Painikilpailut päihittivät raittiusjuhlan

Kieltolain hyväksymisen johdosta järjestettiin Helsingissä sunnuntaina 3.6.1917 suurenmoisia kansanjuhlia. Tosin kansa juhli kahtaalla. Työväestö juhli Raittiusyhdistys Koiton järjestämissä juhlissa Hakasalmen puistossa ja porvaristo Helsingin Raittiusyhdistysten yhteistoimikunnan toimeenpanevassa juhlassa Kaivopuistossa. Molempien juhlien ohjelmassa oli puheita, runonlausuntaa, soittoa ja laulua. Myös saman päivän jumalanpalveluksissa otettiin kantaa kieltolain puolesta. Työväestöä kuitenkin taisivat raittiusjuhlaa enemmän kiinnostaa samaan aikaan Kyläsaaressa Hermannin työväenyhdistyksen järjestämä urheilujuhla, jonka vetonaulana oli painikilpailu.

Keväällä ja kesällä 1917 Helsingin kadut täyttyivät erilaisista joukkotapahtumista. Pääkaupungin katutilasta tuli suuriruhtinaskunnan keskeinen poliittinen näyttämö, oman aikansa sosiaalinen media, kuten Samu Nyström on väitöstutkimukseensa pohjaavassa kirjassaan ”Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet.” todennut. ”Kaduilla, toreilla ja kentillä eri ryhmittymillä oli mahdollisuus hakea yhteistä kantaansa, välittää omaa sanomaansa muille tai tarvittaessa osoittaa muille ryhmänsä voimakkuutta.”

Toinen paikka välittää viestiä omalle kannattajakunnalleen oli tietenkin sanomalehti. Helsingin lehdistä Työmies ja Uusi Suometar keskittyivät arvostelemaan toistensa sanomisia, Helsingin Sanomat pysytteli hieman etäämmällä sanan säilän sivalluksista, joskin maatyöväen lakkoillessa senkin mitta alkoi täyttyä. Maatyöväestön kahdeksan tunnin työaikavaatimus oli kuin punainen vaate omistavalle luokalle. Lehdet täyttyivät kuvauksista kuinka maatyöväen lakoissa pelloilta oli kannettu työnhaluisia pois, maidon tuonti meijeriin estettiin ja maidon annettiin pilaantua. Isäntiä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Ylioppilailta oli lakit revitty päästä ja lyyrat revitty pois sekä kolhittu heitä aitaa vastaan. Mikäli edes osa näistä tapahtumista piti paikkaansa, jäi niistä mahtava kostonhimo muhimaan seuraavan vuoden kevättä varten. Työmiehessä sen sijaan maalailtiin kuinka maatalouskapitalistien luokkajärjestö oli pitänyt perustavan kokouksen ja julistanut 8-tuntisen työpäivän mahdottomaksi. ”Annetaan nälän opettaa.” Työmies ei myöskään pitänyt maatyöväestön vaatimuksia kohtuuttomina, mutta isännät ”vastustavat niitä periaatteesta”.

Maatyöväen lakot aiheuttivat niin paljon pahaa verta, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi julkisesti kehotti työväkeä tyyneen ja arvokkaaseen menettelytapaan, eikä sallimaan väkivaltaisuuksia ja omavaltaisuuksia. Toisaalta hän vetosi myös työnantajiin ja heidän vastuuseensa sopia asioista ja parantaa työläisten asemaa. Siinä missä Helsingin Sanomat julkaisi Tokoin puheen sellaisenaan ilman kommentteja, tarttui Uusi Suometar kärkkäästi kiinni puheen sisältöön ja arvosteli kovin sanoin hallituksen esimiehen esiintymistä oman puolueensa edustajana vaikka hänen pitäisi olla puolueiden yläpuolella. Kirjoittajan mielestä oli vieläkin pahempaa että Toikoin julistus oli tehty luokkahengessä ja julistuksesta saattoi selvästi rivien välistä lukea tuki laittomuuksille. Tokoin olisi pitänyt ”suoraan ja selvästi sanoa, että kaikkien ehdoton velvollisuus, olkoot työmiehiä tai isäntiä, köyhiä tai rikkaita, alhaista tai ylhäistä, on alistua laillisesti voimassa olevaan järjestykseen, pitää koskemattomana toisen henkilön omaisuutta, ajaa vaatimuksiaan ainoastaan laissa sallituilla keinoilla jolloin väkivaltaan turvautumiseen ei missään nimessä voida sallia.” Loppusanoilla sovinnosta julistus kääntyy Uuden Suomettaren mielestä itseään vastaan.

Työmies ei kommentoi Tokoin puhetta millään lailla eikä edes julkaissut sen sisältöä!

Eripuraa aiheuttivat myös kunnallislait ja ylimmän vallan käyttö. Eduskunnalle tuotiin toukokuun lopussa hyväksyttäväksi esitys uusiksi kunnallislaeiksi, jotka vaikuttivat suorastaan pöyristyttäviltä sosialisteja vieroksuvassa kansanosassa. ”Ei voi olla niin, että kaikki vaivaiset, vähäjärkiset ja kunnan elätitkin saisivat äänestää kunnallisvaaleissa, vieläpä niin nuorena kuin 20-vuotiaana”. Sosialistijohtoinen senaatti olisi myös halunnut sosialistijohtoisesta eduskunnasta ylimmän päättävän elimen, mutta tämä ei muille käynyt. Ei niin kauan, kuin sosialistit olivat enemmistönä.

Oireellisia vallattoman kevään hullunmyllylle olivat tolstoilaisten Arvid Järnefeltin ja Jean Boldtin kiihottavat saarnat ja kirkonvaltaukset. Heidän toimintansa tuomitsivat sentään sekä oikeisto että vasemmisto, joskin eri perustein. Oikeisto paheksui jumalanpilkkana pitämäänsä toimintaa ja kirkkojen käyttöä kiihotuksen välikappaleena. Vasemmiston mielestä papiston vanhanaikaisen komentovallan aika olikin jo järkkyä. Mutta järjestäytyneen työväen olisi silti syytä pysytellä erillään moisista tolstoilaisen haaveellisen anarkismin kannattajista. ”Tolstoilaisia yhteiskunnallisia haaveiluja on sosialidemokraattien keskuudessa pidetty aina taantumuksellisina.” Työväen valistustarkoituksiin ei pidä kahakoinnilla kirkon huoneita valloittaa. Järjestäytyneen työväen on käytettävä vapaahetkensä hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Oli sentään yksi asia, joka vielä yhdisti kansaa ja se oli urheilu. Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri 30.5. muodostui suureksi tapahtumaksi, jossa oli mukana kannustajia niin oikealta kuin vasemmalta. Isoeno Antonin oli luultavasti mukana kannustamassa Jyryn joukkueen juoksijoita. Aikaisempina vuosina kisan oli voittanut HKV eli Helsingin Kisa Veikot, mutta nyt Helsingin IFK (Idrottsföreningen Kamraterna) uhkui tarmoa ja selätti entisen mestarin.

”Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri suoritettiin mitä kauneimman sään vallitessa. Lähtö starttasi kello seitsemän illalla Kaivopuiston Isolta Lehtokujalta. Kaikki joukkueet paitsi Jyryn 3:s ottivat osaa. Joukkueita oli yhteensä 17 ja jokaisessa parikymmentä juoksijaa. Ensimmäinen vaihto tapahtui Vuorimiehenkadun ja Saunakadun kulmassa, jossa HKV oli vielä johdossa. Seuraavassa vaihdossa Eteläisen Makasiininkadun ja Läntisen Rantakadun kulmauksessa joukkueet olivat jo aika tasan kunnes kolmannessa vaihdossa Päävahdintorilla IFK:n nuori Henriksson oli vetänyt kaulaa jäljessä tuleviin ja siitä lähtien pysyivät punapaitaiset johdossa. Liisankadulla jo uhkasi HKV mennä johtoon, mutta jäi mäessä jälkeen. Taistelu oli vielä tasaväkinen Eläintarhan alkuun saakka, missä minä seisoin Jyryn ykkösjoukkuetta kannustamassa. Mutta kohahdus kävi yleisön joukossa kun HKV:n edustaja kaatui ja hävisi toistakymmentä metriä. Välimatka suureni vielä suurenemistaan seuraavien etappien aikana. Voittajajoukkue IFK kuittasi voittoajakseen 28 minuuttia ja 44,6 sekuntia, melkein minuutin ennen hävinnyttä HKV:n joukkuetta. Kolmanneksi tuli Kiistan ykkösjoukkue ja vasta neljänneksi Jyryn ykkösjoukkue ajalla 30 minuuttia ja 26,2 sekuntia.

Olin päättänyt minäkin osallistua itse urheilukilpailuun, enkä vain kannustaa taustalla. Raittiusyhdistys Koitto mainosti Työmiehessä suurta kieltolain hyväksymisen kunniaksi järjestettävää kansanjuhlaa Hakasalmen puistossa sunnuntaina. Samaisessa Hakasalmen puistossa olin minäkin ollut viikkoa aikaisemmin ensimmäisenä helluntaipäivänä kuuntelemassa Aleksandra Kollontaita Helsingin metallityöntekijäin ammattiosaston järjestämässä suuressa kansanjuhlassa. Me olimme enon perheen kanssa kuitenkin päättäneet raittiusjuhlan sijaan mennä Kyläsaareen Hermannin työväenyhdistyksen järjestämiin toisiin Uudenmaan työväenjärjestöjen välisiin urheilujuhliin, jossa pääosaa näytteli painikilpailu. Minäkin olin ilmoittautunut painikilpailuun vaikka tiesin mahdollisuuteni voittoon olemattomiksi. Kilpailemassa oli nimittäin painin parhaimpia kykyjä kuten Thure Ahlberg, Pekka Pirskanen ja Sulo Kokko, kaikki jyryläisiä tietenkin. Mutta kilpailua ei näissä kisoissa käytykään joukkueittain vaan ammattiosastoittain.

Juhlat alkoivat yhdeltä iltapäivällä, mutta minun piti olla jo kello 11 Jyryn salilla punnitsemista varten. Sen verran kireä elintarviketilanne oli vaikuttanut painooni, että menin aikaisempaa painoluokkaani alempaan eli alle 67,5 kiloisten sarjaan.

Kyläsaaressa oli väkeä mustanaan, ainakin puolisen tuhatta henkeä. Painikilpailut selvästi kiinnostivat yleisöä eniten, vaikka suurella lavalla oli koko ajan tanssia Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnan tahtien siivittämänä ja saarelta löytyy myös hyvä ravintola. Kilpailuohjelmassa painittiin kuuluisan ammattipainijan Georg Lurichin lahjoittamasta kiertomaljasta. Jouduin luovuttamaan jo alkusarjoissa mutta ei se minua haitannut. Hävisin paremmilleni. Entisessä painoluokassani, alle 75 kiloisissa voittaja oli Jyryn Thure Ahlberg, joka paini täällä muurarien ammattiosaston joukkueessa. Muurarien ammattiosasto voittikin kahdeksalla pisteellä palkintomaljan ja sai sen haltuunsa seuraavaksi vuodeksi. Porvoon työväenyhdistys oli toinen puolta pienemmällä pistemäärällä.

Painikilpailun lisäksi järjestettiin köydenvetokilpailu jossa palkintona oli Hermannin työväenyhdistyksen kiertopokaali. Köydenvetokilpailuun otti osaa vain kaksi joukkuetta, joista Helsingin työväenyhdistyksen varastotyöntekijäin ammattiosasto 16 voitti ylivoimaisesti Arabian ammattiosaston joukkueen ja sai toiseksi vuodeksi haltuunsa Hermannin työväenyhdistyksen kiertävän pokaalin.

Yleisiä kilpailuja joihin ei tarvinnut etukäteen ilmoittautua, olivat ampumakilpailu, nuolenheitto, renkaanheitto ja onnenpyörä. Pikkupojille ja tytöille oli omia sekalaisia kilpailuja joihin serkkutytöt ottivat innolla osaa. Minä en lasten kilpailuista juuri välittänyt kun tanssit kiinnostivat enemmän.”

***
Pääasialliset lähteet: Samu Nyström (2013). Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 24.5.-4.6.1917. Artikkelikuva: Työmies 31.5.1917. Ilmoitus Työmies 1.6.1917.

Viihteetön vappu 1917

Vapun alla 1917 Helsingissä ilmestyvät sanomalehdet täyttyivät ilmoituksista, joissa kerrottiin liikkeiden, konttoreiden ja ravintoloiden olevan suljettuina vappupäivänä. ”Suodaksemme henkilökunnallemme vapautta Vapunpäivänä, pidetään alempana luetellut Ravintolat koko päivän suljettuina”, todettiin eräässäkin ilmoituksessa ja suljettujen ravintoloiden pitkään luetteloon kuuluivat niin Kämp, König, Kappeli kuin Kaivohuone. Oli tulossa viihteetön vappu. Myös ilmoitukset liikkeiden ja konttoreiden siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään heti vapun jälkeen olivat yleisiä.

Sosialistien vaatimus kahdeksan tunnin työajasta näytti siis toteutuvan vapaaehtoisesti monilla aloilla, vaikka työaikalaki oli vasta valmisteilla. Sen sijaan ravintoloiden sulkeminen vappuna tuskin oli kenenkään etujen mukaista. Sitä ei ollut tapahtunut ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Tosin nurkan takana ravintoloita odotti toinen yllätys, josta siitäkin kyllä selviydyttiin, osittain luovalla ajattelulla. Nimittäin toinen sosialistien voimakkaasti ajama asia, kieltolaki, oli myös edelleen vahvistamatta, vaikka ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain jo 1907. Keisari ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Uusi esitys kieltolaiksi tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen vapun jälkeen toukokuun lopussa 1917 ja kieltolaki määrättiin astuvan voimaan 1.6.1919, mikä sitten tapahtuikin, tunnetuin seurauksin.

Uusi Suometar uutisoi vapusta ”Uudenlaisena Vapunpäivänä”, joka poikkesi luonteeltaan suuresti edellisistä kun kaikki ravintolat, kahvilat, ruokapaikat ja elävätkuvat olivat suljettuina. Siis paikat, missä helsinkiläiset olivat tottuneet vappua viettämään. ”Joten ei mistään tavanomaisesta vapunvietosta voinut olla kysymyskään”.

Kello 9 aamulla Vanhan Ylioppilastalon portailla kajautettiin ilmoille isänmaallisia lauluja, jotka yleisö, etupäässä valkolakkeihin sonnustautuneet ylioppilaat ottivat vastaan suurin suosionosoituksin. Kuoronjohtajan lopuksi esittämään eläköön-huutoon Suomelle yhdyttiin voimakkaasti. Keskipäivällä liikkui lehden mukaan Pohjois-Esplanadilla tuhansiin nouseva sekalainen ihmispaljous heitellen ”aikansa kuluksi konfetteja ja serpentiinejä”, joukossa kuitenkin huomattavan vähälukuisesti ylioppilaita. Toisaalla oli käynnissä työväen vappukulkue. Sille annettiin tunnustus hyvästä järjestyksestä ja rauhallisuudesta. Miliisiä oli vahvistettu 400 miehellä ja kaduilla liikkui myös vahvistettuja sotilaspatrulleja. Ainoastaan kymmenkunta juopunutta pidätettiin.

Työväestön vappukulkue järjestäytyi Rautatientorilla ja yhtyi Hietalahdentorilta lähteneen venäläisten sotilaiden muodostamaan kulkueen kanssa Pohjois-Esplanadilla. Tässä, kuten muissakin työväenliikkeen tapahtumissa porvaristoa kismitti työväestön kaveeraaminen venäläisten sotilaiden kanssa. Taas kyseltiin, että yhäkö vain suomalaisten työläisten sopimaton kääntyminen venäläisen sotaväen puoleen jatkuu. Sitä pidettiin epäisänmaallisena ja autonomiaa rapauttavana ja suomalaisille alentavana.

Viihteettömän vapun päivän iltana päivällinen kärsimys otettiin kiinni korkojen kanssa. Osakunnat järjestivät omia tanssiaisiaan, teatterit näyttelivät loppuunmyydyille katsomoille. Myös Pitkänsillan pohjoispuolella tanssittiin työväenyhdistysten järjestämissä tapahtumissa.

Vappukulkueessa oli mukana 96 ammattiyhdistystä ja -osastoa. Yhteensä vappukulkueen osallistui Työmiehen mukaan jopa 50 000 ihmistä, mitä voi pitää hyvin isona lukuna. Jos väkeä todella oli liikkeellä noinkin paljon, oli kyseessä melkoinen joukkovoiman osoitus.

Työväen vappukulkue ja –mielenosoitus oli tarkkaan etukäteen suunniteltu ja paikat jaettu. Suomen valtionrautateiden konepajojen osasto ei ollut mukana. Saattoiko olla, että heidät oli komennettu järjestystä ylläpitämään? Näin olen tulkinnut isoeno-Antonin kuvitteellisessa kertomuksessa, koska hän kuului järjestyskaartin ensimmäiseen komppaniaan. Marraskuussa 1917 kun järjestyskaartien silloiset 24 komppaniaa organisoitiin rykmenttikokoonpanon mukaisesti, tuli Fredriksbergin konepajan ensimmäisestä komppaniasta 1-1-1 eli ensimmäisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan ensimmäinen komppania. Komppaniaa johti ilmeisesti alusta alkaen Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander.

Olimme konepajan järjestysmiesten kanssa saaneet käskyn turvata vappurauhaa kulkueen ja juhlan aikana. Helsingin suomalainen työväki oli määrätty kokoontumaan vappuna rautatientorille klo 9.45, josta järjestäydyttiin riveihin neljä henkeä rinnan siihen järjestykseen kuin etukäteen Työmiehessä julkaistu taulukko ja osastojen järjestysnumerot osoittivat. Kansallisteatterin edessä Mikonkadun puolella oli paikka kulkueen tärkeimmille eli Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnalle, laulukuoroille ja Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle. Sen jälkeen tulivat ammattiosastot alkaen kirjaltajayhdistyksestä ja kirjaltajain ammattiosastosta.

Lapsia ei kulkueeseen haluttu ja me järjestysmiehet valvoimme miliisien kanssa, että kukaan ei liittynyt matkalta mukaan. Kulkueen oli määrä olla järjestäytyneen työväen voimannäyte ja sellainen siitä tulikin. Rautatientorilta lähti juhlakulkue nelimiehisinä riveinä liikkeelle Mikonkatua myöten Pohjois-Esplanadinkadun kulmaan, josta suomalaisten rinnalle yhtyivät venäläiset toverit. Siitä kulkue jatkoi matkaa kahdeksan henkeä rinnan pitkin Pohjois-Esplanadia, Unioninkatua ja Siltasaarenkatua sekä Eläintarhan ja Fredriksberginrinnettä kohti Eläintarhan kenttää, missä juhlaohjelma toimitettiin. Ennen kuin kulkueen häntäpää kirvesmiesten ammattiosastoa myöten oli päässyt Eläintarhan kentälle, oli aikaa kulunut melkein neljä tuntia. Alkupään porukka joutui hytisemään kylmässä säässä loppupäätä odotellen, mutta ei se kauheaa ollut kun kentän keskustalle sijoitetut soittokunnat ja köörit olivat siellä viihdyttämässä.

Me järjestysmiehet valvoimme järjestystä ja puutuimme tilanteeseen vain jos joku esiintyi juopuneena tai ei totellut airuiden tai yliairueen määräyksiä, mitä ei kyllä tapahtunut. Airueet antoivat lähempiä määräyksiä, heidät tunnisti tutusta punaisesta nauhasta, joka kulki olan yli. He ohjasivat joukkueet myös asettamaan liput puhujalavojen läheisyyteen. Ohjelman yleissuoritusta ohjasi yliairueena sos.dem. kunnallisjärjestön sihteeri tov. Väinö Aalto, joka oli tavattavissa kentän keskustassa ja jolla oli merkkinä airuenauhan lisäksi punainen nauha hatun ympäri.

Kun kaikki olivat saapuneet kentälle, kajautettiin ensin Kansainvälinen, sitten Marseljeesi ja lopuksi Fanfaari. Sen jälkeen puhujalavat julistettiin avatuiksi. Puhujalavoja oli yhteensä seitsemän. Niistä olivat 1-3 suomenkielisten, 4-5 venäjänkielisten, 6 vironkielisten ja 7 ruotsinkielisten lavat. Kullakin puhujalavalla ohjasi ohjelman suoritusta kokouksen alussa valittu puheenjohtaja.

Valvoin järjestystä toisen puhujanlavan edustalla, jolla puhuivat kansanedustajat Konrad Lehtimäki ja Hanna Kohonen, ensin mainittu myös kirjailijana tunnettu, sekä sahateollisuuden luottamusmies Eero Haapalainen. Aiheet käsittelivät maailmansotaa, tekeillä olevaa elintarvikeasetusta ja kahdeksan tunnin työpäivää. Kullakin puhujanlavalla lausuttiin päivän aikana myös runoja.

Sää oli koleahko ja juhlakenttä huonossa kunnossa, josta syystä osa juhlijoista lähti pois ennen ohjelman loppuunsuorittamista eli yhteistä eläköönhuutoa, jonka jälkeen joka puhujalavalta julistettiin juhlakokous päättyneeksi.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 27.4.-3.5.1917. Artikkelikuvassa (ei välttämättä näy) 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä huhtikuussa 1917, mukana soittokunta. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.