”Ja sitte meillä oli hyvä joulu” – sotavangin muistelmat 1918

Kansan Työ -lehdessä 11.1.1919 ollut pikku-uutinen kertoo Perjärvellä olleiden vankien kotiuttamisesta takaisin Hennalaan.

Tapanina 1918 vangit ja vartijat löivät yhteistuumin lapista lattiaan Perkjärvellä

Isoäitini veli, isoeno-Anton vietti joulun 1918 Perkjärvellä, Karjalankannaksella. Hennalan sotavankileiriltä passitettiin marraskuussa parisen sataa vankia Perkjärvelle ja Kaukjärvelle 2. divisioonan käyttöön vetämään piikkilankaa Venäjän vastaiselle rajalle, suurinpiirtein myöhemmän Mannerheim-linjan mukaisesti.

Ensimmäisen puolustuslinjan Venäjän vastaiselle rajalle hahmotteli everstiluutnantti Axel Rappe. Se valmistui kesäkuun 1. päivä 1918, mutta suunnitelmalle ei tullut käyttöä, koska ylipäällikkö Mannerheim oli juuri eronnut ja puolustuslaitoksen johdossa alkoi saksalaiskausi. Saksalaisten suunnitelma oli huomattavasti defensiivisempi kuin Rappen. Monien vaiheiden jälkeen yleisesikunnan päällikkö, saksalainen Konrad von Redern antoi 5.11.1918 käskyn puolustusaseman rakentamisesta ja 2. divisioona määrättiin sitä johtamaan. 2. divisioonan johdossa oli tuolloin kenraaliluutnantti Paul von Gerich. Puolustusasema jaettiin venäläisten hyökkäyksen varalta kolmeen kaistaan: oikealla saksalaisia joukkoja, keskellä 2. divisioona ja vasemmalla 1. divisioona.

Suunnitelmaa ei paljon voitu toteuttaa, loppuihan saksalaiskausi jo joulukuun loppuun mennessä. Työt pääsivät kuitenkin käyntiin marraskuun loppuun mennessä ja ilmoituksen mukaan sitä varten oli saapunut myös 200 vankia.

Hennalan vankileirin vangeille pääsy Karjalankannakselle oli nykytermein ilmaistuna suoranainen lottovoitto. Vaikka piikkilankojen vetäminen jäiseen maastoon olikin hankalaa, niin olot olivat muutoin jopa ylelliset verrattuna Hennalan kasarmeihin. Kaukjärvellä asuntona oli vanha venäläisten kesähuvila, tosin vetoisa, mutta kamiinoilla sitä lämmitettiin niin hyvin kuin pystyttiin. Vuoteissa oli jopa vuodevaatteet, mikä tuntui suorastaan ylelliseltä Hennalan paljaiden sementtilattioiden tai puulavitsojen jälkeen. Paketteja ja kirjeitä sai lähettää ja vastaanottaa rajoituksetta, kaupasta sai ostaa tupakkaa.

Perkjärven porukalla ei isoeno-Antonin muistelmien mukaan mennyt yhtään huonommin. Vähän ennen joulua tuli hänen muistelmiensa mukaan kenraalintarkastus, jossa ”kenraali” (liekö ollut von Gerich?) ja lääkintäeversti jututtivat häntä kysellen millainen on vointi, miten ruokapuoli ja niin eespäin. Lopuksi kenraali oli kysynyt, että oliko Anton kuullut, että naapuri oli luvannut tulla meille ”jouluillalliselle”.

”Sanoin olen kuullut sellaisia huhuja. Kenraali sanoi ei ole huhuja, se on meidän tietotuspalvelun virallinen ilmoitus. Hän kysyi, että puolustaako teikäläiset isänmaata vai menevätkö naapurin puolelle jos naapuri tulee. Minä sanoin, että meikäläiset puolustavat siinä isänmaata kuin joku muukin. Kun siellä rannalla on joku kalastaja, joka on luvannut viedä yli naapurin puolelle 25 mk maksusta, mutta yksikään mies ei ole mennyt sinne.”

Hieman sekavien, lähes 50 vuotta tapahtumien jälkeen vapisevalla kädellä kirjoitetut muistelmat päättyvät tältä osin hyvin lohdullisesti ja rauhaa rakentavaksi. ”Ja sitte meillä oli hyvä joulu, jääkäri Lutnantti Railo hommasi haitarinsoittajan ja lyötiin lapikasta lattiaan joulu aatosta vielä tapaniinkin.”

Lystiä ei kestänyt kauaa, jo tammikuussa vangit lähetettiin takaisin Hennalaan ja siitä viikon päästä Konnunsuolle. Hennalan sotavankileiriä suunniteltiin suljettavaksi jo elokuussa 1918, mutta aina suunnitelmat kariutuivat. Siitä lisää ensi vuonna ilmestyvässä kirjassani.

*
Lähteet: Arimo, Reino (1981): Suomen linnoittamisen historiaa 1918-1944. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja 12; TMT 46:962 ja 152:2383 TA.

Maalta Helsinkiin 1915

Isänpuoleisen isoäitini veli, isoenoni Anton Vilén aloitti työt Helsingissä Valtion Rautateiden Fredriksbergin  konepajan sahaosastolla 12. tammikuuta 1917. Työpaikka oli onnenpotku ja enteili turvattua tulevaisuutta. ”Työllisyys oli hyvä, eihän valtion työstä pantu pois ellei tehnyt jotain rikosta.” Vähänpä hän aavisti, mitä runsaan vuoden päästä tapahtuisi.

Anton oli kaksi vuotta aikaisemmin muuttanut töihin Helsinkiin kotitilaltaan Asikkalan Vesivehmaalta. Helsinki oli Lahden suunnasta tuleville päijäthämäläisille luonnollisin paikka hakeutua ansiotöihin. Kasvava Helsinki oli jo 1870-luvulta lähtien tarjonnut lähes loppumattomasti töitä malta tulleelle, kouluttamattomalle työvoimalle. Miehet pestautuivat töihin Sörnäisten satamaan tai kasvavan Helsingin rakennustyömaille. Naiset aloittivat usein palvelijoina perheissä. Osa tulijoista juurtui kaupunkiin, osa palasi takaisin kotiseuduilleen säästettyään tienesteistään kenties rahaa lunastaakseen osuutensa pienestä perintötilasta.

Olen joskus miettinyt missä tunnelmissa isoeno-Anton kotoaan lähti. Kuvittelen, että hän olisi kertonut matkaan lähdöstään jotensakin näin:

Varhain tammikuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1915 isä haki hevosen tallista ja valjasti sen reen eteen. Minä kiinnitin lyhdyt sivuille ennen kuin nousin kyytiin. Asettelin kapsäkin ja ruokakorin jalkoihin ja käännyin vilkuttamaan hyvästiksi sisaruksilleni, jotka olivat kokoontuneet tuvan kuurankukkien koristaman ikkunan ääreen seuraamaan matkalle lähtöäni.

– Läksit sitten teitä isäs astumaan, tokaisi isäni Paimelassa, ennen Vesijärven yli vievän jäätien alkua. Myönsin näin olevan. Mitään muuta emme sitten puhuneetkaan ennen kuin heitimme hyvästit Lahdessa.

Isäni Juho Kustaa Vilén oli nuorena miehenä ollut Helsingissä töissä satamatyömiehenä Sörnäisissä, ja Helsinkiin olin minäkin nyt töihin matkalla. Meidän perältä ovat miehet lähteneet usein pääkaupunkiin lisätienestejä hankkimaan, naiset vähän harvemmin. Isä palasi takaisin kotikylään Asikkalan Vesivehmaalle kun meni naimisiin äitini Elviiran kanssa. Ensi alkuun heillä oli torpan maat vuokralla kunnes äiti peri kotinsa Heikkilän talon maita. Minä, Anton, olen lapsista vanhin, syntynyt vuonna 1892. Minun jälkeeni tulivat Usko, Ida, pienenä kuollut Naima, Kalle, Väinö ja Hulda.  Hulda ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, kun äitini kuoli vuonna 1911. Vanhin siskoni Ida päätyi lapsenpiiaksi, vaikka oli haaveillut koulunkäynnistä. Isä ei koulunkäyntihaaveista perustanut, hänelle riitti kun lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Itse hän ei taitanut kunnolla kumpaakaan.

Äidin nuorempi veli, Willehard Toivonen oli äitini kuoleman aikoihin muuttanut Helsinkiin vaimonsa Sofian ja pienten tyttäriensä eli serkkujeni Aunen ja Saiman kanssa. Viime syksynä, kun eno oli Asikkalassa käymässä, hän otti puheeksi minunkin Helsinkiin muuton. Nimittäin elokuussa 1914 Helsingissä levisi huhu saksalaisten pikaisesta maihinnoususta ja Sofia pakeni pikkutyttöjen kanssa turvaan maalle, niin kuin silloin teki moni muukin helsinkiläinen. Venäjä oli julistanut sodan Saksalle ja epäiltiin, että saksalaiset yrittävät nousta maihin Helsingissä ja hyökätä sitä kautta Pietariin. Kun pelättyä hyökkäystä ei tullutkaan, tuli eno hakemaan perheensä takaisin kotiin. Lupasin kyyditä heidät Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille, siitä paikallisjunalla Lahteen ja edelleen Helsinkiin. Siinä pihalla lähtöä tehdessämme eno virkkoi isälleni sen, mistä olimme jo keskenämme sopineet.

– Eikös se olisi tuon pojankin jo korkea aika tulla Helsinkiin omaa rahaa tienaamaan. Minä lupaan hankkia työpaikan ja kortteerin. Vaikka heti, jos niin sovitaan.

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta murahti sitten, että joulun on poika vielä kotonaan, mutta eiköhän tuo ensi vuoden alusta jo jouda lähtemään.

Ja niin tapahtui.

*
Lähteet: TMT 152:2383 TA ja Reijo Husar (toim.) Vesivehmaan seudun kylien historia II, Vesivehmaan kyläyhdistys ry, 2005. Kuva on Anton Vilénin Valtiorikosylioikeuden akteissa olleista papereista.