Merilinnoituksen patterityöt

Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.

Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.

Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.

Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.

Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.

Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.

Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.

– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.

Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.

– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.

Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.

Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.

Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.

Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.

Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.

Sotatarviketilaukset työllistivät

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua ja Suomen jouduttua sotatilaan vienti länteen väheni aluksi rajusti ja raaka-aineiden saanti vaikeutui. Taloudellinen epävarmuus tuntui kaikkialla. Pankkeihin jonotettiin nostamaan käteistä ja elintarvikkeita hamstrattiin, mikä johti hintojen nopeaan nousuun. Elokuun puolivälissä 1914 jouduttiin Helsingissä julkaisemaan ensimmäiset elintarvikkeiden rajahinnat. Pian sota kuitenkin nosti talouden nousuun. Venäjän armeija tarvitsi valtavat määrät kaikenlaisia tarvikkeita kengistä univormuihin ja kranaateista sairaalatarvikkeisiin. Pietariin mahdollisesti Suomen puolelta suuntautuvaa hyökkäystä torjumaan aloitettiin valtavat linnoitustyöt, jotka työllistivät kaikkiaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, etupäässä nuoria miehiä. Metalli- ja konepajateollisuus kukoisti sotatarviketilausten ansiosta. Esimerkiksi vuonna 1913 Kone- ja Siltarakennus Oy työllisti 700 työläistä ja vuonna 1916 jo yli 3000.

Anton Vilén muutti Helsinkiin työnhakua ajatellen otolliseen aikaan.

Kone ja Silta oli iso metalliteollisuusyritys, joka valmisti konepajatuotteita laidasta laitaan, separaattoreista siltoihin ja höyrykattiloista laivoihin. Laaja tehdasalue sijaitsi Sörnäisten rantatien molemmin puolin. Sodan vuoksi yhtiö sai huomattavia sotatarviketilauksia Venäjän armeijalta ja laivastolta ja miehiä palkattiin lisää töihin.

Olin töissä levyseppäosastolla. Työpäivän pituus oli kymmenen tuntia ja tuntipalkkaa sain alkuun 30 penniä tunnilta ja loppuaikoina 37 penniä tunnilta. Apumiesten tuntipalkka oli 25 penniä.

Minä tapasin käydä saunassa Valliininkadulla sijaitsevan Työväen Asunto-osakeyhtiö Kalevan yleisessä saunassa. Yhtiön osakkaina oli enimmäkseen rautatieläisiä. Kalevan saunojen hoito oli osakkaille rankka, vaikkakin tuottoisa, sivutyö. Piti hankkia puita, hiiliä ja vihtoja, sahata puita ja lämmitellä vesikattiloita. Emännät hoitivat vuorotellen kassaa.

– Sota-aika on ollut meille varsin hyvää aikaa, kehui Oskari, yksi osakkaista.

– Rakennusvelat pienenivät heti, kun tsaarin sotilaat alkoivat käyttää saunaa. Aamupäivisin tulee miehiä määräajoin ja sotalaitos maksaa kylvyt.

Kun miehet kuulivat, että olin Kone- ja Siltarakennuksessa töissä, alkoi härnäys.

– Siltatehtaalla kuuluu olevan suuret sotatarviketyötilaukset. Kranaattia tarvitaan rintamalle ja pikakoulutuksella tehdään ukosta kuin ukosta sorvareita. Työn tulos on kuulemma sen mukaista.

Rautatieläiset olivat olevinaan muita parempia ammattimiehiä. Jokaisen kalliolaisen pikkupojan unelma päästä rautateille töihin. Veturinkuljettajan tai konduktöörin juttuja matkoista kuunneltiin ihaillen. Minä en antanut härnäyksen haitata.

Siltatehtaalla ollessani kuulin, että patteritöistä maksetaan 5 markkaa päivässä palkkaa. Meitä lähti sieltä 10 poikaa Katajasaareen vuoden 1915 syyspuolella, kun patterityömaille alettiin ihan houkutella riskejä nuoria miehiä töihin. Kuljimme kaupungilla kortteerissa. Kyllä siellä oli majoitusparakki, mutta ei siellä viitsinyt yöpyä kun siellä oli paljon torakoita ja pienempiä syöpäläisiä. Parakeissa asustivat venäläiset ja sellaiset kulkijat, joilla ei ollut asuntoa.

Kuljimme saareen aluksilla, jotka liikennöivät päivittäin mantereen ja ulkosaarten välillä. Pelasimme ruumassa korttia sillä aikaa, kun odotimme, että laiva tulee oman työmaan laituriin. Linnoitustöitä oli käynnissä kaikilla ulkosaarilla, mutta meitä oli varoitettu, että linnoituspaikat ovat sotasalaisuuksia ja töistä on parempi olla puhumatta miesten kesken. Kyllä se meilläkin tiedossa oli, että patteritöitä tehtiin myös mantereen puolella Helsingin ympäristössä, mutta arvelimme, että parempi oli olla kyselemättä.

*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; TMT 190:3127 TA; Nyström Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva, Helsinki. Kuvassa yksi Kone ja Siltarakennus Oy:n tehdassaleista 1910-luvulla. Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.