Oolannin sodan suomalaisvangit

Innostuin muistelemaan Englantiin sotavankeina vietyjä Oolannin sodan suomalaistaistelijoita sen jälkeen, kun osallistuin HSJ:n (Helsingin seudun journalistit) järjestämälle Isosaaren retkelle. Oppaanamme toimi maanmainio Jarmo Nieminen. Isosaari Helsingin edustalla avautui yleisölle vasta pari vuotta sitten oltuaan pitkään suljettu armeijan alue, ensin Venäjän valtakunnan sitten itsenäisen Suomen. Isosaaren venäläisten tykkipattereiden sementtivalutöistä olen kertonut aikaisemmassa blogipostauksessani Merilinnoituksen patterityöt. Vuonna 1918 Isosaaressa toimi punavankileiri, jonne lähetettiin valtiorikosoikeuksissa kuolemaan tuomitut punavangit odottamaan armonanomustensa käsittelyä.

Isosaaren mielenkiintoisten nähtävyyksien joukossa on englantilaisen ylimatruusi George Quinnellin yksinäinen hauta. Quinnellin kohtalona oli kuolla kesäkuussa 1855 vain 35-vuotiaana Santahaminan edustalla Amphion-laivansa kannelle tulitaistelussa venäläisiä joukkoja vastaan. Irvokkaan lisän Quinnellin kohtaloon tuo se, että hän kuoli tykin kuulan revittyä hänen päänsä irti. Tykinkuula ja pää päätyivät mereen, Quinnellin torso haudattiin Isosaareen, koska kotimaan multiin sitä ei voitu mätänemättä viedä.

Englantilaisen ylimatruusin George Quinnellin hautamuistomerkki Isosaaressa.

Kun Isosaaren-oppaamme Jarmo Nieminen kertoi meille tarina päättömästä Quinnellista tuli minulle välittömästi mieleen toinenkin sotatantereella päänsä menettänyt komentaja, nimittäin punakaartin panssarijunan nro 1 ensimmäinen päällikkö Armas Toivonen, jolta omalle puolelle kuulunut venäläinen tykkimies vahingossa laukaisi pään pois panssarijunan yrittäessä murtautua valkoisten asemien läpi Vilppulan puolelle 22. helmikuuta 1918. Tästä tapauksesta enemmän kirjassani Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017).

Krimin sota alkoi 1853 kun Osmannien valtakunta julisti sodan Venäjälle. Englanti ja Ranska asettuivat tukemaan osmanneja. Suomi, silloinen autonominen osa Venäjän valtakuntaa, joutui Krimin sodan sijaiskärsijäksi, koska Englanti ja Ranska halusivat tuhota Venäjän Itämeren laivaston tukikohdat ja siten estää huoltojoukkojen ja miehistötäydennysten lähettämisen varsinaiselle sotatantereelle Krimin niemimaalle. Itämerellä käydyt Krimin sodan sivutaistelut tunnetaan Suomessa nimellä Oolannin sota.

Siinä vaiheessa, kun George Quinnell tapasi kohtalonsa, oli Venäjä kokenut Oolannin sodassa jo karvaita tappioita. Karvain niistä oli englantilais-ranskalaisten joukkojen hyökkäys Bomarsundin linnoitukseen Ahvenanmaalla elokuussa 1854. Taistelujen jälkeen Bomarsundin päälinnake räjäytettiin syyskuun 2. päivänä.

Bomarsundin päälinnakkeen rauniot nykyään.

Huonommin tunnetaan Bomarsundin tarinan jatko. Antautumisen jälkeen linnoituksen miehistö, noin kaksituhatta miestä, kuljetettiin vankeuteen Ranskaan ja Englantiin. Suurin osa vangeista lienee ollut suomalaista ruotusotaväkeä, jonka perustaminen uudelleen oli nähty tarpeelliseksi englantilais-ranskalaisen uhan kasvaessa. Yhteensä 400 vankia vietiin Sussexin kreivikunnassa sijaitsevaan Lewesin kaupunkiin, jossa heidät majoitettiin tyhjään merivoimien vankilaan. Vangit herättivät Lewesin paikallisväestössä runsaasti hyväntahtoista uteliaisuutta. Upseerit majoittuivat pian paikallisiin perheisiin ja liittyivät mukaan seurapiireihin. Vankilaan jääneet sotilaat perustivat työpajan, jossa he valmistivat puuleluja myyntiin. Vankilasta tuli paikallisille suosittu vierailukohde. Vangit ansaitsivat tekemillään puuleluilla jopa niin hyvin, että kateelliset kielet pääsivät valloilleen. Suomalaisvankien juoruttiin olevan ”liian hyvin ruokittuja” ja että ”tuskin on vankia, jolla ei ole kelloa ja kellot ovat aina kultaa”.

Juoruilu jäi harmittomaksi suunsoitoksi, sillä kun vangit Krimin sodan päätyttyä 1856 vapautettiin, tulivat Lewesin viranomaiset ja kaupunkilaiset hyvästelemään heidät matkaan sotilassoittokunnan reippaiden tahtien siivittämänä.

Neljästäsadasta vangista kotimatkalle lähti vain 372. Monet vangeista olivat jo vangittaessa olleet sairaita ja 28 heistä kuoli Lewesissä, suurin osa tuberkuloosiin. Heidät haudattiin St John-sub-Castron kirkon hautausmaalle. Kuolleiden vankien toverit pystyttivät lähtiessään puisen muistomerkin, joka korvattiin vuonna 1877 venäläisen tsaarin Aleksanteri II: n tilaamalla suurella kivisellä obeliskilla. Muistomerkkiin kaiverretut nimet viittaavat selvästi suomalaisiin (linkki vie suomenkuvalehti.fi artikkeliin 30.9.2013).

Ylimatruusi George Quinnellin haudan merkiksi Isosaareen pystytettiin puinen risti. 1800-luvun lopulla suomalaisen kauppiaan englantilainen vaimo halusi pystyttää maanmiehelleen pysyvämmän hautamuistomerkin, joka on paikalla edelleen. Hautakiveen kopioitiin alkuperäisen puuristin teksti: ”Sacred to the memory of George Quinnell. I.H.S.”

Elokuun alussa 1855 englantilaiset ja ranskalaiset hyökkäsivät 77 aluksen voimin Viaporiin ja pommittivat sitä kaksi vuorokautta hurjalla voimalla. Viaporin taistelussa kuoli 55 Venäjän keisarikunnan sotilasta. Englantilaiset ja ranskalaiset selvisivät tappioitta. Taistelun 100-vuotispäivänä kesällä 1955 Kuninkaallisen laivaston silloinen HMS Amphion, sukellusvene, laski yksinäisen sotilaansa haudalle seppeleen Helsinkiin suuntautuneella laivastovierailullaan. Vuonna 2005 haudalla kävi Britannian silloinen Suomen suurlähettiläs puolisonsa kanssa.

Isosaaren muistomerkillä on nähty myös erikoisempi vieras. Useat naiset – ja vain naiset – ovat kertoneet nähneensä naisen hahmon kumartuneena Quinnellin haudalle. Naisen huhutaan olevan Quinnellin puoliso, joka epätoivoisena etsii aviomiestään. Ehkä ylimatruusi ei uskalla päättömänä näyttäytyä vaimolleen, joka siten jatkaa etsimistään aina vaan.

Neuvostoliiton suurlähetystö peruskorjasi vuonna 1957 tsaari Aleksanteri II:n toimesta Lewesin kirkkomaalle pystytetyn muistomerkin. Sen jälkeen muistomerkki pääsi pahasti rapistumaan. Obeliskin huipulla ollut risti katkesi ja nimet kävivät lukukelvottomiksi. Uusi aika koitti 2013 kun muistomerkki kunnostettiin Venäjän, Suomen ja Britannian yhteisesti keräämällä rahoituksella. Paikalla muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa olivat silloiset Suomen ja Venäjän suurlähettiläät Pekka Huhtaniemi ja Alexander Jakovenko sekä Ahvenanmaan valtuuskunta, johtajanaan Elisabeth Nauclér.

En ole itse käynyt Lewesissä, siksi minulla ei ole muistomerkistä kuvaa. Kuulin tarinan muistomerkistä englantilaiselta tuttavaltani, joka oli läsnä muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa 2013.

Lewesin muistomerkki muistuttaa myös siitä, että Oolannin sodan päättänyt Pariisin rauha (1856) johti lopulta Ahvenanmaan demilitarisointiin ja kansainvälisen sopimuksen vahvistamaan itsehallintoon, jonka Kansainliitto vahvisti 1920-luvulla Suomen hyväksi.

Lisää Lewesin muistomerkistä (englanniksi):

The Telegraph

Wikipedia

Merilinnoituksen patterityöt

Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.

Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.

Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.

Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.

Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.

Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.

Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.

– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.

Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.

– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.

Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.

Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.

Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.

Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.

Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.