Musta marraskuu

Ote Työmies-lehden selostuksesta lakkoajalta. 20.11.1917.

Suurlakko julistettiin päättyneeksi maanantaina 19.11.1917 kello kaksi iltapäivällä. Lakko oli alkanut työväenliikkeen aloitteesta viisi päivää aikaisemmin. Yleislakolla haluttiin vauhdittaa sosiaalidemokraattien Me vaadimme -ohjelman hyväksymistä eduskunnassa. Näin tapahtuikin jo toisena lakkopäivänä ja eduskunta hyväksyi muun muassa 8-tunnin työaikalain teollisuudessa ja kunnallislait. Eduskunta julistautui myös korkeimman vallan haltijaksi Suomessa, tosin väliaikaisesti, ei sosialistien haluamalla tavalla eli vahvistamalla heinäkuun 18. päivä hyväksytyn valtalain. Venäjällä bolševikit olivat nousseet valtaan 7.11. ja alkoi näyttää siltä, että he saattaisivat jopa vakiinnuttaa valtansa. Syyskuussa nimitetty uusi kenraalikuvernööri N.V. Nekrasov oli juuri ollut tuomassa väliaikaisen hallituksen pääministeri Kerenskille ehdotusta Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämiseksi, kun sai kuulla vallan vaihtuneen.

Lakkoa pitkitti kuitenkin se, että sosiaalidemokraattien sisällä oli voimakkaasti vallankumoukseen ryhtymistä kannattavien joukko ja heidän ajatuksenaan oli, että vallankumoukseen ryhdyttäisiin myös Suomessa. Vasta perustetun Työväen Vallankumouksellinen Keskuskomitean sisällä kävivät maltilliset ja vallankumoukselliset sisäistä taistelua. Maltillinen siipi voitti niukasti vallankumoussiiven kokouksessa 18.11., ja lakko loppui seuraavana päivänä. Vallankumouksellinen mieliala oli huomattava kaartilaisten ääriainesten parissa ja lakon aikana tapahtui merkittäviä väkivaltaisuuksia etenkin Helsingin pitäjän alueella ja erityisesti Malmilla. Lakkoviikolla murhattiin Helsingin ympäristössä yhteensä 17 henkilöä. Väkivaltaisuudet jatkuivat vielä lakkoa seuranneella viikolla.

Suurlakkoviikon väkivaltaisuuksia edelsi Mommilan veritekoina tunnettu tapahtumasarja, jota voi kuvata venäläisen sotilasmielivallan huomattavimmaksi ilmentymäksi. Joukko venäläisiä matruuseita saapui Mommilan pysäkille 6.11.1917 samaan aikaan kun noin 9 km päässä sijaitsevassa Mommilan kartanossa vietettiin sen omistajan, maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin 50-vuotissyntymäpäivää. Matruusien matkan tavoitteista ei ole täyttä varmuutta, liikkeellepanevana voimana oli todennäköisesti kartanon entinen alustalainen, suutari Johan Skott, joka oli sanottu irti ja kantoi siksi kostoa. Kun tieto matruusien tulosta asemalle saavutti kartanon, soitettiin sieltä lähiseutujen suojeluskuntia apuun ja kuusi aseistettua suojeluskuntalaista tulikin kartanoon jo illalla. Matruusit, Skott mukanaan, saapuivat kartanoon aamupäivällä 7.11., missä Kordelin edelleen oli vieraineen. Matruusit olivat jo lähdössä, kun tuli viesti, että ”lahtareita” on nähty lähistöllä. Matruusien käytös muuttui, aseita etsittiin, arvoesineitä ryöstettiin ja paikkoja särjettiin. Skott julisti kaikki miesvieraat vangeiksi ja heitä lähdettiin kuljettamaan Mommilan pysäkille. Matkalla syntyi kahakka matruusien ja suojeluskuntalaisten välille, suojeluskuntalaisia kaatui kaksi ja haavoittui yksi, matruuseja kaatui kolme ja Skott haavoittui kuolettavasti. Kahakan aikana vangit, lukuun ottamatta vaunuissa erillään istuneita Kordelinia ja Jokioisten kartanon isännöitsijä Petterssonia, onnistuivat pakenemaan, kaksi heistä haavoittuneina. Yksi matruuseista ryntäsi vaunuille ja murhasi Kordelinin ja Petterssonin. Tyrmistyneet ajomiehet lähtevät viemään vainajia kartanoon kun taas matruusit hajaantuvat metsään harhailemaan kohti junarataa.

Kiistat järjestysvallasta, puute elintarvikkeista, lakot ja kuriton venäläinen sotaväki aiheuttivat turvattomuutta ja levottomuutta koko maassa. Helsingin kaupungissa porvaristo halusi perustaa oman poliisireservin vastaamaan järjestyksenpidosta sitten kun miliisi olisi lakkautettu. Syyskuussa asiaa hoitamaan kutsuttiin everstiluutnantti, myöhemmin kuvernööri Bruno Jalander. Noin 400 miestä värvättiin maaseudulta ja heitä kouluttivat poliisivoimista työttömiksi jääneet komisariot. Ryhmän nimeksi tuli Kaivohuoneen poliisikoulu. Lisäksi Jalander sai tehtäväkseen perustaa valtion ratsupoliisikunnan. Koulu perustettiin Porvoon lähellä olevaan Saksanniemen kartanoon, ja sen nimeksi tuli Saksanniemen poliisikoulu ja Järjestyslipusto. Kouluun värvättiin oppilaita entisistä poliiseista, maanviljelijöistä ja palvelujen harjoittajista. Vasemmistolaisia ei hyväksytty. Lokakuun puolivälissä palveluksessa oli jo 200 miestä. Punakaarti hajotti Järjestyslipuston ja Kaivohuoneen poliisikoulun marraskuun yleislakon aikana. Miehistö siirtyi Pohjanmaalle ja muodostaen Suomen Tasavallan Vartioston, eli asevoimien jalkaväkiyksikön.

Yleislakon alla Helsingin järjestyskaartin 16 ensimmäistä komppaniaa muodostivat ensimmäisen rykmentin. Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlanderin komppaniasta tuli I-rykmentin I-pataljoonan I-komppania, johon kuului vain konepajan miehiä, mukaan lukien isoeno-Anton. Työväen järjestyskaartin yleisiin tehtäviin määriteltiin järjestyksen ylläpito, työväen miliisi liittyy järjestyskaartiin.

Syksyllä jouduimme pidättämään suojeluskuntalaisia, kun he rupesivat esiintymään vormupuvuissa. Eräänkin kerran Maalaistentalolta Simonkadulta tuotiin niitä 20 kappaletta ensimmäiseen piiriin. Usean kerran tavallisesti yön aikana tehtiin ilmoituksia, että siellä niitä pitäisi olla, mutta eihän niitä aina tavattu.

Mommilan mellakasta puhuttiin paljon. Huhuttiin, että venäläisiä sotilaita ammuttiin jostain väijyksistä tai että joku suutari Hikiältä oli ampunut Kordelinin. Pian Mommilan mellakan jälkeen alkoi yleislakko. Mieliala oli silloin kovin kiihtynyt kaikkialla.

Toukokuussa Kaisaniemen kokouksessa mukana olleet vanhat veteraanit ja muutama muu kapinahenkinen, johtajanaan maalari Salminen, julistautui punakaartiksi, erotukseksi meistä järjestyskaartilaisista. Tämä punakaarti hajotti Kaivopuistossa toimineen poliisikoulun ja valtasi sen omaksi majapaikakseen. Komppanian päällikkönä siellä oli ainakin muuan Leader Särkkä, pidetty mies, palvellut Venäjän väessä. Sieltä lähti joukko vanhoja sotamiehiä neljäntenä lakkopäivänä hajottamaan Saksanniemen ratsupoliisikoulua Porvoossa. Kaksi koululle jäänyttä keittiöhenkilökuntaan kuuluvaa surmattiin, kartano ryöstettiin ja hevoset varastettiin. Tiedän sen siitä, kun olin työväentalolla heidän palattuaan retkeltään. Kaikki olivat aivan umpihumalassa, rehentelivät ja sohivat kivääreillään. Niihin ei kukaan saanut koskea ja omistuksensa vakuudeksi jokainen kaiverrutti kivääriinsä oman nimensä. Vanhojen sotilaitten huhuttiin olevan vastuussa myös Malmilla lakon aikana tapahtuneista vankien vapauttamisesta ja murhista.

Jukka Rahja, joka opetti Kaivopuiston kaartille aseiden käsittelyä, kävi myöhemmin Pietarissa vaihtamassa Saksanniemestä anastettuja hevosia aseisiin.

Alarik Grönroos, Jyryn poikien voimistelujoukkueen vetäjä ja puolueväen tuttu kertoi, että Kaivopuiston joukko hermostutti puolueen johtoa pahanpäiväisesti, samoin väkivallanteot.

– Matti Turkia on niin hermostunut Malmin murhista, että sadattelee ja noituu kuin lappalainen. Porvarit soittelevat hänelle hakemaan kaartilaiset pois Kaivohuoneelta. Turkia lähetti Eero Haapalaisen sinne taivuttelemaan heitä lähtemään ja Eero pyysi minua matkaan. Ensin menimme kuitenkin syömään Matruusiklubille, sinne Hotelli Apollon pohjakerrokseen. Paikalle saapui myös Saska Vastén, joka puolestaan kutsui mukaan venäläisen tuttavansa, jonkun sotilashenkilön työ- ja sotamiesneuvostosta. Nelistään menimme Kaivohuoneelle, missä erityisesti Eero piti niin vakuuttavan puheen, että miehet suostuivat lähtemään, Grönroos kertoi.

Haapalaisen suostutteluyritykset eivät kuitenkaan tehonneet niin, että punakaarti olisi todella lähtenyt pois Kaivohuoneelta niin kuin lupasi. Punakaartin miehet olivat voimansa tunnossa ja uhkasivat erottaa päällikkönsä, jos heidän päätöksensä eivät kaartilaisia miellytä. Tarvittiin vielä kaksi lähetystöä ja paljon puhetta, ennen kuin joukko saatiin lopullisesti lähtemään. Viimeiseen lähetystöön kuuluivat Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Matti Turkia ja Joensuusta varta vasten tullut August Wesley. He puhuivat vuorotellen puhujanlavana toimivalla pöydällä seisten. Mies toisensa jälkeen sai astua alas ivahuutojen säestyksellä.

– Lahtarien maalitauluksiko meitä olette lähettämässä. – Joko herroja pelottaa? Menkää kotiinne ja lähettäkää vaimonne tilalle!

Vasta Wesleyn lupaus, että ei mene kahtakaan kuukautta kun punakaarti saa näyttää, mihin se oikein kelpaa, upposi miehiin. Yksissä tuumin miehet päättivät, että seuraavana päivänä pidetään majan muutto ja aseet viedään työväentalon varastoon odottamaan parempia aikoja. Ja nehän olivat tulossa ihan pian.

Työväentalolle miehet tulivat marssijärjestyksessä, kiväärit olalla. Kuularuisku kulki muodostelman keskellä hevosten vetämillä vankkureilla.

Suurlakon lopettamisesta riideltiin hirveästi. Joskus lakon viimeisinä päivinä oli Helsingin työväenyhdistyksen juhlasalissa kokous, jossa eräskin puhuja totesi, että lopetetaan lakko, mutta vallankumous jatkukoon. Ja sai valtavat aplodit.

***
Artikkelikuvassa Kauppatori toriajan jälkeen. Kaupungin puhtaanapitotyöväen lakon aikana. Kuvaaja: Timiriasew Ivan 1917. Helsingin kaupunginmuseo. Pääasialliset lähteet: Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. 1. Punainen terrori. Tammi 1966; TMT 171:2780-2881, 171:2794 ja 152:2383 TA; SKS/1918/sidos 43; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, marraskuu 1917; Suomi 80 -projekti/Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.

Järjestyskysymys jäytää välejä

Työväen Urheilulehden näytenumeron kansi. Kesäkuu, 1917.

Työttömyys ja pula peruselintarvikkeista pahenivat pahenemistaan elokuussa 1917 ja aiheuttivat voimakasta suuttumusta erityisesti työväestön keskuudessa. Eduskunnan hajottaminen oli ”taantumuksen isku” ja Työmiehessä sen vihjailtiin olevan porvarien juoni. Äänenpainot kovenivat puolin ja toisin. Työmiehessä otsikoitiin 10.8.1917 seuraavasti: ”Hillitöntä luokkataistelua. Köyhälistöä näännytetään nälkään. Elintarvikekapitalistien voitonhimo on sammumaton.”

Kirjaltajain lakko oli päättynyt kaksi päivää aikaisemmin. ”Nyt porvarilehdistö pääsee taas suoltamaan propagandaansa.” Toisella puolen asiat nähtiin eri tavalla. Sosialidemokraattien katsottiin sallivan ja antavan hiljaisen suostumuksensa kaikille sille anarkialle ja huliganismille, mikä kaduilla näytti vellovan. Erityinen piikki lihassa oli sosialistien ehdottomuus pitää järjestysvalta työväestön käsissä. Työväenmiliisi nähtiin täysin hyödyttömänä ja puolueellisena laitoksena. Porvaripuolella kaipailtiin lujaa järjestysvaltaa, joka vaikka asevoimin estäisi heidän mielestään lainvastaiset mellakat.

Mellakoita tosiaan riitti elokuussa 1917. Lauantai-iltana 11.8.1918 puhkesivat Helsingissä voimellakat. Voin säännöstelyyn ja rajahintoihin tyytymättömät ihmiset kuljettivat varastoista 180 dritteliä voita kauppoihin ja pakottivat kauppiaat myymään ne viiden markan kilohintaan, minä katsottiin olevan oikeudenmukainen rajahinta. Kansanliike jatkui sunnuntaina, jolloin Kauppatorilla pidettiin kiihkeitä kokouksia. Maanantaina useilta työpaikoilta, mukaan lukien Fredriksbergin konepajalta, marssivat työntekijät mielenosoituslakkoon. Voikellarien avaimet oli jätetty miliisipäällikkö Kustaa Rovion vartioitavaksi, joka kehotti voikokousta kääntymään senaatin puoleen. Hän hälytti itse elintarvikeasioista vastaavan senaattori Väinö Vuolijoen kaupunkiin. Valittu lähetystö sai Vuolijoelta tiedon, että voivarastojen avaimet on luovutettu elintarvikelautakunnalle ja tullaan voita jakamaan heti 200 grammaa henkeä kohti viiden markan kilohintaan. ”Samalla ilmoitti senaattori Vuolijoki lähetystölle, että hän tulee eroamaan. Tieto tästä otettiin torilla vastaan myrskyisin suosionosoituksin.”

Voimellakoista oli hädin tuskin toivuttu, kun yöllä 14.8.1917 alkoi kunnallislakko, joka päättyi kuitenkin jo saman päivän iltana. Lakon seurauksena vain Työmies ilmestyi keskiviikkona 15.8. Järjestysmiesten partio oli valvonut muiden lehtien toimituksissa, että lehtiä ei varmasti tehdä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui perjantaina 17.8. käsittelemään monia ajankohtaisia asioita kuten työttömyyskysymystä. Viikolla virinneiden torikokousten huumassa lähti joukko mielenosoittajia vaatimaan asiain nopeaa käsittelyä. Miliisit eivät saaneet vihaista väkijoukkoa hajaantumaan, ja Pörssitalolla kokoustaneet valtuutetut jäivät taloon panttivangeiksi. Paikalle hyökkäsi myös venäläisiä sotilaita. Tilanne oli uhkaava. Puolen yön maissa miliisipäällikkö Kustaa Rovion organisoima ratsumiliisi yhdessä valkoisilla käsivarsinauhoilla varustetun miesjoukon kanssa rynnisti paikalle ja sai mielenosoittajat hajaantumaan sekä valtuutetut vapaiksi kello yksi lauantain vastaisena yönä. Valkonauhat perustivat seuraavana päivänä Helsingin suojeluskunnan.

Lauantaina aamupäivällä Senaatintorille kerääntyi vielä tuhanteen nouseva kansanjoukko, joka arvosteli miliisin menettelyä edellisen päivän Pörssitalon mellakan hajottamisessa. Miliisi sai kuitenkin tilanteen haltuunsa ja levottomuudet kuivuivat siltä osin kokoon.

Hallitsemattomat mellakat olivat pelästyttäneet työväenliikkeen johdon huomaamaan, että he eivät pystyneet kontrolloimaan vihaisia väkijoukkoja. Puolusteltiin hieman häpeillen, että väkivallantekoihin ovat syypäitä pääosin järjestäytymättömien työläisten huligaaniaines, ei järjestäytynyt työväki. ”Pörssitalon mellakoitsijat olivat etupäässä nuoria miehiä, jotka eivät omaa sosialidemokraattista maailmankatsomusta. Joukon suurimman osan muodosti enemmän tai vähemmän sakilaisuuteen vivahtavaa väkeä raaimman melun ylläpitäjänä.” Järjestäytyneellä työväellä oli lehden mukaan velvollisuus toimia työväestölle arvokkaalla tavalla.

Isoeno Anton lienee ollut mukana ainakin voimellakoissa, kun järjestysmiehet valvoivat voin kuljetusta ja myyntiä. Mellakoiden alkaessa lauantaina 11.8.1917 oli hänellä kuitenkin muuta puuhaa, nimittäin valvoa järjestystä Työväen Urheilulehden hyväksi järjestetyssä suuressa kansanjuhlassa.

Työväen Urheilulehden näytenumero ilmestyi kesäkuussa. Minä tietysti hankin sen itselleni ja ostin vielä toisen kappaleen enollekin. Sofia-täti vähän nyrpisteli lehdelle, koska sen kannessa komeili kuva patsaasta, missä kaksi alastonta miestä painivat keskenään.

– Se on joku vanha reikkalainen tapa, valistin.

Ola Fågelberg eli Fågeli, minua pari vuotta nuorempi taiteilija, oli valittu Työväen Urheilulehden päätoimittajaksi. Fågeli oli lahjakas juoksija ja monet kilpailut voittanut mies, vaikka liittyikin varsinaiseksi jäseneksi Jyryyn vasta minun jälkeeni, huhtikuussa 1917. Hän se meille miehille kertoi reikkalaisten tavasta kuvata kauniita, alastomia ihmisvartaloita, kun juhlimme työväentalolla lehden ensimmäisen numeron ilmestymistä.

Ola Fågelberg on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija. Hän paljasti meille, että Helsingin kaupungin järjestyspäällikkö ja järjestystoimikunta olivat tilanneet häneltä ehdotuksen Helsingin poliisin uudeksi virkapuvuksi. Fågeli näytti kuviakin siitä, mitä oli piirtänyt. Virkapuvut ehdotetaan sen mukaan tehtäviksi sinisestä seviotista siviilipukujen malliin. Keväällä ja syksyllä käytettäisiin lyhyttä takkia, jossa on kaksi riviä kiiltonappeja. Talvella tulisi lisäksi päällystakki, myöskin siviilimallia. Kesäisin käytettäisiin seviottitakin sijasta samanmallista valkoista liinatakkia. Takin ja päällystakin rinnassa olisi järjestysmiehen numero sekä vasemmassa käsivarressa kirjaimet H.P, sinisissä takeissa valkoiset ja päinvastoin. Napit olisivat hopeoidut ja koristetut Suomen Leijonalla. Kesäisin käytettäisiin purjehdusmallista päähinettä, talvella korville kääntyvää nahkalakkia. Aseistukseen kuuluisi kumipamppu ja browninki.

Vaatetus näytti hyvin komealta, mielelläni olisin sellaisiin itsekin pukeutunut. Ehdotus näytti kuitenkin haudatun sen myötä, kun järjestyskysymystä ei saatu ratkaistua. Miliisi kulki edelleen siviilivaatteissaan ja heidät tunnisti miliiseiksi vain punaisesta käsivarsinauhasta, jossa oli valkoinen H-kirjain.

Ola Fågelbergin aloitteesta kuusi helsinkiläistä urheiluseuraa järjestivät Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan Työväen Urheilulehden hyväksi lauantaina 11.8. Ohjelma alkoi viideltä, mutta meidän järjestysmiesten haluttiin saapuvan paikalle jo puoli neljältä. Kaupungilla oli näemmä taas jotain liikehdintää, mutta velvollisuus kutsui.

Kansanjuhlan ohjelmassa oli paljon tuttua tavaraa. Oli soittoa, voimisteluesityksiä, ja hauskoja kilpailuja. Uutuutena saimme nähdä herra V. Sireniuksen steppaustanssia. Hän sai raikuvat aplodit. Myös seurojen valiojoukkueiden yhteinen telinevoimisteluesitys oli komeaa katseltavaa. Seurainvälinen porkkanajuoksu poikaosastoille sai serkkutytöt tivaamaan, että miksi tytöt eivät saaneet osallistua. Siihen en osannut vastata muuta kuin, että sitä ei katsottu tytöille soveliaaksi lajiksi. Porkkanajuoksun osanottajissa oli mukana Kiistan Tenavat, Visan Vesat sekä Jyryn ja Toverien poikaosastot. V. ja U. seura Toiveella ei ollut omaa poikajoukkuetta. Lopuksi oli tietysti tanssia.

Sunnuntai-aamuna oman järjestysjoukkueen miehet kulkivat koputtamassa oviin ja hoputtamassa Senaatintorille kokoukseen. Edellisiltana oli Valion varastoista haettu voita ja pakotettu kauppiaat myymään sitä alle rajahinnan. Maanantaina keskeytimme työt Fredriksbergin konepajalla ja marssimme porukalla, järjestäytyneissä riveissä tietenkin, Senaatintorille, missä sadateltiin kovin sanoin elintarvikekurjuutta ja siihen syyllisiä.

Voista oli kova pula, vaikka tiedettiin, että voita oli kyllä Valion varastot täynnä

– Voita lähetetään varastosta vaunukuorimittain Pohjanmaalle ja dritteleittäin sitä tuodaan kotiin työajan jälkeen, huhuttiin.

Tämä aiheutti suuret voimellakat. Kansa teki suuren mielenosoitusmarssin Valioon ja tyhjensi varastot. Sitten annettiin voita myytäväksi 200 grammaa henkeä kohti. Varaston valtaajia syytettiin ryöstäjiksi, mutta ei sitä ryöstöksi voi sanoa, koska voi ostettiin rahalla. Turussa asiat hoidettiin eri tavalla, siellä voita jaettiin ilmaiseksi väkijoukolle.

Kaiken kuohunnan keskellä olin vähän kateellinen konepajan Lauri Lomalle, jonka kotitalo sijaitsi pyöräilymatkan päässä Mäntsälässä.

– Kun lauantaina kahdelta lähden työmaalta polkemaan kotia kohden, niin kuudeksi ennätän saunaan. Kotitorpan aittaan ei kaupungin melu kuulu ja hyvin nukuttaa, Loma kehui.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elokuu 1917; Samu Nyström: Helsinki 1914- 1917. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. Artikkelikuva: Taavetti Järveläiselle kuulunut miliisin käsivarsinauha; Kuva: Työväen Urheilulehden kansi, kesäkuu 1917.

Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui keisarin alainen poliisilaitos myös Suomessa. Poliiseihin liittyi mielikuva sotilaspoliisin, santarmin urkkijana, jotka vakoilivat sekä jääkärien etappiteitä että sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti kun keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin uudelleen palvelukseen kaikki, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta, joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa, kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA; Suomi 80: Järjestysvalta horjuu Suomessa; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.