Juhannuksena 1917 roihusi muukin kuin kokko

Juhannusta 1917 vietettiin Helsingissä kohtalaisen mukiinmenevässä säässä, vaikka juhannuksen edellä vallinnut kuuma ja tukahduttava ilma muuttuikin juhannusaattona koleammaksi. Aattoiltana sateli hiukan, mutta sade lakkasi pian. Juhannusaattona tuhannet kaupunkilaiset jonottivat rautatieasemilla, laivalaitureilla ja raitiovaunupysäkeillä päästäkseen juhannuksen viettoon maalle tai Helsingin edustan saarille. Junat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä ja seisomapaikkoja täytyi hakea jopa junien ulkosilloilta ja tavaravaunuista.

Seurasaaressa oli juhannusaattona ja vielä juhannuspäivänäkin tavaton tungos. Työväen näyttämöllä oli esityksiä molempina päivinä. Aattona sytytettiin kokkovalkea ja tanssittiin uudella lavalla. Juhlapuhujaksi oli saatu yksi Viaporin kapinan johtajista, Sergei Tsion, jonka onnistui suomalaisten tuella paeta kapinan jälkiselvittelyjä Ruotsiin. Vallankumouksellista roihua ruokki osaltaan myös 1906 aikaisten punakaartilaisten Tsionille muodostama kunniakuja.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous oli päättynyt juhannuksen alla. Venäjän sos.dem. työväen puolueen keskuskomitean lähettinä kokouksessa mukana ollut Aleksanda Kollontai ennusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen hajaantuvan ennen pitkää linjariitoihin koska ”puolueessa on vallalla kaksi virtausta, opportunistis-sosialistinen ja vasemmistolais-vallankumouksellinen”. Opportunisteja olivat kaikki, jotka suostuivat tekemään yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa, kuten kaikki sosialistisenaattorit. Vasemmistolais-vallankumoukselliset kärkihahmonsa Edvard Valppaan johdolla edustivat aitoa ja ainoaa oikeaa tinkimätöntä vallankumouksellista linjaa. Aleksandra Kollontai edusti puolueen bolshevikkisiipeä, joka juuri valmisteli uutta vallankumousta Venäjällä huhtikuussa maanpaosta palanneen V.I. Leninin johdolla. Vallankumoukseen Lenin kumppaneineen yllytti suomalaisiakin. Hänen äänitorvenaan Suomessa oli Adolf Taimi, jonka bolshevikit olivat lähettäneet tänne vallankumouksellista mielialaa lietsomaan. Edvard Valpas puolestaan oli Työmies-lehden päätoimittaja eli tärkeä sananlevittäjä.

Puoluekokouksen päätöslauselmassa päädyttiin vaatimaan Suomelle poliittista itsenäisyyttä. Ajatuksena oli tietenkin sosialistinen Suomi sosialistisen Venäjän rinnalla, jollaiseksi se Leninin valtaan tullessa muuttuisi. Itsenäisyys olisi kelvannut muillekin kuin sosialisteille, mutta ei sosialistien vaatimassa muodossa, joten varsinaiseen itsenäistymisvaatimukseen ei Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomessa otettu kantaa. Sen sijaan päädyttiin siteeraamaan venäläisiä lehtiä, joissa moitittiin sosialistien päätöslauselmaa kiittämättömyydestä. Oliko Venäjän väliaikainen hallitus muka puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Pitikö päätöslauselma ymmärtää niin, että Suomesta tulisi vapaa itsenäinen valtio vapaan Venäjän rinnalle ja venäläisen sotaväen tulisi poistua Suomesta? ”Kumma kyllä he eivät huomaa, että heidän toiveidensa viipymätön toteuttaminen saattaisi luoda Suomesta ja sen rannikoista tukikohdan saksalaiselle imperialismille sen hyökätessä Venäjän kimppuun.”

Järjestäytynyt työväki oli heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut koota keskuudestaan omia järjestysmiehiä. Kesällä rivit alkoivat tiivistyä ja ilmeisesti tarkoituskin kirkastua vallankumouksen tukijoukkona toimimiseen. Työmiehessä varoitettiin, että ”Järjestysmiehistöä” on jo yli 1000 ja lisää tulee. ”Osastot harjoittelevat joka ilta ulkona, varsinkin Eläintarhassa.” Isoeno Antonkin kuului tähän joukkoon.

Juhannusaattona Hatti-eno lähti Sofian sekä serkkutyttöjen Aunen ja Saiman kanssa maalle Asikkalaan. Tytöt jäisivät sinne koko kesäksi koulujen alkuun saakka. Isä Kustaa oli toivonut, että minäkin olisin tullut kotona käymään, mutta en millään malttanut lähteä jännittävästä kaupungista maaseudun tylsyyteen. Sanoin, että minun piti olla valmiina järjestysmiesten harjoituksiin juhannuspäivän aamuna ennen kuin työt taas alkaisivat. Isä ei pitänyt minun liittymisestä järjestysmiehiin, mutta myönsi kuitenkin, että sovitut asiat täytyy hoitaa.

Eno kertoi sitten palattuaan, että junassa oli ollut ihan kaaosmainen tunnelma.

– Matkustajia oli sulloutunut penkeille, penkkien väliin, käytäville, ulkosilloille ja tavaravaunuihin. Oli tukahduttavan kuuma, hikoilutti armottomasti ja korvissa soi nauru ja lasten itku.
– Onneksi eivät sentään venäläiset sotilaat olleet varastaneet paikkoja. Ehkä se sotilaille annettu kehotus on tepsinyt.

Itämeren laivaston komentaja oli senaatin toivomuksesta päiväkäskyssä kehottanut työ- ja sotamieskomiteaa selittämään kaikille meri- ja maasotamiehille Suomessa, kuinka sopimatonta on anastaa rautateillä matkustaessa muiden paikkoja junissa. Sellainen oli herättänyt paljon pahaa verta. Sotilashenkilöt, joilla nykyään on täysi oikeus matkustaa missä luokassa ja missä junassa hyvänsä, olivat häirinneet matkustajaliikennettä anastaessaan vaunusta paikkoja, joista muut henkilöt ovat maksaneet. Kehotuksessa sanottiin, että jokaisen sotilaan tulisi näyttää lippu, joka oikeuttaa hänen matkustamaan siinä junassa, sekä lipun numeropaikkaa varten, jos sellaisia paikkoja on. Näin luki lehdissä.

Minusta oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa juhannuksen johdosta kaikilla työpaikoilla työt loppuivat aattona iltapäivällä, mukaan lukien ravintolat, kaupat ja kahvilat. Virkistystä oli tarjolla vasta juhannuspäivänä kello 12 alkaen.

Menin minäkin käymään Seurasaaressa kun kuulin, että sinne oli menossa tuttuja. En kuullut paljon mainostetusta Tsionin puheesta juuri mitään kun väkimassat työnsivät minua koko ajan kauemmaksi puhujanlavalta. Ostin kahdella markalla piletin Työväen näyttämön esitykseen jonka päätyttyä kävelin juhannuskokolle. Humalaisia toikkaroi siellä täällä ja yhden talutin kauemmaksi kokosta kun pelkäsin sen polttavan itsensä. Mies nukahti niille sijoilleen kun olin asetellut sen puuta vasten nojalleen.

Aamulla Eläintarhan harjoituksissa kuulin, että virallisen raportin mukaan juhannus oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Juhannusyönä korjattiin kuitenkin ensimmäiselle poliisiasemalle kahdeksan ”liikutettua”, toiselle kymmenen, kolmannelle viisi, neljännelle kahdeksan ja Töölön asemalle kolme. Hermannissa ja Vanhassakaupungissa ei sentään ollut yhtään miestä ”tallessa”.

Oikeisto arvosteli kovin sanoin työväen johtamaa miliisilaitosta ja syytti miliisejä jopa laittomuuksien sallimisella. Heidän mielestään Boldtin kirkonvaltaus olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa, mutta kyllä kai sitä vapaassa maassa täytyy sallia kokoontumisen vapaus ja puheen vapaus.

– Toista se oli santarmiurkkijoiden aikaan, kun Sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksia vakoiltiin jatkuvasti, sanoivat puolueen konkarit.

Senaatti oli päättänyt, että Helsingin poliisilaitoksen mieslukua vähennettäisiin vuoden 1916 tasolle. Se tiesi parin sadan poliisimiehen erottamista. Irtisanominen ei ole koskenut niitä vanhoja poliisimiehiä, jotka vallankumouksen jälkeen otettiin järjestyslaitoksen palvelukseen. Kuulin, että myös suunniteltiin järjestysvallan komennon ottamista pois työväeltä. Työväenjärjestöjen eduskunta on nyt asettunut näitä päätöksiä vastaan. Se saattoi merkitä miliisien lakkoa. Meitä järjestysmiehiä oli varoitettu, että jos lakko tulisi, niin meidän täytyi valmistautua pitämään järjestystä yllä.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar kesäkuu 1917; kuva: Työmies 25.6.1917.

Maalta Helsinkiin 1915

Isänpuoleisen isoäitini veli, isoenoni Anton Vilén aloitti työt Helsingissä Valtion Rautateiden Fredriksbergin  konepajan sahaosastolla 12. tammikuuta 1917. Työpaikka oli onnenpotku ja enteili turvattua tulevaisuutta. ”Työllisyys oli hyvä, eihän valtion työstä pantu pois ellei tehnyt jotain rikosta.” Vähänpä hän aavisti, mitä runsaan vuoden päästä tapahtuisi.

Anton oli kaksi vuotta aikaisemmin muuttanut töihin Helsinkiin kotitilaltaan Asikkalan Vesivehmaalta. Helsinki oli Lahden suunnasta tuleville päijäthämäläisille luonnollisin paikka hakeutua ansiotöihin. Kasvava Helsinki oli jo 1870-luvulta lähtien tarjonnut lähes loppumattomasti töitä malta tulleelle, kouluttamattomalle työvoimalle. Miehet pestautuivat töihin Sörnäisten satamaan tai kasvavan Helsingin rakennustyömaille. Naiset aloittivat usein palvelijoina perheissä. Osa tulijoista juurtui kaupunkiin, osa palasi takaisin kotiseuduilleen säästettyään tienesteistään kenties rahaa lunastaakseen osuutensa pienestä perintötilasta.

Olen joskus miettinyt missä tunnelmissa isoeno-Anton kotoaan lähti. Kuvittelen, että hän olisi kertonut matkaan lähdöstään jotensakin näin:

Varhain tammikuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1915 isä haki hevosen tallista ja valjasti sen reen eteen. Minä kiinnitin lyhdyt sivuille ennen kuin nousin kyytiin. Asettelin kapsäkin ja ruokakorin jalkoihin ja käännyin vilkuttamaan hyvästiksi sisaruksilleni, jotka olivat kokoontuneet tuvan kuurankukkien koristaman ikkunan ääreen seuraamaan matkalle lähtöäni.

– Läksit sitten teitä isäs astumaan, tokaisi isäni Paimelassa, ennen Vesijärven yli vievän jäätien alkua. Myönsin näin olevan. Mitään muuta emme sitten puhuneetkaan ennen kuin heitimme hyvästit Lahdessa.

Isäni Juho Kustaa Vilén oli nuorena miehenä ollut Helsingissä töissä satamatyömiehenä Sörnäisissä, ja Helsinkiin olin minäkin nyt töihin matkalla. Meidän perältä ovat miehet lähteneet usein pääkaupunkiin lisätienestejä hankkimaan, naiset vähän harvemmin. Isä palasi takaisin kotikylään Asikkalan Vesivehmaalle kun meni naimisiin äitini Elviiran kanssa. Ensi alkuun heillä oli torpan maat vuokralla kunnes äiti peri kotinsa Heikkilän talon maita. Minä, Anton, olen lapsista vanhin, syntynyt vuonna 1892. Minun jälkeeni tulivat Usko, Ida, pienenä kuollut Naima, Kalle, Väinö ja Hulda.  Hulda ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, kun äitini kuoli vuonna 1911. Vanhin siskoni Ida päätyi lapsenpiiaksi, vaikka oli haaveillut koulunkäynnistä. Isä ei koulunkäyntihaaveista perustanut, hänelle riitti kun lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Itse hän ei taitanut kunnolla kumpaakaan.

Äidin nuorempi veli, Willehard Toivonen oli äitini kuoleman aikoihin muuttanut Helsinkiin vaimonsa Sofian ja pienten tyttäriensä eli serkkujeni Aunen ja Saiman kanssa. Viime syksynä, kun eno oli Asikkalassa käymässä, hän otti puheeksi minunkin Helsinkiin muuton. Nimittäin elokuussa 1914 Helsingissä levisi huhu saksalaisten pikaisesta maihinnoususta ja Sofia pakeni pikkutyttöjen kanssa turvaan maalle, niin kuin silloin teki moni muukin helsinkiläinen. Venäjä oli julistanut sodan Saksalle ja epäiltiin, että saksalaiset yrittävät nousta maihin Helsingissä ja hyökätä sitä kautta Pietariin. Kun pelättyä hyökkäystä ei tullutkaan, tuli eno hakemaan perheensä takaisin kotiin. Lupasin kyyditä heidät Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille, siitä paikallisjunalla Lahteen ja edelleen Helsinkiin. Siinä pihalla lähtöä tehdessämme eno virkkoi isälleni sen, mistä olimme jo keskenämme sopineet.

– Eikös se olisi tuon pojankin jo korkea aika tulla Helsinkiin omaa rahaa tienaamaan. Minä lupaan hankkia työpaikan ja kortteerin. Vaikka heti, jos niin sovitaan.

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta murahti sitten, että joulun on poika vielä kotonaan, mutta eiköhän tuo ensi vuoden alusta jo jouda lähtemään.

Ja niin tapahtui.

*
Lähteet: TMT 152:2383 TA ja Reijo Husar (toim.) Vesivehmaan seudun kylien historia II, Vesivehmaan kyläyhdistys ry, 2005. Kuva on Anton Vilénin Valtiorikosylioikeuden akteissa olleista papereista.