan eikä osallistunut ase kädessä taisteluihin vaan toimi huoltotehtävissä muonittajana ja sairaanhoitajana. Hän pakeni Kotkaan missä vangittiin. Emmi Lehtonen joutui valtiorikosoikeuteen. Oikeudenkäyntiasiakirjoista selviää, että Emmin virallinen nimi oli Emilia Katarina ja ikä sisällissodan aikaan 22 vuotta. Iitin suojeluskunta antoi Lehtosesta melko murskaavan arvion, hän oli samaan aikaan vetelys ja laiska sekä kiihkeä ja vaarallinen. Suojeluskunnan lausunnon mukaan Emmi Lehtonen vietti myös epäsäännöllistä, kuljeskelevaa elämää. Tällä viitattiin ilmeisesti siihen, että hänen viimeisin työpaikkansa oli Helsingin Elannossa leipojattarena. Murskatuomion paikallisilta suojeluskunnilta saivat yleensä ne, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa työväenliikkeen toimintaan ja käyneet ahkerasti paikallisen työväentalon tilaisuuksissa. Kolmen ja puolen vuoden kuritushuonetuomion saaneena Emmi Lehtonen vapautui Suomenlinnasta ensimmäisessä armahdusaallossa lokakuussa.

Eliina Bom ja Tilda Korpelainen ovat outo kaksikko, jonka tulosta panssarijunan nro 1 muonittajiksi ei ole täyttä varmuutta. Itse he kertoivat astuneensa palvelukseen vasta huhtikuun lopussa, mutta rivien välistä saa sellaisen käsityksen, että he olivat mukana jo aiemmin. Pätkätöisä palvelijattarena ja keittäjättärenä toimineen Eliina Bomin pikkuveli Verner oli ammatiltaan konduktööri ja mukana punakaartissa, joten voi hyvin olettaa isosiskollakin olleen aatteen paloa jo aiemmin. Sen sijaan viipurilaisen palvelijattaren Tilda Korpelaisen mukaan tulo on arvoitus, hän on saattanutkin liittyä joukkoon vasta myöhemmin. Yleensä koko miehistö oli helsinkiläisiä. Ehkäpä naiset tunsivat toisensa jostakin. Tilda Korpelaisen kuulustelupöytäkirja on poikkeuksellisesti valtiorikosoikeuden syyttäjistön arkistossa eikä mukana ole oikeudenkäyntiaineistoa missä on aina mukana virkatodistus. Eliina Bomin virkatodistuksesta selviää, että hänet oli vuonna 1912 tuomittu kuoleman tuottaneesta pahoinpitelystä ja törkeästä varkaudesta yli kahdeksaksi vuodeksi vankilaan Hämeenlinnaan, mistä vapautui kesällä 1917. Aineistossani rikostuomio on harvinainen poikkeus, lähes kaikki muut panssarijunaan liittyvät henkilöt todettiin puhdasmaineisiksi. Poliisin osoitekortistosta selviää, että Eliina oli 19-vuotiaana vuonna 1908 muuttanut Helsinkiin ja saanut pian sen jälkeen aviottoman pojan. Vankila-ajan poika oli Bomin äidillä hoidossa, joka oli muuttanut Helsinkiin vuotta tytärtään aikaisemmin leskenä. Rankasta taustastaan huolimatta Bomia ehdotettiin vapautettavaksi, mikä tuntuu aika erikoiselta. Osoitekorteista selviää, että Eliina Bom ei kauan ennättänyt nauttia vapaudestaan, hän kuoli 1919.

***
Lähteet Tiina Lintunen: Naiset sodassa. Kirjassa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu (WSOY 2010); Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017). Artikkelikuvassa Pispalan punakaartiin kuuluneet hoitajat on kuvattu Tampereella 2.3.1918. CC-BY Tampere 1918, kuvaaja August Schuffert, Vapriikin kuva-arkisto.