Torvisoittoa 8 tunnin työpäivän kunniaksi

Työväenliikkeen tavoitteisiin kuului jo alusta alkaen vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä. Mutta vasta Venäjän maaliskuun vallankumous avasi portit työajan uudistamiselle. Venäjällä Sosialidemokraattinen puolue alkoi toimia julkisesti, kun se tsaarin aikana oli kielletty. Pietarin työväen ja sotilaiden neuvoston vaikutuksesta 8-tuntisen työpäivän voittokulku alkoi heti maaliskuun lopussa. Pietarin tehtailla päätettiin ottaa käyttöön kahdeksan tunnin työpäivä palkkoja laskematta. Samassa imussa Katajanokan Venäjän valtion konepajalla kaikilla osastoilla pantiin täytäntöön 8-tuntinen työpäivä. Vaatimukset kahdeksan tunnin työajasta voimistuivat Suomessakin ja vaatimuksia vauhditettiin lakoin ja mielenosoituksin.

Suomen valtionrautateiden Pietarin konepajalla oli levottomuuksien pelossa siirrytty noudattamaan Venäjällä voimaan tullutta kahdeksan tunnin työpäivää. Siitä Konepajojen Työväenyhdistyksen vaatimukset saivat tuulta purjeisiinsa ja lopulta Tokoin senaatti hyväksyi 13.4.1917 kahdeksan tunnin työpäivän Valtionrautateiden konepajoilla palkkojen säilyessä entisellään. Samana päivänä, sattumaa tai ei, Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleleksandr Kerenski teki yllätysvierailun eduskuntaan, joka palkitsi hänen puheensa raikuvin kättentaputuksin. Suosionosoituksista huolimatta Kerenskille jäi muisto maasta, jossa haluttiin laajempia valtaoikeuksia kuin mitä Venäjä oli valmis suomaan. Paluumatkalle Pietariin Kerenski lähti 16.4. Saman päivän iltana Lenin seurueineen palasi maanpaosta Pietariin matkustettuaan junissa Euroopan halki Sveitsistä Saksan ja Ruotsin kautta Haaparannalle ja sieltä edelleen kohti Tamperetta ja siitä Pietariin.

Ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä tehtiin maanantaina 23.4.1917. Samana päivänä kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin Nikolajeffin tehtaalla. Uudistus oli alallaan Suomen ensimmäisiä ja kun vielä työaikaa lyhennettiin ilman, että ansiotaso olisi tippunut, oli työntekijöillä syytä juhlistaa ensimmäistä kahdeksan tunnin työpäivää torvisoiton säestyksellä.

Sergei Nikolajeff jr. aloitti uransa 1900-luvun alussa Stockmannin kauppahuoneen kone- ja urheiluosastolla Senaatintorin kulmalla. Siellä hän innostui autoalasta ja perusti oman auto- ja koneliikkeen ja rakennutti modernin autopalatsin Kamppiin. Rakennus tunnetaan nykyisin Hankkijan talona. I maailmansodan sytyttyä autojen tuonti romahti ja autopalatsi muutettiin ammustehtaaksi, joka toimitti sotatarvikkeita Venäjälle tammikuulle 1918 saakka.

Isoeno-Antonin muistelmissa on kuvaus, kuinka Kerenski tulee käymään Helsingissä ja häntä on vastassa itsenäisyyttä vaativien suomalaisten työläisten ja ylioppilaiden lippukulkueet. Lehdissä Kerenskin vierailut maaliskuun lopussa, huhtikuun puolivälissä ja toukokuun lopussa kuvataan menestykseksi joita siivittivät hurraahuudot ja kättentaputukset. Minkäänlaisista soraäänistä ei kerrota, mutta eipä se toisaalta olisi ollut mahdollistakaan. Rivien välistä voi Uudesta Suomettaresta aistia erityisesti viimeiseltä vierailulta tehdyssä selostuksessa vastenmielisyyden siitä, kuinka innokkaasti ”suuri kansanjoukko” ja ”sotamiehet” hänet ottivat vastaan.

Itse päättelen, että Antonin muistoissa on mennyt sekaisin vallankumoussotilaiden hautajaisseremoniat ja Kerenskin vierailut, mutta tarina on niin hyvä, että menkööt. Olen itse sijoittanut tapahtuman nimenomaan huhtikuulle ja kahdeksan tunnin työpäivän vaatimuksiin.

Muistan, kun oikeusministeri Kerenski tuli käymään Helsingissä huhtikuussa samaan aikaan kun vaatimukset 8-tunnin työpäivästä olivat voimistuneet suoranaiseksi huudoksi. Olimme kokoontuneet Rautatientorille kaikki ammattiosastot ja -yhdistykset lippujemme alle. Tori oli aivan täynnä. Seisoimme nelimiehisissä riveissä, liput alhaalla suruasussa. Meillä oli komentaja torin keskellä. Kun Kerenski saapui sitä käytävää torin keskelle, niin komentaja antoi merkin.

– Vaatimme itsenäisyyttä, huusimme kolme kertaa peräkkäin ja nostimme liput samalla ylös.

Ylioppilaat tekivät samoin Senaatintorilla.

Konepajalla välit työnjohdon ja työläisten välillä olivat kiristyneet. Vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä oli ollut jo aikaisemmin tavoitteena, mutta kun meille kiiri tieto, että Pietarin konepajalla oli siirrytty kahdeksan tunnin työpäivään, niin vaatimus sai meilläkin oikein kunnolla tuulta alleen.

Loppujen lopuksi kaikki ihmettelivät miten helposti vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä Valtionrautateiden konepajoilla loppujen lopuksi toteutui. Vasta nimitetty Tokoin senaatti vahvisti kahdeksan tunnin työpäivän meikäläisille jo huhtikuussa. Kun ensimmäisen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen työt loppuivat neljältä, niin keräännyimme konepajan portille täsmälleen kello neljä iltapäivällä. Työväenyhdistyksen torvisoittokunta siellä viritteli jo soittimiaan. Läksimme Marseljeesin tahdissa marssimaan kohti Työväentaloa. Hakaniemen torilla tapasimme sovitusti Nikolajeffin ammustehtaan, entisen autoliikkeen työtekijöitä, joilla oli myös ollut ensimmäinen historiallinen kahdeksan tunnin työpäivä. Torvisoittokuntien yhdistäessä voimansa läksimme hurraahuutojen saattelemana kohti työväentaloa. Ilta oli täynnä puheita ja soittoa. Meistä tuntui, että maailma muuttuu aivan pian sellaiseksi, kuin me työväestö sen haluamme muuttaa.

Pian kävi selväksi, että maailman muuttaminen ei ollut niin helppoa varsinkaan kun kaikilla ei ollut sama ajatus siitä, millaiseksi maailma piti muuttaa.

***
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 12.3. – 23.5. 1917; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos. Lehtileike: Työmies 24.4.1917. Artikkelikuva: 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä 17.4.1918. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.