Kokeellista arkeologiaa kalliomaalausten sidosaineilla. Loppuraportti.

Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirjan viimeisiä viilauksia tehdessämme halusimme mieheni kanssa harrastaa kokeellista arkeologiaa tutkimalla kalliomaalausten tekoa erilaisilla sidosaineilla ja eri tekniikoilla. Sidosaineiksi valikoituivat yleisimmin veikatut veri, rasva ja muna. Taiteilijaksi valikoiduin minä, tosin ilman meriittejä. Sormen lisäksi tekniikoina käytin kahta erityyppistä puutikkua. Väripigmenttinä käytimme punamultaa, jota otimme heinäkuussa 2012 talteen Puumalan Vetotaipaleen kalliomaalauksen takana olevasta ojasta. Punamulta siis oli melko varmasti samaa, mitä esihistoriallinen maalari käytti Vetotaipaleen maalauksia tehdessään. Punamultaesiintymä oli niin runsas, että sieltä on mahdollisesti pigmenttiä levitetty laajemmallekin alueelle.

Kokeilu käynnistyi syyskuun lopussa 2012. Teimme maalauksia kahteen paikkaan: kotipihalla olevaan isoon kiveen ja lähimaastossa olevaan kallioon.

Maalauksista pääosan teimme kallion alaosaan, ympyrällä merkittyyn paikkaan. Lisäksi muutaman kämmenpainaman ylemmäksi. Kallio sijaitsee Helsingin Munkkivuoressa, Ulvilantien ja Taiteentekijäntien kulmauksessa, hiekkatien laidalla.

Ojasta otettu punamulta oli tietenkin märkää, joten se sai ensin kuivua rauhassa. Kuivunut punamulta piti suodattaa roskasta. Siihen käytimme tavallista kotitaloudesta löytyvää ohutreikäistä metallisiivilää. Sen jälkeen poltimme pigmentin, kirjaimellisesti. Meillä oli se käsitys, että punamultaa pitää kuumentaa ennen sidosaineeseen sekoittamista, jotta väri säilyisi paremmin. Levitimme punamullan pellille ja laitoimme uuniin. Grillivastuksen sijaan olisi kannattanut kuitenkin käyttää matalaa lämpötilaa, koska tuotoksemme muuttui lähes mustaksi.

Punamulta ennen ja jälkeen grillauksen. Sidosaineet ja sekoitukset.

Sidosaineista sianveri löytyi kaupan pakasteosastolta ja kananmuna siitä vierestä munaosastolta. Rasvana halusin käyttää jostain syystä kaapista löytynyttä kookosrasvaa, ehkä siksi etten keksinyt sille mitään muutakaan käyttöä. Rasvan valinta oli virhe, minkä pian huomasimme. Toisaalta uusintakokeilu lohenrasvalla pari kuukautta myöhemmin osoittautui hyvin hyödylliseksi.

Ensimmäinen kohteemme oli kotipihalla oleva isohko kivi, jonka ulospäin kaltevaan seinämään painelin kämmenellä väriä. Kämmenpainamat vasemmalta oikealle: veri, rasva ja muna. Tässä vaiheessa kävi viimeistään selväksi, että kookosrasva oli mahdollisimman huono valinta sidosaineeksi sillä se jähmettyi ulkona viileässä hyvin nopeasti.

Dokumentointia pihakivellä. Ulospäin kaltevana kivi on muotonsa vuoksi epätyypillinen maalauspaikaksi ja yksi syy paikan valintaan. Vasemmalta oikealle: veri, rasva ja muna.

Seuraavaksi kokeilimme väriä lähimaaston kallioon Munkkivuoressa. Ensin välineenä oli hieman sormea ohuempi puutikku, jonka pään olin pureskellut pehmeäksi. Viimeisen kuvan maalasin etusormella. Nyt sidosaineista oli käytössä vain veri ja muna, koska kookosrasvaseos oli jähmettynyt kivenkovaksi möhkäleeksi, eikä sitä enää voinut käyttää. Kuvien on tarkoitus esittää esihistoriallisten kalliomaalausten yleisimpiä kuvia: käärmemäinen siksak-viiva, vene, hirvi ja ihminen. Kuvista näkee, että taiteilijalla on ollut väliä kivikaudellakin. Vai onko kukaan nähnyt yhtä kömpelösti maalattua hirveä missään? Siksak, vene ja hirvi on maalattu puutikulla, ihminen etusormella. Sidosaineet vasemmalta oikealle: veri, veri, muna ja muna. Samoilla sidosaineilla painelin muutaman kämmenen kuvan ylemmäksi kallioon.

Esihistoriallisia kuvia jäljittelevät maalaukset. Ihminen oikealla ylhäällä on maalattu sormella, kolme muuta puutikulla. Väriero ihmisen ja muiden kuvien välillä voi johtua lämpötilaerosta, koska se on maalattu muita myöhemmin.

Palasimme rikospaikalle marraskuussa, kaksi kuukautta myöhemmin. Sidosaineena toimi edellisillan lohimedaljonkien paistosta yli jäänyt rasva. Nyt käytin maalausvälineenä pääasiassa ohutta puutikkua, jonka toisen pään olin muokannut siveltimeksi kangaspalan avulla. Yhden vinoristin maalasin etusormella. Lisäksi painelin kolme kämmenkuvaa. Kämmenkuvat onnistuivat ihan hyvin, mutta puutikku-pensselillä ja sormella tehdyissä kuvissa rasva levisi heti kuvien ympärille tehden ne lähes tunnistamattomaksi.

Sormella maalattu vinoristi ja dokumentointia. Ylempänä olevat maalaukset on tehty kangaspäisellä puutikulla.

Vielä seitsemän kuukautta myöhemmin, kesäkuussa 2013 rasva kuvien ympärillä oli levinnyttä. Sen sijaan aikaisemmin tehdyt, verta ja rasvaa sidosaineena sisältäneet kuvat olivat jo hyvin haalistuneita.

Lohirasvaseoksella tehdyt kuvat erottuvat selvästi kosteina vielä seitsemän kuukauden jälkeen. Vasemmalta: vinottainen kämmenkuva, kaksi tyyliteltyä joutsenta à la Savonlinnan Rapakko, ympyrä, viivakuvio, kaksi vinoristiä (alempi sormella maalattu, muut pensselillä) ja ylempänä kulmauksessa Heinolan Ala-Rievelin pienoisveneitä jäljittelevät kuvat.

Pihakiven kämmenet olivat kesäkuussa 2013 vielä hyvin näkyvillä, lohirasvaseoksella painetut kaikkein selvimmin. Syksyn tullen ne alkoivat hiipua ja nyt syksyllä 2020 väristä ei ole enää mitään jälkeä. Ulospäin kallistuva seinämä altisti kuvat kulumiselle.

Ulospäin kalteva seinämä on altistanut pihakiven kuvat kulumiselle. Ne näkyivät vielä noin vuoden kuluttua, mutta nyt kuvat ovat täysin hävinneet.

Nyt lokakuussa 2020, kahdeksan vuotta kokeilusta näyttää siltä, että lohenrasva on käytetyistä sidosaineista kaikkein kestävin. Toisaalta rasvan leviäminen ja kuvien paljastuminen vasta pitkän ajan kuluttua ei vaikuta kovin järkevältä. Mikäli rasvaa käytettiin kivikaudella kalliomaalausten sidosaineena niin se on tietenkin ollut jotain muuta rasvaa, ja miellyttävämmän jäljen jättävää. Munan käyttöä sidosaineena olen aina epäillyt, koska keväällä ja alkukesästä lintujen pesimisaikaan käytetty sidosaine vaikuttaisi dramaattisesti myös koko maalausten tulkintaan. Sellaisesta ei ole ainakaan kuvastossa minkäänlaisia viitteitä. Veri osoittautui yllättäen pettymykseksi, sillä tehdyt kuvat himmenivät yhtä nopeasti kuin munaan sekoitettu väri. Kuvien todennäköinen vahvistaminen yhä uudelleen on tietenkin tuonut ne paremmin esiinkin aina uudelleen. Kalaliima voisi olla hyvinkin potentiaalinen sidosaine, mutta sitä emme kokeilleet. Summa summarum: sidosaineina on voitu käyttää eri seoksia paikallisesti vaihdellen.

Lohirasvaa sidosaineena käyttäen maalatut tyylitellyt joutsenet ja ympyrä risti keskellä ovat säilyneet hyvin kahdeksan vuotta ja väri ei enää ole levinnyttä niin kuin vielä pitkään maalauksen jälkeen. Näiden viereiset kaksi samalla tekniikalla ja samaan aikaan maalattua kuvaa ovat sen sijaan hyvin kuluneita. toisaalta vinoristi alempana näkyy hyvin. Sekä sidosaineella että maalauksen sijainnilla kalliossa on merkitystä.

Eri tekniikoista ei voi mennä sanomaan, onko ollut yhtä oikeaa. Joidenkin kuvien teossa on hyvinkin voitu käyttää jotain pensselin tapaista puutikkua. Omasta mielestäni pehmeä kangaspäinen (kivikaudella tietenkin nahka- tai turkispäinen) oli miellyttävämpi käyttää kuin yksinkertainen päästä pehmeäksi pureskeltu tikku. Sormellakin on toki varmasti maalattu. Omassa kokeilussamme punamulta jäi suodattamisesta huolimatta melko karkeaksi eikä ollut niin miellyttävän tuntuinen sormelle. Se olisi varmasti kannattanut hioa jauhemaisemmaksi.

Pienoisveneiden maalausta kangaspäällysteisellä puutikkupensselillä.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että tästä on hyvä jatkaa. On kuitenkin hyvä keskustella pitäisikö olla erillinen ”kokeilurekisteri”, ettei niitä sekoitettaisi vahingossakaan esihistoriallisiin maalauksiin.

Kämmenen painaminen kallioon.

Kalliomaalauksia tulkitessa – unohda Kalevala!

Miksi suomalaisissa kalliomaalauksissa ei ole kuvattu karhua kuin muutamassa harvassa poikkeustapauksessa, jotka nekään eivät ole täysin aukottomasti tulkittavissa karhuiksi? Yleisin selitys on Kalevalaan ja vanhaan suomalaiseen mytologiaan pohjautuva uskomus, että lausumalla karhun oikean nimen manaa sen esiin. Siksi karhua piti kutsua peitenimillä kuten otso, nalle tai mesikämmen. Karhulle on kerätty ainakin parisataa rinnakkaisnimeä. Samalla peitenimien logiikalla karhu olisi ollut liian pyhä ja mahtava eläin myöskään kuvattavaksi kalliomaalauksiin.

Suomussalmen Hossan Värikallion vasemmalla laidalla on muiden kuvien seassa (B- ja C-ryhmät) kaksi pientä eläinkuvaa, jotka on tulkittu karhuiksi.

Se onkin hirvi!

Mutta voisiko syynä karhukuvien puuttumiseen olla yksinkertaisesti se, että karhulla ei ollut kalliomaalauksia tehneen väestön mytologiassa samanlaista tärkeää merkitystä kuin myöhemmin suomalais-ugrilaisilla kansoilla? Kalliomaalausten kuvien tulkitseminen Kalevalan pohjalta on osittain perua aiemmin vallalla olleesta jatkuvuusteoriasta, eli suomensukuisten kielten uskottiin levinneen Suomen alueelle jo viimeistään tyypillisen kampakeramiikan ilmestymisen aikoihin vajaat 6000 vuotta sitten – aikana, jolloin kalliomaalauksiakin tehtiin.

Ristiinan (Mikkeli) Astuvansalmen F-ryhmässä pitkäturpaista hirveä koskettavan sarvipäisen ihmisen yläpuolella on kaksi pientä eläinhahmoa, mahdollisesti karhuja.

Nykytietämyksen valossa suomen ja saamen kantamuodot levisivät tänne vasta ajanlaskun alun tietämissä, jolloin kalliomaalausten teko oli jo loppunut. Kalliomaalauksia tehnyt väestö puhui meille tuntematonta kieltä, mutta heidän kallioihin maalaamansa kuvat tarjoavat meille pienen mahdollisuuden yrittää ymmärtää heidän ajatus- ja uskomusmaailmaansa.

Ristiinan (Mikkeli) Uittamonsalmen I-kuvaryhmän kaunispiirteinen ääriviivahirvi, jolle ei ilmeisesti ole alun perinkään maalattu jalkoja.

Kalliomaalausten kuva-aiheiden perusteella hirvellä on ollut niitä tehneen väestön uskomuksissa keskeinen sija. Suomen kalliomaalauksissa kuva-aiheita on hyvin niukasti ja ihminen sekä hirvi dominoivat kuvakerrontaa. Mielenkiintoista on, että kaikissa Fennoskandian alueen kalliokuvissa – kalliomaalauksissa ja kalliopiirroksissa – hirvellä ja nimenoman naarashirvellä on tärkeä rooli. Pitkästä välimatkasta ja alueellisista eroista huolimatta Norjan rannikolta Ruotsin ja Suomen kautta Itä-Karjalaan kulkevalla vyöhykkeellä hirveen liittyvät uskomukset näyttävät yhdistäneen metsästäjä-keräilijäväestöä, vaikka yhteistä kieltä heillä ei todennäköisesti ollutkaan. Karhukin kuvastossa esiintyy, mutta ei mitenkään keskeisenä hahmona ja usein metsästyksen kohteena.

Altan Hjemmeluftin (Bergpukten 1) kalliossa on kuvattu karhunpyyntikohtaus.

Kalliokuvat vastaisku maatalousväestölle?

Suomen kalliomaalauksilla on ikää noin 7000–2000 vuotta. Ajoitus perustuu etupäässä vesistöhistoriaan. Aika noin 7000 vuotta sitten eli 5000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua oli kaikin puolin muutosten aikaa Euroopassa. Maataloutta harjoittava väestö syrjäytti metsästäjä-keräilijät aina eteläistä Skandinaviaa myöten. Pohjoisen Fennoskandian alueella jatkettiin metsästykseen ja keräilyyn pohjautuvaa elinkeinoa. Suomessa ajankohtaan liittyvää muutosta kuvaa saviastioiden valmistuksen alkaminen. On mielenkiintoista havaita, että samaan aikaan kun väestöpohja ja elinkeino vaihtuivat etelämpänä, kalliomaalauksia ja kalliopiirroksia alettiin tehdä intensiivisemmin lähes samanaikaisesti laajalla alueella Pohjois-Norjasta Itä-Karjalaan. Itse kalliokuvien teko oli jo alkanut hieman aikaisemmin alueella, joka ulottuu Keski-Norjan rannikolta aina nykyisen Narvikin alueelle saakka. Varhaisimmat kalliopiirrokset olivat suurikokoisia, jopa useiden metrien pituisia eläinkuvia. Myös nykyisen Keski-Ruotsin alueelta Gärdestä tunnetaan vastaavia suuria eläinaiheita.

Ruotsin Gärdessä on kolme isoa hirveä, joista tämä suurin ei mahtunut kokonaisena mukaan kuvaan. Pää on osittain leikkaantunut pois, mutta hirveä kuvaava leukaparta näkyy. Suurikokoiset eläimet kuuluvat vanhimpaan kuvakerrostumaan.

Noin 7000 vuotta sitten kuvien koko pieneni, kuvia alkoi olla samassa kuvakentässä useita ja niiden aiheet monipuolistuivat. Ihminen ja vene tulevat mukaan kerrontaan. Muodostui alueellisia keskuksia, joihin kerääntyi tiettyinä yhteisesti sovittuina juhla-aikoina väkeä hyvinkin kaukaa. Tällaisia suuria kalliopiirroskenttiä ovat esimerkiksi Äänisen itäranta ja Vienanmereen laskevan Uikujoen suu Itä-Karjalassa nykyisen Venäjän alueella, Alta Norjassa ja Nämforsen Ruotsissa. Suomessa Astuvansalmen, Saraakallion ja Värikallion maalauskalliot ovat olleet vastaavia keskuspaikkoja, joille on tultu pitkienkin matkojen takaa ja jotka ovat olleet käytössä vuosisadasta, jopa -tuhannesta toiseen.

Fennoskandian alueen kalliomaalausten ja kalliopiirrosten hirvet ovat lähes poikkeuksetta naarashirviä. Altan Hjemmeluftissa jotkut hirvistä on kuvattu tiineinä.

Kalliomaalaukset ja kalliopiirrokset ovat siten saattaneet merkitä myös metsästyksestä ja keräilystä eläneiden ihmisten halusta erottautua etelän maatalousväestöstä ja korostaa omia myyttejään – jossa hirvellä oli kaikkia yhdistävä rooli. Hirven tärkeää roolia kuvaa myös kaikkialla veneiden kokkaan kuvattu hirvenpää ja laajasti kuvastossa toistuva hirvenpäinen sauva, jolle on olemassa myös esineellisiä vastineita.

Keski-Ruotsissa sijaitsevan Nämforsenin kallioilla on tuhansia kuvia ja se on varmasti ollut yksi tärkeistä kokoontumispaikoista isolle väestölle. Hirvi on sielläkin tärkeässä roolissa, kuvassa näkyy myös hirvenpääsauvoja kantavia ihmisiä ja hirvenpääkokkainen vene.

Lähteet (mm.): Kalmistopiirin artikkelit (esim. hakusana kielitiede); Jan Magnus Gjerden tohtorinväitöskirja ”Rock Art and Landscapes” UIT 2010; Haggren et. al. ”Muinaisuutemme jäljet”, Gaudeamus 2015. Tulkinnat ja kuvat omia.

Sibelius ja Suomen ensimmäinen kalliomaalauslöytö

Ensimmäinen Suomen valtakunnan alueelta tunnettu esihistoriallinen kalliomaalaus löytyi Kirkkonummen Vitträskistä vuonna 1911. Itse asiassa, Suomi ei tuolloin vielä edes ollut itsenäinen valtio vaan autonominen osa tsaari Nikolai II:n hallitsemaa Venäjän valtakuntaa.

Parhaiten säilynyt verkkokuvio Vitträskin kalliossa. Tästä oikealle on usean metrin matkalla viivakatkelmia ja yksi vaillinainen verkkokuva.

Taiteilija ja taidegraafikko Oscar Parviainen oli pitkän ulkomaankauden jälkeen äskettäin palannut kotimaahansa ja ostanut Båtstad-nimisen ateljeehuvilan Kirkkonummelta, Vitträsk-järven rannalta. Huvilan tontilla, korkealla rantakalliossa olevan erikoisen, viivoista koostuvan ja punaisella maalatun kuvan on täytynyt askarruttaa taiteilijan mieltä. Parviainen luultavasti katseli ja katseli kuvaa, mutta ei keksinyt sille tai sen alkuperälle mitään selitystä. Hän kuitenkin päätteli, että kyseessä täytyi olla jokin hyvin vanha merkki.

Lopulta Oscar Parviainen päätti soittaa hyvälle ystävälleen, säveltäjä Jean Sibeliukselle ja kutsui hänet vierailulle huvilalleen. Parviainen ehkä sanoi jotain tämän suuntaista: ”Rantakalliossa on hyvin vanhalta vaikuttava erityisen mielenkiintoinen kuva. Haluaisin tietää, mitä mieltä olet siitä.”

Oscar Parviainen ja Jean Sibelius tarkastelivat pitkään punaisella maalattua verkkomaista kuvaa kalliossa. Hei eivät olleet ennen nähneet mitään vastaavaa. Miehet muistelivat aikaa, kun he asuivat Pariisissa 1900-alussa. Silloin kohistiin esihistoriallista luolamaalauksista, joita oli löytynyt Espanjasta ja Ranskasta. Ystävykset olivat ehkä myös kuulleet tai lukeneet, että naapurimaissa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, oli löydetty kallioon hakattuja ja maalattuja muinaisia kuvia. Voisiko niitä olla Suomessakin?

Miehet päättelivät, aivan oikein, että kalliossa oleva kuva oli merkittävä ja varmasti vanha. He sopivat, että Jean Sibelius soittaa asiasta Muinaistieteelliselle toimikunnalle, jonka tehtäviin kuului muinaismuistojen suojelu ja tutkimus.

Keskustelu kulki mahdollisesti suurin piirtein näin:

Sibelius: ”Säveltäjä Jean Sibelius tässä päivää. Ilmoitan, että taiteilija Parviaisen huvilan kalliossa on joitain hyvin vanhalta näyttäviä viivakuvioita.”

Muinaistieteellisen toimikunnan puhelinpäivystäjä: ”Tjaa, tässäkö kaikki.”

Sibelius: ”Taiteilija Parviaisella on kyllä puhelin ja hän mielellään opastaa paikalle, jos joku siellä haluaa käydä katsomassa löytöämme.”

Muinaistieteellisen toimikunnan puhelinpäivystäjä: ”Asia selvä, kirjoitan muistiin.”

Päivystäjä kirjoitti lapulle: ”Kompositören Sibeliuksen tiedoksianto vanhanlaisesta piirtokirjoituksesta taiteilija Parviaisen huvilan kalliossa.

Lappu hautautui Muinaistieteellisen toimikunnan arkistoon, eikä kukaan käynyt tarkistamassa maalausta moneen vuoteen.

Jean Sibeliuksella oli kalliomaalauksen löytöaikaan tekeillä orkesterisarja kuvaelmamusiikkia. Hän nimesi sen syksyllä 1911 uudestaan nimellä ”Historiallisia kuvia”. On kiehtovaa ajatella, että kalliomaalaus inspiroi häntä nimeämään orkesterisävellyksensä uudelleen?

Jälkikirjoitus

Vuonna 1917 taidemaalari ja silloinen Hämeen museon johtaja Gabriel Engberg kävi jäljentämässä paperille Vitträskin verkon. Ehkä hän oli saanut siitä vinkin vanhalta tuttavaltaan Oscar Parviaiselta, joka silloin jo oli muuttanut pois Kirkkonummelta. Arkeologi Aarne Europaeus (vuodesta 1930 Äyräpää) näki tuoreeltaan Engbergin peitepiirroksen Muinaistieteellisen toimikunnan kokoelmissa ja innostui kuvasta. Europaeus lähti tutkimaan asiaa ja hänen ansiostaan kalliomaalaus saatiin ajoitettua kivikautiseksi ja liitettyä osaksi pohjoista kuvaperinnettä, Ruotsista ja Norjasta löytyneiden samantyyppisten kuvien ansiosta.

Tuohon aikaan Suomessa kuohui. Vuoden 1917 lopussa tapahtunutta itsenäistymistä seurasi repivä sisällissota 1918. Kalliomaalauslöytö ei saanut palstatilaa sanomalehdissä. Vain Helsingin Sanomissa (20.9.1918 s. 8) oli pikku-uutinen Norjan Telemarkista löytyneen kalliomaalauslöydön yhteydessä. Uutisen loppusanat ovat kuitenkin hyvin kauaskantoisen viisaat: ”Näillä uusilla löydöillä on merkityksensä myös Suomen muinaistutkimukselle, sillä Suomestakin tunnetaan yksi kivikautinen kalliomaalaus. Viimeksi mainitun esihistoriallisen luonteen keksi maisteri A. Europaeus toissa kesänä. Se on Kirkkonummella Witträskin luona korkealla kallion seinässä. Kuviossa on omituisia ornamentteja, ruutuja ja viiruja, punamullalla tehdyt. On aivan varmaa, että kirkkonummelainen ei ole Suomen ainoa kalliomaalaus, vaikka muita toistaiseksi ei ole satuttu löytämään”.

Tieto Kirkkonummen löydöstä kuitenkin hautautui ja jäi vain pienen piirin tietoon ja maalausta kävivät katsomassa lähinnä vain arkeologit.

Kului peräti 52 vuotta ennen kuin seuraava suomalainen kalliomaalaus löytyi 1962 Kirkkonummen Juusjärveltä, vain noin viiden kilometrin päässä Vitträskin kalliomaalauksesta. Sen tunnisti esihistorialliseen kontekstiin kuuluvaksi arkeologi Veikko Lehtosalo, joka oli tuolloin inventoimassa Kirkkonummen kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Juusjärven hienoista maalauksista kerrottiin jo sen ajan lehdissä, jolloin suuri joukko ihmisiä tuli tietoisiksi siitä, mitä kalliomaalaukset ovat. Kirjoitukset saivat esihistorian harrastajat kiinnostumaan aiheesta ja etsimään kalliomaalauksia omalta lähiseudultaan. Kolmas löytö tehtiinkin Taipalsaaren Valkeissaaresta harrastajan toimesta, kohteen löysi lappeenrantalainen kuvanveistäjä ja harrastaja-arkeologi Keijo Koistinen vuonna 1966.

Arkeologi Pekka Sarvas tunnisti Ristiinan (nyk. Mikkelin) Astuvansalmen kuvat esihistoriallisiksi 1968. Tämä neljäs kalliomaalauslöytö ”räjäytti pankin”. Siitä kirjoitettiin paljon ja sitä tultiin katsomaan ulkomaita myöten. Sen jälkeen yleisön mielenkiinto kalliomaalauksia kohtaan toden teolla kasvoi. Alkuun niitä löydettiin useita vuodessa ja järjestettiinpä kerran erään lehden toimesta etsintäkilpailukin. Myös paikallisten museoiden toimesta alettiin etsiä lähiseudun kalliomaalauksia.

Tällä hetkellä kalliomaalauksia tiedetään olevan Suomessa noin 130. Osa on hyvin haalistuneita, jäljellä saattaa olla vain pieni häivähdys punertavaa väriä. Kaikista ei edes voi olla varmoja, että ne ovat muinoin olleet maalauksia. Vain noin 90:ssä kalliomaalauskalliossa on yksi tai useampi kuva, jonka voi enemmän tai vähemmän selvästi silmin erottaa.

Toinen Vitträskin säilyneistä verkkokuvioista.

Henkilöt:

Jean Sibelius (1865-1957) oli suomalainen säveltäjä, jonka musiikki oli tärkeässä osassa Suomen kansan identiteetin muodostumisessa. Sibeliukselle tärkeitä olivat taiteilija Oscar Parviaisen kaksi maalausta, ”Hautajaissaatto” ja ”Rukous” (Lapsen kuolema). Niiden alkuideat syntyivät Pariisissa, missä Sibelius ja Parviainen vuosisadan alussa ystävystyivät.

Oscar Parviainen (1880-1938) oli suomalainen taidemaalari, joka asui suurimman osan elämästään ulkomailla ja on siksi melko huonosti tunnettu Suomessa. Sibelius omisti kaksi sävellystä Parviaiselle.

*
Lisää kalliomaalauksista Facebookissa: Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirja
Lisää Vitträskin kalliomaalauksen löytymisestä: Kirsti Becker: Vitträskin verkot ja Sibelius. Artikkeli Hiisi-lehdessä 2/2012.