Pinnalla ja pinnan alla

Anton Vilén vuonna 1917. Kuva perillisten kokoelmista.

Suomen eduskunta oli Venäjän väliaikaisen hallituksen mielestä mennyt liian pitkälle itsenäistymishaaveissaan, kun se oli heinäkuun 18. päivä hyväksynyt valtalain. Väliaikainen hallitus julkaisi eduskunnan hajotusmanifestin ja määräsi uudet vaalit toimitettaviksi lokakuun 1917 alussa. Vaikka manifesti hyväksyttiin senaatissa ja julkistettiin, niin sitä ei virallisesti käsitelty eduskunnassa. Sosialistien mielestä eduskunnan hajotus ja uudet vaalit olivat näin ollen laittomat. Porvareita he syyttivät petturuudesta. Suomen porvaristosta puolestaan monet kannattavat manifestia, sillä uudet vaalit antoivat mahdollisuuden päästä eroon eduskunnan sosialistienemmistöstä. Sosialidemokraattiselle puolueelle ei jäänyt vaihtoehtoja, vaaleihin oli valmistauduttava, vaikka niitä laittomina pidettiinkin.

Eduskunnan puhemies Kullervo Manner (sd) kutsui hajotetun eduskunnan koolle vielä elokuun 29. päivä. Suomen kenraalikuvernööri Stahovitsh julkaisi kolme päivää ennen aiottua kokousta avoimen kirjeen Mannerille, jossa hän ilmoitti, että kokous on laiton ja jos sellainen kokoontuu, niin se on entisten edustajien kokous, ei eduskuntakokous. Stahovitsh muistutti vielä, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kutsunut eduskunnan koolle huhtikuussa ja sillä oli oikeus se myös päätöksellään hajottaa ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Stahovitsh komensi väliaikaisen hallituksen määräyksestä venäläiset joukot sulkemaan tien eduskuntarakennukseen Heimolaan. Kokousta mietittiin pidettäväksi Säätytalolla, mutta lopulta yritys kuivui kasaan.

Pinnalla kuohuvien poliittisten tapahtumien lisäksi tapahtui pinnan alla jotain, jolla tuli olemaan äärettömän kauaskantoiset vaikutukset niin Suomen kuin koko maailmanhistorian kannalta. Suomalaiset sosialistit nimittäin piilottelivat V. I. Leniniä, jonka Venäjän väliaikainen hallitus oli heinäkuussa määrännyt vangittavaksi. Pakotie oli kulkenut Karjalan kannakselta lyhyeen oleskeluun Lahdessa, josta kansanedustaja K.H. Wiik kävi Leninin hakemassa Helsinkiin elokuun 22. päivä.

Lenin yöpyi yhden yön Wiikin luona Malmilla, josta hän siirtyi miliisipäällikkö Kustaa Rovion kotiin Hakaniemen torin laidalle. Asunto tarjoutui myös Fredrikinkatu 64 metallityöläisten liittoaktiivin Arthur Useniuksen ja hänen vaimonsa Marian luona. On epäselvää, kuinka pitkään Lenin asui Roviolla ja kuinka pitkään Useniuksilla ja palasiko vielä Useniuksilta takaisin Rovion kotiin. Viimeistään syyskuun 2. päivä Lenin siirrettiin turvaan Töölönkatu 46:een veturinkuljettaja Arthur Blomqvistin ja vaimonsa Emilian rauhalliseen ja tilavaan asuntoon. Siellä hän valmisteli teostaan Valtio ja Vallankumous.

Lenin oli suhteellisen tuntematon Suomessa vielä tuolloin eikä tavallinen kadunmies, kuten ei isoeno-Antonkaan, olisi häntä tunnistanut vaikka olisi kävellyt vastaan kirkkaassa päivänvalossa.

Eduskunnan hajottaminen nostatti työväestön keskuudessa suurta suuttumusta. Itsenäisyys oli koko kansan aate ja toivo mutta vallanjaosta oltiin eri mieltä kun porvaristo ei voinut työskennellä työväestön edustajien kanssa. Niin työväestö katsoi porvarit vastustajikseen.

Teetin elokuun loppupuolella K.J. Oksan räätäliliikkeessä Viidennellä linjalla itselleni kaksirivisen sotilastakkia muistuttavan manttelin ja papakha-mallisen hatun. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina heti töiden ja saunan jälkeen puin ne ylleni ja läksin arvokkaasti kävelemään Pitkänsillan yli Kruununhaan puolelle kohti ensimmäistä poliisipiiriä. Ajattelin näyttää vähän puvun mallia tutuille miliiseille. Sillan kupeessa notkuva poikasakki huuteli perääni, että ”hassu poliisi”, mutta en antanut sen häiritä.

Olin juuri tullut sisään ensimmäisen piirin poliisiasemalle kun ovi kävi takanani. Tunnistin tulijan miliisipäällikkö Kustaa Rovioksi ja tein vaistomaisesti kunniaa. Miliisipäällikkö Rovio vilkaisi minua ja tuli sitten luokse. Hän katsoi minua tutkivasti ja ilmeisesti sitten tunnisti järjestysmieheksi, kun kysyi, että mikäs se järjestysmiehen nimi on.

– Vilén, herra miliisipäällikkö, vastasin ja löin kengän kannat tiukasti yhteen.

En oikein tiennyt, miten miliisipäällikköä olisi pitänyt puhutella. Toveri tuntui liian tuttavalliselta. Rovio ei sanonut mitään herroitteluuni, naurahti vain.

– Vai Vilénin poikia. Jahas, jahas. Että Vilénin poikia.

En oikein ymmärtänyt mikä nimessäni nyt niin hauskaa oli, mutta Roviota se tuntui huvittavan. Samassa hän kävi miettiväisen näköiseksi ja veti minut ulos kadulle. Miliisipäällikkö löi minulle tukun seteleitä kouraan ja käski menemään Rautatieasemalle ostamaan kaikki venäjänkieliset lehdet, mitä siellä oli kaupan. Vannotti vielä, että kenellekään ei saisi kertoa kenelle olen lehtiä ostamassa ja minun pitäisi ehdottomasti varmistaa, että kukaan ei seuraa perässä kun tuon lehdet hänen asunnolleen.

Saamieni ohjeiden mukaan kävin ostamassa lehdet ja läksin viemään niitä Rovion asunnolle. Laitoin tupakaksi Hakaniemen torin laidalla ja kävelin vielä varmuuden vuoksi korttelin ympäri ennen kuin astuin sisään Sörnäisten rantatie ykkösen B-rappuun. Nousin ylös kivitalon rappuset ja koputin merkin oveen. Rovio otti lehdet, kiitti ja muistutti, että tehtävä oli salainen ja testasi luottamustani. Vakuutin, että en puhu lehdenhakureissusta kellekään. Ennen kuin Rovio sulki oven näin, kuinka hänen takanaan vilahti kaljupäisen ja pujopartaisen miehen hahmo. Arvelin, että mies saattaisi olla joku Rovion pietarilaisista tutuista, ehkä väliaikaista hallitusta paossa oleva bolshevikki, mikä selittäisi tehtävän salaisen luonteen.

Seuraavana päivänä puvulle tuli taas käyttöä. Metallityöntekijäin yhteinen huvitoimikunta järjesti sunnuntaina Hakasalmen puistossa suuren syysjuhlan ja jättiläisilotulituksen. Illan ilotulitusohjelmassa oli 30 erilaista paukkua: edelvaisspommi, kukkakori, meteoripommi, kanuunanlaukaus, rakettiviheltäjä ja paljon muuta. Olin lyöttäytynyt erään tytön seuraan, joka katsoi asuani hyvin ihaillen. Melkein heti rätinän alettua tyttö kuitenkin ilmoitti että hän voi pahoin ja hänen on pakko palata kotiinsa, palvelijanasuntoonsa Töölönkatu 46:een. Läksin häntä saattamaan. Tyttö tosiaan näytti niin huonovoivalta, että en edes harkinnut saavani iltasuukkoa tai edes halausta. Varmistin, että tyttö pääsi alaovesta sisään ja odotin porraskäytävässä niin kauan, että kuulin oven kolahduksen ja tiesin tytön päässeen huoneeseensa.

Samaan aikaan kun tulin ulos porraskäytävästä, tupsahti varjoista esiin mieskaksikko. Toinen oli miliisipäällikkö Rovio ja toinen kaljupäinen mies Rovion asunnolta, tosin nyt hänellä oli lippalakki tiukasti vedettynä alas silmille. Rovio katsoi minua ensin epäluuloisen näköisenä, mutta tunnisti sitten. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vei sormen huulilleen. Nyökkäsin takaisin ja ilmaisin ymmärtäneeni, että tästä tapaamisesta ei saanut puhua.

En jäänyt ihmettelemään mikä lippalakkisessa miehessä oli niin salaperäistä. Helsinki kihisi ja kuhisi erilaisia salaisia ja puolisalaisia suunnitelmia, että oli paras vain olla vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Päätin palata Hakasalmen kentälle jatkamaan juhlia. Ilotulitusraketit pamahtelivat vielä taivaalla ja veivät huomion kaikesta muulta, mitä kaupungilla tapahtui.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elo-syyskuu 1917; Eino Ketola: Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla. Kirjassa Lenin ja Suomi osa II. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.

Lenin pakenee Suomeen

Heinäkuun lopussa 1917 Suomen senaatti vetosi Suomen ammattijärjestöihin, että ne käyttäisivät vaikutusvaltaansa maatalouslakkojen lopettamiseen. Sato oli kypsynyt ja se oli saatava korjatuksi, muuten uhkaisi katastrofi. Elintarviketilanne oli jo muutenkin tarpeeksi heikko.

Myös poliittinen tilanne oli kärjistynyt. Valtakunnan raja suljettiin 26.7. alkaen elokuun 15:nteen päivään saakka. Venäjälle saapuminen tai maasta poistuminen sallittiin vain erikoisluvalla. Sotasensuuria kovennettiin mikä näkyi Helsingissäkin heti lauantai-iltana 28.7. kun senaatin kirjapaino ratsattiin ja suljettiin.

Tapahtumat olivat lähteneet liikkeelle heinäkuun 16. päivä 1917, kun Pietarin tehdaskortteleissa ja kasarmeissa alkoi kaikua hallitsematon agitatsioni, että työläisten ja sotamiesten oli tultava ase kädessä kukistamaan väliaikaista hallitusta ja vaatimaan sodan lopettamista. Hurjistunutta väkijoukkoa pyrki keskikaupungille, toisaalla tulvi ihmisiä Taurian palatsiin vaatimaan kaikkien porvarisministereiden eroa ja vallan antamista työ- ja sotamiesneuvostolle. Venäjän bolshevikkipuolueen oli kasvojen menettämisen pelosta asetuttava mielenosoittajien tueksi. Aluksi näytti siltä kuin väliaikaisen hallituksen valta alkaisi horjua.

Samaan aikaan käsiteltiin Suomen eduskunnassa lakiehdotusta Suomen korkeimmasta hallitusvallasta. Lain mukaan, jota alettiin kutsua valtalaiksi, lakeja ei enää tarvitsisi lähettää Venäjälle vahvistettaviksi, eduskunta käyttäisi korkeinta valtaa Suomessa. ”Kun keisari on poistunut, on hänen valtansa luonnollisesti siirtynyt Suomen kansalle ja siis eduskunnalle.” Ainoastaan ulkopolitiikka ja sotilasasiat olisivat – ainakin toistaiseksi vielä – yhteisiä Venäjän kanssa. Mielissä ja toiveissa kangasteli täysi itsenäisyys.

Eduskunta käsitteli lakiehdotusta toisessa istunnossaan keskiviikkona 18.7.1917. Lakiehdotus oli lähtenyt kierrokselle jo kesäkuun lopussa, mutta suhdanteet näyttivät nyt muuttuneen nopeasti lain hyväksymiselle suosiollisiksi. Kesken lain käsittelyn eduskunnan tietoon tuotiin uutinen, että Venäjän väliaikainen hallitus ei olekaan kaatunut vaan näytti lujittavan asemiaan. Siitä huolimatta valtalaki julistettiin kiireelliseksi 165 äänellä 27 vastaan ja hyväksyttiin 136 äänellä 55 vastaan. ”Edustaja Hagmanin ehdotuksesta esitti puhemies 3-kertaisen eläköön-huudon Suomen vapaudelle, johon eduskunnan enemmistö ja lehteriyleisö seisaalleen nousten yhtyi.”

Eduskunnan kolmannessa täysistunnossa 19.7. ehdotus laiksi korkeimmasta oikeudesta hyväksyttiin sellaisena kuin se edellisellä kerralla toisessa käsittelyssä ollessaan oli hyväksytty. Valtalain hyväksymisen johdosta senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, pääministeri Oskari Tokoi ilmoitti senaatin jättävän eroanomuksensa ja paikkansa eduskunnan täytettäväksi. Senaatti kuitenkin jatkoi ontuen toimintaansa, koska uutta hallitusta ei oltu vielä muodostettu.

Pietari oli rauhoittunut ja väliaikainen hallitus päässyt taas niskan päälle. Pietarin työ- ja sotamiesneuvosto ilmoitti, että se ei hamua täyttä valtaa, vaan se kuuluu edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Venäjän lehdistössä arvosteltiin voimakkaasti suomalaisten ”tokoilaisesta intoilusta” valtalain hyväksymisen johdosta. Eduskunta käytti heidän mukaansa hyväksi otollista hetkeä, mutta sitoi itsensä samalla katukapinallisiin. ”Meidän on suoraan ilmoitettava, että meille tämä laki ei ole ollenkaan olemassa.”
Pää- ja sisäministeri Lvov erosi ja Kerenski nousi uudeksi pääministeriksi, mutta jäi myös sota- ja meriministeriksi. Kuolemantuomio astui uudelleen voimaan Venäjällä, kokoontumisvapautta rajoitettiin. Pravdan kirjapaino tuhottiin. Bolshevikkien vangitsemiset alkoivat. Huolimatta etsinnöistä Lenin kuitenkin pääsi pakenemaan.

Lenin ei olisi selvinnyt pakoon ilman suomalaisia tovereitaan. Suomalaiset osallistuivat Leninin piilotteluun Pietarin lähellä, ennen kuin saivat kuljetettua hänet rajan yli Suomen puolelle veturinkuljettaja Hugo Jalavan ajamassa veturissa. Lenin oli naamioitunut, ajanut partansa ja pukeutunut työmiehen vaatteisiin esittäen veturinlämmittäjää. Manooverissä häntä auttoivat Jalavan lisäksi pietarinsuomalaiset bolshevikit Alexander Schottman ja Eino Rahja sekä Rahjan appi Pekka (Pietari) Parviainen. Aluksi Lenin vietiin turvaan Eino Rahjan appivanhempien luokse Jalkalaan, sieltä Lahteen ja lopulta elokuussa Helsinkiin.

Helsingin miliisilakosta päättäminen oli edennyt eduskunnan käsittelyyn. Lakkolaiset saivat tahtonsa läpi, miehistöä ei vähennetty eli maaliskuussa 1917 palkattujen työväenmiliisien irtisanomiset peruttiin. Vanhan tsaarin poliisin palveluksessa olleita henkilöitä vangittiin lisää jo aikaisempien vangitsemisten lisäksi. Valtiovarainvaliokunta päätti osoittaa ylimääräiset 300 000 markkaa järjestystoimikunnan ylimääräisten menojen peittämiseksi. ”Valiokunta on myös lausunut, että se pitää suotavana järjestyksen pidon pitämisen Helsingissä nykyisen järjestyksen mukaisena.” Lausunto tarkoitti tietenkin järjestyksenpidon pitämistä työväen käsissä. Lakko loppui keskiyöllä 25.7.

Tavalliselle helsinkiläiselle miliisilakko ja poliittiset kuohunnat näyttäytyvät katukuvassa hyvin levottomana aikana. Isoeno Anton seurasi tapahtumia aitiopaikalta.

Miliisilakon aikana me järjestysjoukkoihin liittyneet yritimme pitää kaupungilla järjestystä yllä, mutta tavallisina työssäkäyvinä miehinä suurin osa meistä saattoi partioida vain iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Browning-revolvereita patruunoineen kaupiteltiin Työmiehen ilmoituksissa avoimesti. Kortinpeluuporukat ryhtyivät rähinöimään päivisin kaiken kansan nähden, juopuneita hortoili pitkin kaupunkia ja koskaan ei tiennyt löisikö joku ohi mennessään puukolla kuoliaaksi. Näin nimittäin kävi vain 22-vuotiaalle kauppamatkustaja Yrjö Saariselle. Nuorimies oli aamupäivällä, keskellä kirkasta auringonpaistetta, kävellyt kaikessa rauhassa pitkin Bulevardinkatua, kun neljä hänelle täysin tuntematonta miestä oli tullut vastaan, joista yksi sanaakaan sanomatta oli lyönyt Saarista puukolla suoraan sydämeen. Kirurgiseen sairaalaan tuotaessa Saarinen oli jo kuollut saamastaan haavasta. Murhaajista ei ole tietoa.

Suomessa olevien venäläisten sotilaiden aiheuttamat levottomuudet saivat kenraalikuvernöörin ja senaatin vetoamaan, etteivät ”erinäiset suomalaiset järjestöt ja valtiolliset puolueet venäläisille sotilasjoukoille osoittamillaan avunpyynnöillä asettaisi, kuten on jo useasti tapahtunut, maa- ja sotilasviranomaisia vaikeaan asemaan.” Työmiehessä kysyttiin tuohtuneena, että mitä ovat ne järjestöt ja puolueet. Tottahan se on, että yhteisiä mielenosoituksia oli ollut, välillä kummankin aloitteesta. Mutta vallattomuutta ja siveellisiä päämääriä edistävää vallankumouksellista toimintaa ei sovi sekoittaa toisiinsa. Kansanvaltaisen vallankumouksen päämäärien edistämiseksi tulevat tietysti suomalaiset sos.dem. järjestöt edelleenkin olemaan yhteistoiminnassa samoja päämääriä kannattavien venäläisten kanssa. Näin meille järjestysmiehille selitettiin. Vaikka välillä tekikin häijyä katsoa venäläisten sotilaiden kuritonta rellestämistä kaduilla.

Tamlander antoi komentooni 20-miehisen joukkueen, joka lähetettiin aina palauttamaan järjestystä. Heinäkuun lopussa oli kiperä tilanne, kun Kauppatorin Kolera-altaaseen tuli pitkästä aikaan proomu täydessä perunalastissa. Viisi järjestysmiliisiä oli valvomassa järjestystä kun myynti alkoi. Tori oli täynnä kansaa, joka lähti ryntäämään perunaproomua kohti. Miliisien ketju murtui ja laiturilla olijat alkoivat putoilla mereen. Sain silloin mennä joukkueeni kanssa palauttamaan järjestystä. Oli sanoinkuvaamaton hätä ja avun huuto, kun laiturin reunalta putosi ihmisiä mereen. Mutta pian sain järjestyksen aikaan kun huusin, että kappaakaan ei myydä perunoita ennen kuin ostajat ovat kaikki jonossa.

Kenraalikuvernööri Stahovitsh oli lehtitietojen mukaan matkustanut Pietariin heti mellakoiden puhjettua ja kuulemma aikoi erota. Hän kuitenkin palasi heinäkuun lopussa ja antoi lausunnon, että aikoo kyllä toistaiseksi olla virassa, ”kunnes on syöty koko se puuro, jonka Suomen eduskunta on keittänyt”.

Siihen vastattiin pilkkalaululla ”Kerenski se leipoi, suuren taikinan”.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Työmies heinäkuu 1917; Samu Nyström: Helsinki 1914- 1917. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. Artikkelikuva: Helsinki, mielenosoitus Rautatientorilla 1917. Reprokuvattu vuonna 1967 insinööri V. Kaustellin albumista. Historian kuvakokoelma, Museovirasto – Musketti; Lehtileike: Työmies 29.7.1917.

Temppuilevia kiinalaisia levottomassa Helsingissä

Ilmoitus Työmiehessä 13.7.1917.

Heinäkuuta 1917 leimasivat eri alojen lakot, maatalousmellakat, mielenosoitukset ja yleinen levottomuus. Helsingissä miliisilaitos vastusti miehistön kaavailtuja irtisanomisia vaatien lisäksi palkankorotuksia kaikille ja meni lakkoon heinäkuun ensimmäisenä päivänä vaatimustensa tueksi. Samaan aikaan työväen järjestysmiesten joukkueet kasvattivat jäsenmääräänsä ja tiivistivät rivejään. Miliisilakon alkaessa sillä oli jo 15 satamiehistä joukkuetta, ja kun miliisilakko väliaikaisesti keskeytyi illalla 11.7. joukkueita oli jo 22. Järjestysmiehiä kutsuttiin koolle Työmiehessä julkaistuilla tiukkasanaisilla ilmoituksilla, ”joka miehen saavuttava ehdottomasti”. Työmiehen lisäksi muita sanomalehtiä ei Helsingissä kirjapainotyöntekijöiden lakon vuoksi ilmestynytkään.

Miliisilakon aikana järjestysmiesten joukkueet vastasivat järjestyksenpidosta Helsingissä. Joukkoja koulutettiin yhä kurinalaisemmiksi. Yleisen poliittisen levottomuuden ja kuohunnan lisäksi kaupunkikuvassa näkyi työttömiksi jääneiden vallityömiesten turhautuminen. Venäjä oli varojen puutteessa keskeyttänyt sotatarviketilaukset sekä Pietarin suojaksi rakennettujen linnoitustöiden teon, ja tuhansia vallityöläisiä oli jäänyt työttömäksi. Oireellisena levottomalle ajalle virtasi parempien tienestien toivossa Pietarista Helsinkiin kiinalaisia kerjäläisiä ja temppujen tekijöitä.

Venäläiset sotilasviranomaiset värväsivät tai määräsivät linnoitustöihin Suomeen elokuusta 1916 alkaen noin 3 000 kiinalaista. Esiintyneiden ongelmien vuoksi heitä alettiin poistaa maasta jo saman vuoden lopulla, viimeiset syksyyn 1917 mennessä. Kaikesta huolimatta kiinalaisia jäi Suomeen vielä jokunen yksilö ja muutamista hajanaisista maininnoista päätellen heidän tiedetään ottaneen osaa sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella. Helsingissä kesällä 1917 temppuilleet kiinalaiset eivät ainakaan pääosin kuitenkaan olleet vallityöläisiä, vaan Venäjän kautta Suomeen tulleita vaeltavia kerjäläisiä. Joukossa oli naisia ja yksin liikkuneita 12-vuotiaita lapsiakin. Helsingin poliisin 1. piirin ilmoituspäiväkirjassa heidän kotipaikkakunnakseen oli, silloin kun se mainittiin, laitettu Peking, mutta se saattoi johtua pelkästään siitä, että se oli helpoin ja yksinkertaisin ilmoittaa.

Samaan aikaan eduskunnassa etenivät lakiehdotukset uusista kunnallisasetuksista ja 8 tunnin työaikaista sekä Suomen korkeimman hallintovallan siirtämisestä eduskunnalle.

Ensimmäisenä eduskunnan kolmanteen ja viimeiseen käsittelyyn ehtivät kunnallislakien uudistus ja 8 tunnin työaikalaki. Ne olivat sosiaalidemokraattiselle puolueen ajamia ja työväestölle elintärkeitä. Kun lait tulivat suuresta valiokunnasta eduskunnan päätettäväksi lauantaina 14.7. järjestettiin niiden tueksi suuri mielenosoitus Helsingissä. ”Vastustajat yrittävät saada lakiesityksen siirrettyä yli vaalien. Ei mitään huvituksia tai kokouksia lauantaina, joka työläismies ja työläisnainen mukaan mielenosoitukseen.” Samana päivänä alkoi miliisilakko uudelleen ja myös järjestystoimikunnan jäsenet jättivät eroanomuksensa. Järjestysmiesten ensimmäiseen satajoukkueeseen kuuluneelle isoeno Antonille siis riitti puuhaa järjestyksen ylläpidossa.

Kävin suurmielenosoitusta edeltävänä päivänä jälleen poliisin ensimmäisessä piirissä kyselemässä tunnelmia. Meno oli kuulemma ollut kuin suuressa sirkuksessa.

– Jaahas, katsotaanpa, sanoi päivystäjä, jonka äänestä en tiennyt oliko se lähempänä itkua vai naurua.

– Ensimmäisen lakonjälkeisen vuorokauden aikana tuotiin piiriin yhteensä kolme persialaista kerjäläistä ja yhdeksän kiinalaista, eri vuorokaudenaikoina. Kenelläkään ei ollut asuntoa. Matkustajakodissa sattui kuolemantapaus, mies oli nauttinut tenaturoitua spriitä. Juopuneita, siveetöntä käytöstä, riitaa ajurin hinnasta, valitus ajurista heittämässä vettä porttikäytävässä ja sokerina pohjalla mykkäpoika-raasu, jota on ennenkin syytetty varkaudesta. Tämä päivä on ollut ihan samanlainen, enimmäkseen juopuneita ja joutonaisia täällä on rampannut. Muutama onnettomuus ja tulipalo siihen päälle. Johan tässä lakkoilla taas joutaisikin.

Kiittelin tiedosta ja häivyin paikalta vähin äänin. Kaupungilla oli meno tosiaan äitynyt melko pahaksi sen jälkeen, kun patterityöt loppuivat ja työttömiä alkoi vetelehtiä kaupungin kaduilla, monet ilman vakituista asuntoa. Kiinalaiset kerjäläiset yrittivät ansaita elantoaan kadulla temppuilemalla ja hautausmailta varastamiaan kukkia myymällä. Ihmisten mieliä ei yhtään rauhoittanut se, että elintarvikkeista oli jatkuva pula.

Lauantaina 14. heinäkuuta kävin ilmoittautumassa työväentalolla heti töiden jälkeen kello puoli viisi. Minun joukkueessani oli miehiä vain Fredriksbergin konepajalta, jossa työskenteli myös meidän johtajamme, metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Panin merkille, että Venäjän valtion Katajanokan laivatelakan työntekijät eli porttulaiset olivat myös järjestäytyneet omaksi joukkueekseen. Porttulaiset olivat tunnetusti hyvää pataa venäläisten kanssa, joiden sotasatama oli aivan siinä laivatelakan vieressä. Porttulaisilla oli aikaisemmin tapana härnätä patterityöläisiä näyttämällä omaa prikkaansa, 6-7 cm pyöreää messinkilevyä, johon oli painettu oma numero ja osasto. Sitä näyttämällä selvisi patteritöihin otosta.

Nyt meillä kaikilla järjestysmiehillä oli takin pielessä pyöreä merkki, jossa on punaisella pohjalla valkoinen aurinko ja kirjaimet H.T.J. eli Helsingin työväen järjestysmies. Tamlanderilla oli lisäksi punainen rusetti rinnassa, jollainen oli jokaisella 100-joukkueen johtajalla. Lähes kaikilla mielenosoitukseen saapuneella oli myös sos.dem. kunnallisjärjestön vaalirahaston hyväksi myytävä kartonkinen mielenosoitusmerkki, jossa luki ytimekkäästi ”kansanvalta”.

Läksimme valvomaan mielenosoitusta, jossa vaadittiin kahdeksan tunnin työaikaa kaikille ja kunnallislakien uusimista. Väkeä oli odotetusti paljon. Kaikki lähtöpaikat eli Hakaniementori, Hakasalmen puisto, Hietalahdentori ja urheilukenttä Johanneksen kirkon vieressä olivat mustanaan ihmisiä. Meidän joukkueemme lähti liikkeelle Hakaniementorilta. Kiltisti kaikki järjestyivät kuusihenkisiin riveihin työväenjärjestöjen punaisten lippujen jälkeen ja lähtivät meidän järjestysmiesten ohjaamina liikkeelle niin, että olimme hyvissä ajoin Rautatientorilla ennen kello seitsemää illalla, jolloin lakien käsittely eduskunnassa alkoi. Rautatientorille oli pystytetty viisi puhujanlavaa, Senaatintorille kolme. Senaatintorille ohjattiin Johanneksen kirkon viereiselle urheilukentälle kokoontuneet sekä kaikki ne, jotka eivät ennättäneet tulla riveihin lähtöpaikoille.

Hallituskadulla oli rivi mielenosoittajia vahtimassa, että Heimolan talosta ei tule yksikään kansanedustaja pois ennen kuin laki on hyväksytty. Rautatientorin ja Senaatintorin puhujalavoille tulivat viestipuhujat aina selostamaan kuulijakunnalle missä kohden lain käsittelyä oltiin. Kun eduskunta sitten pitkän illan päätteeksi hyväksyi uudet kunnallisasetukset ja 8 tunnin työaikalain ei riemulla tuntunut olevan rajoja.

Sunnuntaina juhlat jatkuivat Hermannin työväenyhdistyksen ja Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyryn järjestämässä jättiläiskansanjuhlassa Hakasalmen puistossa, missä samaan aikaan kilpailtiin myös ammattikuntien välisistä painimestaruuksista. Ohjelmassa oli soittoa, erilaisia kilpailuja ja henkeä nostattavia puheita. Juhlapuheen pitäjäksi oli jälleen kerran saapunut Aleksandra Kollontai.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut Työmies-sanomalehdet 1.-15.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; TMT 152:2384 TA; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Artikkelikuva: Kiinalainen kaupustelija Helsingissä. 1910-luku. Kuvaaja: Ivan Timiriasew. Helsingin kaupunginmuseo.

Painikilpailut päihittivät raittiusjuhlan

Kieltolain hyväksymisen johdosta järjestettiin Helsingissä sunnuntaina 3.6.1917 suurenmoisia kansanjuhlia. Tosin kansa juhli kahtaalla. Työväestö juhli Raittiusyhdistys Koiton järjestämissä juhlissa Hakasalmen puistossa ja porvaristo Helsingin Raittiusyhdistysten yhteistoimikunnan toimeenpanevassa juhlassa Kaivopuistossa. Molempien juhlien ohjelmassa oli puheita, runonlausuntaa, soittoa ja laulua. Myös saman päivän jumalanpalveluksissa otettiin kantaa kieltolain puolesta. Työväestöä kuitenkin taisivat raittiusjuhlaa enemmän kiinnostaa samaan aikaan Kyläsaaressa Hermannin työväenyhdistyksen järjestämä urheilujuhla, jonka vetonaulana oli painikilpailu.

Keväällä ja kesällä 1917 Helsingin kadut täyttyivät erilaisista joukkotapahtumista. Pääkaupungin katutilasta tuli suuriruhtinaskunnan keskeinen poliittinen näyttämö, oman aikansa sosiaalinen media, kuten Samu Nyström on väitöstutkimukseensa pohjaavassa kirjassaan ”Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet.” todennut. ”Kaduilla, toreilla ja kentillä eri ryhmittymillä oli mahdollisuus hakea yhteistä kantaansa, välittää omaa sanomaansa muille tai tarvittaessa osoittaa muille ryhmänsä voimakkuutta.”

Toinen paikka välittää viestiä omalle kannattajakunnalleen oli tietenkin sanomalehti. Helsingin lehdistä Työmies ja Uusi Suometar keskittyivät arvostelemaan toistensa sanomisia, Helsingin Sanomat pysytteli hieman etäämmällä sanan säilän sivalluksista, joskin maatyöväen lakkoillessa senkin mitta alkoi täyttyä. Maatyöväestön kahdeksan tunnin työaikavaatimus oli kuin punainen vaate omistavalle luokalle. Lehdet täyttyivät kuvauksista kuinka maatyöväen lakoissa pelloilta oli kannettu työnhaluisia pois, maidon tuonti meijeriin estettiin ja maidon annettiin pilaantua. Isäntiä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Ylioppilailta oli lakit revitty päästä ja lyyrat revitty pois sekä kolhittu heitä aitaa vastaan. Mikäli edes osa näistä tapahtumista piti paikkaansa, jäi niistä mahtava kostonhimo muhimaan seuraavan vuoden kevättä varten. Työmiehessä sen sijaan maalailtiin kuinka maatalouskapitalistien luokkajärjestö oli pitänyt perustavan kokouksen ja julistanut 8-tuntisen työpäivän mahdottomaksi. ”Annetaan nälän opettaa.” Työmies ei myöskään pitänyt maatyöväestön vaatimuksia kohtuuttomina, mutta isännät ”vastustavat niitä periaatteesta”.

Maatyöväen lakot aiheuttivat niin paljon pahaa verta, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi julkisesti kehotti työväkeä tyyneen ja arvokkaaseen menettelytapaan, eikä sallimaan väkivaltaisuuksia ja omavaltaisuuksia. Toisaalta hän vetosi myös työnantajiin ja heidän vastuuseensa sopia asioista ja parantaa työläisten asemaa. Siinä missä Helsingin Sanomat julkaisi Tokoin puheen sellaisenaan ilman kommentteja, tarttui Uusi Suometar kärkkäästi kiinni puheen sisältöön ja arvosteli kovin sanoin hallituksen esimiehen esiintymistä oman puolueensa edustajana vaikka hänen pitäisi olla puolueiden yläpuolella. Kirjoittajan mielestä oli vieläkin pahempaa että Toikoin julistus oli tehty luokkahengessä ja julistuksesta saattoi selvästi rivien välistä lukea tuki laittomuuksille. Tokoin olisi pitänyt ”suoraan ja selvästi sanoa, että kaikkien ehdoton velvollisuus, olkoot työmiehiä tai isäntiä, köyhiä tai rikkaita, alhaista tai ylhäistä, on alistua laillisesti voimassa olevaan järjestykseen, pitää koskemattomana toisen henkilön omaisuutta, ajaa vaatimuksiaan ainoastaan laissa sallituilla keinoilla jolloin väkivaltaan turvautumiseen ei missään nimessä voida sallia.” Loppusanoilla sovinnosta julistus kääntyy Uuden Suomettaren mielestä itseään vastaan.

Työmies ei kommentoi Tokoin puhetta millään lailla eikä edes julkaissut sen sisältöä!

Eripuraa aiheuttivat myös kunnallislait ja ylimmän vallan käyttö. Eduskunnalle tuotiin toukokuun lopussa hyväksyttäväksi esitys uusiksi kunnallislaeiksi, jotka vaikuttivat suorastaan pöyristyttäviltä sosialisteja vieroksuvassa kansanosassa. ”Ei voi olla niin, että kaikki vaivaiset, vähäjärkiset ja kunnan elätitkin saisivat äänestää kunnallisvaaleissa, vieläpä niin nuorena kuin 20-vuotiaana”. Sosialistijohtoinen senaatti olisi myös halunnut sosialistijohtoisesta eduskunnasta ylimmän päättävän elimen, mutta tämä ei muille käynyt. Ei niin kauan, kuin sosialistit olivat enemmistönä.

Oireellisia vallattoman kevään hullunmyllylle olivat tolstoilaisten Arvid Järnefeltin ja Jean Boldtin kiihottavat saarnat ja kirkonvaltaukset. Heidän toimintansa tuomitsivat sentään sekä oikeisto että vasemmisto, joskin eri perustein. Oikeisto paheksui jumalanpilkkana pitämäänsä toimintaa ja kirkkojen käyttöä kiihotuksen välikappaleena. Vasemmiston mielestä papiston vanhanaikaisen komentovallan aika olikin jo järkkyä. Mutta järjestäytyneen työväen olisi silti syytä pysytellä erillään moisista tolstoilaisen haaveellisen anarkismin kannattajista. ”Tolstoilaisia yhteiskunnallisia haaveiluja on sosialidemokraattien keskuudessa pidetty aina taantumuksellisina.” Työväen valistustarkoituksiin ei pidä kahakoinnilla kirkon huoneita valloittaa. Järjestäytyneen työväen on käytettävä vapaahetkensä hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Oli sentään yksi asia, joka vielä yhdisti kansaa ja se oli urheilu. Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri 30.5. muodostui suureksi tapahtumaksi, jossa oli mukana kannustajia niin oikealta kuin vasemmalta. Isoeno Antonin oli luultavasti mukana kannustamassa Jyryn joukkueen juoksijoita. Aikaisempina vuosina kisan oli voittanut HKV eli Helsingin Kisa Veikot, mutta nyt Helsingin IFK (Idrottsföreningen Kamraterna) uhkui tarmoa ja selätti entisen mestarin.

”Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri suoritettiin mitä kauneimman sään vallitessa. Lähtö starttasi kello seitsemän illalla Kaivopuiston Isolta Lehtokujalta. Kaikki joukkueet paitsi Jyryn 3:s ottivat osaa. Joukkueita oli yhteensä 17 ja jokaisessa parikymmentä juoksijaa. Ensimmäinen vaihto tapahtui Vuorimiehenkadun ja Saunakadun kulmassa, jossa HKV oli vielä johdossa. Seuraavassa vaihdossa Eteläisen Makasiininkadun ja Läntisen Rantakadun kulmauksessa joukkueet olivat jo aika tasan kunnes kolmannessa vaihdossa Päävahdintorilla IFK:n nuori Henriksson oli vetänyt kaulaa jäljessä tuleviin ja siitä lähtien pysyivät punapaitaiset johdossa. Liisankadulla jo uhkasi HKV mennä johtoon, mutta jäi mäessä jälkeen. Taistelu oli vielä tasaväkinen Eläintarhan alkuun saakka, missä minä seisoin Jyryn ykkösjoukkuetta kannustamassa. Mutta kohahdus kävi yleisön joukossa kun HKV:n edustaja kaatui ja hävisi toistakymmentä metriä. Välimatka suureni vielä suurenemistaan seuraavien etappien aikana. Voittajajoukkue IFK kuittasi voittoajakseen 28 minuuttia ja 44,6 sekuntia, melkein minuutin ennen hävinnyttä HKV:n joukkuetta. Kolmanneksi tuli Kiistan ykkösjoukkue ja vasta neljänneksi Jyryn ykkösjoukkue ajalla 30 minuuttia ja 26,2 sekuntia.

Olin päättänyt minäkin osallistua itse urheilukilpailuun, enkä vain kannustaa taustalla. Raittiusyhdistys Koitto mainosti Työmiehessä suurta kieltolain hyväksymisen kunniaksi järjestettävää kansanjuhlaa Hakasalmen puistossa sunnuntaina. Samaisessa Hakasalmen puistossa olin minäkin ollut viikkoa aikaisemmin ensimmäisenä helluntaipäivänä kuuntelemassa Aleksandra Kollontaita Helsingin metallityöntekijäin ammattiosaston järjestämässä suuressa kansanjuhlassa. Me olimme enon perheen kanssa kuitenkin päättäneet raittiusjuhlan sijaan mennä Kyläsaareen Hermannin työväenyhdistyksen järjestämiin toisiin Uudenmaan työväenjärjestöjen välisiin urheilujuhliin, jossa pääosaa näytteli painikilpailu. Minäkin olin ilmoittautunut painikilpailuun vaikka tiesin mahdollisuuteni voittoon olemattomiksi. Kilpailemassa oli nimittäin painin parhaimpia kykyjä kuten Thure Ahlberg, Pekka Pirskanen ja Sulo Kokko, kaikki jyryläisiä tietenkin. Mutta kilpailua ei näissä kisoissa käytykään joukkueittain vaan ammattiosastoittain.

Juhlat alkoivat yhdeltä iltapäivällä, mutta minun piti olla jo kello 11 Jyryn salilla punnitsemista varten. Sen verran kireä elintarviketilanne oli vaikuttanut painooni, että menin aikaisempaa painoluokkaani alempaan eli alle 67,5 kiloisten sarjaan.

Kyläsaaressa oli väkeä mustanaan, ainakin puolisen tuhatta henkeä. Painikilpailut selvästi kiinnostivat yleisöä eniten, vaikka suurella lavalla oli koko ajan tanssia Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnan tahtien siivittämänä ja saarelta löytyy myös hyvä ravintola. Kilpailuohjelmassa painittiin kuuluisan ammattipainijan Georg Lurichin lahjoittamasta kiertomaljasta. Jouduin luovuttamaan jo alkusarjoissa mutta ei se minua haitannut. Hävisin paremmilleni. Entisessä painoluokassani, alle 75 kiloisissa voittaja oli Jyryn Thure Ahlberg, joka paini täällä muurarien ammattiosaston joukkueessa. Muurarien ammattiosasto voittikin kahdeksalla pisteellä palkintomaljan ja sai sen haltuunsa seuraavaksi vuodeksi. Porvoon työväenyhdistys oli toinen puolta pienemmällä pistemäärällä.

Painikilpailun lisäksi järjestettiin köydenvetokilpailu jossa palkintona oli Hermannin työväenyhdistyksen kiertopokaali. Köydenvetokilpailuun otti osaa vain kaksi joukkuetta, joista Helsingin työväenyhdistyksen varastotyöntekijäin ammattiosasto 16 voitti ylivoimaisesti Arabian ammattiosaston joukkueen ja sai toiseksi vuodeksi haltuunsa Hermannin työväenyhdistyksen kiertävän pokaalin.

Yleisiä kilpailuja joihin ei tarvinnut etukäteen ilmoittautua, olivat ampumakilpailu, nuolenheitto, renkaanheitto ja onnenpyörä. Pikkupojille ja tytöille oli omia sekalaisia kilpailuja joihin serkkutytöt ottivat innolla osaa. Minä en lasten kilpailuista juuri välittänyt kun tanssit kiinnostivat enemmän.”

***
Pääasialliset lähteet: Samu Nyström (2013). Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 24.5.-4.6.1917. Artikkelikuva: Työmies 31.5.1917. Ilmoitus Työmies 1.6.1917.

Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Edessä oikealla pääministeri Oskari Tokoi vierellään kenraalikuvernööri M. A. Stahovitš palaamassa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta. Heidän takanaan vasemmalla Ivan Timirjaseff ja Serge Korff.  Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi vierellään äskettäin nimitetty kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš astelivat keskiviikkona 11.4.1917 Nikolainkirkosta kohti Linnaa ja valtiopäivien juhlallisia avajaisia. Tokoilla oli päässään vaatimaton karvahattu, Mihail Stahovitš sentään oli sonnustautunut silkkipyttyyn. Virka-asua ei kumpikaan kantanut, mikä oli vanhoillisimmista ihmisistä tietenkin ennenkuulumatonta. Tokoi oli pääministeriksi tultuaan heti ensitöikseen ilmoittanut senaatin talousosaston virkamiehille toiveen olla käyttämättä virka-asua, koska senaattoritkaan eivät tulisi hänen komennossaan sellaista käyttämään. Toiveen virkapuvusta luopumisesta oli esittänyt myös uusi kenraalikuvernööri. Virkamiesten tuli vastedes olla pukeutuneena siviilipukuun, mieluummin tummaan.

Valtiopäivien juhlallisia avajaisia vietettiin vahvistettujen ohjeiden mukaan. Edustajat keskeyttivät täysistuntonsa kellon lähetessä 12 päivällä ja järjestäytyivät silloisen eduskuntatalon, Heimolan talon, edustalla nelimiehisiin riveihin. Puhemiestensä Kullervo Mannerin, Lauri Ingmanin ja Väinö Jokisen johtaessa edustajat lähtivät kävelemään Hallituskatua pitkin Nikolainkirkkoon, joka nykyisin tunnetaan Tuomiokirkkona. Kirkkoon olivat jo aikaisemmin saapuneet senaatin molempien osastojen varapuheenjohtajat, kenraalikuvernööri seurueineen ynnä muita silmäätekeviä. Kuorolaulun ja musiikin siivittäminä päästiin varsinaiseen saarnaan. Jumalanpalvelus päättyi sekakuoron orkesterin säestyksellä esittämään mahtavaan ja voimakkaaseen Halleluja-kuoroon Messias-oratoriosta.

Kirkosta siirtyivät senaatti, eduskunta ja kenraalikuvernööri seurueineen Linnaan, jonka salissa kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš juhlallisesti avasi valtiopäivät, painottaen maaliskuun 20. päivän ”Venäjän itsevaltiaan kansan suomalaiselle veljelleen” antamaa julistuskirjaa, jolla palautettiin Suomelle sen valtiomuodon mukaan kuuluvat oikeudet.

Läsnä olleet poistuivat paikalta juhlamenojen ohjaajan osoituksen mukaan. Nähtiin avajaisissa sentään virka-asujakin, sillä juhlamenojen ohjaaja ja hänen apulaisensa sekä airueet olivat puetut pitkiin takkeihin ja merkityt punaisella nauharuusukkeella.

Anton Vilén muisti vielä ikämiehenä elävästi nähneensä karvahattuisen Tokoin ja silkkipyttyisen miehen kävelevän Senaatintoria pitkin. Hän sekoitti tapahtuman kuitenkin itsenäisyysjulistukseen, mikä ei kuitenkaan voi pitää paikansa. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan valtiopäivien avajaiset.

Olin vartiossa Senaatintalon edustalla, kun Oskari Tokoi asteli karvahattu päässään torin poikki vierellään silkkipyttyyn sonnustautunut mies. Kuulemma Suomen uusi kenraalikuvernööri. Ennustin, että Tokoin senaatilla ei tule olemaan helppoa. Se ei ollut saanut työväestöltäkään varauksetonta kannatusta. Tiukimman kannan mukaan yhteistyötä porvarien kanssa ei olisi saanut missään nimessä tehdä ja työväestön pitäisi ottaa kaikki valta itselle vaikka väkisin. Mutta eivätpä porvaritkaan oikein pitäneet ajatuksesta, että senaattia johti sosialidemokraatti.

– Miten ne senaatin puoliherraskaiset sosiaalidemokraatit muka osaisivat hoitaa Suomen asioita? Ihmeteltiin porvariston taholta ivanaurun säestyksellä.

– ”Me vaatimme, että senaatti toteuttaa etuskunnan tahtoa”, pilkattiin työväestön puhetapaa.

Muistelin juhlaa kaksi päivää aikaisemmin, missä tunnelma oli korkealla ja kaikki yksimielisiä. Järjestäytyneiden työläisnaisten toimesta vietettiin vallankumousjuhlaa, joka oli koonnut Kansallisteatterin katsomon ääriään myöten täyteen yleisöä. Sotilassoittokunta esitti alkusoiton ja Marseljeesin. Sen jälkeen lavalle nousi Aleksandra Kollontai pitäen tunnetta ja tulta hehkuvan, innostuttavan puheen, joka kosketteli vallankumousta, sotaa, Venäjän työväenliikettä ja sosialidemokratian kansainvälisyyttä. Puheen suomensi muuan J. Laherma ja se otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toisen puheen piti Oskari Tokoi, joka myöskin voimakkain sanoin kuvasi vallankumouksen kautta syntynyttä yhteiskuntatilaa. Tämäkin puhe otettiin vastaan suurin suosionosoituksin ja hyvä-huudoin. Vielä oli ohjelmassa lausuntoa, vallankumouskuvaelma Punalippu, Työväenyhdistyksen sekakuoron ja Jyryn esitys sekä sotilassoittokunnan esittämää torvisoittoa.

Juhla oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut. Rahallinen tuotto kuulemma luovutetaan puoliksi Kaivopuistoon vapaustaistelijain haudalle pystytettävää patsasta varten, puolet Venäjän työläisnaisten järjestötoiminnan edistämiseksi.

***
Lähteet: TMT 152:2383 TA; Työmies 30.3. ja 10.4. 1917, Uusi Suometar 12.4.1917.

Eduskuntavaalit 1916

Vuoden 1905 suurlakon seurauksena alettiin Suomessa valmistella säätyihin pohjautuvan valtiopäivälaitoksen uudistamista. Lopputuloksena oli sen ajan radikaalein reformi: yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Ensimmäiset vaalit järjestettiin 1907. Eduskunta ryhtyi innokkaana laatimaan yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta kiristynyt tilanne Suomen ja Venäjän välillä johti siihen, että eduskunnan antamia esityksiä laeiksi ei vahvistettu Pietarissa. Loppujen lopuksi erimielisyydet johtivat siihen, että tsaari hajotti eduskunnan joka vuosi vuoteen 1911 saakka. Tämä eduskunta istui ensimmäisenä lähes koko toimikautensa ajan, silloiset kolme vuotta, ennen ennenaikaista hajottamista. Vuonna 1913 valittu eduskunta istui sotatilan vuoksi puolestaan vallankumouskevääseen 1917 ennen kuin heinäkuussa 1916 vaaleissa valittu eduskunta saattoi ensimmäistä kertaa kokoontua. Vaalit 1916 voitti 103 kansanedustajaa saanut Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP).

Eduskunta oli käytännössä voimaton, koska varsinaista valtaa käytti senaatti. Vuoden 1909 senaattiin nimitettiin Venäjällä palvelleita, Suomen kansalaisuuden omaavia upseereita. Näin syntyi ”amiraali- tai sapelisenaatti” kuten aikalaiset sitä nimittivät.

Ensimmäisen maailmansodan pitkittyessä viljapula paheni. Venäjältä ei saatu enää viljaa myyntiin niin kuin ennen. Voita jouduttiin jonottamaan vaikka sitä tuotettiin omassa maassa kylliksi. Ongelmana oli tuotteille asetettu rajahinta, joka tuottajista oli liian alhainen mutta kaupunkilaisista heidän rakettimaisesti kohonneiden elinkustannusten vuoksi liian kallis. Talven 1916-1917 aikana voi, liha, maito, juusto, leipä ja jauhot tulivat säännöstelyn piiriin.

Linnoitustyöt työllistivät nuoria miehiä edelleen. Linnoitustyöt muistetaan myös siitä, että niitä varten tuotiin Venäjältä kiinalaista vankityövoimaa. Oudon näköiset kiinalaiset outoine tapoineen herättivät paikallisissa hämmennystä ja pelkoakin, koska heidän tekemistään rikoksista kiersi erilaisia huhuja. Ensimmäiset 2100 kiinalaista saapuivat Suomeen elokuussa 1916, kaikkiaan heitä oli täällä noin 3000. Kiinalaiset työskentelivät pääasiassa mantereen puolella metsänkaatotöissä. Heidän oleskelunsa jäi verrattain lyhyeksi, sillä jo vuodenvaihteeseen mennessä valtaosa oli lähetetty takaisin Kiinaan. Loput patteritöihin osallistuneet kiinalaiset poistuivat Suomesta myöhäissyksyllä 1917, mutta muutama yksilö jäi tänne syystä tai toisesta ja osallistui sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella.

Isoeno-Anton seurasi tapahtumia suoraan polttopisteestä.

Heinäkuussa pidettiin taas eduskuntavaalit, mutta moni jätti turhautuneena äänestämättä. Sosialidemokraattisen puolueen saama vaalivoitto pantiin kuitenkin iloisena merkille. Suurin huolenaihe oli heikkenevä elintarviketilanne. Edessä olevaa talvea odotettiin pelokkaana: riittäisivätkö puut, kuinka pitkään maitoa, voita tai leipää pitäisi kylmässä ja viimassa jonottaa. Elintarvikkeiden jonottaminen jäi pääasiassa naisten vastuulle ja huolenrypyt enon vaimon Sofiankin otsalla syvenivät sitä syvemmäksi mitä pidemmälle syksy kului.

Yhtenä iltana loppusyksystä 1916 menin Soppa-Koskisen kansanravintolaan Uudelle Ylioppilastalolle. Soppa-Koskisen kuppiloissa oli halpa ruoka ja sai istua vähän. Työväentalon ravintola, jota yleensä kutsuttiin HTY:n ravintolaksi, oli myös suosittu ruokapaikka ja sen takasali, Juttutupa, mukava kahvilatyyppinen ajanviettopaikka. Lain mukaan työläisravintoloissa ei saanut anniskella alkoholia. Kämpissä, Seurahuoneella tai vastaavissa porvarien paikoissa anniskelukieltoa ei ollut.

Yllätyin melkoisesti, kun pöytään vastapäätä istui oman pitäjän poika Asikkalasta, Johan Liehunen, sama mies, joka opetti minulle miten patterityömaalla töitä tehdään. Liehunen oli lopettanut työt Katajasaaressa jo vuodenvaihteessa sanoen lähtevänsä Venäjälle töihin.

– Tuli suunnitelmiin muutos. Meninkin sitten Espoon Kauklahteen patteritöihin, metsänperkaushommiin.

Liehunen kertoi, että asuinolot Espoon parakeissa olivat vielä huonommat kuin Katajasaaressa. Parakki oli kuulemma niin kylmä, että tukka saattoi olla jäätynyt petiin herätessä. Työoloissakaan ei ollut kehumista. Paikalliset isännät olivat vihaisia, kun heidän metsänsä oli pakkolunastettu ja kiukuttelivat siitä syyttömille työläisille.

– Siellä on myös kiinalaisia, omissa porukoissaan ja parakeissaan. Yhteen niistä olen tutustunut vähän paremmin, nimeltään Vang-Bai-Ling. Hän on oppinut vähän suomea ja laulamaan pätkän Matin Myllymatkasta.

Tapailimme molemmat tunnetun kupletin alkuriimejä:

”Hevonen on tallissa valjaissa kalliissa
suitsille siilattuina.
Se tyttö, jota minä rakastin
oli toisella kihlattuna.”

– Kiinalaisilla on tapana tehdä leipää höyryttämällä. Minä sitä saatan syödä, mutta muut eivät pidä, Liehunen jatkoi.

Ihmettelin, miksi hän ei ollut pyrkinyt takaisin Katajasaaren työmaalle, kun Espoossa asiat tuntuivat olevan paljon huonommin. Mutta Liehunen sanoi, että muutto Venäjälle eteni, eikä hän halunnut palata takaisin entiseen.

Kieltämättä minuakin oli alkanut vähän tympiä pitkä matka Katajasaareen joka päivä. Olin alkuvuodesta 1916 muuttanut Linjoilta Inkoonkadulle, Fredriksperinkadun poikkikadulle, yksikerroksiseen puutaloon. Kortteeri oli huomattavan paljon mukavampi kuin edellinen. Syyskuussa tilanne parani entisestään kun eno perheineen tuli asunnon päävuokralaiseksi. Edelleen minulla vain sänky hellahuoneen nurkassa, mutta sitä ei tarvinnut enää tilanahtauden vuoksi kääriä kokoon joka aamu. Samaan huoneeseen muutti syyskuussa myös veljeni Usko, joka kuultuaan Helsingin hauskasta elämästä päätti tulla perässäni kylvörahoja tienaamaan.

Inkoonkadun talon omisti Lukander-niminen pika-ajuri, jonka kahdella hevosilla oli pilttuut talon pihamaalla. Talossa asui useampikin Lukanderin perheen jäsen, vähän keskimääräistä parempaa sakkia kaikki. Muutkin asukkaat olivat enimmäkseen kunnon ammattimiehiä.

Ajattelin, että oli aika minunkin mennä elämässä eteenpäin.

**
Pääasialliset lähteet: TMT 154:2431 TA; Helsingin kaupunginarkiston poliisin osoitekortisto ja henkikirjat; Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Minerva; Jussila, Hentilä ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-1995 (1996). Wsoy; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Kuva: Leipäjono Helsingissä Fabianinkadulla kevään 1917 mielenosoitusten aikaan. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.