Juhannuksena 1917 roihusi muukin kuin kokko

Juhannusta 1917 vietettiin Helsingissä kohtalaisen mukiinmenevässä säässä, vaikka juhannuksen edellä vallinnut kuuma ja tukahduttava ilma muuttuikin juhannusaattona koleammaksi. Aattoiltana sateli hiukan, mutta sade lakkasi pian. Juhannusaattona tuhannet kaupunkilaiset jonottivat rautatieasemilla, laivalaitureilla ja raitiovaunupysäkeillä päästäkseen juhannuksen viettoon maalle tai Helsingin edustan saarille. Junat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä ja seisomapaikkoja täytyi hakea jopa junien ulkosilloilta ja tavaravaunuista.

Seurasaaressa oli juhannusaattona ja vielä juhannuspäivänäkin tavaton tungos. Työväen näyttämöllä oli esityksiä molempina päivinä. Aattona sytytettiin kokkovalkea ja tanssittiin uudella lavalla. Juhlapuhujaksi oli saatu yksi Viaporin kapinan johtajista, Sergei Tsion, jonka onnistui suomalaisten tuella paeta kapinan jälkiselvittelyjä Ruotsiin. Vallankumouksellista roihua ruokki osaltaan myös 1906 aikaisten punakaartilaisten Tsionille muodostama kunniakuja.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous oli päättynyt juhannuksen alla. Venäjän sos.dem. työväen puolueen keskuskomitean lähettinä kokouksessa mukana ollut Aleksanda Kollontai ennusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen hajaantuvan ennen pitkää linjariitoihin koska ”puolueessa on vallalla kaksi virtausta, opportunistis-sosialistinen ja vasemmistolais-vallankumouksellinen”. Opportunisteja olivat kaikki, jotka suostuivat tekemään yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa, kuten kaikki sosialistisenaattorit. Vasemmistolais-vallankumoukselliset kärkihahmonsa Edvard Valppaan johdolla edustivat aitoa ja ainoaa oikeaa tinkimätöntä vallankumouksellista linjaa. Aleksandra Kollontai edusti puolueen bolshevikkisiipeä, joka juuri valmisteli uutta vallankumousta Venäjällä huhtikuussa maanpaosta palanneen V.I. Leninin johdolla. Vallankumoukseen Lenin kumppaneineen yllytti suomalaisiakin. Hänen äänitorvenaan Suomessa oli Adolf Taimi, jonka bolshevikit olivat lähettäneet tänne vallankumouksellista mielialaa lietsomaan. Edvard Valpas puolestaan oli Työmies-lehden päätoimittaja eli tärkeä sananlevittäjä.

Puoluekokouksen päätöslauselmassa päädyttiin vaatimaan Suomelle poliittista itsenäisyyttä. Ajatuksena oli tietenkin sosialistinen Suomi sosialistisen Venäjän rinnalla, jollaiseksi se Leninin valtaan tullessa muuttuisi. Itsenäisyys olisi kelvannut muillekin kuin sosialisteille, mutta ei sosialistien vaatimassa muodossa, joten varsinaiseen itsenäistymisvaatimukseen ei Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomessa otettu kantaa. Sen sijaan päädyttiin siteeraamaan venäläisiä lehtiä, joissa moitittiin sosialistien päätöslauselmaa kiittämättömyydestä. Oliko Venäjän väliaikainen hallitus muka puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Pitikö päätöslauselma ymmärtää niin, että Suomesta tulisi vapaa itsenäinen valtio vapaan Venäjän rinnalle ja venäläisen sotaväen tulisi poistua Suomesta? ”Kumma kyllä he eivät huomaa, että heidän toiveidensa viipymätön toteuttaminen saattaisi luoda Suomesta ja sen rannikoista tukikohdan saksalaiselle imperialismille sen hyökätessä Venäjän kimppuun.”

Järjestäytynyt työväki oli heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut koota keskuudestaan omia järjestysmiehiä. Kesällä rivit alkoivat tiivistyä ja ilmeisesti tarkoituskin kirkastua vallankumouksen tukijoukkona toimimiseen. Työmiehessä varoitettiin, että ”Järjestysmiehistöä” on jo yli 1000 ja lisää tulee. ”Osastot harjoittelevat joka ilta ulkona, varsinkin Eläintarhassa.” Isoeno Antonkin kuului tähän joukkoon.

Juhannusaattona Hatti-eno lähti Sofian sekä serkkutyttöjen Aunen ja Saiman kanssa maalle Asikkalaan. Tytöt jäisivät sinne koko kesäksi koulujen alkuun saakka. Isä Kustaa oli toivonut, että minäkin olisin tullut kotona käymään, mutta en millään malttanut lähteä jännittävästä kaupungista maaseudun tylsyyteen. Sanoin, että minun piti olla valmiina järjestysmiesten harjoituksiin juhannuspäivän aamuna ennen kuin työt taas alkaisivat. Isä ei pitänyt minun liittymisestä järjestysmiehiin, mutta myönsi kuitenkin, että sovitut asiat täytyy hoitaa.

Eno kertoi sitten palattuaan, että junassa oli ollut ihan kaaosmainen tunnelma.

– Matkustajia oli sulloutunut penkeille, penkkien väliin, käytäville, ulkosilloille ja tavaravaunuihin. Oli tukahduttavan kuuma, hikoilutti armottomasti ja korvissa soi nauru ja lasten itku.
– Onneksi eivät sentään venäläiset sotilaat olleet varastaneet paikkoja. Ehkä se sotilaille annettu kehotus on tepsinyt.

Itämeren laivaston komentaja oli senaatin toivomuksesta päiväkäskyssä kehottanut työ- ja sotamieskomiteaa selittämään kaikille meri- ja maasotamiehille Suomessa, kuinka sopimatonta on anastaa rautateillä matkustaessa muiden paikkoja junissa. Sellainen oli herättänyt paljon pahaa verta. Sotilashenkilöt, joilla nykyään on täysi oikeus matkustaa missä luokassa ja missä junassa hyvänsä, olivat häirinneet matkustajaliikennettä anastaessaan vaunusta paikkoja, joista muut henkilöt ovat maksaneet. Kehotuksessa sanottiin, että jokaisen sotilaan tulisi näyttää lippu, joka oikeuttaa hänen matkustamaan siinä junassa, sekä lipun numeropaikkaa varten, jos sellaisia paikkoja on. Näin luki lehdissä.

Minusta oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa juhannuksen johdosta kaikilla työpaikoilla työt loppuivat aattona iltapäivällä, mukaan lukien ravintolat, kaupat ja kahvilat. Virkistystä oli tarjolla vasta juhannuspäivänä kello 12 alkaen.

Menin minäkin käymään Seurasaaressa kun kuulin, että sinne oli menossa tuttuja. En kuullut paljon mainostetusta Tsionin puheesta juuri mitään kun väkimassat työnsivät minua koko ajan kauemmaksi puhujanlavalta. Ostin kahdella markalla piletin Työväen näyttämön esitykseen jonka päätyttyä kävelin juhannuskokolle. Humalaisia toikkaroi siellä täällä ja yhden talutin kauemmaksi kokosta kun pelkäsin sen polttavan itsensä. Mies nukahti niille sijoilleen kun olin asetellut sen puuta vasten nojalleen.

Aamulla Eläintarhan harjoituksissa kuulin, että virallisen raportin mukaan juhannus oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Juhannusyönä korjattiin kuitenkin ensimmäiselle poliisiasemalle kahdeksan ”liikutettua”, toiselle kymmenen, kolmannelle viisi, neljännelle kahdeksan ja Töölön asemalle kolme. Hermannissa ja Vanhassakaupungissa ei sentään ollut yhtään miestä ”tallessa”.

Oikeisto arvosteli kovin sanoin työväen johtamaa miliisilaitosta ja syytti miliisejä jopa laittomuuksien sallimisella. Heidän mielestään Boldtin kirkonvaltaus olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa, mutta kyllä kai sitä vapaassa maassa täytyy sallia kokoontumisen vapaus ja puheen vapaus.

– Toista se oli santarmiurkkijoiden aikaan, kun Sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksia vakoiltiin jatkuvasti, sanoivat puolueen konkarit.

Senaatti oli päättänyt, että Helsingin poliisilaitoksen mieslukua vähennettäisiin vuoden 1916 tasolle. Se tiesi parin sadan poliisimiehen erottamista. Irtisanominen ei ole koskenut niitä vanhoja poliisimiehiä, jotka vallankumouksen jälkeen otettiin järjestyslaitoksen palvelukseen. Kuulin, että myös suunniteltiin järjestysvallan komennon ottamista pois työväeltä. Työväenjärjestöjen eduskunta on nyt asettunut näitä päätöksiä vastaan. Se saattoi merkitä miliisien lakkoa. Meitä järjestysmiehiä oli varoitettu, että jos lakko tulisi, niin meidän täytyi valmistautua pitämään järjestystä yllä.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar kesäkuu 1917; kuva: Työmies 25.6.1917.

Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui keisarin alainen poliisilaitos myös Suomessa. Poliiseihin liittyi mielikuva sotilaspoliisin, santarmin urkkijana, jotka vakoilivat sekä jääkärien etappiteitä että sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti kun keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin uudelleen palvelukseen kaikki, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta, joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa, kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA; Suomi 80: Järjestysvalta horjuu Suomessa; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.