”Ja sitte meillä oli hyvä joulu” – sotavangin muistelmat 1918

Kansan Työ -lehdessä 11.1.1919 ollut pikku-uutinen kertoo Perjärvellä olleiden vankien kotiuttamisesta takaisin Hennalaan.

Tapanina 1918 vangit ja vartijat löivät yhteistuumin lapista lattiaan Perkjärvellä

Isoäitini veli, isoeno-Anton vietti joulun 1918 Perkjärvellä, Karjalankannaksella. Hennalan sotavankileiriltä passitettiin marraskuussa parisen sataa vankia Perkjärvelle ja Kaukjärvelle 2. divisioonan käyttöön vetämään piikkilankaa Venäjän vastaiselle rajalle, suurinpiirtein myöhemmän Mannerheim-linjan mukaisesti.

Ensimmäisen puolustuslinjan Venäjän vastaiselle rajalle hahmotteli everstiluutnantti Axel Rappe. Se valmistui kesäkuun 1. päivä 1918, mutta suunnitelmalle ei tullut käyttöä, koska ylipäällikkö Mannerheim oli juuri eronnut ja puolustuslaitoksen johdossa alkoi saksalaiskausi. Saksalaisten suunnitelma oli huomattavasti defensiivisempi kuin Rappen. Monien vaiheiden jälkeen yleisesikunnan päällikkö, saksalainen Konrad von Redern antoi 5.11.1918 käskyn puolustusaseman rakentamisesta ja 2. divisioona määrättiin sitä johtamaan. 2. divisioonan johdossa oli tuolloin kenraaliluutnantti Paul von Gerich. Puolustusasema jaettiin venäläisten hyökkäyksen varalta kolmeen kaistaan: oikealla saksalaisia joukkoja, keskellä 2. divisioona ja vasemmalla 1. divisioona.

Suunnitelmaa ei paljon voitu toteuttaa, loppuihan saksalaiskausi jo joulukuun loppuun mennessä. Työt pääsivät kuitenkin käyntiin marraskuun loppuun mennessä ja ilmoituksen mukaan sitä varten oli saapunut myös 200 vankia.

Hennalan vankileirin vangeille pääsy Karjalankannakselle oli nykytermein ilmaistuna suoranainen lottovoitto. Vaikka piikkilankojen vetäminen jäiseen maastoon olikin hankalaa, niin olot olivat muutoin jopa ylelliset verrattuna Hennalan kasarmeihin. Kaukjärvellä asuntona oli vanha venäläisten kesähuvila, tosin vetoisa, mutta kamiinoilla sitä lämmitettiin niin hyvin kuin pystyttiin. Vuoteissa oli jopa vuodevaatteet, mikä tuntui suorastaan ylelliseltä Hennalan paljaiden sementtilattioiden tai puulavitsojen jälkeen. Paketteja ja kirjeitä sai lähettää ja vastaanottaa rajoituksetta, kaupasta sai ostaa tupakkaa.

Perkjärven porukalla ei isoeno-Antonin muistelmien mukaan mennyt yhtään huonommin. Vähän ennen joulua tuli hänen muistelmiensa mukaan kenraalintarkastus, jossa ”kenraali” (liekö ollut von Gerich?) ja lääkintäeversti jututtivat häntä kysellen millainen on vointi, miten ruokapuoli ja niin eespäin. Lopuksi kenraali oli kysynyt, että oliko Anton kuullut, että naapuri oli luvannut tulla meille ”jouluillalliselle”.

”Sanoin olen kuullut sellaisia huhuja. Kenraali sanoi ei ole huhuja, se on meidän tietotuspalvelun virallinen ilmoitus. Hän kysyi, että puolustaako teikäläiset isänmaata vai menevätkö naapurin puolelle jos naapuri tulee. Minä sanoin, että meikäläiset puolustavat siinä isänmaata kuin joku muukin. Kun siellä rannalla on joku kalastaja, joka on luvannut viedä yli naapurin puolelle 25 mk maksusta, mutta yksikään mies ei ole mennyt sinne.”

Hieman sekavien, lähes 50 vuotta tapahtumien jälkeen vapisevalla kädellä kirjoitetut muistelmat päättyvät tältä osin hyvin lohdullisesti ja rauhaa rakentavaksi. ”Ja sitte meillä oli hyvä joulu, jääkäri Lutnantti Railo hommasi haitarinsoittajan ja lyötiin lapikasta lattiaan joulu aatosta vielä tapaniinkin.”

Lystiä ei kestänyt kauaa, jo tammikuussa vangit lähetettiin takaisin Hennalaan ja siitä viikon päästä Konnunsuolle. Hennalan sotavankileiriä suunniteltiin suljettavaksi jo elokuussa 1918, mutta aina suunnitelmat kariutuivat. Siitä lisää ensi vuonna ilmestyvässä kirjassani.

*
Lähteet: Arimo, Reino (1981): Suomen linnoittamisen historiaa 1918-1944. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja 12; TMT 46:962 ja 152:2383 TA.