Painijaksi Helsingin Jyryyn

Maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka oli rautateiden konepajoilla kymmenen tunnin työpäivä. Päivä alkoi seitsemältä aamulla ja päättyi kuudelta illalla. Ruokatunti oli kahdestatoista yhteen. Lauantaisin ja aattoina työskenneltiin seitsemästä kahteen. Konepajojen työntekijöitä ei luettu varsinaisiksi rautatieläisiksi, jotka olivat järjestäytyneet Suomen Rautatieläisten Liittoon ja Suomen Veturimiesten ja Lämmittäjäin Liittoon. Konepajojen työntekijät kuuluivat yleensä Suomen Valtionrautateiden Konepajojen Työväenyhdistykseen, mutta osa saattoi kuulua myös oman ammattikuntansa liittoon, esimerkiksi maalarit maalarityöntekijöiden liittoon.

Helsingin Jyry, viralliselta nimeltään Helsingin Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Jyry, perustettiin 1902. Se oli työväenliikkeen poliittisiin tavoitteisiin sitoutuneiden työväenurheiluliikkeiden edelläkävijä. Jyry ei hyväksynyt jäseniinsä muita kuin ammatillisesti järjestäytyneitä työläisiä. Paini ja voimistelu olivat Jyryn ja sittemmin muidenkin työväenseurojen keskeiset lajit. Helsingin Työväenyhdistyksen 1908 rakennuttamasta työväentalosta Jyry sai kunnolliset toimitilat.

Sakilaiset olivat kaupunkiin asettuneita 1900-luvun alun työläisnuoria, sekatyömiehiä, hanttihommien tekijöitä, oman aikansa jengiläisiä. Sakilaisilla tarkoitetaan yleensä Helsingin katujen kundeja ja friiduja. Sakilaisilla oli oma tunnistettava pukeutumistyylinsä. Miehillä oli liina kaulassa ja mahdollisimman leveälahkeiset, tummat housut, naisilla vekkihame ja merimiespusero. Heillä oli oma kunniakoodistonsa ja kielensä. Heidän äänekästä ja väkivaltaista käyttäytymistään paheksuivat niin sivistyneistö kuin työväestökin. Sakilaisuus oli hyvin maskuliinista, naisia esineellistettiin ja heihin kohdistui väkivaltaa, mutta he saattoivat turvautua väkivaltaan itsekin, myös miehiä kohtaan. Sakilaisilla oli oma tanssimuoto, eroottissävyinen pisto.

Työväenseurat eivät mielellään päästäneet sakilaisia tilaisuuksiinsa, näin kertoo myös isoeno-Anton.

Alkuvuosi 1917 oli rauhallista aikaa. Olin tyytyväinen uuteen työpaikkaani Fredriksbergin konepajalla. Elintarviketilanne jatkoi huononemistaan, mutta meillä ei kuitenkaan ollut isompaa hätää, kun oli sukulaisia maalla ja konepajallakin oli oma elintarvikkeiden jakelu työläisille.

Liityin saman tien työväenyhdistykseen sen jälkeen kun aloitin työt Fredriksbergillä. Konepajalla oli ammatillisesti järjestäydyttävä, jos halusi siellä viihtyä. Ei painostusta ollut, mutta kumminkin huomautettiin, että se on niin kuin velvollisuus. Ja tavallisena kunnon työläisenä niinhän se onkin

Nyt kun minulla oli ammattiosaston jäsenkirja taskussa, niin marssin helmikuun 8. päivä 1917 Työväentalolle Jyryn toimistoon ja liityin seuran jäseneksi. Maksoin jäsenmaksun, sain leimatun jäsenkirjan ja nimeni isoon jäsenkirjaluetteloon. Katselin ihastuneena, kun nimeni kirjoitettiin ensimmäiseksi uudelle, tyhjälle aukeamalle. Erityisesti ihastelin ammattinimikettäni: sahatyömies. Oikea kunnon työläinen! Pian takanani jonossa seisovat alkoivat rykiä ja liikehtiä siihen malliin, että ymmärsin antaa tilaa seuraavalle.

Jyryllä oli Työväentalolla isot tilat: tilava voimistelusali, painihuone, toimistohuone, kaksi pukuhuonetta ja mikä ihmeellisintä: suihkuhuone, jossa oli lämminvesilaite! Kyllä siellä kelpasi painiharjoitusten jälkeen suihkutella itsensä puhtaaksi, vaikkakin kertamaksulla 10 penniä.

Koska olen itsekin pitkä mies, niin minulle laitettiin usein harjoitusvastustajaksi Mikko Kokko, lempinimeltään Pitkä-Kokko. En erityisemmin miehestä pitänyt, kiivas ja täynnä itsekehua. Lempinimi johtui siitä, että Jyryssä oli yhteensä seitsemän Kokkoa, joista tunnetuimmat olivat painijaveljekset Sulo ja Jalmari Kokko.

Seuran mestaripainijoista tulee mieleen ainakin Adam Malm ja Thure Ahlberg ja Oskari Kumpu. Sekä August Jokinen ja tietenkin oman pitäjän poika Alex Järvinen Asikkalasta, jotka molemmat olivat minun liittyessäni jo ammattilaisuralla. Helsingin Kisa-Veikkoihin karannutta höyhensarjalaisista Kalle Anttilaa valmentaja usein kaipaili takaisin Jyryn leiriin.

Kalle Anttilan räätäliliikkeessä kävin teettämässä mittatilauspuvun, oikein hyvän sellaisen, ja Anttila antoi vähän alennustakin, kun kuuli, että olen Jyryn painijoita.

Laitoin uuden puvun päälleni Haagan nuorisonseurantalolla järjestettyihin tanssiaisiin. Sinne tuli joukko räyhähenkisiä sakilaisia, jotka heti rupesivat poikaparilla tanssimaan. Järjestysmiehet kiskoivat pojat irti toisistaan ja pyöräyttivät vuorotellen jokaisen eteenpäin mieheltä toiselle ja lopulta ulos. Kun minä olin siinä sopivasti järjestysmiesten jatkeena, niin osallistuin sakilaisten ulosheittämiseen. Sain pihalla väännettyä yhdeltä pojalta puukon pois kädestä ennen kuin se ennätti pistää sillä ketään. Hetken uhoiltuaan sakilaiset arvioivat ylivoiman liian suureksi ja läksivät kiroillen tiehensä.

Järjestysmiesten johtaja, riskin näköinen mies, tuli kättelemään.

– Jalmari Tyllinen, hän esitteli itsensä. – Rakennusmies päivällä, Jyryn painija illalla. Olen tainnut nähdä sinut salilla, olet varmaankin aika uusi joukossamme.

Myönsin, että olin vasta äskettäin liittynyt Jyryyn. En malttanut kuitenkaan olla kehumatta, että olin aikaisemmin ollut mukana Asikkalan nuorisoseuran painijoukkueessa, joten laji oli tuttu ja mieluinen.

Tyllinen pyysi minut saman tien ovimieheksi seuraaviin Jyryn järjestämiin iltamiin.

– Semmoinen määrä pidetään ovimiehiä, että jos joku vähän häiritsee taikka tanssii poikaparissa, niin viedään ulos, hän ohjeisti.

– Lippuja myydään vähän humalaisillekin, mutta jos yrittää häiriötä, niin se on heti ulos. Kerran on annettu elinikäinen porttikielto yhdelle sakilaiselle, joka pisti puukolla monta haavaa yhdelle järjestysmiehistä.

Niissä iltamissa missä ensimmäistä kertaa toimin ovimiehenä ei ollut sakilaisia. Ongelmia aiheutti kuitenkin tunnettu Rampuli-niminen häiritsijä, joka oli tuonut mukanaan pari rähisevää kaveriaan. Saimme miehissä poistettua senkin sakin.

Totesin, että elämäni oli nyt hyvin mallillaan.

***
TMT 130:1975 ja 171:2794 TA; If. Tul. Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyry. Suomen Urheiluarkisto; Pääkkönen-Laine, Leena (1978) Helsingin Jyry. 75 vuotta työläisurheilua. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos; Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa: http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/koskela2.html

Maalta Helsinkiin 1915

Isänpuoleisen isoäitini veli, isoenoni Anton Vilén aloitti työt Helsingissä Valtion Rautateiden Fredriksbergin  konepajan sahaosastolla 12. tammikuuta 1917. Työpaikka oli onnenpotku ja enteili turvattua tulevaisuutta. ”Työllisyys oli hyvä, eihän valtion työstä pantu pois ellei tehnyt jotain rikosta.” Vähänpä hän aavisti, mitä runsaan vuoden päästä tapahtuisi.

Anton oli kaksi vuotta aikaisemmin muuttanut töihin Helsinkiin kotitilaltaan Asikkalan Vesivehmaalta. Helsinki oli Lahden suunnasta tuleville päijäthämäläisille luonnollisin paikka hakeutua ansiotöihin. Kasvava Helsinki oli jo 1870-luvulta lähtien tarjonnut lähes loppumattomasti töitä malta tulleelle, kouluttamattomalle työvoimalle. Miehet pestautuivat töihin Sörnäisten satamaan tai kasvavan Helsingin rakennustyömaille. Naiset aloittivat usein palvelijoina perheissä. Osa tulijoista juurtui kaupunkiin, osa palasi takaisin kotiseuduilleen säästettyään tienesteistään kenties rahaa lunastaakseen osuutensa pienestä perintötilasta.

Olen joskus miettinyt missä tunnelmissa isoeno-Anton kotoaan lähti. Kuvittelen, että hän olisi kertonut matkaan lähdöstään jotensakin näin:

Varhain tammikuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1915 isä haki hevosen tallista ja valjasti sen reen eteen. Minä kiinnitin lyhdyt sivuille ennen kuin nousin kyytiin. Asettelin kapsäkin ja ruokakorin jalkoihin ja käännyin vilkuttamaan hyvästiksi sisaruksilleni, jotka olivat kokoontuneet tuvan kuurankukkien koristaman ikkunan ääreen seuraamaan matkalle lähtöäni.

– Läksit sitten teitä isäs astumaan, tokaisi isäni Paimelassa, ennen Vesijärven yli vievän jäätien alkua. Myönsin näin olevan. Mitään muuta emme sitten puhuneetkaan ennen kuin heitimme hyvästit Lahdessa.

Isäni Juho Kustaa Vilén oli nuorena miehenä ollut Helsingissä töissä satamatyömiehenä Sörnäisissä, ja Helsinkiin olin minäkin nyt töihin matkalla. Meidän perältä ovat miehet lähteneet usein pääkaupunkiin lisätienestejä hankkimaan, naiset vähän harvemmin. Isä palasi takaisin kotikylään Asikkalan Vesivehmaalle kun meni naimisiin äitini Elviiran kanssa. Ensi alkuun heillä oli torpan maat vuokralla kunnes äiti peri kotinsa Heikkilän talon maita. Minä, Anton, olen lapsista vanhin, syntynyt vuonna 1892. Minun jälkeeni tulivat Usko, Ida, pienenä kuollut Naima, Kalle, Väinö ja Hulda.  Hulda ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, kun äitini kuoli vuonna 1911. Vanhin siskoni Ida päätyi lapsenpiiaksi, vaikka oli haaveillut koulunkäynnistä. Isä ei koulunkäyntihaaveista perustanut, hänelle riitti kun lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Itse hän ei taitanut kunnolla kumpaakaan.

Äidin nuorempi veli, Willehard Toivonen oli äitini kuoleman aikoihin muuttanut Helsinkiin vaimonsa Sofian ja pienten tyttäriensä eli serkkujeni Aunen ja Saiman kanssa. Viime syksynä, kun eno oli Asikkalassa käymässä, hän otti puheeksi minunkin Helsinkiin muuton. Nimittäin elokuussa 1914 Helsingissä levisi huhu saksalaisten pikaisesta maihinnoususta ja Sofia pakeni pikkutyttöjen kanssa turvaan maalle, niin kuin silloin teki moni muukin helsinkiläinen. Venäjä oli julistanut sodan Saksalle ja epäiltiin, että saksalaiset yrittävät nousta maihin Helsingissä ja hyökätä sitä kautta Pietariin. Kun pelättyä hyökkäystä ei tullutkaan, tuli eno hakemaan perheensä takaisin kotiin. Lupasin kyyditä heidät Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille, siitä paikallisjunalla Lahteen ja edelleen Helsinkiin. Siinä pihalla lähtöä tehdessämme eno virkkoi isälleni sen, mistä olimme jo keskenämme sopineet.

– Eikös se olisi tuon pojankin jo korkea aika tulla Helsinkiin omaa rahaa tienaamaan. Minä lupaan hankkia työpaikan ja kortteerin. Vaikka heti, jos niin sovitaan.

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta murahti sitten, että joulun on poika vielä kotonaan, mutta eiköhän tuo ensi vuoden alusta jo jouda lähtemään.

Ja niin tapahtui.

*
Lähteet: TMT 152:2383 TA ja Reijo Husar (toim.) Vesivehmaan seudun kylien historia II, Vesivehmaan kyläyhdistys ry, 2005. Kuva on Anton Vilénin Valtiorikosylioikeuden akteissa olleista papereista.