Painijaksi Helsingin Jyryyn

Maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka oli rautateiden konepajoilla kymmenen tunnin työpäivä. Päivä alkoi seitsemältä aamulla ja päättyi kuudelta illalla. Ruokatunti oli kahdestatoista yhteen. Lauantaisin ja aattoina työskenneltiin seitsemästä kahteen. Konepajojen työntekijöitä ei luettu varsinaisiksi rautatieläisiksi, jotka olivat järjestäytyneet Suomen Rautatieläisten Liittoon ja Suomen Veturimiesten ja Lämmittäjäin Liittoon. Konepajojen työntekijät kuuluivat yleensä Suomen Valtionrautateiden Konepajojen Työväenyhdistykseen, mutta osa saattoi kuulua myös oman ammattikuntansa liittoon, esimerkiksi maalarit maalarityöntekijöiden liittoon.

Helsingin Jyry, viralliselta nimeltään Helsingin Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Jyry, perustettiin 1902. Se oli työväenliikkeen poliittisiin tavoitteisiin sitoutuneiden työväenurheiluliikkeiden edelläkävijä. Jyry ei hyväksynyt jäseniinsä muita kuin ammatillisesti järjestäytyneitä työläisiä. Paini ja voimistelu olivat Jyryn ja sittemmin muidenkin työväenseurojen keskeiset lajit. Helsingin Työväenyhdistyksen 1908 rakennuttamasta työväentalosta Jyry sai kunnolliset toimitilat.

Sakilaiset olivat kaupunkiin asettuneita 1900-luvun alun työläisnuoria, sekatyömiehiä, hanttihommien tekijöitä, oman aikansa jengiläisiä. Sakilaisilla tarkoitetaan yleensä Helsingin katujen kundeja ja friiduja. Sakilaisilla oli oma tunnistettava pukeutumistyylinsä. Miehillä oli liina kaulassa ja mahdollisimman leveälahkeiset, tummat housut, naisilla vekkihame ja merimiespusero. Heillä oli oma kunniakoodistonsa ja kielensä. Heidän äänekästä ja väkivaltaista käyttäytymistään paheksuivat niin sivistyneistö kuin työväestökin. Sakilaisuus oli hyvin maskuliinista, naisia esineellistettiin ja heihin kohdistui väkivaltaa, mutta he saattoivat turvautua väkivaltaan itsekin, myös miehiä kohtaan. Sakilaisilla oli oma tanssimuoto, eroottissävyinen pisto.

Työväenseurat eivät mielellään päästäneet sakilaisia tilaisuuksiinsa, näin kertoo myös isoeno-Anton.

Alkuvuosi 1917 oli rauhallista aikaa. Olin tyytyväinen uuteen työpaikkaani Fredriksbergin konepajalla. Elintarviketilanne jatkoi huononemistaan, mutta meillä ei kuitenkaan ollut isompaa hätää, kun oli sukulaisia maalla ja konepajallakin oli oma elintarvikkeiden jakelu työläisille.

Liityin saman tien työväenyhdistykseen sen jälkeen kun aloitin työt Fredriksbergillä. Konepajalla oli ammatillisesti järjestäydyttävä, jos halusi siellä viihtyä. Ei painostusta ollut, mutta kumminkin huomautettiin, että se on niin kuin velvollisuus. Ja tavallisena kunnon työläisenä niinhän se onkin

Nyt kun minulla oli ammattiosaston jäsenkirja taskussa, niin marssin helmikuun 8. päivä 1917 Työväentalolle Jyryn toimistoon ja liityin seuran jäseneksi. Maksoin jäsenmaksun, sain leimatun jäsenkirjan ja nimeni isoon jäsenkirjaluetteloon. Katselin ihastuneena, kun nimeni kirjoitettiin ensimmäiseksi uudelle, tyhjälle aukeamalle. Erityisesti ihastelin ammattinimikettäni: sahatyömies. Oikea kunnon työläinen! Pian takanani jonossa seisovat alkoivat rykiä ja liikehtiä siihen malliin, että ymmärsin antaa tilaa seuraavalle.

Jyryllä oli Työväentalolla isot tilat: tilava voimistelusali, painihuone, toimistohuone, kaksi pukuhuonetta ja mikä ihmeellisintä: suihkuhuone, jossa oli lämminvesilaite! Kyllä siellä kelpasi painiharjoitusten jälkeen suihkutella itsensä puhtaaksi, vaikkakin kertamaksulla 10 penniä.

Koska olen itsekin pitkä mies, niin minulle laitettiin usein harjoitusvastustajaksi Mikko Kokko, lempinimeltään Pitkä-Kokko. En erityisemmin miehestä pitänyt, kiivas ja täynnä itsekehua. Lempinimi johtui siitä, että Jyryssä oli yhteensä seitsemän Kokkoa, joista tunnetuimmat olivat painijaveljekset Sulo ja Jalmari Kokko.

Seuran mestaripainijoista tulee mieleen ainakin Adam Malm ja Thure Ahlberg ja Oskari Kumpu. Sekä August Jokinen ja tietenkin oman pitäjän poika Alex Järvinen Asikkalasta, jotka molemmat olivat minun liittyessäni jo ammattilaisuralla. Helsingin Kisa-Veikkoihin karannutta höyhensarjalaisista Kalle Anttilaa valmentaja usein kaipaili takaisin Jyryn leiriin.

Kalle Anttilan räätäliliikkeessä kävin teettämässä mittatilauspuvun, oikein hyvän sellaisen, ja Anttila antoi vähän alennustakin, kun kuuli, että olen Jyryn painijoita.

Laitoin uuden puvun päälleni Haagan nuorisonseurantalolla järjestettyihin tanssiaisiin. Sinne tuli joukko räyhähenkisiä sakilaisia, jotka heti rupesivat poikaparilla tanssimaan. Järjestysmiehet kiskoivat pojat irti toisistaan ja pyöräyttivät vuorotellen jokaisen eteenpäin mieheltä toiselle ja lopulta ulos. Kun minä olin siinä sopivasti järjestysmiesten jatkeena, niin osallistuin sakilaisten ulosheittämiseen. Sain pihalla väännettyä yhdeltä pojalta puukon pois kädestä ennen kuin se ennätti pistää sillä ketään. Hetken uhoiltuaan sakilaiset arvioivat ylivoiman liian suureksi ja läksivät kiroillen tiehensä.

Järjestysmiesten johtaja, riskin näköinen mies, tuli kättelemään.

– Jalmari Tyllinen, hän esitteli itsensä. – Rakennusmies päivällä, Jyryn painija illalla. Olen tainnut nähdä sinut salilla, olet varmaankin aika uusi joukossamme.

Myönsin, että olin vasta äskettäin liittynyt Jyryyn. En malttanut kuitenkaan olla kehumatta, että olin aikaisemmin ollut mukana Asikkalan nuorisoseuran painijoukkueessa, joten laji oli tuttu ja mieluinen.

Tyllinen pyysi minut saman tien ovimieheksi seuraaviin Jyryn järjestämiin iltamiin.

– Semmoinen määrä pidetään ovimiehiä, että jos joku vähän häiritsee taikka tanssii poikaparissa, niin viedään ulos, hän ohjeisti.

– Lippuja myydään vähän humalaisillekin, mutta jos yrittää häiriötä, niin se on heti ulos. Kerran on annettu elinikäinen porttikielto yhdelle sakilaiselle, joka pisti puukolla monta haavaa yhdelle järjestysmiehistä.

Niissä iltamissa missä ensimmäistä kertaa toimin ovimiehenä ei ollut sakilaisia. Ongelmia aiheutti kuitenkin tunnettu Rampuli-niminen häiritsijä, joka oli tuonut mukanaan pari rähisevää kaveriaan. Saimme miehissä poistettua senkin sakin.

Totesin, että elämäni oli nyt hyvin mallillaan.

***
TMT 130:1975 ja 171:2794 TA; If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry. Suomen Urheiluarkisto; Pääkkönen-Laine, Leena (1978) Helsingin Jyry. 75 vuotta työläisurheilua. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos; Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa: http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/koskela2.html

Viihdettä sodan varjossa

Helsingin terveysviranomaiset olivat 1914 alussa tutkimuksissaan todenneet, että elävillä kuvilla ei ollut vahingollisia vaikutuksia lasten ja nuorten hermostoon ja näköaistiin. Näin pääkaupunkiseudun elokuvien yleisömääriä ei rajoittanut enää muu kuin sotaveroihin kuuluvan huviveron korotukset.

Kotimaisia elokuvia ei tarjonnassa juuri ollut. Laitteiston ja raakafilmin hankkiminen oli vaikeaa ja ulkokuvaus oli kiellettyä. Suomalainen elokuvatuotanto tyrehtyi lähes kokonaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua, mihin vaikutti se, että viranomaiset kielsivät ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä.

Sota-aika sai kuitenkin viihdeteollisuuden kukoistamaan. Helsingin huvitukset vetivät kaupunkiin matkustajia muualta Suomesta ja keisarikunnasta. Elokuvateattereissa oli ulkomaisten filmien ohella tarjolla oheisohjelmaa, teatterien katsomot täyttyivät kulttuurinnälkäisistä katselijoista. Vuoden 1916 pääsiäisenä saavutettiin Helsingissä uusi matkustajaennätys.

Työväestö alkoi järjestäytyä 1890-luvun lopulla. Samaan aikaan työväenjärjestöt alkoivat rakennuttaa omia kokous- ja juhlatilojaan, joissa järjestettiin myös ohjelmallisia iltamia. Työväenyhdistyksen toimintamuotoihin kuului alusta saakka harrastajateatteritoiminta. Aluksi myös raittiusliikkeellä oli työväestön keskuudessa paljon kannatusta ja niiden yhteydessä toimi omia näyttämöitä. Koiton Näyttämöstä kasvoi 1910-luvulla Helsingin johtava harrastajateatteri.

Isoeno Antonkin osasi ottaa ilon irti elämästä.

Elämään mahtui toki paljon muutakin kuin työtä ja sotauutisia. Virtakallion tanssikurssilla Annankadulla sai kertamaksulla hyvää tanssioppia ja tanssimuotia. Arkisin kurssi alkoi seitsemältä, sunnuntaisin neljältä, kirjautuminen sisään tapahtui aina puoli tuntia aikaisemmin. Tansseissa tuli käytyä usein, kuka sitä nyt ahtaissa asunnoissa jouti aikaansa viettämään. Tytöt tykkäsivät, kun osasi mennä muotitansseja kuten rheinländerpolkkaa, englantilaista sottiisia ja maxisea.

Tansseissa saattoi käydä vaikka joka ilta ja eri puolilla kaupunkia, jos halusi ja raha riitti piletteihin ja sen päälle laitettavan sotaveron maksuun. Helsingin työväentalolla järjestetyt tanssi-iltamat olivat tietenkin suosituimpia. Saman illan aikana siellä saattoi olla kolmetkin tanssit: isommat kahdella orkesterilla juhlasalissa ja pienemmät iltamat Jyryn voimistelusalissa ja jossain suurista kokoussaleista. Iltamien järjestäjävuorot kulkivat ammattiosastoittain ja niillä kerättiin rahaa muuhun toimintaan. Tanssi-iltamien tuotoilla rahoitettiin myös perhe-iltamia, joiden ei ollut tarkoituskaan tuottaa voittoa. Niissä ei tietenkään tanssittu. Enon tyttärien Aunen ja Saiman perhe-iltamien suosikkiohjelmiin kuuluivat kansantanssisoitto, pianonsoitto, soololauluesitykset, sekä runot ja sadut.

Sunnuntaisin saattoi olla järjestettyjä kävelyretkiä sopivan matkan päässä sijaitsevalle seurantalolle. Perillä oli tarjolla karamellia, keksiä ja Toivolan limonaadia sekä tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aaton iltamat Helsingin Työväenyhdistyksen graniittilinnan juhlasalissa olivat iso, odotettu tapahtuma ja ohjelma sen mukaista: Jyryn miesvoimistelijoiden näytös, runonlausuntaa, tanssiesitys, miesköörin laulua, J. Alfred Tannerin kupletteja ja lopuksi tietenkin tanssia orkesterin tahdissa.

Palmusunnuntain aamuna meitä nuoria vaelsi joukoittain Eläintarhaan. Tytöt olivat askarrelleet palmunlehtiä, joita me pojat sitten kävimme nappaamassa tyttöjen käsistä. Ja tytöt taas kävivät kiskomassa ryöstettyjä palmunlehviä takaisin poikien muka estellessä. Näin kisaillen löytyi yhdelle jos toisellekin oma pari, jonka kanssa viettää loppupäivä ja ehkä päästä illalla saatillekin.

Eduskuntavaalien jälkeen heinäkuussa pidettiin Työväentalolla tietenkin vaalitanssiaiset. Ja kun selvisi, että sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut enemmistön eduskuntapaikoista, niin taas tanssittiin.

Hippodrom Sirkuksessa pidettiin jännittäviä painiotteluja, joissa kävi ulkomaisia champiooneja. Joillain painijoilla oli taiteilijanimi kuten Mustanaamio tai Sininaamio. Hippodromin lipun hintaan kuului ilmainen paluulippu ratikalla keskustaan.

Muita huvittelumuotoja olivat teatteri ja elokuvat. Koiton Näyttämön ja Sörnäisten työväenyhdistyksen Näytelmäseuran esitykset olivat suosittuja. Sörkan leffoista voi mainita Salaman, Fennian, Oihonnan, Lyyran ja Kalevan. Ohjelmat olivat lukukaapeissa elokuvien ulkopuolella ja niistä sai lukea sisällön ja tietää pituuden.

Salamassa esitettiin kovia lännenkuvia. Ensimmäisessä näytöksessä sali oli talvisin aina jääkylmä, mutta suuret kamiinat lämmitettiin tulikuumiksi ja kohta kiviseinät alkoivat tippua vettä. Yhdellä piletillä sai istua salissa niin pitkään kuin halusi. Suurin osa leffoista oli halvalla ja huonosti tehtyjä. Eräässäkin kohtauksessa oli sukellusvene merenpohjassa ovi auki, mutta vettä ei mennyt sisään.

– Jätkät, ovi kiinni tai hukutte, kuului silloin katsomosta huuto.

Varsinkin pikkupojilla, jotka katsoivat joka elokuvan useaan kertaan, oli tapana huudella jännittävissä kohdin paljastuksia, kuten ”ei sitä hirtetä” tai ”apujoukkoja tulee”. Siitä hyvästä heille sateli takaisin vihaisia huutoja. Toilettejahan elokuvateattereissa ei ollut joten näytäntöjen loputtua piti kiireesti juosta kilpaa säästöpankin rantaan lirittämään, jos ei ollut osannut pitää varaansa. Joskus näki jonkun humalaisen horjuvan kesken näytännön kohti orkesterimonttua samoissa aikeissa.

Leffojen väliajalla oli ohjelmaa. Sörkän leffojen kuuluisimmat esiintyjät olivat Moukun Fransse ja Kilu-Kalle. Keskikaupungin suurissa elokuvateattereissa oli suuret orkesterit ja väliajoilla kabareeohjelmaa.

*

Pääasialliset lähteet: TMT 409:12053, 171:2794, 130:1975, 190:3127 TA; Suomen Urheiluarkisto. If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry; Seppälä, Mikko-Olavi (2010): Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet, SKS (s. 14-64); Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918 (s. 66); Minerva; http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/historia.html.
Tekstissä mainittu Hippodrom Sirkus sijaitsi nykyisen Kisahallin paikalla.