Painikilpailut päihittivät raittiusjuhlan

Kieltolain hyväksymisen johdosta järjestettiin Helsingissä sunnuntaina 3.6.1917 suurenmoisia kansanjuhlia. Tosin kansa juhli kahtaalla. Työväestö juhli Raittiusyhdistys Koiton järjestämissä juhlissa Hakasalmen puistossa ja porvaristo Helsingin Raittiusyhdistysten yhteistoimikunnan toimeenpanevassa juhlassa Kaivopuistossa. Molempien juhlien ohjelmassa oli puheita, runonlausuntaa, soittoa ja laulua. Myös saman päivän jumalanpalveluksissa otettiin kantaa kieltolain puolesta. Työväestöä kuitenkin taisivat raittiusjuhlaa enemmän kiinnostaa samaan aikaan Kyläsaaressa Hermannin työväenyhdistyksen järjestämä urheilujuhla, jonka vetonaulana oli painikilpailu.

Keväällä ja kesällä 1917 Helsingin kadut täyttyivät erilaisista joukkotapahtumista. Pääkaupungin katutilasta tuli suuriruhtinaskunnan keskeinen poliittinen näyttämö, oman aikansa sosiaalinen media, kuten Samu Nyström on väitöstutkimukseensa pohjaavassa kirjassaan ”Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet.” todennut. ”Kaduilla, toreilla ja kentillä eri ryhmittymillä oli mahdollisuus hakea yhteistä kantaansa, välittää omaa sanomaansa muille tai tarvittaessa osoittaa muille ryhmänsä voimakkuutta.”

Toinen paikka välittää viestiä omalle kannattajakunnalleen oli tietenkin sanomalehti. Helsingin lehdistä Työmies ja Uusi Suometar keskittyivät arvostelemaan toistensa sanomisia, Helsingin Sanomat pysytteli hieman etäämmällä sanan säilän sivalluksista, joskin maatyöväen lakkoillessa senkin mitta alkoi täyttyä. Maatyöväestön kahdeksan tunnin työaikavaatimus oli kuin punainen vaate omistavalle luokalle. Lehdet täyttyivät kuvauksista kuinka maatyöväen lakoissa pelloilta oli kannettu työnhaluisia pois, maidon tuonti meijeriin estettiin ja maidon annettiin pilaantua. Isäntiä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Ylioppilailta oli lakit revitty päästä ja lyyrat revitty pois sekä kolhittu heitä aitaa vastaan. Mikäli edes osa näistä tapahtumista piti paikkaansa, jäi niistä mahtava kostonhimo muhimaan seuraavan vuoden kevättä varten. Työmiehessä sen sijaan maalailtiin kuinka maatalouskapitalistien luokkajärjestö oli pitänyt perustavan kokouksen ja julistanut 8-tuntisen työpäivän mahdottomaksi. ”Annetaan nälän opettaa.” Työmies ei myöskään pitänyt maatyöväestön vaatimuksia kohtuuttomina, mutta isännät ”vastustavat niitä periaatteesta”.

Maatyöväen lakot aiheuttivat niin paljon pahaa verta, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi julkisesti kehotti työväkeä tyyneen ja arvokkaaseen menettelytapaan, eikä sallimaan väkivaltaisuuksia ja omavaltaisuuksia. Toisaalta hän vetosi myös työnantajiin ja heidän vastuuseensa sopia asioista ja parantaa työläisten asemaa. Siinä missä Helsingin Sanomat julkaisi Tokoin puheen sellaisenaan ilman kommentteja, tarttui Uusi Suometar kärkkäästi kiinni puheen sisältöön ja arvosteli kovin sanoin hallituksen esimiehen esiintymistä oman puolueensa edustajana vaikka hänen pitäisi olla puolueiden yläpuolella. Kirjoittajan mielestä oli vieläkin pahempaa että Toikoin julistus oli tehty luokkahengessä ja julistuksesta saattoi selvästi rivien välistä lukea tuki laittomuuksille. Tokoin olisi pitänyt ”suoraan ja selvästi sanoa, että kaikkien ehdoton velvollisuus, olkoot työmiehiä tai isäntiä, köyhiä tai rikkaita, alhaista tai ylhäistä, on alistua laillisesti voimassa olevaan järjestykseen, pitää koskemattomana toisen henkilön omaisuutta, ajaa vaatimuksiaan ainoastaan laissa sallituilla keinoilla jolloin väkivaltaan turvautumiseen ei missään nimessä voida sallia.” Loppusanoilla sovinnosta julistus kääntyy Uuden Suomettaren mielestä itseään vastaan.

Työmies ei kommentoi Tokoin puhetta millään lailla eikä edes julkaissut sen sisältöä!

Eripuraa aiheuttivat myös kunnallislait ja ylimmän vallan käyttö. Eduskunnalle tuotiin toukokuun lopussa hyväksyttäväksi esitys uusiksi kunnallislaeiksi, jotka vaikuttivat suorastaan pöyristyttäviltä sosialisteja vieroksuvassa kansanosassa. ”Ei voi olla niin, että kaikki vaivaiset, vähäjärkiset ja kunnan elätitkin saisivat äänestää kunnallisvaaleissa, vieläpä niin nuorena kuin 20-vuotiaana”. Sosialistijohtoinen senaatti olisi myös halunnut sosialistijohtoisesta eduskunnasta ylimmän päättävän elimen, mutta tämä ei muille käynyt. Ei niin kauan, kuin sosialistit olivat enemmistönä.

Oireellisia vallattoman kevään hullunmyllylle olivat tolstoilaisten Arvid Järnefeltin ja Jean Boldtin kiihottavat saarnat ja kirkonvaltaukset. Heidän toimintansa tuomitsivat sentään sekä oikeisto että vasemmisto, joskin eri perustein. Oikeisto paheksui jumalanpilkkana pitämäänsä toimintaa ja kirkkojen käyttöä kiihotuksen välikappaleena. Vasemmiston mielestä papiston vanhanaikaisen komentovallan aika olikin jo järkkyä. Mutta järjestäytyneen työväen olisi silti syytä pysytellä erillään moisista tolstoilaisen haaveellisen anarkismin kannattajista. ”Tolstoilaisia yhteiskunnallisia haaveiluja on sosialidemokraattien keskuudessa pidetty aina taantumuksellisina.” Työväen valistustarkoituksiin ei pidä kahakoinnilla kirkon huoneita valloittaa. Järjestäytyneen työväen on käytettävä vapaahetkensä hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Oli sentään yksi asia, joka vielä yhdisti kansaa ja se oli urheilu. Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri 30.5. muodostui suureksi tapahtumaksi, jossa oli mukana kannustajia niin oikealta kuin vasemmalta. Isoeno Antonin oli luultavasti mukana kannustamassa Jyryn joukkueen juoksijoita. Aikaisempina vuosina kisan oli voittanut HKV eli Helsingin Kisa Veikot, mutta nyt Helsingin IFK (Idrottsföreningen Kamraterna) uhkui tarmoa ja selätti entisen mestarin.

”Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri suoritettiin mitä kauneimman sään vallitessa. Lähtö starttasi kello seitsemän illalla Kaivopuiston Isolta Lehtokujalta. Kaikki joukkueet paitsi Jyryn 3:s ottivat osaa. Joukkueita oli yhteensä 17 ja jokaisessa parikymmentä juoksijaa. Ensimmäinen vaihto tapahtui Vuorimiehenkadun ja Saunakadun kulmassa, jossa HKV oli vielä johdossa. Seuraavassa vaihdossa Eteläisen Makasiininkadun ja Läntisen Rantakadun kulmauksessa joukkueet olivat jo aika tasan kunnes kolmannessa vaihdossa Päävahdintorilla IFK:n nuori Henriksson oli vetänyt kaulaa jäljessä tuleviin ja siitä lähtien pysyivät punapaitaiset johdossa. Liisankadulla jo uhkasi HKV mennä johtoon, mutta jäi mäessä jälkeen. Taistelu oli vielä tasaväkinen Eläintarhan alkuun saakka, missä minä seisoin Jyryn ykkösjoukkuetta kannustamassa. Mutta kohahdus kävi yleisön joukossa kun HKV:n edustaja kaatui ja hävisi toistakymmentä metriä. Välimatka suureni vielä suurenemistaan seuraavien etappien aikana. Voittajajoukkue IFK kuittasi voittoajakseen 28 minuuttia ja 44,6 sekuntia, melkein minuutin ennen hävinnyttä HKV:n joukkuetta. Kolmanneksi tuli Kiistan ykkösjoukkue ja vasta neljänneksi Jyryn ykkösjoukkue ajalla 30 minuuttia ja 26,2 sekuntia.

Olin päättänyt minäkin osallistua itse urheilukilpailuun, enkä vain kannustaa taustalla. Raittiusyhdistys Koitto mainosti Työmiehessä suurta kieltolain hyväksymisen kunniaksi järjestettävää kansanjuhlaa Hakasalmen puistossa sunnuntaina. Samaisessa Hakasalmen puistossa olin minäkin ollut viikkoa aikaisemmin ensimmäisenä helluntaipäivänä kuuntelemassa Aleksandra Kollontaita Helsingin metallityöntekijäin ammattiosaston järjestämässä suuressa kansanjuhlassa. Me olimme enon perheen kanssa kuitenkin päättäneet raittiusjuhlan sijaan mennä Kyläsaareen Hermannin työväenyhdistyksen järjestämiin toisiin Uudenmaan työväenjärjestöjen välisiin urheilujuhliin, jossa pääosaa näytteli painikilpailu. Minäkin olin ilmoittautunut painikilpailuun vaikka tiesin mahdollisuuteni voittoon olemattomiksi. Kilpailemassa oli nimittäin painin parhaimpia kykyjä kuten Thure Ahlberg, Pekka Pirskanen ja Sulo Kokko, kaikki jyryläisiä tietenkin. Mutta kilpailua ei näissä kisoissa käytykään joukkueittain vaan ammattiosastoittain.

Juhlat alkoivat yhdeltä iltapäivällä, mutta minun piti olla jo kello 11 Jyryn salilla punnitsemista varten. Sen verran kireä elintarviketilanne oli vaikuttanut painooni, että menin aikaisempaa painoluokkaani alempaan eli alle 67,5 kiloisten sarjaan.

Kyläsaaressa oli väkeä mustanaan, ainakin puolisen tuhatta henkeä. Painikilpailut selvästi kiinnostivat yleisöä eniten, vaikka suurella lavalla oli koko ajan tanssia Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnan tahtien siivittämänä ja saarelta löytyy myös hyvä ravintola. Kilpailuohjelmassa painittiin kuuluisan ammattipainijan Georg Lurichin lahjoittamasta kiertomaljasta. Jouduin luovuttamaan jo alkusarjoissa mutta ei se minua haitannut. Hävisin paremmilleni. Entisessä painoluokassani, alle 75 kiloisissa voittaja oli Jyryn Thure Ahlberg, joka paini täällä muurarien ammattiosaston joukkueessa. Muurarien ammattiosasto voittikin kahdeksalla pisteellä palkintomaljan ja sai sen haltuunsa seuraavaksi vuodeksi. Porvoon työväenyhdistys oli toinen puolta pienemmällä pistemäärällä.

Painikilpailun lisäksi järjestettiin köydenvetokilpailu jossa palkintona oli Hermannin työväenyhdistyksen kiertopokaali. Köydenvetokilpailuun otti osaa vain kaksi joukkuetta, joista Helsingin työväenyhdistyksen varastotyöntekijäin ammattiosasto 16 voitti ylivoimaisesti Arabian ammattiosaston joukkueen ja sai toiseksi vuodeksi haltuunsa Hermannin työväenyhdistyksen kiertävän pokaalin.

Yleisiä kilpailuja joihin ei tarvinnut etukäteen ilmoittautua, olivat ampumakilpailu, nuolenheitto, renkaanheitto ja onnenpyörä. Pikkupojille ja tytöille oli omia sekalaisia kilpailuja joihin serkkutytöt ottivat innolla osaa. Minä en lasten kilpailuista juuri välittänyt kun tanssit kiinnostivat enemmän.”

***
Pääasialliset lähteet: Samu Nyström (2013). Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 24.5.-4.6.1917. Artikkelikuva: Työmies 31.5.1917. Ilmoitus Työmies 1.6.1917.

Punakaarti koolla Kaisaniemessä

Lauantaina 12 toukokuuta 1917 kello viisi iltapäivällä Kaisaniemen isolle kentälle kokoontui joukko vuonna 1906 hajotetun punakaartin veteraaneja sekä uteliaita sivustaseuraajia. Samaan aikaan Helsingin erinäiset suomalaiset järjestöt valmistautuivat järjestämään yliopiston juhlasalissa suuren kansalaisjuhlan Snellmanin päivän kunniaksi.

Työmiehessä oli edellisenä päivänä julkaistu ilmoitus, jossa kutsuttiin entisiä punakaartin järjestöjä ja jäseniä koolle Kaisaniemeen. Tavoitteena oli perustaa punakaarti uudelleen. Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta sanoutui asiasta irti ja kielsi järjestäytyneitä työläisiä liittymästä kaartiin.

Kokoukseen osallistui muutamia satoja vanhoja ”viaporilaisia”. Yksi kokouksen koollekutsujista lienee ollut Viaporin kapinaan 1906 osallistunut ja Suomen vanhan sotaväen tarkkampujapataljoonassa asevelvollisuutensa suorittanut Oskari Rantala. Rantala sai osallisuudestaan kapinaan viiden vuoden kuritushuonerangaistuksen, jonka hän kärsi Turun Kakolassa. Vankilasta vapauduttuaan hän toimi eri tehtävissä Helsingin työväenjärjestöissä.

Muita hankkeen aktiivisia tukijoita olivat varmasti pietarinsuomalaiset bolševikit, veljekset Adolf Taimi ja Aleksanteri Vastén sekä Jukka Rahja. Bolševikkipuolue oli pian maaliskuun vallankumouksen jälkeen lähettänyt Taimen ja Vasténin Helsinkiin lietsomaan vallankumouksellista mielialaa Suomessa.

Kaisaniemen kokouksen seurauksena syntyi ”viaporilaisten” vallankumouksellinen punakaarti, joka kuitenkin toimi epävirallisesti ja osittain maan alla aina marraskuuhun 1917 yleislakkoon saakka, jolloin se valtasi Helsingin Kaivohuoneen.

Samaan aikaan kun Kaisaniemessä kokoustanut joukko alkoi hajaantua, kajahtivat ylioppilastalolla Helsingin kaupunginorkesterin soittamana Sibeliuksen Finlandian ensitahdit. Finlandiaa seurasi Selma Anttilan tervehdyspuhe, pianonsoittoa, yksinlaulua, Artturi H. Virkkusen juhlapuhe, viulunsoittoa, lausuntoa ja orkesterinumero. Snellmanin päivän juhla päättyi yhteisellä Maamme-laululla.

Vuoden 1918 sodan siemenet kylvettiin vuonna 1917 ja jo toukokuussa ne olivat alkaneet voimakkaasti itää. Porvariston ja sosialistien näkemyserot lähes asiasta kuin asiasta alkoivat olla yhä kauempana toisistaan. Maataloustyöväen lakkoilu 8-tunnin työpäivän vaatimuksen tueksi herätti valtavasti vihaa. Pidettiin pöyristyttävänä piittaamattomuutena sosialistien taholta yllyttää maatyöväestöä vaatimaan 8-tuntista työpäivää ja tekemään lakkoja juuri peltotöiden alla. Kompromissi 10 tunnin työajasta olisi pitänyt riittää. Porvaristo piti sosialismin aatetta vieraana ja suorastaan kansakuntaa rappeuttavana haikaillen yhtenäistä kansakuntaa ja yhtenäistä suomalaista kansallisuudentunnetta. Lakot, mielenosoitukset ja vanhan järjestelmän virkamiesten ja santarmiurkkijoiden erottamiset näyttäytyivät suoranaisena anarkiana.

Isoeno-Anton oli muistelmiensa mukaan paikalla, kun punakaarti perustettiin Kaisaniemessä.

Toukokuussa Työmiehessä oli ilmoitus punakaartin kokouksesta Kaisaniemen kentällä. Sain muutaman järjestysmiehen kanssa kehotuksen mennä paikalle järjestystä valvomaan.

– Tuolla on Viaporin kapinan aikaisia radanrikkojia, kuiskutti Lauri Lehtonen, yksi Fredriksbergin konepajan järjestysmiehistä.

Kaisaniemeen oli kutsuttu nimenomaan niitä vuoden 1906 vanhoja punakaartilaisia, jotka halusivat perustaa kaartin uudelleen.

Lehtonen itse kuului maaliskuun miehiin eli niihin, jotka olivat ottaneet jäsenkirjan vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen. Jäsenkirjoja oli käynyt kaupaksi kiihtyvään tahtiin ja vanhat ammattiyhdistysmiehet jo toppuuttelivat, että pitääkö sitä joka sällille jäsenkirjaa tyrkyttää.

– Haluavat vain olla mukana siellä missä tapahtuu, mutta eivät tiedä sosialismin teorioista yhtään mitään.

Jukka Rahjalla olivat hallussa ainakin vallankumouksen teoriat. Rahja piti kentällä hyvin kiihottavan puheen ja yllytti sotaan porvareita vastaan. Paikalla oli paljon vanhoja sotamiehiä, jotka nyökkäilivät pontevasti Rahjan puheen tahdissa.

Lehtosella oli mukanaan leike Uudesta Suomettaresta mitä hän tyrkytti luettavakseni.

– Katso nyt tätäkin. Nimimerkki ”Sanomalehtitoukka” irvailee eiliselle Työmiehelle. ”Kaikista katalinta peliä on se, että porvarilliset lehdet, vaikkakin peitetyin sanoin, yllyttävät maanomistajia jättämään peltonsa kylvämättä”, tässä sanotaan. Ja suluissa kahden huutomerkin jälkeen sanotaan ”Missähän kunnossa mahtaa olla ”Työmiehen” kirjoittajan nimimerkki H. hermosto?”!

Totesimme kuitenkin, että eivätpä ne mielipiteet näitä sanomalehtitoukkia kohtaan olleet kovin suopeat Työmiehessäkään. Tänäänkin oli nimimerkki Lent. pakinoinut otsikolla Ikävä aika irvaillen, kuinka herrasväen kahvipöydässä päiviteltiin sosialisteja ja heidän vaarallisuuttaan. ”Mielenosoituskulkueet ne vasta ovatkin vaarallisia. Kun roskaväki joukolla kokoontuu ja alkaa marssia pitkin katuja voi tapahtua mitä vain.” Herrasväki päivitteli, miten työväestöllä on varaa ostaa nakkimakkaroita tai pitsiä. ”Kaikkiin turhuuksiin he tarvitsevat enemmän rahaa ja sivistyneistö saa tämän kaiken maksaa.” Kahdeksan tunnin työpäivän tultua puheeksi seurue puisti joukolla päätään. Mitä työläiset tekevät vapaalla ajalla – syntiä, syntiä vain. ”Mutta kyllä vielä aika muuttuu. Kaikki pyörii, kaikki pyörii. Nyt ne ovat päällä ne raakalaiset, mutta sittenkun ne taas joutuvat alle…sitten on meidän vuoro. Sitten…!”

– Niin, mitä sitten, naureskelimme, emmekä uskoneet ”sitten” koskaan koittavan.

Kun kokous hajaantui, mietimme Lehtosen kanssa minne menisimme illaksi. Tanssiaisia oli ympäri kaupunkia. Päädyimme valitsemaan kahden väliltä. Työväentalon A-salissa järjesti hattutyöntekijäin ammattiosasto lakkolaisten hyväksi hauskat tanssi-iltamat. Sirkuskatu 3:ssa olisi puolestaan Helsingin tiilenkantajain ammattiosaston tanssi-iltama, joka mainosti hyvää haitarin soittajaa ja sitä, että vaatteet järjestettäisiin näyttämölle huolellisesti. Vedimme pitkää tikkua ja illanviettopaikaksi valikoitui Sirkuskatu 3.

***
Lähteet: TMT 152:2383 ja 130:1975 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 11.-13.5.1917; Tuija Wetterstrand (2017): Punaisten panssarijuna 1918. Into Kustannus. Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917 – 18 ennen kansalaissotaa 1. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. lehtileike: Työmies 11.5.1917. Artikkelikuva: Pelastusarmeijan kokous Kaisaniemessä. 1910-luku. Kuva: Timiriasew Ivan / Helsingin kaupunginmuseo.

Viihteetön vappu 1917

Vapun alla 1917 Helsingissä ilmestyvät sanomalehdet täyttyivät ilmoituksista, joissa kerrottiin liikkeiden, konttoreiden ja ravintoloiden olevan suljettuina vappupäivänä. ”Suodaksemme henkilökunnallemme vapautta Vapunpäivänä, pidetään alempana luetellut Ravintolat koko päivän suljettuina”, todettiin eräässäkin ilmoituksessa ja suljettujen ravintoloiden pitkään luetteloon kuuluivat niin Kämp, König, Kappeli kuin Kaivohuone. Oli tulossa viihteetön vappu. Myös ilmoitukset liikkeiden ja konttoreiden siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään heti vapun jälkeen olivat yleisiä.

Sosialistien vaatimus kahdeksan tunnin työajasta näytti siis toteutuvan vapaaehtoisesti monilla aloilla, vaikka työaikalaki oli vasta valmisteilla. Sen sijaan ravintoloiden sulkeminen vappuna tuskin oli kenenkään etujen mukaista. Sitä ei ollut tapahtunut ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Tosin nurkan takana ravintoloita odotti toinen yllätys, josta siitäkin kyllä selviydyttiin, osittain luovalla ajattelulla. Nimittäin toinen sosialistien voimakkaasti ajama asia, kieltolaki, oli myös edelleen vahvistamatta, vaikka ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain jo 1907. Keisari ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Uusi esitys kieltolaiksi tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen vapun jälkeen toukokuun lopussa 1917 ja kieltolaki määrättiin astuvan voimaan 1.6.1919, mikä sitten tapahtuikin, tunnetuin seurauksin.

Uusi Suometar uutisoi vapusta ”Uudenlaisena Vapunpäivänä”, joka poikkesi luonteeltaan suuresti edellisistä kun kaikki ravintolat, kahvilat, ruokapaikat ja elävätkuvat olivat suljettuina. Siis paikat, missä helsinkiläiset olivat tottuneet vappua viettämään. ”Joten ei mistään tavanomaisesta vapunvietosta voinut olla kysymyskään”.

Kello 9 aamulla Vanhan Ylioppilastalon portailla kajautettiin ilmoille isänmaallisia lauluja, jotka yleisö, etupäässä valkolakkeihin sonnustautuneet ylioppilaat ottivat vastaan suurin suosionosoituksin. Kuoronjohtajan lopuksi esittämään eläköön-huutoon Suomelle yhdyttiin voimakkaasti. Keskipäivällä liikkui lehden mukaan Pohjois-Esplanadilla tuhansiin nouseva sekalainen ihmispaljous heitellen ”aikansa kuluksi konfetteja ja serpentiinejä”, joukossa kuitenkin huomattavan vähälukuisesti ylioppilaita. Toisaalla oli käynnissä työväen vappukulkue. Sille annettiin tunnustus hyvästä järjestyksestä ja rauhallisuudesta. Miliisiä oli vahvistettu 400 miehellä ja kaduilla liikkui myös vahvistettuja sotilaspatrulleja. Ainoastaan kymmenkunta juopunutta pidätettiin.

Työväestön vappukulkue järjestäytyi Rautatientorilla ja yhtyi Hietalahdentorilta lähteneen venäläisten sotilaiden muodostamaan kulkueen kanssa Pohjois-Esplanadilla. Tässä, kuten muissakin työväenliikkeen tapahtumissa porvaristoa kismitti työväestön kaveeraaminen venäläisten sotilaiden kanssa. Taas kyseltiin, että yhäkö vain suomalaisten työläisten sopimaton kääntyminen venäläisen sotaväen puoleen jatkuu. Sitä pidettiin epäisänmaallisena ja autonomiaa rapauttavana ja suomalaisille alentavana.

Viihteettömän vapun päivän iltana päivällinen kärsimys otettiin kiinni korkojen kanssa. Osakunnat järjestivät omia tanssiaisiaan, teatterit näyttelivät loppuunmyydyille katsomoille. Myös Pitkänsillan pohjoispuolella tanssittiin työväenyhdistysten järjestämissä tapahtumissa.

Vappukulkueessa oli mukana 96 ammattiyhdistystä ja -osastoa. Yhteensä vappukulkueen osallistui Työmiehen mukaan jopa 50 000 ihmistä, mitä voi pitää hyvin isona lukuna. Jos väkeä todella oli liikkeellä noinkin paljon, oli kyseessä melkoinen joukkovoiman osoitus.

Työväen vappukulkue ja –mielenosoitus oli tarkkaan etukäteen suunniteltu ja paikat jaettu. Suomen valtionrautateiden konepajojen osasto ei ollut mukana. Saattoiko olla, että heidät oli komennettu järjestystä ylläpitämään? Näin olen tulkinnut isoeno-Antonin kuvitteellisessa kertomuksessa, koska hän kuului järjestyskaartin ensimmäiseen komppaniaan. Marraskuussa 1917 kun järjestyskaartien silloiset 24 komppaniaa organisoitiin rykmenttikokoonpanon mukaisesti, tuli Fredriksbergin konepajan ensimmäisestä komppaniasta 1-1-1 eli ensimmäisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan ensimmäinen komppania. Komppaniaa johti ilmeisesti alusta alkaen Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander.

Olimme konepajan järjestysmiesten kanssa saaneet käskyn turvata vappurauhaa kulkueen ja juhlan aikana. Helsingin suomalainen työväki oli määrätty kokoontumaan vappuna rautatientorille klo 9.45, josta järjestäydyttiin riveihin neljä henkeä rinnan siihen järjestykseen kuin etukäteen Työmiehessä julkaistu taulukko ja osastojen järjestysnumerot osoittivat. Kansallisteatterin edessä Mikonkadun puolella oli paikka kulkueen tärkeimmille eli Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnalle, laulukuoroille ja Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle. Sen jälkeen tulivat ammattiosastot alkaen kirjaltajayhdistyksestä ja kirjaltajain ammattiosastosta.

Lapsia ei kulkueeseen haluttu ja me järjestysmiehet valvoimme miliisien kanssa, että kukaan ei liittynyt matkalta mukaan. Kulkueen oli määrä olla järjestäytyneen työväen voimannäyte ja sellainen siitä tulikin. Rautatientorilta lähti juhlakulkue nelimiehisinä riveinä liikkeelle Mikonkatua myöten Pohjois-Esplanadinkadun kulmaan, josta suomalaisten rinnalle yhtyivät venäläiset toverit. Siitä kulkue jatkoi matkaa kahdeksan henkeä rinnan pitkin Pohjois-Esplanadia, Unioninkatua ja Siltasaarenkatua sekä Eläintarhan ja Fredriksberginrinnettä kohti Eläintarhan kenttää, missä juhlaohjelma toimitettiin. Ennen kuin kulkueen häntäpää kirvesmiesten ammattiosastoa myöten oli päässyt Eläintarhan kentälle, oli aikaa kulunut melkein neljä tuntia. Alkupään porukka joutui hytisemään kylmässä säässä loppupäätä odotellen, mutta ei se kauheaa ollut kun kentän keskustalle sijoitetut soittokunnat ja köörit olivat siellä viihdyttämässä.

Me järjestysmiehet valvoimme järjestystä ja puutuimme tilanteeseen vain jos joku esiintyi juopuneena tai ei totellut airuiden tai yliairueen määräyksiä, mitä ei kyllä tapahtunut. Airueet antoivat lähempiä määräyksiä, heidät tunnisti tutusta punaisesta nauhasta, joka kulki olan yli. He ohjasivat joukkueet myös asettamaan liput puhujalavojen läheisyyteen. Ohjelman yleissuoritusta ohjasi yliairueena sos.dem. kunnallisjärjestön sihteeri tov. Väinö Aalto, joka oli tavattavissa kentän keskustassa ja jolla oli merkkinä airuenauhan lisäksi punainen nauha hatun ympäri.

Kun kaikki olivat saapuneet kentälle, kajautettiin ensin Kansainvälinen, sitten Marseljeesi ja lopuksi Fanfaari. Sen jälkeen puhujalavat julistettiin avatuiksi. Puhujalavoja oli yhteensä seitsemän. Niistä olivat 1-3 suomenkielisten, 4-5 venäjänkielisten, 6 vironkielisten ja 7 ruotsinkielisten lavat. Kullakin puhujalavalla ohjasi ohjelman suoritusta kokouksen alussa valittu puheenjohtaja.

Valvoin järjestystä toisen puhujanlavan edustalla, jolla puhuivat kansanedustajat Konrad Lehtimäki ja Hanna Kohonen, ensin mainittu myös kirjailijana tunnettu, sekä sahateollisuuden luottamusmies Eero Haapalainen. Aiheet käsittelivät maailmansotaa, tekeillä olevaa elintarvikeasetusta ja kahdeksan tunnin työpäivää. Kullakin puhujanlavalla lausuttiin päivän aikana myös runoja.

Sää oli koleahko ja juhlakenttä huonossa kunnossa, josta syystä osa juhlijoista lähti pois ennen ohjelman loppuunsuorittamista eli yhteistä eläköönhuutoa, jonka jälkeen joka puhujalavalta julistettiin juhlakokous päättyneeksi.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 27.4.-3.5.1917. Artikkelikuvassa (ei välttämättä näy) 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä huhtikuussa 1917, mukana soittokunta. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Torvisoittoa 8 tunnin työpäivän kunniaksi

Työväenliikkeen tavoitteisiin kuului jo alusta alkaen vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä. Mutta vasta Venäjän maaliskuun vallankumous avasi portit työajan uudistamiselle. Venäjällä Sosialidemokraattinen puolue alkoi toimia julkisesti, kun se tsaarin aikana oli kielletty. Pietarin työväen ja sotilaiden neuvoston vaikutuksesta 8-tuntisen työpäivän voittokulku alkoi heti maaliskuun lopussa. Pietarin tehtailla päätettiin ottaa käyttöön kahdeksan tunnin työpäivä palkkoja laskematta. Samassa imussa Katajanokan Venäjän valtion konepajalla kaikilla osastoilla pantiin täytäntöön 8-tuntinen työpäivä. Vaatimukset kahdeksan tunnin työajasta voimistuivat Suomessakin ja vaatimuksia vauhditettiin lakoin ja mielenosoituksin.

Suomen valtionrautateiden Pietarin konepajalla oli levottomuuksien pelossa siirrytty noudattamaan Venäjällä voimaan tullutta kahdeksan tunnin työpäivää. Siitä Konepajojen Työväenyhdistyksen vaatimukset saivat tuulta purjeisiinsa ja lopulta Tokoin senaatti hyväksyi 13.4.1917 kahdeksan tunnin työpäivän Valtionrautateiden konepajoilla palkkojen säilyessä entisellään. Samana päivänä, sattumaa tai ei, Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleleksandr Kerenski teki yllätysvierailun eduskuntaan, joka palkitsi hänen puheensa raikuvin kättentaputuksin. Suosionosoituksista huolimatta Kerenskille jäi muisto maasta, jossa haluttiin laajempia valtaoikeuksia kuin mitä Venäjä oli valmis suomaan. Paluumatkalle Pietariin Kerenski lähti 16.4. Saman päivän iltana Lenin seurueineen palasi maanpaosta Pietariin matkustettuaan junissa Euroopan halki Sveitsistä Saksan ja Ruotsin kautta Haaparannalle ja sieltä edelleen kohti Tamperetta ja siitä Pietariin.

Ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä tehtiin maanantaina 23.4.1917. Samana päivänä kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin Nikolajeffin tehtaalla. Uudistus oli alallaan Suomen ensimmäisiä ja kun vielä työaikaa lyhennettiin ilman, että ansiotaso olisi tippunut, oli työntekijöillä syytä juhlistaa ensimmäistä kahdeksan tunnin työpäivää torvisoiton säestyksellä.

Sergei Nikolajeff jr. aloitti uransa 1900-luvun alussa Stockmannin kauppahuoneen kone- ja urheiluosastolla Senaatintorin kulmalla. Siellä hän innostui autoalasta ja perusti oman auto- ja koneliikkeen ja rakennutti modernin autopalatsin Kamppiin. Rakennus tunnetaan nykyisin Hankkijan talona. I maailmansodan sytyttyä autojen tuonti romahti ja autopalatsi muutettiin ammustehtaaksi, joka toimitti sotatarvikkeita Venäjälle tammikuulle 1918 saakka.

Isoeno-Antonin muistelmissa on kuvaus, kuinka Kerenski tulee käymään Helsingissä ja häntä on vastassa itsenäisyyttä vaativien suomalaisten työläisten ja ylioppilaiden lippukulkueet. Lehdissä Kerenskin vierailut maaliskuun lopussa, huhtikuun puolivälissä ja toukokuun lopussa kuvataan menestykseksi joita siivittivät hurraahuudot ja kättentaputukset. Minkäänlaisista soraäänistä ei kerrota, mutta eipä se toisaalta olisi ollut mahdollistakaan. Rivien välistä voi Uudesta Suomettaresta aistia erityisesti viimeiseltä vierailulta tehdyssä selostuksessa vastenmielisyyden siitä, kuinka innokkaasti ”suuri kansanjoukko” ja ”sotamiehet” hänet ottivat vastaan.

Itse päättelen, että Antonin muistoissa on mennyt sekaisin vallankumoussotilaiden hautajaisseremoniat ja Kerenskin vierailut, mutta tarina on niin hyvä, että menkööt. Olen itse sijoittanut tapahtuman nimenomaan huhtikuulle ja kahdeksan tunnin työpäivän vaatimuksiin.

Muistan, kun oikeusministeri Kerenski tuli käymään Helsingissä huhtikuussa samaan aikaan kun vaatimukset 8-tunnin työpäivästä olivat voimistuneet suoranaiseksi huudoksi. Olimme kokoontuneet Rautatientorille kaikki ammattiosastot ja -yhdistykset lippujemme alle. Tori oli aivan täynnä. Seisoimme nelimiehisissä riveissä, liput alhaalla suruasussa. Meillä oli komentaja torin keskellä. Kun Kerenski saapui sitä käytävää torin keskelle, niin komentaja antoi merkin.

– Vaatimme itsenäisyyttä, huusimme kolme kertaa peräkkäin ja nostimme liput samalla ylös.

Ylioppilaat tekivät samoin Senaatintorilla.

Konepajalla välit työnjohdon ja työläisten välillä olivat kiristyneet. Vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä oli ollut jo aikaisemmin tavoitteena, mutta kun meille kiiri tieto, että Pietarin konepajalla oli siirrytty kahdeksan tunnin työpäivään, niin vaatimus sai meilläkin oikein kunnolla tuulta alleen.

Loppujen lopuksi kaikki ihmettelivät miten helposti vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä Valtionrautateiden konepajoilla loppujen lopuksi toteutui. Vasta nimitetty Tokoin senaatti vahvisti kahdeksan tunnin työpäivän meikäläisille jo huhtikuussa. Kun ensimmäisen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen työt loppuivat neljältä, niin keräännyimme konepajan portille täsmälleen kello neljä iltapäivällä. Työväenyhdistyksen torvisoittokunta siellä viritteli jo soittimiaan. Läksimme Marseljeesin tahdissa marssimaan kohti Työväentaloa. Hakaniemen torilla tapasimme sovitusti Nikolajeffin ammustehtaan, entisen autoliikkeen työtekijöitä, joilla oli myös ollut ensimmäinen historiallinen kahdeksan tunnin työpäivä. Torvisoittokuntien yhdistäessä voimansa läksimme hurraahuutojen saattelemana kohti työväentaloa. Ilta oli täynnä puheita ja soittoa. Meistä tuntui, että maailma muuttuu aivan pian sellaiseksi, kuin me työväestö sen haluamme muuttaa.

Pian kävi selväksi, että maailman muuttaminen ei ollut niin helppoa varsinkaan kun kaikilla ei ollut sama ajatus siitä, millaiseksi maailma piti muuttaa.

***
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 12.3. – 23.5. 1917; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos. Lehtileike: Työmies 24.4.1917. Artikkelikuva: 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä 17.4.1918. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Edessä oikealla pääministeri Oskari Tokoi vierellään kenraalikuvernööri M. A. Stahovitš palaamassa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta. Heidän takanaan vasemmalla Ivan Timirjaseff ja Serge Korff.  Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi vierellään äskettäin nimitetty kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš astelivat keskiviikkona 11.4.1917 Nikolainkirkosta kohti Linnaa ja valtiopäivien juhlallisia avajaisia. Tokoilla oli päässään vaatimaton karvahattu, Mihail Stahovitš sentään oli sonnustautunut silkkipyttyyn. Virka-asua ei kumpikaan kantanut, mikä oli vanhoillisimmista ihmisistä tietenkin ennenkuulumatonta. Tokoi oli pääministeriksi tultuaan heti ensitöikseen ilmoittanut senaatin talousosaston virkamiehille toiveen olla käyttämättä virka-asua, koska senaattoritkaan eivät tulisi hänen komennossaan sellaista käyttämään. Toiveen virkapuvusta luopumisesta oli esittänyt myös uusi kenraalikuvernööri. Virkamiesten tuli vastedes olla pukeutuneena siviilipukuun, mieluummin tummaan.

Valtiopäivien juhlallisia avajaisia vietettiin vahvistettujen ohjeiden mukaan. Edustajat keskeyttivät täysistuntonsa kellon lähetessä 12 päivällä ja järjestäytyivät silloisen eduskuntatalon, Heimolan talon, edustalla nelimiehisiin riveihin. Puhemiestensä Kullervo Mannerin, Lauri Ingmanin ja Väinö Jokisen johtaessa edustajat lähtivät kävelemään Hallituskatua pitkin Nikolainkirkkoon, joka nykyisin tunnetaan Tuomiokirkkona. Kirkkoon olivat jo aikaisemmin saapuneet senaatin molempien osastojen varapuheenjohtajat, kenraalikuvernööri seurueineen ynnä muita silmäätekeviä. Kuorolaulun ja musiikin siivittäminä päästiin varsinaiseen saarnaan. Jumalanpalvelus päättyi sekakuoron orkesterin säestyksellä esittämään mahtavaan ja voimakkaaseen Halleluja-kuoroon Messias-oratoriosta.

Kirkosta siirtyivät senaatti, eduskunta ja kenraalikuvernööri seurueineen Linnaan, jonka salissa kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš juhlallisesti avasi valtiopäivät, painottaen maaliskuun 20. päivän ”Venäjän itsevaltiaan kansan suomalaiselle veljelleen” antamaa julistuskirjaa, jolla palautettiin Suomelle sen valtiomuodon mukaan kuuluvat oikeudet.

Läsnä olleet poistuivat paikalta juhlamenojen ohjaajan osoituksen mukaan. Nähtiin avajaisissa sentään virka-asujakin, sillä juhlamenojen ohjaaja ja hänen apulaisensa sekä airueet olivat puetut pitkiin takkeihin ja merkityt punaisella nauharuusukkeella.

Anton Vilén muisti vielä ikämiehenä elävästi nähneensä karvahattuisen Tokoin ja silkkipyttyisen miehen kävelevän Senaatintoria pitkin. Hän sekoitti tapahtuman kuitenkin itsenäisyysjulistukseen, mikä ei kuitenkaan voi pitää paikansa. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan valtiopäivien avajaiset.

Olin vartiossa Senaatintalon edustalla, kun Oskari Tokoi asteli karvahattu päässään torin poikki vierellään silkkipyttyyn sonnustautunut mies. Kuulemma Suomen uusi kenraalikuvernööri. Ennustin, että Tokoin senaatilla ei tule olemaan helppoa. Se ei ollut saanut työväestöltäkään varauksetonta kannatusta. Tiukimman kannan mukaan yhteistyötä porvarien kanssa ei olisi saanut missään nimessä tehdä ja työväestön pitäisi ottaa kaikki valta itselle vaikka väkisin. Mutta eivätpä porvaritkaan oikein pitäneet ajatuksesta, että senaattia johti sosialidemokraatti.

– Miten ne senaatin puoliherraskaiset sosiaalidemokraatit muka osaisivat hoitaa Suomen asioita? Ihmeteltiin porvariston taholta ivanaurun säestyksellä.

– ”Me vaatimme, että senaatti toteuttaa etuskunnan tahtoa”, pilkattiin työväestön puhetapaa.

Muistelin juhlaa kaksi päivää aikaisemmin, missä tunnelma oli korkealla ja kaikki yksimielisiä. Järjestäytyneiden työläisnaisten toimesta vietettiin vallankumousjuhlaa, joka oli koonnut Kansallisteatterin katsomon ääriään myöten täyteen yleisöä. Sotilassoittokunta esitti alkusoiton ja Marseljeesin. Sen jälkeen lavalle nousi Aleksandra Kollontai pitäen tunnetta ja tulta hehkuvan, innostuttavan puheen, joka kosketteli vallankumousta, sotaa, Venäjän työväenliikettä ja sosialidemokratian kansainvälisyyttä. Puheen suomensi muuan J. Laherma ja se otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toisen puheen piti Oskari Tokoi, joka myöskin voimakkain sanoin kuvasi vallankumouksen kautta syntynyttä yhteiskuntatilaa. Tämäkin puhe otettiin vastaan suurin suosionosoituksin ja hyvä-huudoin. Vielä oli ohjelmassa lausuntoa, vallankumouskuvaelma Punalippu, Työväenyhdistyksen sekakuoron ja Jyryn esitys sekä sotilassoittokunnan esittämää torvisoittoa.

Juhla oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut. Rahallinen tuotto kuulemma luovutetaan puoliksi Kaivopuistoon vapaustaistelijain haudalle pystytettävää patsasta varten, puolet Venäjän työläisnaisten järjestötoiminnan edistämiseksi.

***
Lähteet: TMT 152:2383 TA; Työmies 30.3. ja 10.4. 1917, Uusi Suometar 12.4.1917.

Vallankumoussotilaiden surrealistiset hautajaisseremoniat

Vallankumouksen uhrien hautaan laskeminen Kaivopuistossa Helsingissä 30.3.1917. Kustannusliike Vapaus. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar julkaisivat sunnuntain 1.4.1917 numeroissaan sivun kokoiset jutut, joissa kerrottiin kuinka vapauden sankarien keväiset hautajaisjuhlallisuudet Helsingissä maaliskuun viimeisenä perjantaina 1917 olivat valtavimmat, mitä Helsingissä on milloinkaan ollut. Lehtien lähes identtiset, hurmokselliset ja kaunopuheiset kuvaukset Venäjällä ja Suomessa Venäjän vallankumouksen puolesta kaatuneiden vapaustaistelijoiden, vallankumouksen uhrien muistotilaisuudesta ovat viiltävän ironista kuvausta täysin surrealistisiin mittoihin kasvaneista hautajaisseremonioista, joissa haudattiin kaksi matruusia. Kukaan vähänkään tilanteen tasalla Helsingissä oleva ei voinut olla tietämättä, että Venäjän maaliskuun (Venäjällä juliaanisen kalenterin mukaan helmikuun) vallankumouksen jälkimainingeissa venäläinen sotaväki, lähinnä meriväen matruusit, olivat Helsingissä murhanneet useita kymmeniä upseereitaan. Ja nyt siis haudattiin vapaussankareina kaksi matruusia, joiden sankarillisuudesta ei ollut mitään takeita.

Vallankumous ja sitä seurannut Suomen autonomisen itsenäisyyden palauttaminen ennen vuotta 1899 vallinneeseen tilaan saivat aikaan työväen ja porvariston väille hetkellisen orastavan yhteisymmärryksen. Näyttävät hautajaiset kahden venäläisen matruusin kunniaksi, joihin työväen kulkue joukolla osallistui, löivät taas epäluulon kiilaa näiden kahden kansanosan välille. Hautajaisia seuraavana päivänä lauantaina Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat eivät ilmestyneet lainkaan, ehkä protestina tilaisuudelle? Vai sensuroitiinko ne? Uudesta Suomettaresta ilmestyi vain yhden sivun lisälehti, jossa oli yleisiä ulkomaanuutisia. Sunnuntain Uuden Suomettaren ja Helsingin Sanomien maalailevien juttujen lopuksi todettiin lakonisesti, että näissä valtavissa hautajaisjuhlallisuuksissa vapauden puolesta taistelleina haudattiin panssarilaiva ”Andrei Pervosvannyn” matruusi Kasirov ja torpedohävittäjä ”Retivyn” koneenkäyttäjä Karjukin.

Työmiehessä oli jo hautajaisia seuraavana päivänä, lauantaina 31.3.1917 kohtalaisen asiallinen, lyhyehkö selostus hautajaisten kulusta. Siinä kuitenkin jo kärkeen hehkutettiin, kuinka järjestäytyneessä saattueessa oli sotilaita ja työväkeä yhteensä noin 100 000 henkeä punalippuineen. Aikamoisen hurja arvio Työmieheltä, johon porvarispuolen lehdet heti tarttuivat kiinni ja ironisoiden korostivat väkimäärän runsautta.

Se, mikä tekee Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren hautajaisjutuista erityisen ironisia on niiden tapa käsitellä heidän lukijakunnalleen taatusti tärkeämpää tapahtumaa, ”Kansalaisjuhlaa asessori Svinhufvudin kunniaksi”, joka järjestettiin vallankumoushautajaisia seuraavana päivänä. Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lehti oli tehnyt vallankumoushautajaisista suuren jutun ja jättänyt Svinhufvudin kunniaksi järjestetyn juhlan taaemmalle, Uudella Suomettarella jopa osoittelevasti viittauksella ”Jälkiosasto”. Lukijoille tuskin kävi epäselväksi, kumpi uutinen oli lehdille tärkeämpi. Eikä myöskään se, että painettu sana ei ollutkaan vapautunut sensuurista keisarin vallan kaatumisen myötä, sen tilalle oli tullut mahdollisesti työväen järjestysvallan sensuuri.

Vallankumouksessa kaatuneiden sankareiden hautajaiset piti alun perin järjestää yhtä aikaa Pietarissa ja Helsingissä, mutta Pietarissa tilaisuus lykkääntyi 5.4.1917 saakka. Pietarin Marskentälle, kovaa routamaata räjäyttämällä kaivettuihin hautoihin laskettiin 184 vallankumouksen uhria aikalaisten mukaan erittäin vaikuttavin juhlallisuuksin.

Maalis-huhtikuussa 1917 Helsingissä oli hälinää lähes päivittäin. Vallankumoushautajaisia edelsi ensinnäkin Suomen uuden kenraalikuvernööri M. A. Stahovitšin saapuminen Helsingin rautatieasemalle 26.3. kello yksi iltapäivällä kolme tuntia aikataulusta myöhässä. Helsingissä häntä oli vastaanottamassa väenpaljous, järjestysmiehet pitivät kuria yllä ja kaupunginvaltuuston lähetystö toi tervehdyksensä. Päivä ennen vallankumoushautajaisia, 29.3. oli tavallistakin vilkkaampi. Aamulla klo 8.57 Helsingin rautatieasemalle saapui postijuna, jonka kyydistä nousi Siperian vankeudesta saapunut ja suurin juhlallisuuksin vastaanotettu P.E. Svinhufvud. Juhlatunnelma ei ennättänyt lainkaan laantua, sillä klo 10 saapui pikajunalla Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Kerenski ja sai vähintään yhtä innokkaan vastaanoton, ainakin työväestön taholta. Kerenskiä kiidätettiin ympäri kaupunkia puhumassa. Lämpimin tunnelma oli Työväentalolla, missä hyvä-huudot säestivät hänen puhettaan. Käytävät ja pihakin olivat täpötäynnä väkeä. Lopen uupunut Kerenski lähti saman päivän yöjunassa takaisin Pietariin.

P.E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetty ”kansanjuhla” pidettiin Pörssitalossa illalla kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen 31.3. Työmies ei niistä raportoinut, lieneekö ketään raportoijaksi halukasta ollut kutsuttukaan paikalle. Toki lehti julkaisi 2.4. maksetun pienen ilmoituksen, missä Svinhufvud kiitti kaikkia suurenmoisesta vastaanotosta hänen palatessaan takaisin Suomeen.

Heinäkuun 1916 vaaleissa valittu eduskunta kutsuttiin koolle vasta 4.4.1917. Ensimmäisenä päivänä tarkistettiin valtakirjat. Eduskunnan ensimmäinen täysistunto pidettiin 5.4.1917, jolloin toimitettiin myös puhemiehen ja kahden varapuhemiehen vaali. Eduskunnan puhemieheksi valittiin 103 ääntä saanut sosialidemokraattien Kullervo Manner, eli samalla äänimäärällä kuin mitä eduskunnan suurimmalla puolueella oli edustajia. Helsingin työväenyhdistyksissä järjestettiin 6.4. laajoja mielenosoituskokouksia edelleen kurjistuneen elintarviketilanteen vuoksi.

Muistitietoaineistoa lukiessani en ole törmännyt kuvauksiin vallankumouskulkueesta. Ehkä sitä ei muistettu tärkeänä, ehkä koko juttu tuntui vähän nololta. Laitan tässä isoeno-Antonin kertomaan kulkueeseen osallistumisesta lehtijuttuja mukaillen, vaikka mitään tietoa hänen kulkueessaan olostaan ei ole.

Lehtileike kulkueiden paikoista Hakaniemessä: Työmies 29.3.1917.

Kauniina ja aurinkoisena valkeni perjantaipäivä, joka oli määrätty Helsingissä vallankumouksessa kaatuneiden vapaustaistelijain hautauspäiväksi. Oli ensimmäinen kevätpäivä. Jo aamusta liikkui työväkeä punaisissa ruseteissa kaduilla, ja työväentalo alkoi hiljakseen täyttyä väestä. Osastojen johtokunnat ja airueet tekivät alkuvalmisteluja juhlakulkuetta varten. Kaappien hyllyiltä otettiin ammattiosastojen ja yhdistysten lippuja esille. Kuulin vanhemmilta miehiltä, että niitä oli viimeksi saanut käyttää keväällä 1914 vappukulkueessa. Sen jälkeen enempää lippuja kuin kulkueita tai mielenosoitusjuhlia ei ollut saanut toimeenpanna. Siksi innostus oli kova. Minä en ollut punalippukulkueessa koskaan ollut, mutta monesta vanhemmasta miehestä näki, että vapaana hulmuava punalippu sykähdytti jälleen sydäntä.

Oli ennakkoon sovittu, että venäläisen merisotaväen ja maasotaväen edustajat soittokuntineen kokoontuisivat klo 10 Senaatintorille. Samaan aikaan järjestäytyi Hakaniemen torilla meidän työväen kulkueemme. Minä seisoin ruudussa 31 S.W.R Konepajan työväen yhdistyksen joukoissa. Naisiakin oli mukana, ainakin ompelijattarien ja palvelijattarien ammattiosastot huomasin. Ensimmäisiä joukkoja vasta siirrettiin Säästöpankinrantaan, kun tuli jo käsky lähteä liikkeelle. Kulkueen kärjessä kulki Mattson-vanhus kantaen suruharsolla reunustettua punalippua. Surulipun jäljessä oli työväenyhdistysten soittokunta ja seuraavaksi eri ammattiosastot ja yhdistykset lippuineen.

Pohjois-Esplanadilla kohtasimme sotilaitten kulkueen ja läksimme yhdessä marssimaan kohti Kaivopuistoa. Edellä kulkivat seppeleenkantajat ja merisotilaita arkut olallaan. Sivusilmin huomasin, että joillakin kadun varsilla seisovista miehistä tuotti vaikeuksia osoittaa kunnioitustaan ottamalla lakki päästä. Kiristyneitä leukaperiä ja kiihtynyttä kuiskuttelua huomasin ihmeekseni myös. Mutta minun täytyi keskittyä tahdissa pysymiseen ja lipun kantamiseen, joten jätin huomion mielestäni.

Soittokuntain soittaessa surumarssia saavuimme haudalle kello yksi. Kivillä katettu yhteishauta oli Kaivopuiston korkeimmalla kohdalla. Kaivopuistoon ei päästetty yleisöä, siitä piti miliisi huolen. Muodostimme juhlallisen kujanteen haudalta pitkin rinnettä alas. Yleviä ja juhlallisia puheita pidettiin yksi toisensa jälkeen, venäjäksi ja suomeksi. Järjestäytyneen työväen puolesta puhui Kullervo Manner.

Hautaa umpeen luotaessa laskimme liput soittokunnan soittaessa Marseljeesin moneen kertaan. Siinä vaiheessa alkoi tuntua jo hieman omituiselta haudata juhlavin menoin kaksi matruusia, joista kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään. – Ne olivatkin vain symboleja, minua valistettiin viisaampien taholta, kun otin asian puheeksi. Mutta en minä ihan täysin koko juttua ymmärtänyt. Yhdyin kuitenkin moninkertaisiin hurraahuutoihin.

Kello kolmen aikaan tilaisuus alkoi olla ohi ja läksimme kulkemaan kohti Työväentaloa viemään liput takaisin säilöön. Työväentalon juhlasaliin ei olisi illalla menemistä, siellä oli määrä pitää venäläisten ja suomalaisten toverien yhteinen juhla.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 29.3.-10.4.1917.

Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui keisarin alainen poliisilaitos myös Suomessa. Poliiseihin liittyi mielikuva sotilaspoliisin, santarmin urkkijana, jotka vakoilivat sekä jääkärien etappiteitä että sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti kun keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin uudelleen palvelukseen kaikki, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta, joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa, kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA; Suomi 80: Järjestysvalta horjuu Suomessa; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.

Punaisia nauhoja napinlävessä

Perjantai-iltana 16. maaliskuuta 1917 iltakävelyllä olleet helsinkiläiset saattoivat huomata Katajanokan sotilassatamassa epätavallista liikehdintää. Meriupseerien klubin viereen ankkuroidusta sotalaivasta kuului useita laukauksia ja laukausten välissä hurraahuutoja. Sataman kaikkien sotalaivojen mastoihin oli sytytetty punainen merkkituli. Matruuseja juoksenteli pitkin Kanavakatua ja haavoittuneita kannettiin paareilla kohti meriväen lasarettia.

Helsinkiläiset siviilit eivät vielä tienneet mitä Venäjän Itämeren laivasto jo tiesi: keisari Nikolai oli luopunut kruunusta 15.3. nuoremman veljensä, suuriruhtinas Mikaelin hyväksi. Veljensä kruunusta luopumista seuraavana päivänä Mikael kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja luovutti vallan juuri muodostetulle väliaikaiselle hallitukselle.

Itämeren laivasto, komentajansa vara-amiraali Nepeninin johdolla asettui väliaikaisen hallituksen taakse. Pienen viivyttelyn jälkeen hän Pietarista saamansa käskyn mukaan vangitsi jo 16.3. aamuyöstä Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinovin, jotka myöhemmin illalla lähetettiin vangittuina Pietariin.

Huolimatta komentajansa asettumisesta väliaikaisen hallituksen tueksi puhkesi Itämeren laivastossa kapina-aalto ja illan sekä seuraavan päivän kuluessa surmattiin useita kymmeniä, joidenkin arvioiden mukaan lähemmäs sata laivaston upseeria. Korkea-arvoisin surmansa saaneista upseereista oli vara-amiraali Nepenin.

Venäjän vallankumous sai Suomessa aikaan suuren innostuksen aallon. Lehdet vapautuivat sotasensuurista ja sunnuntaina 18.3. niissä raportoitiin huomioita edellispäivänä kaduilla tapahtuneesta juhlinnasta. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin. Väliaikainen hallitus kumosi maaliskuun manifestissa 20.3. yleisvaltakunnallisen lainsäädännön lakkautetuksi, joukon Suomen autonomiaa heikentäviä asetuksia kumotuiksi ja lupasi kutsua eduskunnan koolle.

Isoeno-Antonkin osallistui vallankumouksen juhlintaan, näin ainakin uskon.

Fredriksbergin konepajalla pidettiin kokous lauantaina 17. maaliskuuta ja kerrottiin, että Venäjän tsaari oli luopunut vallasta kaksi päivää aikaisemmin ja valtaa piti Pietarissa nyt väliaikainen hallitus. Kokouksessa ilmoitettiin, että konepajalla alkaa nyt uusi komento. Työläiset ottavat sen vallan, mikä heille kuuluukin.

– Työläisiä eniten sortaneet työnjohtajat ja lakkorikkurit erotetaan, uhottiin.

Tieto vallankumouksesta ilmoitettiin kaupunkilaisille virallisesti vasta iltapäivän lisälehdissä, mutta monilla rautateiden konepajan työläisillä oli yhteyksiä Pietarin konepajalle, missä vallankumousmieliala oli aina ollut korkealla. Sieltä oli jo tihkunut tieto, että Nikolai II oli luopunut kruunusta ja veljensä, suuriruhtinas Mikael oli kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Työnteosta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään, kun kaikenlaiset huhut kiersivät ilmassa. Ennen työpäivän päättymistä tiedettiin kertoa, että Itämeren laivaston miehistö oli jo edellisiltana vallankumousinnossaan alkanut ampua upseereitaan.

Ryntäsimme heti kahden jälkeen töiden päätyttyä Helsingin keskustaa kohden. Kaduilla velloi ihmisiä, soiton ja laulun äänet sekoittuivat huutoihin ja laukauksiin. Ihmisillä näkyi punaisia nauhoja napinlävessään tai rinnassaan. Pikkupojat juoksivat ympäriinsä ja myivät vanhoista kankaista repimiään punaisia nauhoja muutamalla pennillä suikale. Minäkin ostin sellaisen. Kaikilla muillakin oli punainen nauha solmittuna käsivarteen tai napinläpeen.

– Nyt menee hyvin, Kerenski otti vallan, huudeltiin.

Ihmiset hihkuivat ja hurrasivat ja luulivat valoisimpien aikojen koittavan aivan heti.

Seuraavana aamuna hälinä oli jo rauhoittunut, mutta silti kaupungilla tungeksi ihmisiä enemmän kuin normaalisti sunnuntaina. Nyt punaisia nauhoja olivat kiinnittäneet rintaansa nekin, jotka ensimmäisessä juhlan humussa sitä eivät tehneet. Kenellä sitä ei ollut, häntä katsottiin hyvin pitkään. Jotkut olivat askarrelleet rintaansa oikein ison punaisen ruusukkeen. Kaiken yllä liehui punainen lippu Työväentalon tornissa.

***
Lähteet: Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA;TMT 152:2392 TA; Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 ; Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Seppänen Eino W. Venäjän Itämeren laivastoa Eteläsatamassa ja Katajanokalla. Kaksi keskimmäistä laivaa entisiä keisarillisia huvialuksia Standart ja Polstjärnan. Kuva otettu vuonna 1918.

 

Työläisnaisten päivä

Työmies-lehdessä uhrattiin maaliskuun alussa 1917 paljon palstatilaa mainostamalla uutta, ensimmäistä kertaa vietettävää työläisnaisten päivää sunnuntaina 4.3. Siinä sanouduttiin irti ihanteista, joiden mukaan naisen paikka on pelkästään ”kodin keijukaisena” ja hyväksyttiin ajatus naisen ansiotyöstä ja tasa-arvosta. Samalla muistutettiin kuinka työläisnaista riistetään. Ainoa keino taistella sortoa vastaan on poliittinen vaikuttaminen, järjestäytyminen ammattiosastoihin.

Työmies 3.3.1917: ”Ensi sunnuntaina [4.3.1917] vietetään yli maan yhteistä työläisnaisten päivää, jolloin jo ennestään järjestyneet naiset kokoontuvat yhteen, yhteisellä joukkotunteella mieliin intoa ja virkeyttä lietsomaan. Myöskin ulkopuolella järjestöjä olevia naisia toivotaan joukolla saapuvaksi. Tilaisuudessa voi myös liittyä oman ammattiosastonsa jäseneksi. Jokainen, jolla on määrätty ammattiala voi liittyä oman ammattikuntansa osastoon ja ei ansiotyössä olevat, yhtykööt naisjaostoihin, joilla on tärkeänä tehtävänä naisten henkisesti kehittäminen ja pohtiminen nousevan sukupolven kasvattamisesta oikeaan suuntaan. Ja eihän ole mitään vaaraa siinä, että järjestäytyneen, luokkatietoisen työläisen rinnalla taistelee järjestäytyneenä ja kehittyneenä myöskin hänen vaimonsa. Siis suurin joukoin liikkeelle ensi sunnuntaina.”

Naistenpäivän vietosta oli Työmiehessä pari päivää myöhemmin pitkä selostus. Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei päivästä mainittu rivilläkään. Niin erilaiseen todellisuuteen kaksi maailmaa oli jo ajautunut.

Yhteistä Helsingin Sanomille, Työmiehelle ja Uudelle Suomettarelle oli runsas ilmoitusten määrä. Mutta niistäkin heijastuu kaksi eri maailmaa. Elettiin pitkälti omissa kuplissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Työmiehessä oli usein eri liikkeiden ilmoituksia ehkäisyvälineistä, ”varmuusesineistä”, Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei koskaan.

Yhteisiä mielenkiinnon kohteita olivat tietenkin elintarviketilanne, maailmansota ja maaliskuun alusta Venäjän valtakunnanduuman istunnot.

Venäjän valtakunnanduuma ja valtakunnanneuvosto kokoontuivat istuntoonsa tiistaina 27. helmikuuta ja sen kulusta oli kaikissa sanomalehdissä pitkät selostukset. Pikku-uutisessa selostuksen lopuksi raportoitiin, että Pietarissa oli liikkunut huhuja levottomuuksista, mutta avajaispäivä oli sujunut ilman välikohtauksia. Uutinen loppui paljon puhuviin sanoihin: ”On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Levottomuuksia ei kuitenkaan saatu suitsettua. 8. maaliskuuta (Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta) Pietarin työläisnaiset alkoivat mellakoida ja liikehtiä kaduilla vastalauseena kurjalle elintarviketilanteelle. Venäjän maaliskuun (helmikuun) vallankumouksen on usein laskettu käynnistyneen tuolloin. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin kaksi päivää myöhemmin, lauantaina 10. maaliskuuta (25. helmikuuta) 1917. Valtakunnanduuma käsitteli istunnossaan elintarvikekysymystä ja päätti ottaa seuraavan tiistain istunnossa käsittelyyn lakiehdotuksen koskien elintarvikeasioiden siirtämistä kunnallishallinnolle, pois keisarillisen hallituksen valvomilta elimiltä. Päätös tarkoitti selkeästi keisarin ja hallituksen yli kävelemistä. Niinpä saman päivän iltana 10.3. keisari Nikolai ilmoitti hajottavansa duuman ja neuvoston seuraavasta päivästä alkaen. Istuntoja jatkettaisiin joskus epämääräisenä aikana tulevaisuudessa, ehkä huhtikuussa.

Mutta nyt nousi duuma kapinaan ja kieltäytyi noudattamasta keisarin käskyä. Duuman sisällä järjestäytyi valtakunnanduuman toimeenpaneva komitea, joka katsoi olevansa pakotettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen. Se toivoi väestön ja armeijan tukea uuden hallituksen muodostamisessa, ja myös sai sen. Vanhat rakenteet alkoivat purkautua ja tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin hurjaa vauhtia.

Anton Vilénin, kuten kaikkien muidenkin helsinkiläisten elämä, muuttui pian hyvin dramaattisella tavalla. Mutta vielä hän ei tulevasta tiennyt.

Alkuvuodesta 1917 alkoi tuntua, että jossain pinnan alla kyti suuri palo, joka vain odotti tilaisuutta roihahtaakseen täyteen liekkiin. Vaatimukset kahdeksan tunnin työpäivästä alkoivat voimistua ja välit kiristyivät konepajan työläisten ja johdon välillä. Ei auttanut, vaikka kaikkien tuntipalkkaa nostettiin. Oma tuntipalkkani nousi kolmella pennillä ollen helmikuun 21. päivästä lähtien 48 penniä tunnilta. Seuraavalla palkkaluokalla korotus oli 5 penniä, sitten seitsemän penniä ja ne, joiden tuntipalkka oli ollut korkeampi kuin 65 penniä saivat yhdeksän pennin korotuksen tuntipalkkaan. Ilmaisimme tyytymättömyytemme ratkaisuun, koska ehdotus korotuksesta oli paljon suurempi. Kaikki kallistui ja rahalla sai yhä vähemmän. Vuokrat kohosivat ja pitihän asuntoja myös lämmittää. Syli koivuhalkoja maksoi jo 95 markkaa. Onneksi meitä oli kolme Fredriksbergin konepajalla työssäkäyvää miestä, eno, veli ja minä, jakamassa kuluja. Enon vaimo Sofia hankki lisätienestejä myymällä lounasaikaan kojustaan kahvia ja voileipiä konepajan työläisille.

Työmies-lehdessä kasvoi herrain sättiminen samalla kun elintarvikkeiden saanti vaikeutui, hinnat kohosivat ja maailmasota vain jatkui ja jatkui. Vaatimukset työväestön järjestäytymisestä, liittymisestä omiin ammattiosastoihinsa kasvoivat. Naisiakin houkuteltiin järjestäytymään ammatillisesti ja sunnuntai neljäs maaliskuuta julistettiin työläisnaisten päiväksi. Naisia kehotettiin runsaslukuisesti ottamaan osaa naistenpäivän tapahtumiin ja samalla järjestäytymään. Aika vaisuksi osanotto tietääkseni jäi.

Työmies-lehdellä ei itselläänkään mennyt kovin hyvin. Siinä muistutettiin usein ihmisiä uudistamaan tilauksensa ja ilmoittamaan lehdessä. Tapasin Elannon kahvilassa Katajasaaren linnoitustöissä sementtisotkumyllyä käyttäneen Kalle Altin, joka kertoi, että sähkönjakelussa oli ongelmia ja lehteä oli vaikea välillä saada painetuksi. Paperistakin oli pula. Lehtiyhtiö oli ostanut jonkun vanhan moottorin, jota toistakymmentä miestä kävi vuoronperään käyttämässä, että lehti saatiin painetuksi. Kalle oli oman metallistyöväenliittonsa kautta velvoitettu tekemään tätä tuurityönä.

Venäjän valtakunnanduuman ja neuvoston istuntoja seurattiin kaikissa sanomalehdissä tarkasti. Alkuun kerrottiin, että odotetuilta levottomuuksilta oli vältytty. Mutta ilmeisesti meno Pietarissa äityi kuitenkin niin kiihkeäksi, että keisari Nikolai hajotti duuman. Heti perään tuli tieto, että duuma ei ollutkaan hajonnut vaan se oli itse hajottanut hallituksen ja aikoi muodostaa uuden ja paremman.

***
Lähteet: TMT 59:1236 TA ja Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 1.-14.3.1917.

Painijaksi Helsingin Jyryyn

Maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka oli rautateiden konepajoilla kymmenen tunnin työpäivä. Päivä alkoi seitsemältä aamulla ja päättyi kuudelta illalla. Ruokatunti oli kahdestatoista yhteen. Lauantaisin ja aattoina työskenneltiin seitsemästä kahteen. Konepajojen työntekijöitä ei luettu varsinaisiksi rautatieläisiksi, jotka olivat järjestäytyneet Suomen Rautatieläisten Liittoon ja Suomen Veturimiesten ja Lämmittäjäin Liittoon. Konepajojen työntekijät kuuluivat yleensä Suomen Valtionrautateiden Konepajojen Työväenyhdistykseen, mutta osa saattoi kuulua myös oman ammattikuntansa liittoon, esimerkiksi maalarit maalarityöntekijöiden liittoon.

Helsingin Jyry, viralliselta nimeltään Helsingin Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Jyry, perustettiin 1902. Se oli työväenliikkeen poliittisiin tavoitteisiin sitoutuneiden työväenurheiluliikkeiden edelläkävijä. Jyry ei hyväksynyt jäseniinsä muita kuin ammatillisesti järjestäytyneitä työläisiä. Paini ja voimistelu olivat Jyryn ja sittemmin muidenkin työväenseurojen keskeiset lajit. Helsingin Työväenyhdistyksen 1908 rakennuttamasta työväentalosta Jyry sai kunnolliset toimitilat.

Sakilaiset olivat kaupunkiin asettuneita 1900-luvun alun työläisnuoria, sekatyömiehiä, hanttihommien tekijöitä, oman aikansa jengiläisiä. Sakilaisilla tarkoitetaan yleensä Helsingin katujen kundeja ja friiduja. Sakilaisilla oli oma tunnistettava pukeutumistyylinsä. Miehillä oli liina kaulassa ja mahdollisimman leveälahkeiset, tummat housut, naisilla vekkihame ja merimiespusero. Heillä oli oma kunniakoodistonsa ja kielensä. Heidän äänekästä ja väkivaltaista käyttäytymistään paheksuivat niin sivistyneistö kuin työväestökin. Sakilaisuus oli hyvin maskuliinista, naisia esineellistettiin ja heihin kohdistui väkivaltaa, mutta he saattoivat turvautua väkivaltaan itsekin, myös miehiä kohtaan. Sakilaisilla oli oma tanssimuoto, eroottissävyinen pisto.

Työväenseurat eivät mielellään päästäneet sakilaisia tilaisuuksiinsa, näin kertoo myös isoeno-Anton.

Alkuvuosi 1917 oli rauhallista aikaa. Olin tyytyväinen uuteen työpaikkaani Fredriksbergin konepajalla. Elintarviketilanne jatkoi huononemistaan, mutta meillä ei kuitenkaan ollut isompaa hätää, kun oli sukulaisia maalla ja konepajallakin oli oma elintarvikkeiden jakelu työläisille.

Liityin saman tien työväenyhdistykseen sen jälkeen kun aloitin työt Fredriksbergillä. Konepajalla oli ammatillisesti järjestäydyttävä, jos halusi siellä viihtyä. Ei painostusta ollut, mutta kumminkin huomautettiin, että se on niin kuin velvollisuus. Ja tavallisena kunnon työläisenä niinhän se onkin

Nyt kun minulla oli ammattiosaston jäsenkirja taskussa, niin marssin helmikuun 8. päivä 1917 Työväentalolle Jyryn toimistoon ja liityin seuran jäseneksi. Maksoin jäsenmaksun, sain leimatun jäsenkirjan ja nimeni isoon jäsenkirjaluetteloon. Katselin ihastuneena, kun nimeni kirjoitettiin ensimmäiseksi uudelle, tyhjälle aukeamalle. Erityisesti ihastelin ammattinimikettäni: sahatyömies. Oikea kunnon työläinen! Pian takanani jonossa seisovat alkoivat rykiä ja liikehtiä siihen malliin, että ymmärsin antaa tilaa seuraavalle.

Jyryllä oli Työväentalolla isot tilat: tilava voimistelusali, painihuone, toimistohuone, kaksi pukuhuonetta ja mikä ihmeellisintä: suihkuhuone, jossa oli lämminvesilaite! Kyllä siellä kelpasi painiharjoitusten jälkeen suihkutella itsensä puhtaaksi, vaikkakin kertamaksulla 10 penniä.

Koska olen itsekin pitkä mies, niin minulle laitettiin usein harjoitusvastustajaksi Mikko Kokko, lempinimeltään Pitkä-Kokko. En erityisemmin miehestä pitänyt, kiivas ja täynnä itsekehua. Lempinimi johtui siitä, että Jyryssä oli yhteensä seitsemän Kokkoa, joista tunnetuimmat olivat painijaveljekset Sulo ja Jalmari Kokko.

Seuran mestaripainijoista tulee mieleen ainakin Adam Malm ja Thure Ahlberg ja Oskari Kumpu. Sekä August Jokinen ja tietenkin oman pitäjän poika Alex Järvinen Asikkalasta, jotka molemmat olivat minun liittyessäni jo ammattilaisuralla. Helsingin Kisa-Veikkoihin karannutta höyhensarjalaisista Kalle Anttilaa valmentaja usein kaipaili takaisin Jyryn leiriin.

Kalle Anttilan räätäliliikkeessä kävin teettämässä mittatilauspuvun, oikein hyvän sellaisen, ja Anttila antoi vähän alennustakin, kun kuuli, että olen Jyryn painijoita.

Laitoin uuden puvun päälleni Haagan nuorisonseurantalolla järjestettyihin tanssiaisiin. Sinne tuli joukko räyhähenkisiä sakilaisia, jotka heti rupesivat poikaparilla tanssimaan. Järjestysmiehet kiskoivat pojat irti toisistaan ja pyöräyttivät vuorotellen jokaisen eteenpäin mieheltä toiselle ja lopulta ulos. Kun minä olin siinä sopivasti järjestysmiesten jatkeena, niin osallistuin sakilaisten ulosheittämiseen. Sain pihalla väännettyä yhdeltä pojalta puukon pois kädestä ennen kuin se ennätti pistää sillä ketään. Hetken uhoiltuaan sakilaiset arvioivat ylivoiman liian suureksi ja läksivät kiroillen tiehensä.

Järjestysmiesten johtaja, riskin näköinen mies, tuli kättelemään.

– Jalmari Tyllinen, hän esitteli itsensä. – Rakennusmies päivällä, Jyryn painija illalla. Olen tainnut nähdä sinut salilla, olet varmaankin aika uusi joukossamme.

Myönsin, että olin vasta äskettäin liittynyt Jyryyn. En malttanut kuitenkaan olla kehumatta, että olin aikaisemmin ollut mukana Asikkalan nuorisoseuran painijoukkueessa, joten laji oli tuttu ja mieluinen.

Tyllinen pyysi minut saman tien ovimieheksi seuraaviin Jyryn järjestämiin iltamiin.

– Semmoinen määrä pidetään ovimiehiä, että jos joku vähän häiritsee taikka tanssii poikaparissa, niin viedään ulos, hän ohjeisti.

– Lippuja myydään vähän humalaisillekin, mutta jos yrittää häiriötä, niin se on heti ulos. Kerran on annettu elinikäinen porttikielto yhdelle sakilaiselle, joka pisti puukolla monta haavaa yhdelle järjestysmiehistä.

Niissä iltamissa missä ensimmäistä kertaa toimin ovimiehenä ei ollut sakilaisia. Ongelmia aiheutti kuitenkin tunnettu Rampuli-niminen häiritsijä, joka oli tuonut mukanaan pari rähisevää kaveriaan. Saimme miehissä poistettua senkin sakin.

Totesin, että elämäni oli nyt hyvin mallillaan.

***
TMT 130:1975 ja 171:2794 TA; If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry. Suomen Urheiluarkisto; Pääkkönen-Laine, Leena (1978) Helsingin Jyry. 75 vuotta työläisurheilua. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos; Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa: http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/koskela2.html