Painikilpailut päihittivät raittiusjuhlan

Kieltolain hyväksymisen johdosta järjestettiin Helsingissä sunnuntaina 3.6.1917 suurenmoisia kansanjuhlia. Tosin kansa juhli kahtaalla. Työväestö juhli Raittiusyhdistys Koiton järjestämissä juhlissa Hakasalmen puistossa ja porvaristo Helsingin Raittiusyhdistysten yhteistoimikunnan toimeenpanevassa juhlassa Kaivopuistossa. Molempien juhlien ohjelmassa oli puheita, runonlausuntaa, soittoa ja laulua. Myös saman päivän jumalanpalveluksissa otettiin kantaa kieltolain puolesta. Työväestöä kuitenkin taisivat raittiusjuhlaa enemmän kiinnostaa samaan aikaan Kyläsaaressa Hermannin työväenyhdistyksen järjestämä urheilujuhla, jonka vetonaulana oli painikilpailu.

Keväällä ja kesällä 1917 Helsingin kadut täyttyivät erilaisista joukkotapahtumista. Pääkaupungin katutilasta tuli suuriruhtinaskunnan keskeinen poliittinen näyttämö, oman aikansa sosiaalinen media, kuten Samu Nyström on väitöstutkimukseensa pohjaavassa kirjassaan ”Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet.” todennut. ”Kaduilla, toreilla ja kentillä eri ryhmittymillä oli mahdollisuus hakea yhteistä kantaansa, välittää omaa sanomaansa muille tai tarvittaessa osoittaa muille ryhmänsä voimakkuutta.”

Toinen paikka välittää viestiä omalle kannattajakunnalleen oli tietenkin sanomalehti. Helsingin lehdistä Työmies ja Uusi Suometar keskittyivät arvostelemaan toistensa sanomisia, Helsingin Sanomat pysytteli hieman etäämmällä sanan säilän sivalluksista, joskin maatyöväen lakkoillessa senkin mitta alkoi täyttyä. Maatyöväestön kahdeksan tunnin työaikavaatimus oli kuin punainen vaate omistavalle luokalle. Lehdet täyttyivät kuvauksista kuinka maatyöväen lakoissa pelloilta oli kannettu työnhaluisia pois, maidon tuonti meijeriin estettiin ja maidon annettiin pilaantua. Isäntiä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Ylioppilailta oli lakit revitty päästä ja lyyrat revitty pois sekä kolhittu heitä aitaa vastaan. Mikäli edes osa näistä tapahtumista piti paikkaansa, jäi niistä mahtava kostonhimo muhimaan seuraavan vuoden kevättä varten. Työmiehessä sen sijaan maalailtiin kuinka maatalouskapitalistien luokkajärjestö oli pitänyt perustavan kokouksen ja julistanut 8-tuntisen työpäivän mahdottomaksi. ”Annetaan nälän opettaa.” Työmies ei myöskään pitänyt maatyöväestön vaatimuksia kohtuuttomina, mutta isännät ”vastustavat niitä periaatteesta”.

Maatyöväen lakot aiheuttivat niin paljon pahaa verta, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi julkisesti kehotti työväkeä tyyneen ja arvokkaaseen menettelytapaan, eikä sallimaan väkivaltaisuuksia ja omavaltaisuuksia. Toisaalta hän vetosi myös työnantajiin ja heidän vastuuseensa sopia asioista ja parantaa työläisten asemaa. Siinä missä Helsingin Sanomat julkaisi Tokoin puheen sellaisenaan ilman kommentteja, tarttui Uusi Suometar kärkkäästi kiinni puheen sisältöön ja arvosteli kovin sanoin hallituksen esimiehen esiintymistä oman puolueensa edustajana vaikka hänen pitäisi olla puolueiden yläpuolella. Kirjoittajan mielestä oli vieläkin pahempaa että Toikoin julistus oli tehty luokkahengessä ja julistuksesta saattoi selvästi rivien välistä lukea tuki laittomuuksille. Tokoin olisi pitänyt ”suoraan ja selvästi sanoa, että kaikkien ehdoton velvollisuus, olkoot työmiehiä tai isäntiä, köyhiä tai rikkaita, alhaista tai ylhäistä, on alistua laillisesti voimassa olevaan järjestykseen, pitää koskemattomana toisen henkilön omaisuutta, ajaa vaatimuksiaan ainoastaan laissa sallituilla keinoilla jolloin väkivaltaan turvautumiseen ei missään nimessä voida sallia.” Loppusanoilla sovinnosta julistus kääntyy Uuden Suomettaren mielestä itseään vastaan.

Työmies ei kommentoi Tokoin puhetta millään lailla eikä edes julkaissut sen sisältöä!

Eripuraa aiheuttivat myös kunnallislait ja ylimmän vallan käyttö. Eduskunnalle tuotiin toukokuun lopussa hyväksyttäväksi esitys uusiksi kunnallislaeiksi, jotka vaikuttivat suorastaan pöyristyttäviltä sosialisteja vieroksuvassa kansanosassa. ”Ei voi olla niin, että kaikki vaivaiset, vähäjärkiset ja kunnan elätitkin saisivat äänestää kunnallisvaaleissa, vieläpä niin nuorena kuin 20-vuotiaana”. Sosialistijohtoinen senaatti olisi myös halunnut sosialistijohtoisesta eduskunnasta ylimmän päättävän elimen, mutta tämä ei muille käynyt. Ei niin kauan, kuin sosialistit olivat enemmistönä.

Oireellisia vallattoman kevään hullunmyllylle olivat tolstoilaisten Arvid Järnefeltin ja Jean Boldtin kiihottavat saarnat ja kirkonvaltaukset. Heidän toimintansa tuomitsivat sentään sekä oikeisto että vasemmisto, joskin eri perustein. Oikeisto paheksui jumalanpilkkana pitämäänsä toimintaa ja kirkkojen käyttöä kiihotuksen välikappaleena. Vasemmiston mielestä papiston vanhanaikaisen komentovallan aika olikin jo järkkyä. Mutta järjestäytyneen työväen olisi silti syytä pysytellä erillään moisista tolstoilaisen haaveellisen anarkismin kannattajista. ”Tolstoilaisia yhteiskunnallisia haaveiluja on sosialidemokraattien keskuudessa pidetty aina taantumuksellisina.” Työväen valistustarkoituksiin ei pidä kahakoinnilla kirkon huoneita valloittaa. Järjestäytyneen työväen on käytettävä vapaahetkensä hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Oli sentään yksi asia, joka vielä yhdisti kansaa ja se oli urheilu. Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri 30.5. muodostui suureksi tapahtumaksi, jossa oli mukana kannustajia niin oikealta kuin vasemmalta. Isoeno Antonin oli luultavasti mukana kannustamassa Jyryn joukkueen juoksijoita. Aikaisempina vuosina kisan oli voittanut HKV eli Helsingin Kisa Veikot, mutta nyt Helsingin IFK (Idrottsföreningen Kamraterna) uhkui tarmoa ja selätti entisen mestarin.

”Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri suoritettiin mitä kauneimman sään vallitessa. Lähtö starttasi kello seitsemän illalla Kaivopuiston Isolta Lehtokujalta. Kaikki joukkueet paitsi Jyryn 3:s ottivat osaa. Joukkueita oli yhteensä 17 ja jokaisessa parikymmentä juoksijaa. Ensimmäinen vaihto tapahtui Vuorimiehenkadun ja Saunakadun kulmassa, jossa HKV oli vielä johdossa. Seuraavassa vaihdossa Eteläisen Makasiininkadun ja Läntisen Rantakadun kulmauksessa joukkueet olivat jo aika tasan kunnes kolmannessa vaihdossa Päävahdintorilla IFK:n nuori Henriksson oli vetänyt kaulaa jäljessä tuleviin ja siitä lähtien pysyivät punapaitaiset johdossa. Liisankadulla jo uhkasi HKV mennä johtoon, mutta jäi mäessä jälkeen. Taistelu oli vielä tasaväkinen Eläintarhan alkuun saakka, missä minä seisoin Jyryn ykkösjoukkuetta kannustamassa. Mutta kohahdus kävi yleisön joukossa kun HKV:n edustaja kaatui ja hävisi toistakymmentä metriä. Välimatka suureni vielä suurenemistaan seuraavien etappien aikana. Voittajajoukkue IFK kuittasi voittoajakseen 28 minuuttia ja 44,6 sekuntia, melkein minuutin ennen hävinnyttä HKV:n joukkuetta. Kolmanneksi tuli Kiistan ykkösjoukkue ja vasta neljänneksi Jyryn ykkösjoukkue ajalla 30 minuuttia ja 26,2 sekuntia.

Olin päättänyt minäkin osallistua itse urheilukilpailuun, enkä vain kannustaa taustalla. Raittiusyhdistys Koitto mainosti Työmiehessä suurta kieltolain hyväksymisen kunniaksi järjestettävää kansanjuhlaa Hakasalmen puistossa sunnuntaina. Samaisessa Hakasalmen puistossa olin minäkin ollut viikkoa aikaisemmin ensimmäisenä helluntaipäivänä kuuntelemassa Aleksandra Kollontaita Helsingin metallityöntekijäin ammattiosaston järjestämässä suuressa kansanjuhlassa. Me olimme enon perheen kanssa kuitenkin päättäneet raittiusjuhlan sijaan mennä Kyläsaareen Hermannin työväenyhdistyksen järjestämiin toisiin Uudenmaan työväenjärjestöjen välisiin urheilujuhliin, jossa pääosaa näytteli painikilpailu. Minäkin olin ilmoittautunut painikilpailuun vaikka tiesin mahdollisuuteni voittoon olemattomiksi. Kilpailemassa oli nimittäin painin parhaimpia kykyjä kuten Thure Ahlberg, Pekka Pirskanen ja Sulo Kokko, kaikki jyryläisiä tietenkin. Mutta kilpailua ei näissä kisoissa käytykään joukkueittain vaan ammattiosastoittain.

Juhlat alkoivat yhdeltä iltapäivällä, mutta minun piti olla jo kello 11 Jyryn salilla punnitsemista varten. Sen verran kireä elintarviketilanne oli vaikuttanut painooni, että menin aikaisempaa painoluokkaani alempaan eli alle 67,5 kiloisten sarjaan.

Kyläsaaressa oli väkeä mustanaan, ainakin puolisen tuhatta henkeä. Painikilpailut selvästi kiinnostivat yleisöä eniten, vaikka suurella lavalla oli koko ajan tanssia Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnan tahtien siivittämänä ja saarelta löytyy myös hyvä ravintola. Kilpailuohjelmassa painittiin kuuluisan ammattipainijan Georg Lurichin lahjoittamasta kiertomaljasta. Jouduin luovuttamaan jo alkusarjoissa mutta ei se minua haitannut. Hävisin paremmilleni. Entisessä painoluokassani, alle 75 kiloisissa voittaja oli Jyryn Thure Ahlberg, joka paini täällä muurarien ammattiosaston joukkueessa. Muurarien ammattiosasto voittikin kahdeksalla pisteellä palkintomaljan ja sai sen haltuunsa seuraavaksi vuodeksi. Porvoon työväenyhdistys oli toinen puolta pienemmällä pistemäärällä.

Painikilpailun lisäksi järjestettiin köydenvetokilpailu jossa palkintona oli Hermannin työväenyhdistyksen kiertopokaali. Köydenvetokilpailuun otti osaa vain kaksi joukkuetta, joista Helsingin työväenyhdistyksen varastotyöntekijäin ammattiosasto 16 voitti ylivoimaisesti Arabian ammattiosaston joukkueen ja sai toiseksi vuodeksi haltuunsa Hermannin työväenyhdistyksen kiertävän pokaalin.

Yleisiä kilpailuja joihin ei tarvinnut etukäteen ilmoittautua, olivat ampumakilpailu, nuolenheitto, renkaanheitto ja onnenpyörä. Pikkupojille ja tytöille oli omia sekalaisia kilpailuja joihin serkkutytöt ottivat innolla osaa. Minä en lasten kilpailuista juuri välittänyt kun tanssit kiinnostivat enemmän.”

***
Pääasialliset lähteet: Samu Nyström (2013). Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 24.5.-4.6.1917. Artikkelikuva: Työmies 31.5.1917. Ilmoitus Työmies 1.6.1917.

Punakaarti koolla Kaisaniemessä

Lauantaina 12 toukokuuta 1917 kello viisi iltapäivällä Kaisaniemen isolle kentälle kokoontui joukko vuonna 1906 hajotetun punakaartin veteraaneja sekä uteliaita sivustaseuraajia. Samaan aikaan Helsingin erinäiset suomalaiset järjestöt valmistautuivat järjestämään yliopiston juhlasalissa suuren kansalaisjuhlan Snellmanin päivän kunniaksi.

Työmiehessä oli edellisenä päivänä julkaistu ilmoitus, jossa kutsuttiin entisiä punakaartin järjestöjä ja jäseniä koolle Kaisaniemeen. Tavoitteena oli perustaa punakaarti uudelleen. Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta sanoutui asiasta irti ja kielsi järjestäytyneitä työläisiä liittymästä kaartiin.

Kokoukseen osallistui muutamia satoja vanhoja ”viaporilaisia”. Yksi kokouksen koollekutsujista lienee ollut Viaporin kapinaan 1906 osallistunut ja Suomen vanhan sotaväen tarkkampujapataljoonassa asevelvollisuutensa suorittanut Oskari Rantala. Rantala sai osallisuudestaan kapinaan viiden vuoden kuritushuonerangaistuksen, jonka hän kärsi Turun Kakolassa. Vankilasta vapauduttuaan hän toimi eri tehtävissä Helsingin työväenjärjestöissä.

Muita hankkeen aktiivisia tukijoita olivat varmasti pietarinsuomalaiset bolševikit, veljekset Adolf Taimi ja Aleksanteri Vastén sekä Jukka Rahja. Bolševikkipuolue oli pian maaliskuun vallankumouksen jälkeen lähettänyt Taimen ja Vasténin Helsinkiin lietsomaan vallankumouksellista mielialaa Suomessa.

Kaisaniemen kokouksen seurauksena syntyi ”viaporilaisten” vallankumouksellinen punakaarti, joka kuitenkin toimi epävirallisesti ja osittain maan alla aina marraskuuhun 1917 yleislakkoon saakka, jolloin se valtasi Helsingin Kaivohuoneen.

Samaan aikaan kun Kaisaniemessä kokoustanut joukko alkoi hajaantua, kajahtivat ylioppilastalolla Helsingin kaupunginorkesterin soittamana Sibeliuksen Finlandian ensitahdit. Finlandiaa seurasi Selma Anttilan tervehdyspuhe, pianonsoittoa, yksinlaulua, Artturi H. Virkkusen juhlapuhe, viulunsoittoa, lausuntoa ja orkesterinumero. Snellmanin päivän juhla päättyi yhteisellä Maamme-laululla.

Vuoden 1918 sodan siemenet kylvettiin vuonna 1917 ja jo toukokuussa ne olivat alkaneet voimakkaasti itää. Porvariston ja sosialistien näkemyserot lähes asiasta kuin asiasta alkoivat olla yhä kauempana toisistaan. Maataloustyöväen lakkoilu 8-tunnin työpäivän vaatimuksen tueksi herätti valtavasti vihaa. Pidettiin pöyristyttävänä piittaamattomuutena sosialistien taholta yllyttää maatyöväestöä vaatimaan 8-tuntista työpäivää ja tekemään lakkoja juuri peltotöiden alla. Kompromissi 10 tunnin työajasta olisi pitänyt riittää. Porvaristo piti sosialismin aatetta vieraana ja suorastaan kansakuntaa rappeuttavana haikaillen yhtenäistä kansakuntaa ja yhtenäistä suomalaista kansallisuudentunnetta. Lakot, mielenosoitukset ja vanhan järjestelmän virkamiesten ja santarmiurkkijoiden erottamiset näyttäytyivät suoranaisena anarkiana.

Isoeno-Anton oli muistelmiensa mukaan paikalla, kun punakaarti perustettiin Kaisaniemessä.

Toukokuussa Työmiehessä oli ilmoitus punakaartin kokouksesta Kaisaniemen kentällä. Sain muutaman järjestysmiehen kanssa kehotuksen mennä paikalle järjestystä valvomaan.

– Tuolla on Viaporin kapinan aikaisia radanrikkojia, kuiskutti Lauri Lehtonen, yksi Fredriksbergin konepajan järjestysmiehistä.

Kaisaniemeen oli kutsuttu nimenomaan niitä vuoden 1906 vanhoja punakaartilaisia, jotka halusivat perustaa kaartin uudelleen.

Lehtonen itse kuului maaliskuun miehiin eli niihin, jotka olivat ottaneet jäsenkirjan vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen. Jäsenkirjoja oli käynyt kaupaksi kiihtyvään tahtiin ja vanhat ammattiyhdistysmiehet jo toppuuttelivat, että pitääkö sitä joka sällille jäsenkirjaa tyrkyttää.

– Haluavat vain olla mukana siellä missä tapahtuu, mutta eivät tiedä sosialismin teorioista yhtään mitään.

Jukka Rahjalla olivat hallussa ainakin vallankumouksen teoriat. Rahja piti kentällä hyvin kiihottavan puheen ja yllytti sotaan porvareita vastaan. Paikalla oli paljon vanhoja sotamiehiä, jotka nyökkäilivät pontevasti Rahjan puheen tahdissa.

Lehtosella oli mukanaan leike Uudesta Suomettaresta mitä hän tyrkytti luettavakseni.

– Katso nyt tätäkin. Nimimerkki ”Sanomalehtitoukka” irvailee eiliselle Työmiehelle. ”Kaikista katalinta peliä on se, että porvarilliset lehdet, vaikkakin peitetyin sanoin, yllyttävät maanomistajia jättämään peltonsa kylvämättä”, tässä sanotaan. Ja suluissa kahden huutomerkin jälkeen sanotaan ”Missähän kunnossa mahtaa olla ”Työmiehen” kirjoittajan nimimerkki H. hermosto?”!

Totesimme kuitenkin, että eivätpä ne mielipiteet näitä sanomalehtitoukkia kohtaan olleet kovin suopeat Työmiehessäkään. Tänäänkin oli nimimerkki Lent. pakinoinut otsikolla Ikävä aika irvaillen, kuinka herrasväen kahvipöydässä päiviteltiin sosialisteja ja heidän vaarallisuuttaan. ”Mielenosoituskulkueet ne vasta ovatkin vaarallisia. Kun roskaväki joukolla kokoontuu ja alkaa marssia pitkin katuja voi tapahtua mitä vain.” Herrasväki päivitteli, miten työväestöllä on varaa ostaa nakkimakkaroita tai pitsiä. ”Kaikkiin turhuuksiin he tarvitsevat enemmän rahaa ja sivistyneistö saa tämän kaiken maksaa.” Kahdeksan tunnin työpäivän tultua puheeksi seurue puisti joukolla päätään. Mitä työläiset tekevät vapaalla ajalla – syntiä, syntiä vain. ”Mutta kyllä vielä aika muuttuu. Kaikki pyörii, kaikki pyörii. Nyt ne ovat päällä ne raakalaiset, mutta sittenkun ne taas joutuvat alle…sitten on meidän vuoro. Sitten…!”

– Niin, mitä sitten, naureskelimme, emmekä uskoneet ”sitten” koskaan koittavan.

Kun kokous hajaantui, mietimme Lehtosen kanssa minne menisimme illaksi. Tanssiaisia oli ympäri kaupunkia. Päädyimme valitsemaan kahden väliltä. Työväentalon A-salissa järjesti hattutyöntekijäin ammattiosasto lakkolaisten hyväksi hauskat tanssi-iltamat. Sirkuskatu 3:ssa olisi puolestaan Helsingin tiilenkantajain ammattiosaston tanssi-iltama, joka mainosti hyvää haitarin soittajaa ja sitä, että vaatteet järjestettäisiin näyttämölle huolellisesti. Vedimme pitkää tikkua ja illanviettopaikaksi valikoitui Sirkuskatu 3.

***
Lähteet: TMT 152:2383 ja 130:1975 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 11.-13.5.1917; Tuija Wetterstrand (2017): Punaisten panssarijuna 1918. Into Kustannus. Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917 – 18 ennen kansalaissotaa 1. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. lehtileike: Työmies 11.5.1917. Artikkelikuva: Pelastusarmeijan kokous Kaisaniemessä. 1910-luku. Kuva: Timiriasew Ivan / Helsingin kaupunginmuseo.