Musta marraskuu

Ote Työmies-lehden selostuksesta lakkoajalta. 20.11.1917.

Suurlakko julistettiin päättyneeksi maanantaina 19.11.1917 kello kaksi iltapäivällä. Lakko oli alkanut työväenliikkeen aloitteesta viisi päivää aikaisemmin. Yleislakolla haluttiin vauhdittaa sosiaalidemokraattien Me vaadimme -ohjelman hyväksymistä eduskunnassa. Näin tapahtuikin jo toisena lakkopäivänä ja eduskunta hyväksyi muun muassa 8-tunnin työaikalain teollisuudessa ja kunnallislait. Eduskunta julistautui myös korkeimman vallan haltijaksi Suomessa, tosin väliaikaisesti, ei sosialistien haluamalla tavalla eli vahvistamalla heinäkuun 18. päivä hyväksytyn valtalain. Venäjällä bolševikit olivat nousseet valtaan 7.11. ja alkoi näyttää siltä, että he saattaisivat jopa vakiinnuttaa valtansa. Syyskuussa nimitetty uusi kenraalikuvernööri N.V. Nekrasov oli juuri ollut tuomassa väliaikaisen hallituksen pääministeri Kerenskille ehdotusta Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämiseksi, kun sai kuulla vallan vaihtuneen.

Lakkoa pitkitti kuitenkin se, että sosiaalidemokraattien sisällä oli voimakkaasti vallankumoukseen ryhtymistä kannattavien joukko ja heidän ajatuksenaan oli, että vallankumoukseen ryhdyttäisiin myös Suomessa. Vasta perustetun Työväen Vallankumouksellinen Keskuskomitean sisällä kävivät maltilliset ja vallankumoukselliset sisäistä taistelua. Maltillinen siipi voitti niukasti vallankumoussiiven kokouksessa 18.11., ja lakko loppui seuraavana päivänä. Vallankumouksellinen mieliala oli huomattava kaartilaisten ääriainesten parissa ja lakon aikana tapahtui merkittäviä väkivaltaisuuksia etenkin Helsingin pitäjän alueella ja erityisesti Malmilla. Lakkoviikolla murhattiin Helsingin ympäristössä yhteensä 17 henkilöä. Väkivaltaisuudet jatkuivat vielä lakkoa seuranneella viikolla.

Suurlakkoviikon väkivaltaisuuksia edelsi Mommilan veritekoina tunnettu tapahtumasarja, jota voi kuvata venäläisen sotilasmielivallan huomattavimmaksi ilmentymäksi. Joukko venäläisiä matruuseita saapui Mommilan pysäkille 6.11.1917 samaan aikaan kun noin 9 km päässä sijaitsevassa Mommilan kartanossa vietettiin sen omistajan, maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin 50-vuotissyntymäpäivää. Matruusien matkan tavoitteista ei ole täyttä varmuutta, liikkeellepanevana voimana oli todennäköisesti kartanon entinen alustalainen, suutari Johan Skott, joka oli sanottu irti ja kantoi siksi kostoa. Kun tieto matruusien tulosta asemalle saavutti kartanon, soitettiin sieltä lähiseutujen suojeluskuntia apuun ja kuusi aseistettua suojeluskuntalaista tulikin kartanoon jo illalla. Matruusit, Skott mukanaan, saapuivat kartanoon aamupäivällä 7.11., missä Kordelin edelleen oli vieraineen. Matruusit olivat jo lähdössä, kun tuli viesti, että ”lahtareita” on nähty lähistöllä. Matruusien käytös muuttui, aseita etsittiin, arvoesineitä ryöstettiin ja paikkoja särjettiin. Skott julisti kaikki miesvieraat vangeiksi ja heitä lähdettiin kuljettamaan Mommilan pysäkille. Matkalla syntyi kahakka matruusien ja suojeluskuntalaisten välille, suojeluskuntalaisia kaatui kaksi ja haavoittui yksi, matruuseja kaatui kolme ja Skott haavoittui kuolettavasti. Kahakan aikana vangit, lukuun ottamatta vaunuissa erillään istuneita Kordelinia ja Jokioisten kartanon isännöitsijä Petterssonia, onnistuivat pakenemaan, kaksi heistä haavoittuneina. Yksi matruuseista ryntäsi vaunuille ja murhasi Kordelinin ja Petterssonin. Tyrmistyneet ajomiehet lähtevät viemään vainajia kartanoon kun taas matruusit hajaantuvat metsään harhailemaan kohti junarataa.

Kiistat järjestysvallasta, puute elintarvikkeista, lakot ja kuriton venäläinen sotaväki aiheuttivat turvattomuutta ja levottomuutta koko maassa. Helsingin kaupungissa porvaristo halusi perustaa oman poliisireservin vastaamaan järjestyksenpidosta sitten kun miliisi olisi lakkautettu. Syyskuussa asiaa hoitamaan kutsuttiin everstiluutnantti, myöhemmin kuvernööri Bruno Jalander. Noin 400 miestä värvättiin maaseudulta ja heitä kouluttivat poliisivoimista työttömiksi jääneet komisariot. Ryhmän nimeksi tuli Kaivohuoneen poliisikoulu. Lisäksi Jalander sai tehtäväkseen perustaa valtion ratsupoliisikunnan. Koulu perustettiin Porvoon lähellä olevaan Saksanniemen kartanoon, ja sen nimeksi tuli Saksanniemen poliisikoulu ja Järjestyslipusto. Kouluun värvättiin oppilaita entisistä poliiseista, maanviljelijöistä ja palvelujen harjoittajista. Vasemmistolaisia ei hyväksytty. Lokakuun puolivälissä palveluksessa oli jo 200 miestä. Punakaarti hajotti Järjestyslipuston ja Kaivohuoneen poliisikoulun marraskuun yleislakon aikana. Miehistö siirtyi Pohjanmaalle ja muodostaen Suomen Tasavallan Vartioston, eli asevoimien jalkaväkiyksikön.

Yleislakon alla Helsingin järjestyskaartin 16 ensimmäistä komppaniaa muodostivat ensimmäisen rykmentin. Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlanderin komppaniasta tuli I-rykmentin I-pataljoonan I-komppania, johon kuului vain konepajan miehiä, mukaan lukien isoeno-Anton. Työväen järjestyskaartin yleisiin tehtäviin määriteltiin järjestyksen ylläpito, työväen miliisi liittyy järjestyskaartiin.

Syksyllä jouduimme pidättämään suojeluskuntalaisia, kun he rupesivat esiintymään vormupuvuissa. Eräänkin kerran Maalaistentalolta Simonkadulta tuotiin niitä 20 kappaletta ensimmäiseen piiriin. Usean kerran tavallisesti yön aikana tehtiin ilmoituksia, että siellä niitä pitäisi olla, mutta eihän niitä aina tavattu.

Mommilan mellakasta puhuttiin paljon. Huhuttiin, että venäläisiä sotilaita ammuttiin jostain väijyksistä tai että joku suutari Hikiältä oli ampunut Kordelinin. Pian Mommilan mellakan jälkeen alkoi yleislakko. Mieliala oli silloin kovin kiihtynyt kaikkialla.

Toukokuussa Kaisaniemen kokouksessa mukana olleet vanhat veteraanit ja muutama muu kapinahenkinen, johtajanaan maalari Salminen, julistautui punakaartiksi, erotukseksi meistä järjestyskaartilaisista. Tämä punakaarti hajotti Kaivopuistossa toimineen poliisikoulun ja valtasi sen omaksi majapaikakseen. Komppanian päällikkönä siellä oli ainakin muuan Leader Särkkä, pidetty mies, palvellut Venäjän väessä. Sieltä lähti joukko vanhoja sotamiehiä neljäntenä lakkopäivänä hajottamaan Saksanniemen ratsupoliisikoulua Porvoossa. Kaksi koululle jäänyttä keittiöhenkilökuntaan kuuluvaa surmattiin, kartano ryöstettiin ja hevoset varastettiin. Tiedän sen siitä, kun olin työväentalolla heidän palattuaan retkeltään. Kaikki olivat aivan umpihumalassa, rehentelivät ja sohivat kivääreillään. Niihin ei kukaan saanut koskea ja omistuksensa vakuudeksi jokainen kaiverrutti kivääriinsä oman nimensä. Vanhojen sotilaitten huhuttiin olevan vastuussa myös Malmilla lakon aikana tapahtuneista vankien vapauttamisesta ja murhista.

Jukka Rahja, joka opetti Kaivopuiston kaartille aseiden käsittelyä, kävi myöhemmin Pietarissa vaihtamassa Saksanniemestä anastettuja hevosia aseisiin.

Alarik Grönroos, Jyryn poikien voimistelujoukkueen vetäjä ja puolueväen tuttu kertoi, että Kaivopuiston joukko hermostutti puolueen johtoa pahanpäiväisesti, samoin väkivallanteot.

– Matti Turkia on niin hermostunut Malmin murhista, että sadattelee ja noituu kuin lappalainen. Porvarit soittelevat hänelle hakemaan kaartilaiset pois Kaivohuoneelta. Turkia lähetti Eero Haapalaisen sinne taivuttelemaan heitä lähtemään ja Eero pyysi minua matkaan. Ensin menimme kuitenkin syömään Matruusiklubille, sinne Hotelli Apollon pohjakerrokseen. Paikalle saapui myös Saska Vastén, joka puolestaan kutsui mukaan venäläisen tuttavansa, jonkun sotilashenkilön työ- ja sotamiesneuvostosta. Nelistään menimme Kaivohuoneelle, missä erityisesti Eero piti niin vakuuttavan puheen, että miehet suostuivat lähtemään, Grönroos kertoi.

Haapalaisen suostutteluyritykset eivät kuitenkaan tehonneet niin, että punakaarti olisi todella lähtenyt pois Kaivohuoneelta niin kuin lupasi. Punakaartin miehet olivat voimansa tunnossa ja uhkasivat erottaa päällikkönsä, jos heidän päätöksensä eivät kaartilaisia miellytä. Tarvittiin vielä kaksi lähetystöä ja paljon puhetta, ennen kuin joukko saatiin lopullisesti lähtemään. Viimeiseen lähetystöön kuuluivat Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Matti Turkia ja Joensuusta varta vasten tullut August Wesley. He puhuivat vuorotellen puhujanlavana toimivalla pöydällä seisten. Mies toisensa jälkeen sai astua alas ivahuutojen säestyksellä.

– Lahtarien maalitauluksiko meitä olette lähettämässä. – Joko herroja pelottaa? Menkää kotiinne ja lähettäkää vaimonne tilalle!

Vasta Wesleyn lupaus, että ei mene kahtakaan kuukautta kun punakaarti saa näyttää, mihin se oikein kelpaa, upposi miehiin. Yksissä tuumin miehet päättivät, että seuraavana päivänä pidetään majan muutto ja aseet viedään työväentalon varastoon odottamaan parempia aikoja. Ja nehän olivat tulossa ihan pian.

Työväentalolle miehet tulivat marssijärjestyksessä, kiväärit olalla. Kuularuisku kulki muodostelman keskellä hevosten vetämillä vankkureilla.

Suurlakon lopettamisesta riideltiin hirveästi. Joskus lakon viimeisinä päivinä oli Helsingin työväenyhdistyksen juhlasalissa kokous, jossa eräskin puhuja totesi, että lopetetaan lakko, mutta vallankumous jatkukoon. Ja sai valtavat aplodit.

***
Artikkelikuvassa Kauppatori toriajan jälkeen. Kaupungin puhtaanapitotyöväen lakon aikana. Kuvaaja: Timiriasew Ivan 1917. Helsingin kaupunginmuseo. Pääasialliset lähteet: Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. 1. Punainen terrori. Tammi 1966; TMT 171:2780-2881, 171:2794 ja 152:2383 TA; SKS/1918/sidos 43; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, marraskuu 1917; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.