Järjestyskysymys jäytää välejä

Työväen Urheilulehden näytenumeron kansi. Kesäkuu, 1917.

Työttömyys ja pula peruselintarvikkeista pahenivat pahenemistaan elokuussa 1917 ja aiheuttivat voimakasta suuttumusta erityisesti työväestön keskuudessa. Eduskunnan hajottaminen oli ”taantumuksen isku” ja Työmiehessä sen vihjailtiin olevan porvarien juoni. Äänenpainot kovenivat puolin ja toisin. Työmiehessä otsikoitiin 10.8.1917 seuraavasti: ”Hillitöntä luokkataistelua. Köyhälistöä näännytetään nälkään. Elintarvikekapitalistien voitonhimo on sammumaton.”

Kirjaltajain lakko oli päättynyt kaksi päivää aikaisemmin. ”Nyt porvarilehdistö pääsee taas suoltamaan propagandaansa.” Toisella puolen asiat nähtiin eri tavalla. Sosialidemokraattien katsottiin sallivan ja antavan hiljaisen suostumuksensa kaikille sille anarkialle ja huliganismille, mikä kaduilla näytti vellovan. Erityinen piikki lihassa oli sosialistien ehdottomuus pitää järjestysvalta työväestön käsissä. Työväenmiliisi nähtiin täysin hyödyttömänä ja puolueellisena laitoksena. Porvaripuolella kaipailtiin lujaa järjestysvaltaa, joka vaikka asevoimin estäisi heidän mielestään lainvastaiset mellakat.

Mellakoita tosiaan riitti elokuussa 1917. Lauantai-iltana 11.8.1918 puhkesivat Helsingissä voimellakat. Voin säännöstelyyn ja rajahintoihin tyytymättömät ihmiset kuljettivat varastoista 180 dritteliä voita kauppoihin ja pakottivat kauppiaat myymään ne viiden markan kilohintaan, minä katsottiin olevan oikeudenmukainen rajahinta. Kansanliike jatkui sunnuntaina, jolloin Kauppatorilla pidettiin kiihkeitä kokouksia. Maanantaina useilta työpaikoilta, mukaan lukien Fredriksbergin konepajalta, marssivat työntekijät mielenosoituslakkoon. Voikellarien avaimet oli jätetty miliisipäällikkö Kustaa Rovion vartioitavaksi, joka kehotti voikokousta kääntymään senaatin puoleen. Hän hälytti itse elintarvikeasioista vastaavan senaattori Väinö Vuolijoen kaupunkiin. Valittu lähetystö sai Vuolijoelta tiedon, että voivarastojen avaimet on luovutettu elintarvikelautakunnalle ja tullaan voita jakamaan heti 200 grammaa henkeä kohti viiden markan kilohintaan. ”Samalla ilmoitti senaattori Vuolijoki lähetystölle, että hän tulee eroamaan. Tieto tästä otettiin torilla vastaan myrskyisin suosionosoituksin.”

Voimellakoista oli hädin tuskin toivuttu, kun yöllä 14.8.1917 alkoi kunnallislakko, joka päättyi kuitenkin jo saman päivän iltana. Lakon seurauksena vain Työmies ilmestyi keskiviikkona 15.8. Järjestysmiesten partio oli valvonut muiden lehtien toimituksissa, että lehtiä ei varmasti tehdä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui perjantaina 17.8. käsittelemään monia ajankohtaisia asioita kuten työttömyyskysymystä. Viikolla virinneiden torikokousten huumassa lähti joukko mielenosoittajia vaatimaan asiain nopeaa käsittelyä. Miliisit eivät saaneet vihaista väkijoukkoa hajaantumaan, ja Pörssitalolla kokoustaneet valtuutetut jäivät taloon panttivangeiksi. Paikalle hyökkäsi myös venäläisiä sotilaita. Tilanne oli uhkaava. Puolen yön maissa miliisipäällikkö Kustaa Rovion organisoima ratsumiliisi yhdessä valkoisilla käsivarsinauhoilla varustetun miesjoukon kanssa rynnisti paikalle ja sai mielenosoittajat hajaantumaan sekä valtuutetut vapaiksi kello yksi lauantain vastaisena yönä. Valkonauhat perustivat seuraavana päivänä Helsingin suojeluskunnan.

Lauantaina aamupäivällä Senaatintorille kerääntyi vielä tuhanteen nouseva kansanjoukko, joka arvosteli miliisin menettelyä edellisen päivän Pörssitalon mellakan hajottamisessa. Miliisi sai kuitenkin tilanteen haltuunsa ja levottomuudet kuivuivat siltä osin kokoon.

Hallitsemattomat mellakat olivat pelästyttäneet työväenliikkeen johdon huomaamaan, että he eivät pystyneet kontrolloimaan vihaisia väkijoukkoja. Puolusteltiin hieman häpeillen, että väkivallantekoihin ovat syypäitä pääosin järjestäytymättömien työläisten huligaaniaines, ei järjestäytynyt työväki. ”Pörssitalon mellakoitsijat olivat etupäässä nuoria miehiä, jotka eivät omaa sosialidemokraattista maailmankatsomusta. Joukon suurimman osan muodosti enemmän tai vähemmän sakilaisuuteen vivahtavaa väkeä raaimman melun ylläpitäjänä.” Järjestäytyneellä työväellä oli lehden mukaan velvollisuus toimia työväestölle arvokkaalla tavalla.

Isoeno Anton lienee ollut mukana ainakin voimellakoissa, kun järjestysmiehet valvoivat voin kuljetusta ja myyntiä. Mellakoiden alkaessa lauantaina 11.8.1917 oli hänellä kuitenkin muuta puuhaa, nimittäin valvoa järjestystä Työväen Urheilulehden hyväksi järjestetyssä suuressa kansanjuhlassa.

Työväen Urheilulehden näytenumero ilmestyi kesäkuussa. Minä tietysti hankin sen itselleni ja ostin vielä toisen kappaleen enollekin. Sofia-täti vähän nyrpisteli lehdelle, koska sen kannessa komeili kuva patsaasta, missä kaksi alastonta miestä painivat keskenään.

– Se on joku vanha reikkalainen tapa, valistin.

Ola Fågelberg eli Fågeli, minua pari vuotta nuorempi taiteilija, oli valittu Työväen Urheilulehden päätoimittajaksi. Fågeli oli lahjakas juoksija ja monet kilpailut voittanut mies, vaikka liittyikin varsinaiseksi jäseneksi Jyryyn vasta minun jälkeeni, huhtikuussa 1917. Hän se meille miehille kertoi reikkalaisten tavasta kuvata kauniita, alastomia ihmisvartaloita, kun juhlimme työväentalolla lehden ensimmäisen numeron ilmestymistä.

Ola Fågelberg on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija. Hän paljasti meille, että Helsingin kaupungin järjestyspäällikkö ja järjestystoimikunta olivat tilanneet häneltä ehdotuksen Helsingin poliisin uudeksi virkapuvuksi. Fågeli näytti kuviakin siitä, mitä oli piirtänyt. Virkapuvut ehdotetaan sen mukaan tehtäviksi sinisestä seviotista siviilipukujen malliin. Keväällä ja syksyllä käytettäisiin lyhyttä takkia, jossa on kaksi riviä kiiltonappeja. Talvella tulisi lisäksi päällystakki, myöskin siviilimallia. Kesäisin käytettäisiin seviottitakin sijasta samanmallista valkoista liinatakkia. Takin ja päällystakin rinnassa olisi järjestysmiehen numero sekä vasemmassa käsivarressa kirjaimet H.P, sinisissä takeissa valkoiset ja päinvastoin. Napit olisivat hopeoidut ja koristetut Suomen Leijonalla. Kesäisin käytettäisiin purjehdusmallista päähinettä, talvella korville kääntyvää nahkalakkia. Aseistukseen kuuluisi kumipamppu ja browninki.

Vaatetus näytti hyvin komealta, mielelläni olisin sellaisiin itsekin pukeutunut. Ehdotus näytti kuitenkin haudatun sen myötä, kun järjestyskysymystä ei saatu ratkaistua. Miliisi kulki edelleen siviilivaatteissaan ja heidät tunnisti miliiseiksi vain punaisesta käsivarsinauhasta, jossa oli valkoinen H-kirjain.

Ola Fågelbergin aloitteesta kuusi helsinkiläistä urheiluseuraa järjestivät Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan Työväen Urheilulehden hyväksi lauantaina 11.8. Ohjelma alkoi viideltä, mutta meidän järjestysmiesten haluttiin saapuvan paikalle jo puoli neljältä. Kaupungilla oli näemmä taas jotain liikehdintää, mutta velvollisuus kutsui.

Kansanjuhlan ohjelmassa oli paljon tuttua tavaraa. Oli soittoa, voimisteluesityksiä, ja hauskoja kilpailuja. Uutuutena saimme nähdä herra V. Sireniuksen steppaustanssia. Hän sai raikuvat aplodit. Myös seurojen valiojoukkueiden yhteinen telinevoimisteluesitys oli komeaa katseltavaa. Seurainvälinen porkkanajuoksu poikaosastoille sai serkkutytöt tivaamaan, että miksi tytöt eivät saaneet osallistua. Siihen en osannut vastata muuta kuin, että sitä ei katsottu tytöille soveliaaksi lajiksi. Porkkanajuoksun osanottajissa oli mukana Kiistan Tenavat, Visan Vesat sekä Jyryn ja Toverien poikaosastot. V. ja U. seura Toiveella ei ollut omaa poikajoukkuetta. Lopuksi oli tietysti tanssia.

Sunnuntai-aamuna oman järjestysjoukkueen miehet kulkivat koputtamassa oviin ja hoputtamassa Senaatintorille kokoukseen. Edellisiltana oli Valion varastoista haettu voita ja pakotettu kauppiaat myymään sitä alle rajahinnan. Maanantaina keskeytimme työt Fredriksbergin konepajalla ja marssimme porukalla, järjestäytyneissä riveissä tietenkin, Senaatintorille, missä sadateltiin kovin sanoin elintarvikekurjuutta ja siihen syyllisiä.

Voista oli kova pula, vaikka tiedettiin, että voita oli kyllä Valion varastot täynnä

– Voita lähetetään varastosta vaunukuorimittain Pohjanmaalle ja dritteleittäin sitä tuodaan kotiin työajan jälkeen, huhuttiin.

Tämä aiheutti suuret voimellakat. Kansa teki suuren mielenosoitusmarssin Valioon ja tyhjensi varastot. Sitten annettiin voita myytäväksi 200 grammaa henkeä kohti. Varaston valtaajia syytettiin ryöstäjiksi, mutta ei sitä ryöstöksi voi sanoa, koska voi ostettiin rahalla. Turussa asiat hoidettiin eri tavalla, siellä voita jaettiin ilmaiseksi väkijoukolle.

Kaiken kuohunnan keskellä olin vähän kateellinen konepajan Lauri Lomalle, jonka kotitalo sijaitsi pyöräilymatkan päässä Mäntsälässä.

– Kun lauantaina kahdelta lähden työmaalta polkemaan kotia kohden, niin kuudeksi ennätän saunaan. Kotitorpan aittaan ei kaupungin melu kuulu ja hyvin nukuttaa, Loma kehui.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elokuu 1917; Samu Nyström: Helsinki 1914- 1917. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. Artikkelikuva: Taavetti Järveläiselle kuulunut miliisin käsivarsinauha; Kuva: Työväen Urheilulehden kansi, kesäkuu 1917.

Lenin pakenee Suomeen

Heinäkuun lopussa 1917 Suomen senaatti vetosi Suomen ammattijärjestöihin, että ne käyttäisivät vaikutusvaltaansa maatalouslakkojen lopettamiseen. Sato oli kypsynyt ja se oli saatava korjatuksi, muuten uhkaisi katastrofi. Elintarviketilanne oli jo muutenkin tarpeeksi heikko.

Myös poliittinen tilanne oli kärjistynyt. Valtakunnan raja suljettiin 26.7. alkaen elokuun 15:nteen päivään saakka. Venäjälle saapuminen tai maasta poistuminen sallittiin vain erikoisluvalla. Sotasensuuria kovennettiin mikä näkyi Helsingissäkin heti lauantai-iltana 28.7. kun senaatin kirjapaino ratsattiin ja suljettiin.

Tapahtumat olivat lähteneet liikkeelle heinäkuun 16. päivä 1917, kun Pietarin tehdaskortteleissa ja kasarmeissa alkoi kaikua hallitsematon agitatsioni, että työläisten ja sotamiesten oli tultava ase kädessä kukistamaan väliaikaista hallitusta ja vaatimaan sodan lopettamista. Hurjistunutta väkijoukkoa pyrki keskikaupungille, toisaalla tulvi ihmisiä Taurian palatsiin vaatimaan kaikkien porvarisministereiden eroa ja vallan antamista työ- ja sotamiesneuvostolle. Venäjän bolshevikkipuolueen oli kasvojen menettämisen pelosta asetuttava mielenosoittajien tueksi. Aluksi näytti siltä kuin väliaikaisen hallituksen valta alkaisi horjua.

Samaan aikaan käsiteltiin Suomen eduskunnassa lakiehdotusta Suomen korkeimmasta hallitusvallasta. Lain mukaan, jota alettiin kutsua valtalaiksi, lakeja ei enää tarvitsisi lähettää Venäjälle vahvistettaviksi, eduskunta käyttäisi korkeinta valtaa Suomessa. ”Kun keisari on poistunut, on hänen valtansa luonnollisesti siirtynyt Suomen kansalle ja siis eduskunnalle.” Ainoastaan ulkopolitiikka ja sotilasasiat olisivat – ainakin toistaiseksi vielä – yhteisiä Venäjän kanssa. Mielissä ja toiveissa kangasteli täysi itsenäisyys.

Eduskunta käsitteli lakiehdotusta toisessa istunnossaan keskiviikkona 18.7.1917. Lakiehdotus oli lähtenyt kierrokselle jo kesäkuun lopussa, mutta suhdanteet näyttivät nyt muuttuneen nopeasti lain hyväksymiselle suosiollisiksi. Kesken lain käsittelyn eduskunnan tietoon tuotiin uutinen, että Venäjän väliaikainen hallitus ei olekaan kaatunut vaan näytti lujittavan asemiaan. Siitä huolimatta valtalaki julistettiin kiireelliseksi 165 äänellä 27 vastaan ja hyväksyttiin 136 äänellä 55 vastaan. ”Edustaja Hagmanin ehdotuksesta esitti puhemies 3-kertaisen eläköön-huudon Suomen vapaudelle, johon eduskunnan enemmistö ja lehteriyleisö seisaalleen nousten yhtyi.”

Eduskunnan kolmannessa täysistunnossa 19.7. ehdotus laiksi korkeimmasta oikeudesta hyväksyttiin sellaisena kuin se edellisellä kerralla toisessa käsittelyssä ollessaan oli hyväksytty. Valtalain hyväksymisen johdosta senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, pääministeri Oskari Tokoi ilmoitti senaatin jättävän eroanomuksensa ja paikkansa eduskunnan täytettäväksi. Senaatti kuitenkin jatkoi ontuen toimintaansa, koska uutta hallitusta ei oltu vielä muodostettu.

Pietari oli rauhoittunut ja väliaikainen hallitus päässyt taas niskan päälle. Pietarin työ- ja sotamiesneuvosto ilmoitti, että se ei hamua täyttä valtaa, vaan se kuuluu edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Venäjän lehdistössä arvosteltiin voimakkaasti suomalaisten ”tokoilaisesta intoilusta” valtalain hyväksymisen johdosta. Eduskunta käytti heidän mukaansa hyväksi otollista hetkeä, mutta sitoi itsensä samalla katukapinallisiin. ”Meidän on suoraan ilmoitettava, että meille tämä laki ei ole ollenkaan olemassa.”
Pää- ja sisäministeri Lvov erosi ja Kerenski nousi uudeksi pääministeriksi, mutta jäi myös sota- ja meriministeriksi. Kuolemantuomio astui uudelleen voimaan Venäjällä, kokoontumisvapautta rajoitettiin. Pravdan kirjapaino tuhottiin. Bolshevikkien vangitsemiset alkoivat. Huolimatta etsinnöistä Lenin kuitenkin pääsi pakenemaan.

Lenin ei olisi selvinnyt pakoon ilman suomalaisia tovereitaan. Suomalaiset osallistuivat Leninin piilotteluun Pietarin lähellä, ennen kuin saivat kuljetettua hänet rajan yli Suomen puolelle veturinkuljettaja Hugo Jalavan ajamassa veturissa. Lenin oli naamioitunut, ajanut partansa ja pukeutunut työmiehen vaatteisiin esittäen veturinlämmittäjää. Manooverissä häntä auttoivat Jalavan lisäksi pietarinsuomalaiset bolshevikit Alexander Schottman ja Eino Rahja sekä Rahjan appi Pekka (Pietari) Parviainen. Aluksi Lenin vietiin turvaan Eino Rahjan appivanhempien luokse Jalkalaan, sieltä Lahteen ja lopulta elokuussa Helsinkiin.

Helsingin miliisilakosta päättäminen oli edennyt eduskunnan käsittelyyn. Lakkolaiset saivat tahtonsa läpi, miehistöä ei vähennetty eli maaliskuussa 1917 palkattujen työväenmiliisien irtisanomiset peruttiin. Vanhan tsaarin poliisin palveluksessa olleita henkilöitä vangittiin lisää jo aikaisempien vangitsemisten lisäksi. Valtiovarainvaliokunta päätti osoittaa ylimääräiset 300 000 markkaa järjestystoimikunnan ylimääräisten menojen peittämiseksi. ”Valiokunta on myös lausunut, että se pitää suotavana järjestyksen pidon pitämisen Helsingissä nykyisen järjestyksen mukaisena.” Lausunto tarkoitti tietenkin järjestyksenpidon pitämistä työväen käsissä. Lakko loppui keskiyöllä 25.7.

Tavalliselle helsinkiläiselle miliisilakko ja poliittiset kuohunnat näyttäytyvät katukuvassa hyvin levottomana aikana. Isoeno Anton seurasi tapahtumia aitiopaikalta.

Miliisilakon aikana me järjestysjoukkoihin liittyneet yritimme pitää kaupungilla järjestystä yllä, mutta tavallisina työssäkäyvinä miehinä suurin osa meistä saattoi partioida vain iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Browning-revolvereita patruunoineen kaupiteltiin Työmiehen ilmoituksissa avoimesti. Kortinpeluuporukat ryhtyivät rähinöimään päivisin kaiken kansan nähden, juopuneita hortoili pitkin kaupunkia ja koskaan ei tiennyt löisikö joku ohi mennessään puukolla kuoliaaksi. Näin nimittäin kävi vain 22-vuotiaalle kauppamatkustaja Yrjö Saariselle. Nuorimies oli aamupäivällä, keskellä kirkasta auringonpaistetta, kävellyt kaikessa rauhassa pitkin Bulevardinkatua, kun neljä hänelle täysin tuntematonta miestä oli tullut vastaan, joista yksi sanaakaan sanomatta oli lyönyt Saarista puukolla suoraan sydämeen. Kirurgiseen sairaalaan tuotaessa Saarinen oli jo kuollut saamastaan haavasta. Murhaajista ei ole tietoa.

Suomessa olevien venäläisten sotilaiden aiheuttamat levottomuudet saivat kenraalikuvernöörin ja senaatin vetoamaan, etteivät ”erinäiset suomalaiset järjestöt ja valtiolliset puolueet venäläisille sotilasjoukoille osoittamillaan avunpyynnöillä asettaisi, kuten on jo useasti tapahtunut, maa- ja sotilasviranomaisia vaikeaan asemaan.” Työmiehessä kysyttiin tuohtuneena, että mitä ovat ne järjestöt ja puolueet. Tottahan se on, että yhteisiä mielenosoituksia oli ollut, välillä kummankin aloitteesta. Mutta vallattomuutta ja siveellisiä päämääriä edistävää vallankumouksellista toimintaa ei sovi sekoittaa toisiinsa. Kansanvaltaisen vallankumouksen päämäärien edistämiseksi tulevat tietysti suomalaiset sos.dem. järjestöt edelleenkin olemaan yhteistoiminnassa samoja päämääriä kannattavien venäläisten kanssa. Näin meille järjestysmiehille selitettiin. Vaikka välillä tekikin häijyä katsoa venäläisten sotilaiden kuritonta rellestämistä kaduilla.

Tamlander antoi komentooni 20-miehisen joukkueen, joka lähetettiin aina palauttamaan järjestystä. Heinäkuun lopussa oli kiperä tilanne, kun Kauppatorin Kolera-altaaseen tuli pitkästä aikaan proomu täydessä perunalastissa. Viisi järjestysmiliisiä oli valvomassa järjestystä kun myynti alkoi. Tori oli täynnä kansaa, joka lähti ryntäämään perunaproomua kohti. Miliisien ketju murtui ja laiturilla olijat alkoivat putoilla mereen. Sain silloin mennä joukkueeni kanssa palauttamaan järjestystä. Oli sanoinkuvaamaton hätä ja avun huuto, kun laiturin reunalta putosi ihmisiä mereen. Mutta pian sain järjestyksen aikaan kun huusin, että kappaakaan ei myydä perunoita ennen kuin ostajat ovat kaikki jonossa.

Kenraalikuvernööri Stahovitsh oli lehtitietojen mukaan matkustanut Pietariin heti mellakoiden puhjettua ja kuulemma aikoi erota. Hän kuitenkin palasi heinäkuun lopussa ja antoi lausunnon, että aikoo kyllä toistaiseksi olla virassa, ”kunnes on syöty koko se puuro, jonka Suomen eduskunta on keittänyt”.

Siihen vastattiin pilkkalaululla ”Kerenski se leipoi, suuren taikinan”.

***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Työmies heinäkuu 1917; Samu Nyström: Helsinki 1914- 1917. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. Artikkelikuva: Helsinki, mielenosoitus Rautatientorilla 1917. Reprokuvattu vuonna 1967 insinööri V. Kaustellin albumista. Historian kuvakokoelma, Museovirasto – Musketti; Lehtileike: Työmies 29.7.1917.

Temppuilevia kiinalaisia levottomassa Helsingissä

Ilmoitus Työmiehessä 13.7.1917.

Heinäkuuta 1917 leimasivat eri alojen lakot, maatalousmellakat, mielenosoitukset ja yleinen levottomuus. Helsingissä miliisilaitos vastusti miehistön kaavailtuja irtisanomisia vaatien lisäksi palkankorotuksia kaikille ja meni lakkoon heinäkuun ensimmäisenä päivänä vaatimustensa tueksi. Samaan aikaan työväen järjestysmiesten joukkueet kasvattivat jäsenmääräänsä ja tiivistivät rivejään. Miliisilakon alkaessa sillä oli jo 15 satamiehistä joukkuetta, ja kun miliisilakko väliaikaisesti keskeytyi illalla 11.7. joukkueita oli jo 22. Järjestysmiehiä kutsuttiin koolle Työmiehessä julkaistuilla tiukkasanaisilla ilmoituksilla, ”joka miehen saavuttava ehdottomasti”. Työmiehen lisäksi muita sanomalehtiä ei Helsingissä kirjapainotyöntekijöiden lakon vuoksi ilmestynytkään.

Miliisilakon aikana järjestysmiesten joukkueet vastasivat järjestyksenpidosta Helsingissä. Joukkoja koulutettiin yhä kurinalaisemmiksi. Yleisen poliittisen levottomuuden ja kuohunnan lisäksi kaupunkikuvassa näkyi työttömiksi jääneiden vallityömiesten turhautuminen. Venäjä oli varojen puutteessa keskeyttänyt sotatarviketilaukset sekä Pietarin suojaksi rakennettujen linnoitustöiden teon, ja tuhansia vallityöläisiä oli jäänyt työttömäksi. Oireellisena levottomalle ajalle virtasi parempien tienestien toivossa Pietarista Helsinkiin kiinalaisia kerjäläisiä ja temppujen tekijöitä.

Venäläiset sotilasviranomaiset värväsivät tai määräsivät linnoitustöihin Suomeen elokuusta 1916 alkaen noin 3 000 kiinalaista. Esiintyneiden ongelmien vuoksi heitä alettiin poistaa maasta jo saman vuoden lopulla, viimeiset syksyyn 1917 mennessä. Kaikesta huolimatta kiinalaisia jäi Suomeen vielä jokunen yksilö ja muutamista hajanaisista maininnoista päätellen heidän tiedetään ottaneen osaa sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella. Helsingissä kesällä 1917 temppuilleet kiinalaiset eivät ainakaan pääosin kuitenkaan olleet vallityöläisiä, vaan Venäjän kautta Suomeen tulleita vaeltavia kerjäläisiä. Joukossa oli naisia ja yksin liikkuneita 12-vuotiaita lapsiakin. Helsingin poliisin 1. piirin ilmoituspäiväkirjassa heidän kotipaikkakunnakseen oli, silloin kun se mainittiin, laitettu Peking, mutta se saattoi johtua pelkästään siitä, että se oli helpoin ja yksinkertaisin ilmoittaa.

Samaan aikaan eduskunnassa etenivät lakiehdotukset uusista kunnallisasetuksista ja 8 tunnin työaikaista sekä Suomen korkeimman hallintovallan siirtämisestä eduskunnalle.

Ensimmäisenä eduskunnan kolmanteen ja viimeiseen käsittelyyn ehtivät kunnallislakien uudistus ja 8 tunnin työaikalaki. Ne olivat sosiaalidemokraattiselle puolueen ajamia ja työväestölle elintärkeitä. Kun lait tulivat suuresta valiokunnasta eduskunnan päätettäväksi lauantaina 14.7. järjestettiin niiden tueksi suuri mielenosoitus Helsingissä. ”Vastustajat yrittävät saada lakiesityksen siirrettyä yli vaalien. Ei mitään huvituksia tai kokouksia lauantaina, joka työläismies ja työläisnainen mukaan mielenosoitukseen.” Samana päivänä alkoi miliisilakko uudelleen ja myös järjestystoimikunnan jäsenet jättivät eroanomuksensa. Järjestysmiesten ensimmäiseen satajoukkueeseen kuuluneelle isoeno Antonille siis riitti puuhaa järjestyksen ylläpidossa.

Kävin suurmielenosoitusta edeltävänä päivänä jälleen poliisin ensimmäisessä piirissä kyselemässä tunnelmia. Meno oli kuulemma ollut kuin suuressa sirkuksessa.

– Jaahas, katsotaanpa, sanoi päivystäjä, jonka äänestä en tiennyt oliko se lähempänä itkua vai naurua.

– Ensimmäisen lakonjälkeisen vuorokauden aikana tuotiin piiriin yhteensä kolme persialaista kerjäläistä ja yhdeksän kiinalaista, eri vuorokaudenaikoina. Kenelläkään ei ollut asuntoa. Matkustajakodissa sattui kuolemantapaus, mies oli nauttinut tenaturoitua spriitä. Juopuneita, siveetöntä käytöstä, riitaa ajurin hinnasta, valitus ajurista heittämässä vettä porttikäytävässä ja sokerina pohjalla mykkäpoika-raasu, jota on ennenkin syytetty varkaudesta. Tämä päivä on ollut ihan samanlainen, enimmäkseen juopuneita ja joutonaisia täällä on rampannut. Muutama onnettomuus ja tulipalo siihen päälle. Johan tässä lakkoilla taas joutaisikin.

Kiittelin tiedosta ja häivyin paikalta vähin äänin. Kaupungilla oli meno tosiaan äitynyt melko pahaksi sen jälkeen, kun patterityöt loppuivat ja työttömiä alkoi vetelehtiä kaupungin kaduilla, monet ilman vakituista asuntoa. Kiinalaiset kerjäläiset yrittivät ansaita elantoaan kadulla temppuilemalla ja hautausmailta varastamiaan kukkia myymällä. Ihmisten mieliä ei yhtään rauhoittanut se, että elintarvikkeista oli jatkuva pula.

Lauantaina 14. heinäkuuta kävin ilmoittautumassa työväentalolla heti töiden jälkeen kello puoli viisi. Minun joukkueessani oli miehiä vain Fredriksbergin konepajalta, jossa työskenteli myös meidän johtajamme, metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Panin merkille, että Venäjän valtion Katajanokan laivatelakan työntekijät eli porttulaiset olivat myös järjestäytyneet omaksi joukkueekseen. Porttulaiset olivat tunnetusti hyvää pataa venäläisten kanssa, joiden sotasatama oli aivan siinä laivatelakan vieressä. Porttulaisilla oli aikaisemmin tapana härnätä patterityöläisiä näyttämällä omaa prikkaansa, 6-7 cm pyöreää messinkilevyä, johon oli painettu oma numero ja osasto. Sitä näyttämällä selvisi patteritöihin otosta.

Nyt meillä kaikilla järjestysmiehillä oli takin pielessä pyöreä merkki, jossa on punaisella pohjalla valkoinen aurinko ja kirjaimet H.T.J. eli Helsingin työväen järjestysmies. Tamlanderilla oli lisäksi punainen rusetti rinnassa, jollainen oli jokaisella 100-joukkueen johtajalla. Lähes kaikilla mielenosoitukseen saapuneella oli myös sos.dem. kunnallisjärjestön vaalirahaston hyväksi myytävä kartonkinen mielenosoitusmerkki, jossa luki ytimekkäästi ”kansanvalta”.

Läksimme valvomaan mielenosoitusta, jossa vaadittiin kahdeksan tunnin työaikaa kaikille ja kunnallislakien uusimista. Väkeä oli odotetusti paljon. Kaikki lähtöpaikat eli Hakaniementori, Hakasalmen puisto, Hietalahdentori ja urheilukenttä Johanneksen kirkon vieressä olivat mustanaan ihmisiä. Meidän joukkueemme lähti liikkeelle Hakaniementorilta. Kiltisti kaikki järjestyivät kuusihenkisiin riveihin työväenjärjestöjen punaisten lippujen jälkeen ja lähtivät meidän järjestysmiesten ohjaamina liikkeelle niin, että olimme hyvissä ajoin Rautatientorilla ennen kello seitsemää illalla, jolloin lakien käsittely eduskunnassa alkoi. Rautatientorille oli pystytetty viisi puhujanlavaa, Senaatintorille kolme. Senaatintorille ohjattiin Johanneksen kirkon viereiselle urheilukentälle kokoontuneet sekä kaikki ne, jotka eivät ennättäneet tulla riveihin lähtöpaikoille.

Hallituskadulla oli rivi mielenosoittajia vahtimassa, että Heimolan talosta ei tule yksikään kansanedustaja pois ennen kuin laki on hyväksytty. Rautatientorin ja Senaatintorin puhujalavoille tulivat viestipuhujat aina selostamaan kuulijakunnalle missä kohden lain käsittelyä oltiin. Kun eduskunta sitten pitkän illan päätteeksi hyväksyi uudet kunnallisasetukset ja 8 tunnin työaikalain ei riemulla tuntunut olevan rajoja.

Sunnuntaina juhlat jatkuivat Hermannin työväenyhdistyksen ja Voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyryn järjestämässä jättiläiskansanjuhlassa Hakasalmen puistossa, missä samaan aikaan kilpailtiin myös ammattikuntien välisistä painimestaruuksista. Ohjelmassa oli soittoa, erilaisia kilpailuja ja henkeä nostattavia puheita. Juhlapuheen pitäjäksi oli jälleen kerran saapunut Aleksandra Kollontai.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut Työmies-sanomalehdet 1.-15.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; TMT 152:2384 TA; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Artikkelikuva: Kiinalainen kaupustelija Helsingissä. 1910-luku. Kuvaaja: Ivan Timiriasew. Helsingin kaupunginmuseo.

Työväen järjestysmiehet tiivistävät rivejään

19170701 . Venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917.

Senaatin päätös Helsingin poliisilaitoksen miesmäärän palauttamisesta vuoden 1916 tasolle merkitsi reilun 200 miliisin irtisanomista. Irtisanominen ei koskenut vanhoja poliiseja, jotka oli otettu palvelukseen maaliskuun 1917 jälkeen, kun vanha tsaarin poliisilaitos oli lakkautettu. Työväenjärjestöjen eduskunta, eräänlainen Helsingin kunnallisvaltuuston varjokomitea, asettui päätöstä vastaan ja vaati, että järjestyslaitos pidetään väliaikaisella kannalla siihen saakka kun laki järjestyslaitoksen uudelleenjärjestämisestä on valmis. Lisäksi vaadittiin sosiaalidemokraattista eduskuntaryhmää ottamaan välikysymyksen muodossa esille järjestyslaitoksen kansainvaltaiselle kannalle järjestämisestä, eli toisin sanoen järjestäytyneen työväenliikkeen ohjauksessa. Haluttiin säilyttää järjestystoimikunta, jossa työväestöllä on enemmistö. Poliisimestari Karl Voss-Schröderin katsottiin anastaneen määräysvallan ja hyväksyneen miehistön vähentämisen.

Työmies julkaisi listan santarmiurkkijoista, jotka olivat antaneet tietoja työväestön kokoontumisista samana päivänä 16.6.1917 kun päätös poliisivoimien vähentämisestä tehtiin. Tarkoituksena oli osoittaa, että jos järjestysvalta otetaan pois työväestöltä, se joutuu taas vainon kohteeksi. Seuraavana päivänä Uusi Suometar julkaisi listasta lyhennetyn version, jossa oli vain työväestöön kuuluvia urkkijoita. Uudessa Suomettaressa julkaistiin lisäksi tulenpalava mielipidekirjoitus, missä haettiin yhteistä rintamaa sosialisteja vastaan, ”sitä ennenkuulumatonta hirmuvaltaa, mitä nykyään vallassa oleva puolue sallii maassamme harjoitettavan”.

Venäjällä leniniläiset masinoivat Pietarissa suurta lakkomielenosoitusta juhannusaatoksi, mutta perääntyivät kun näytti siltä, että sotilaiden tuki ei olisi ollut ihan aukoton. Mielenosoituksesta ei kuitenkaan aiottu luopua ja uudeksi päiväksi asetettiin 1.7. Samana päivänä päätettiin myös Helsingissä toimeenpanna venäläisten ja suomalaisten työläisten yhteinen suuri tukimielenosoituskulkue sotaa ja vastavallankumousta vastaan. Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa tehtiin päätöslauselma duuman hajottamisesta. Päätös henki kaikuja 10. maaliskuulta 1917, kun keisari Nikolai päätti hajottaa duuman, mutta duuma kieltäytyi hajoamasta. Se oli selkeä alku Venäjän maaliskuun vallankumoukselle. Vallankumouksen seurauksena aikaisemmin kielletty Venäjän sosialidemokraattinen puolue saattoi toimia vapaasti. Nyt puolueen Leninin hallitseman bolshevikkisiiven ja mahtavaksi vallankäyttäjäksi kohonneessa Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa suunniteltiin uutta vallankumousta.

Mielenosoitusta 1.7.1917 edelsivät työriidat ja yleinen kuohuta. Työnantajat eivät olleet suostuneet Kirjatyöntekijäin liiton vaatimuksiin korotetusta kalliinajan lisistä ja niinpä lähes kaikkien kirjapainojen työntekijät koko Suomessa menivät lakkoon, työväen kirjapainoja lukuun ottamatta. Kirjapainoalan lakon vuoksi Helsingissä ilmestyi 1.7.-8.8.1917 välisenä aikana ainoastaan Työmies-lehti. Myös järjestyskysymyksessä sovittelut raukesivat. Miliisilakko alkoi Helsingissä 30.6. iltapäivällä. Järjestyksestä alkoi huolehtia työmiesten järjestysjoukkue, joka oli koko kesäkuun ajan tiivistänyt rivejään. Pelkästä järjestyksen ylläpidosta oli, ainakin jollain tasolla, siirrytty jo mahdollisen vallankumouksen etujoukkoina toimimiseen.

Mielenosoitus osoitti jälleen työväestön suurta joukkovoimaa. Senaatintorilta Kaivopuiston vallankumoussankareiden haudoilta Rautatientorille kulkeneen mielenosoituskulkueen järjestystä turvasivat järjestysmiehet, joiden joukossa isoenokin varmasti oli. Samaan aikaan mielenosoituksen kanssa Metallityöväen osasto 4 järjesti Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan, jossa ohjelmassa ”Suuri kauneuskilpailu naisille”. Ei ole tiedossa kuka tuon kauneuskilpailun voitti. Samana päivänä oli Viipurista saapunut myös ihmeellinen sähkökaruselli Hesperian puistoon Töölöön ja sen ilmoitettiin olevan avoinna joka iltapäivä.

Sekasortoinen tilanteen imussa kaduille ilmestyi kevään ja kesän kuluessa jos jonkinlaista mielipuolta ja maailmanlopun saarnaajaa. Kuuluisin näistä oli eräs Bolt-niminen herra, joka piti hyvin provokatoorisia puheita Senaatintorilla. Ammattiosastot kielsivät rikkuruuden uhalla jäseniltään pääsyn kuuntelemaan tätä Boltia. Sanoivat, että hän on palkattu porvarien taholta puhumaan muka työväestön nimiin.

Miliisilaitoksella oli koko kevään ja kesän epävarma tunnelma sen suhteen, että miten järjestysasiat tulevaisuudessa järjestetään ja miten järjestysasiat saatetaan jatkossa vakinaiselle kannalle. Kesäkuussa tuli tieto, että uusia miehiä pantaisiin pois mutta vanhoja ei. Kun mikään muukaan asia ei ollut selvinnyt tai sopimuksia tehty, niin järjestyslaitos päätti mennä lakkoon

Heräsin lauantaina 30. kesäkuuta jo neljältä aamulla enkä saanut enää unta. Eno ja veljeni Usko olivat vielä sikeässä unessa. Sofia oli lähtenyt pikkutyttöjen kanssa heti koulujen päätyttyä maalle Asikkalaan, missä ruokaa sai varmemmin kuin kaupungissa jonottamalla. Puin vaatteet päälleni ja hiivin hiljaa kesäyöhön. Päätin käydä ensimmäisessä piirissä kyselemässä, miten viimeinen yö ennen lakon alkamista oli sujunut.

Päivystäjä selaili ilmoituspäiväkirjaa.

– Vähän tavallista vilkkaampi päivä ja yö on ollut, mutta muuten sitä samaa mitä ennenkin. Kaksi ulkomaalaista kerjäläistä, toinen Persiasta ja toinen Serbiasta, tuotiin eilen iltapäivällä piiriin ja passitettiin saman tien siveysosastolle, samoin kuin kaksi kaupungilta talteen otettua joutonaista. Kolme tulipaloilmoitusta. Lisäksi pois kaupungilta häiritsemästä tuotiin kuusi juopunutta miestä ja yksi riitelevä humalainen pariskunta, kaikki vanhoja tuttuja. Yhden automobiilin ilmoitettiin ajaneen yön pimeinä tunteina ilman tulta takalyhdyssä, mutta kuljettajaa ei tavoitettu.

Myönsin, että vilkasta on ollut.

– Mutta ei sentään yhtään yövierasta, eikä kyydistä kieltäytyneitä pika-ajureita?

Päivystäjä naurahti ja pudisti päätään. Asemalle tuli vähintään kerran viikossa joku koditon tai rahaton matkamies ilmaista yösijaa vailla. Aina heille on putkan laveri yösijaksi löytynyt. Ajureiden kieltäytyminen ajamasta kuka milläkin verukkeella kismitti varsinkin yöaikaan ja riitaa tultiin jatkamaan kamarille.

Myöskään venäläisistä sotilaista ei vaihteeksi ollut ollut harmia. Muutama päivä aikaisemmin oli raportoitu tappelu parin matruusin ja erään Wikholmin välillä. Matruuseilla oli aseina katukivet, joilla he hakkasivat suomalaisen pään niin pahoin verille että hän joutui lähtemään kirurgille sidotuttamaan haavojaan. Riita oli aiheutunut naisesta, jonka matruusit olivat aikeissa viedä suomalaiselta.

– Teitä työväenjärjestöjen joukkuemiehiä alkaa olla jo melkoinen liuta, ja koko ajan värvätään lisää. Taidatte joutua hommiin jos miliisilakko alkaa, päivystäjä vielä totesi.

Puolustelin, että jonkunhan sitä piti järjestyksestä huolehtia ja järjestyksenpitoa varten meidän joukkomme oli aluksi muodostettukin. Nyt alkoi vaikuttaa, että edessä voivat olla isommat asiat.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 16.6.-1.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; Kuvassa venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Juhannuksena 1917 roihusi muukin kuin kokko

Juhannusta 1917 vietettiin Helsingissä kohtalaisen mukiinmenevässä säässä, vaikka juhannuksen edellä vallinnut kuuma ja tukahduttava ilma muuttuikin juhannusaattona koleammaksi. Aattoiltana sateli hiukan, mutta sade lakkasi pian. Juhannusaattona tuhannet kaupunkilaiset jonottivat rautatieasemilla, laivalaitureilla ja raitiovaunupysäkeillä päästäkseen juhannuksen viettoon maalle tai Helsingin edustan saarille. Junat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä ja seisomapaikkoja täytyi hakea jopa junien ulkosilloilta ja tavaravaunuista.

Seurasaaressa oli juhannusaattona ja vielä juhannuspäivänäkin tavaton tungos. Työväen näyttämöllä oli esityksiä molempina päivinä. Aattona sytytettiin kokkovalkea ja tanssittiin uudella lavalla. Juhlapuhujaksi oli saatu yksi Viaporin kapinan johtajista, Sergei Tsion, jonka onnistui suomalaisten tuella paeta kapinan jälkiselvittelyjä Ruotsiin. Vallankumouksellista roihua ruokki osaltaan myös 1906 aikaisten punakaartilaisten Tsionille muodostama kunniakuja.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous oli päättynyt juhannuksen alla. Venäjän sos.dem. työväen puolueen keskuskomitean lähettinä kokouksessa mukana ollut Aleksanda Kollontai ennusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen hajaantuvan ennen pitkää linjariitoihin koska ”puolueessa on vallalla kaksi virtausta, opportunistis-sosialistinen ja vasemmistolais-vallankumouksellinen”. Opportunisteja olivat kaikki, jotka suostuivat tekemään yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa, kuten kaikki sosialistisenaattorit. Vasemmistolais-vallankumoukselliset kärkihahmonsa Edvard Valppaan johdolla edustivat aitoa ja ainoaa oikeaa tinkimätöntä vallankumouksellista linjaa. Aleksandra Kollontai edusti puolueen bolshevikkisiipeä, joka juuri valmisteli uutta vallankumousta Venäjällä huhtikuussa maanpaosta palanneen V.I. Leninin johdolla. Vallankumoukseen Lenin kumppaneineen yllytti suomalaisiakin. Hänen äänitorvenaan Suomessa oli Adolf Taimi, jonka bolshevikit olivat lähettäneet tänne vallankumouksellista mielialaa lietsomaan. Edvard Valpas puolestaan oli Työmies-lehden päätoimittaja eli tärkeä sananlevittäjä.

Puoluekokouksen päätöslauselmassa päädyttiin vaatimaan Suomelle poliittista itsenäisyyttä. Ajatuksena oli tietenkin sosialistinen Suomi sosialistisen Venäjän rinnalla, jollaiseksi se Leninin valtaan tullessa muuttuisi. Itsenäisyys olisi kelvannut muillekin kuin sosialisteille, mutta ei sosialistien vaatimassa muodossa, joten varsinaiseen itsenäistymisvaatimukseen ei Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomessa otettu kantaa. Sen sijaan päädyttiin siteeraamaan venäläisiä lehtiä, joissa moitittiin sosialistien päätöslauselmaa kiittämättömyydestä. Oliko Venäjän väliaikainen hallitus muka puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Pitikö päätöslauselma ymmärtää niin, että Suomesta tulisi vapaa itsenäinen valtio vapaan Venäjän rinnalle ja venäläisen sotaväen tulisi poistua Suomesta? ”Kumma kyllä he eivät huomaa, että heidän toiveidensa viipymätön toteuttaminen saattaisi luoda Suomesta ja sen rannikoista tukikohdan saksalaiselle imperialismille sen hyökätessä Venäjän kimppuun.”

Järjestäytynyt työväki oli heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut koota keskuudestaan omia järjestysmiehiä. Kesällä rivit alkoivat tiivistyä ja ilmeisesti tarkoituskin kirkastua vallankumouksen tukijoukkona toimimiseen. Työmiehessä varoitettiin, että ”Järjestysmiehistöä” on jo yli 1000 ja lisää tulee. ”Osastot harjoittelevat joka ilta ulkona, varsinkin Eläintarhassa.” Isoeno Antonkin kuului tähän joukkoon.

Juhannusaattona Hatti-eno lähti Sofian sekä serkkutyttöjen Aunen ja Saiman kanssa maalle Asikkalaan. Tytöt jäisivät sinne koko kesäksi koulujen alkuun saakka. Isä Kustaa oli toivonut, että minäkin olisin tullut kotona käymään, mutta en millään malttanut lähteä jännittävästä kaupungista maaseudun tylsyyteen. Sanoin, että minun piti olla valmiina järjestysmiesten harjoituksiin juhannuspäivän aamuna ennen kuin työt taas alkaisivat. Isä ei pitänyt minun liittymisestä järjestysmiehiin, mutta myönsi kuitenkin, että sovitut asiat täytyy hoitaa.

Eno kertoi sitten palattuaan, että junassa oli ollut ihan kaaosmainen tunnelma.

– Matkustajia oli sulloutunut penkeille, penkkien väliin, käytäville, ulkosilloille ja tavaravaunuihin. Oli tukahduttavan kuuma, hikoilutti armottomasti ja korvissa soi nauru ja lasten itku.
– Onneksi eivät sentään venäläiset sotilaat olleet varastaneet paikkoja. Ehkä se sotilaille annettu kehotus on tepsinyt.

Itämeren laivaston komentaja oli senaatin toivomuksesta päiväkäskyssä kehottanut työ- ja sotamieskomiteaa selittämään kaikille meri- ja maasotamiehille Suomessa, kuinka sopimatonta on anastaa rautateillä matkustaessa muiden paikkoja junissa. Sellainen oli herättänyt paljon pahaa verta. Sotilashenkilöt, joilla nykyään on täysi oikeus matkustaa missä luokassa ja missä junassa hyvänsä, olivat häirinneet matkustajaliikennettä anastaessaan vaunusta paikkoja, joista muut henkilöt ovat maksaneet. Kehotuksessa sanottiin, että jokaisen sotilaan tulisi näyttää lippu, joka oikeuttaa hänen matkustamaan siinä junassa, sekä lipun numeropaikkaa varten, jos sellaisia paikkoja on. Näin luki lehdissä.

Minusta oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa juhannuksen johdosta kaikilla työpaikoilla työt loppuivat aattona iltapäivällä, mukaan lukien ravintolat, kaupat ja kahvilat. Virkistystä oli tarjolla vasta juhannuspäivänä kello 12 alkaen.

Menin minäkin käymään Seurasaaressa kun kuulin, että sinne oli menossa tuttuja. En kuullut paljon mainostetusta Tsionin puheesta juuri mitään kun väkimassat työnsivät minua koko ajan kauemmaksi puhujanlavalta. Ostin kahdella markalla piletin Työväen näyttämön esitykseen jonka päätyttyä kävelin juhannuskokolle. Humalaisia toikkaroi siellä täällä ja yhden talutin kauemmaksi kokosta kun pelkäsin sen polttavan itsensä. Mies nukahti niille sijoilleen kun olin asetellut sen puuta vasten nojalleen.

Aamulla Eläintarhan harjoituksissa kuulin, että virallisen raportin mukaan juhannus oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Juhannusyönä korjattiin kuitenkin ensimmäiselle poliisiasemalle kahdeksan ”liikutettua”, toiselle kymmenen, kolmannelle viisi, neljännelle kahdeksan ja Töölön asemalle kolme. Hermannissa ja Vanhassakaupungissa ei sentään ollut yhtään miestä ”tallessa”.

Oikeisto arvosteli kovin sanoin työväen johtamaa miliisilaitosta ja syytti miliisejä jopa laittomuuksien sallimisella. Heidän mielestään Boldtin kirkonvaltaus olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa, mutta kyllä kai sitä vapaassa maassa täytyy sallia kokoontumisen vapaus ja puheen vapaus.

– Toista se oli santarmiurkkijoiden aikaan, kun Sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksia vakoiltiin jatkuvasti, sanoivat puolueen konkarit.

Senaatti oli päättänyt, että Helsingin poliisilaitoksen mieslukua vähennettäisiin vuoden 1916 tasolle. Se tiesi parin sadan poliisimiehen erottamista. Irtisanominen ei ole koskenut niitä vanhoja poliisimiehiä, jotka vallankumouksen jälkeen otettiin järjestyslaitoksen palvelukseen. Kuulin, että myös suunniteltiin järjestysvallan komennon ottamista pois työväeltä. Työväenjärjestöjen eduskunta on nyt asettunut näitä päätöksiä vastaan. Se saattoi merkitä miliisien lakkoa. Meitä järjestysmiehiä oli varoitettu, että jos lakko tulisi, niin meidän täytyi valmistautua pitämään järjestystä yllä.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar kesäkuu 1917; kuva: Työmies 25.6.1917.

Painikilpailut päihittivät raittiusjuhlan

Kieltolain hyväksymisen johdosta järjestettiin Helsingissä sunnuntaina 3.6.1917 suurenmoisia kansanjuhlia. Tosin kansa juhli kahtaalla. Työväestö juhli Raittiusyhdistys Koiton järjestämissä juhlissa Hakasalmen puistossa ja porvaristo Helsingin Raittiusyhdistysten yhteistoimikunnan toimeenpanevassa juhlassa Kaivopuistossa. Molempien juhlien ohjelmassa oli puheita, runonlausuntaa, soittoa ja laulua. Myös saman päivän jumalanpalveluksissa otettiin kantaa kieltolain puolesta. Työväestöä kuitenkin taisivat raittiusjuhlaa enemmän kiinnostaa samaan aikaan Kyläsaaressa Hermannin työväenyhdistyksen järjestämä urheilujuhla, jonka vetonaulana oli painikilpailu.

Keväällä ja kesällä 1917 Helsingin kadut täyttyivät erilaisista joukkotapahtumista. Pääkaupungin katutilasta tuli suuriruhtinaskunnan keskeinen poliittinen näyttämö, oman aikansa sosiaalinen media, kuten Samu Nyström on väitöstutkimukseensa pohjaavassa kirjassaan ”Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet.” todennut. ”Kaduilla, toreilla ja kentillä eri ryhmittymillä oli mahdollisuus hakea yhteistä kantaansa, välittää omaa sanomaansa muille tai tarvittaessa osoittaa muille ryhmänsä voimakkuutta.”

Toinen paikka välittää viestiä omalle kannattajakunnalleen oli tietenkin sanomalehti. Helsingin lehdistä Työmies ja Uusi Suometar keskittyivät arvostelemaan toistensa sanomisia, Helsingin Sanomat pysytteli hieman etäämmällä sanan säilän sivalluksista, joskin maatyöväen lakkoillessa senkin mitta alkoi täyttyä. Maatyöväestön kahdeksan tunnin työaikavaatimus oli kuin punainen vaate omistavalle luokalle. Lehdet täyttyivät kuvauksista kuinka maatyöväen lakoissa pelloilta oli kannettu työnhaluisia pois, maidon tuonti meijeriin estettiin ja maidon annettiin pilaantua. Isäntiä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Ylioppilailta oli lakit revitty päästä ja lyyrat revitty pois sekä kolhittu heitä aitaa vastaan. Mikäli edes osa näistä tapahtumista piti paikkaansa, jäi niistä mahtava kostonhimo muhimaan seuraavan vuoden kevättä varten. Työmiehessä sen sijaan maalailtiin kuinka maatalouskapitalistien luokkajärjestö oli pitänyt perustavan kokouksen ja julistanut 8-tuntisen työpäivän mahdottomaksi. ”Annetaan nälän opettaa.” Työmies ei myöskään pitänyt maatyöväestön vaatimuksia kohtuuttomina, mutta isännät ”vastustavat niitä periaatteesta”.

Maatyöväen lakot aiheuttivat niin paljon pahaa verta, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi julkisesti kehotti työväkeä tyyneen ja arvokkaaseen menettelytapaan, eikä sallimaan väkivaltaisuuksia ja omavaltaisuuksia. Toisaalta hän vetosi myös työnantajiin ja heidän vastuuseensa sopia asioista ja parantaa työläisten asemaa. Siinä missä Helsingin Sanomat julkaisi Tokoin puheen sellaisenaan ilman kommentteja, tarttui Uusi Suometar kärkkäästi kiinni puheen sisältöön ja arvosteli kovin sanoin hallituksen esimiehen esiintymistä oman puolueensa edustajana vaikka hänen pitäisi olla puolueiden yläpuolella. Kirjoittajan mielestä oli vieläkin pahempaa että Toikoin julistus oli tehty luokkahengessä ja julistuksesta saattoi selvästi rivien välistä lukea tuki laittomuuksille. Tokoin olisi pitänyt ”suoraan ja selvästi sanoa, että kaikkien ehdoton velvollisuus, olkoot työmiehiä tai isäntiä, köyhiä tai rikkaita, alhaista tai ylhäistä, on alistua laillisesti voimassa olevaan järjestykseen, pitää koskemattomana toisen henkilön omaisuutta, ajaa vaatimuksiaan ainoastaan laissa sallituilla keinoilla jolloin väkivaltaan turvautumiseen ei missään nimessä voida sallia.” Loppusanoilla sovinnosta julistus kääntyy Uuden Suomettaren mielestä itseään vastaan.

Työmies ei kommentoi Tokoin puhetta millään lailla eikä edes julkaissut sen sisältöä!

Eripuraa aiheuttivat myös kunnallislait ja ylimmän vallan käyttö. Eduskunnalle tuotiin toukokuun lopussa hyväksyttäväksi esitys uusiksi kunnallislaeiksi, jotka vaikuttivat suorastaan pöyristyttäviltä sosialisteja vieroksuvassa kansanosassa. ”Ei voi olla niin, että kaikki vaivaiset, vähäjärkiset ja kunnan elätitkin saisivat äänestää kunnallisvaaleissa, vieläpä niin nuorena kuin 20-vuotiaana”. Sosialistijohtoinen senaatti olisi myös halunnut sosialistijohtoisesta eduskunnasta ylimmän päättävän elimen, mutta tämä ei muille käynyt. Ei niin kauan, kuin sosialistit olivat enemmistönä.

Oireellisia vallattoman kevään hullunmyllylle olivat tolstoilaisten Arvid Järnefeltin ja Jean Boldtin kiihottavat saarnat ja kirkonvaltaukset. Heidän toimintansa tuomitsivat sentään sekä oikeisto että vasemmisto, joskin eri perustein. Oikeisto paheksui jumalanpilkkana pitämäänsä toimintaa ja kirkkojen käyttöä kiihotuksen välikappaleena. Vasemmiston mielestä papiston vanhanaikaisen komentovallan aika olikin jo järkkyä. Mutta järjestäytyneen työväen olisi silti syytä pysytellä erillään moisista tolstoilaisen haaveellisen anarkismin kannattajista. ”Tolstoilaisia yhteiskunnallisia haaveiluja on sosialidemokraattien keskuudessa pidetty aina taantumuksellisina.” Työväen valistustarkoituksiin ei pidä kahakoinnilla kirkon huoneita valloittaa. Järjestäytyneen työväen on käytettävä vapaahetkensä hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Oli sentään yksi asia, joka vielä yhdisti kansaa ja se oli urheilu. Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri 30.5. muodostui suureksi tapahtumaksi, jossa oli mukana kannustajia niin oikealta kuin vasemmalta. Isoeno Antonin oli luultavasti mukana kannustamassa Jyryn joukkueen juoksijoita. Aikaisempina vuosina kisan oli voittanut HKV eli Helsingin Kisa Veikot, mutta nyt Helsingin IFK (Idrottsföreningen Kamraterna) uhkui tarmoa ja selätti entisen mestarin.

”Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri suoritettiin mitä kauneimman sään vallitessa. Lähtö starttasi kello seitsemän illalla Kaivopuiston Isolta Lehtokujalta. Kaikki joukkueet paitsi Jyryn 3:s ottivat osaa. Joukkueita oli yhteensä 17 ja jokaisessa parikymmentä juoksijaa. Ensimmäinen vaihto tapahtui Vuorimiehenkadun ja Saunakadun kulmassa, jossa HKV oli vielä johdossa. Seuraavassa vaihdossa Eteläisen Makasiininkadun ja Läntisen Rantakadun kulmauksessa joukkueet olivat jo aika tasan kunnes kolmannessa vaihdossa Päävahdintorilla IFK:n nuori Henriksson oli vetänyt kaulaa jäljessä tuleviin ja siitä lähtien pysyivät punapaitaiset johdossa. Liisankadulla jo uhkasi HKV mennä johtoon, mutta jäi mäessä jälkeen. Taistelu oli vielä tasaväkinen Eläintarhan alkuun saakka, missä minä seisoin Jyryn ykkösjoukkuetta kannustamassa. Mutta kohahdus kävi yleisön joukossa kun HKV:n edustaja kaatui ja hävisi toistakymmentä metriä. Välimatka suureni vielä suurenemistaan seuraavien etappien aikana. Voittajajoukkue IFK kuittasi voittoajakseen 28 minuuttia ja 44,6 sekuntia, melkein minuutin ennen hävinnyttä HKV:n joukkuetta. Kolmanneksi tuli Kiistan ykkösjoukkue ja vasta neljänneksi Jyryn ykkösjoukkue ajalla 30 minuuttia ja 26,2 sekuntia.

Olin päättänyt minäkin osallistua itse urheilukilpailuun, enkä vain kannustaa taustalla. Raittiusyhdistys Koitto mainosti Työmiehessä suurta kieltolain hyväksymisen kunniaksi järjestettävää kansanjuhlaa Hakasalmen puistossa sunnuntaina. Samaisessa Hakasalmen puistossa olin minäkin ollut viikkoa aikaisemmin ensimmäisenä helluntaipäivänä kuuntelemassa Aleksandra Kollontaita Helsingin metallityöntekijäin ammattiosaston järjestämässä suuressa kansanjuhlassa. Me olimme enon perheen kanssa kuitenkin päättäneet raittiusjuhlan sijaan mennä Kyläsaareen Hermannin työväenyhdistyksen järjestämiin toisiin Uudenmaan työväenjärjestöjen välisiin urheilujuhliin, jossa pääosaa näytteli painikilpailu. Minäkin olin ilmoittautunut painikilpailuun vaikka tiesin mahdollisuuteni voittoon olemattomiksi. Kilpailemassa oli nimittäin painin parhaimpia kykyjä kuten Thure Ahlberg, Pekka Pirskanen ja Sulo Kokko, kaikki jyryläisiä tietenkin. Mutta kilpailua ei näissä kisoissa käytykään joukkueittain vaan ammattiosastoittain.

Juhlat alkoivat yhdeltä iltapäivällä, mutta minun piti olla jo kello 11 Jyryn salilla punnitsemista varten. Sen verran kireä elintarviketilanne oli vaikuttanut painooni, että menin aikaisempaa painoluokkaani alempaan eli alle 67,5 kiloisten sarjaan.

Kyläsaaressa oli väkeä mustanaan, ainakin puolisen tuhatta henkeä. Painikilpailut selvästi kiinnostivat yleisöä eniten, vaikka suurella lavalla oli koko ajan tanssia Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnan tahtien siivittämänä ja saarelta löytyy myös hyvä ravintola. Kilpailuohjelmassa painittiin kuuluisan ammattipainijan Georg Lurichin lahjoittamasta kiertomaljasta. Jouduin luovuttamaan jo alkusarjoissa mutta ei se minua haitannut. Hävisin paremmilleni. Entisessä painoluokassani, alle 75 kiloisissa voittaja oli Jyryn Thure Ahlberg, joka paini täällä muurarien ammattiosaston joukkueessa. Muurarien ammattiosasto voittikin kahdeksalla pisteellä palkintomaljan ja sai sen haltuunsa seuraavaksi vuodeksi. Porvoon työväenyhdistys oli toinen puolta pienemmällä pistemäärällä.

Painikilpailun lisäksi järjestettiin köydenvetokilpailu jossa palkintona oli Hermannin työväenyhdistyksen kiertopokaali. Köydenvetokilpailuun otti osaa vain kaksi joukkuetta, joista Helsingin työväenyhdistyksen varastotyöntekijäin ammattiosasto 16 voitti ylivoimaisesti Arabian ammattiosaston joukkueen ja sai toiseksi vuodeksi haltuunsa Hermannin työväenyhdistyksen kiertävän pokaalin.

Yleisiä kilpailuja joihin ei tarvinnut etukäteen ilmoittautua, olivat ampumakilpailu, nuolenheitto, renkaanheitto ja onnenpyörä. Pikkupojille ja tytöille oli omia sekalaisia kilpailuja joihin serkkutytöt ottivat innolla osaa. Minä en lasten kilpailuista juuri välittänyt kun tanssit kiinnostivat enemmän.”

***
Pääasialliset lähteet: Samu Nyström (2013). Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 24.5.-4.6.1917. Artikkelikuva: Työmies 31.5.1917. Ilmoitus Työmies 1.6.1917.

Punakaarti koolla Kaisaniemessä

Lauantaina 12 toukokuuta 1917 kello viisi iltapäivällä Kaisaniemen isolle kentälle kokoontui joukko vuonna 1906 hajotetun punakaartin veteraaneja sekä uteliaita sivustaseuraajia. Samaan aikaan Helsingin erinäiset suomalaiset järjestöt valmistautuivat järjestämään yliopiston juhlasalissa suuren kansalaisjuhlan Snellmanin päivän kunniaksi.

Työmiehessä oli edellisenä päivänä julkaistu ilmoitus, jossa kutsuttiin entisiä punakaartin järjestöjä ja jäseniä koolle Kaisaniemeen. Tavoitteena oli perustaa punakaarti uudelleen. Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta sanoutui asiasta irti ja kielsi järjestäytyneitä työläisiä liittymästä kaartiin.

Kokoukseen osallistui muutamia satoja vanhoja ”viaporilaisia”. Yksi kokouksen koollekutsujista lienee ollut Viaporin kapinaan 1906 osallistunut ja Suomen vanhan sotaväen tarkkampujapataljoonassa asevelvollisuutensa suorittanut Oskari Rantala. Rantala sai osallisuudestaan kapinaan viiden vuoden kuritushuonerangaistuksen, jonka hän kärsi Turun Kakolassa. Vankilasta vapauduttuaan hän toimi eri tehtävissä Helsingin työväenjärjestöissä.

Muita hankkeen aktiivisia tukijoita olivat varmasti pietarinsuomalaiset bolševikit, veljekset Adolf Taimi ja Aleksanteri Vastén sekä Jukka Rahja. Bolševikkipuolue oli pian maaliskuun vallankumouksen jälkeen lähettänyt Taimen ja Vasténin Helsinkiin lietsomaan vallankumouksellista mielialaa Suomessa.

Kaisaniemen kokouksen seurauksena syntyi ”viaporilaisten” vallankumouksellinen punakaarti, joka kuitenkin toimi epävirallisesti ja osittain maan alla aina marraskuuhun 1917 yleislakkoon saakka, jolloin se valtasi Helsingin Kaivohuoneen.

Samaan aikaan kun Kaisaniemessä kokoustanut joukko alkoi hajaantua, kajahtivat ylioppilastalolla Helsingin kaupunginorkesterin soittamana Sibeliuksen Finlandian ensitahdit. Finlandiaa seurasi Selma Anttilan tervehdyspuhe, pianonsoittoa, yksinlaulua, Artturi H. Virkkusen juhlapuhe, viulunsoittoa, lausuntoa ja orkesterinumero. Snellmanin päivän juhla päättyi yhteisellä Maamme-laululla.

Vuoden 1918 sodan siemenet kylvettiin vuonna 1917 ja jo toukokuussa ne olivat alkaneet voimakkaasti itää. Porvariston ja sosialistien näkemyserot lähes asiasta kuin asiasta alkoivat olla yhä kauempana toisistaan. Maataloustyöväen lakkoilu 8-tunnin työpäivän vaatimuksen tueksi herätti valtavasti vihaa. Pidettiin pöyristyttävänä piittaamattomuutena sosialistien taholta yllyttää maatyöväestöä vaatimaan 8-tuntista työpäivää ja tekemään lakkoja juuri peltotöiden alla. Kompromissi 10 tunnin työajasta olisi pitänyt riittää. Porvaristo piti sosialismin aatetta vieraana ja suorastaan kansakuntaa rappeuttavana haikaillen yhtenäistä kansakuntaa ja yhtenäistä suomalaista kansallisuudentunnetta. Lakot, mielenosoitukset ja vanhan järjestelmän virkamiesten ja santarmiurkkijoiden erottamiset näyttäytyivät suoranaisena anarkiana.

Isoeno-Anton oli muistelmiensa mukaan paikalla, kun punakaarti perustettiin Kaisaniemessä.

Toukokuussa Työmiehessä oli ilmoitus punakaartin kokouksesta Kaisaniemen kentällä. Sain muutaman järjestysmiehen kanssa kehotuksen mennä paikalle järjestystä valvomaan.

– Tuolla on Viaporin kapinan aikaisia radanrikkojia, kuiskutti Lauri Lehtonen, yksi Fredriksbergin konepajan järjestysmiehistä.

Kaisaniemeen oli kutsuttu nimenomaan niitä vuoden 1906 vanhoja punakaartilaisia, jotka halusivat perustaa kaartin uudelleen.

Lehtonen itse kuului maaliskuun miehiin eli niihin, jotka olivat ottaneet jäsenkirjan vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen. Jäsenkirjoja oli käynyt kaupaksi kiihtyvään tahtiin ja vanhat ammattiyhdistysmiehet jo toppuuttelivat, että pitääkö sitä joka sällille jäsenkirjaa tyrkyttää.

– Haluavat vain olla mukana siellä missä tapahtuu, mutta eivät tiedä sosialismin teorioista yhtään mitään.

Jukka Rahjalla olivat hallussa ainakin vallankumouksen teoriat. Rahja piti kentällä hyvin kiihottavan puheen ja yllytti sotaan porvareita vastaan. Paikalla oli paljon vanhoja sotamiehiä, jotka nyökkäilivät pontevasti Rahjan puheen tahdissa.

Lehtosella oli mukanaan leike Uudesta Suomettaresta mitä hän tyrkytti luettavakseni.

– Katso nyt tätäkin. Nimimerkki ”Sanomalehtitoukka” irvailee eiliselle Työmiehelle. ”Kaikista katalinta peliä on se, että porvarilliset lehdet, vaikkakin peitetyin sanoin, yllyttävät maanomistajia jättämään peltonsa kylvämättä”, tässä sanotaan. Ja suluissa kahden huutomerkin jälkeen sanotaan ”Missähän kunnossa mahtaa olla ”Työmiehen” kirjoittajan nimimerkki H. hermosto?”!

Totesimme kuitenkin, että eivätpä ne mielipiteet näitä sanomalehtitoukkia kohtaan olleet kovin suopeat Työmiehessäkään. Tänäänkin oli nimimerkki Lent. pakinoinut otsikolla Ikävä aika irvaillen, kuinka herrasväen kahvipöydässä päiviteltiin sosialisteja ja heidän vaarallisuuttaan. ”Mielenosoituskulkueet ne vasta ovatkin vaarallisia. Kun roskaväki joukolla kokoontuu ja alkaa marssia pitkin katuja voi tapahtua mitä vain.” Herrasväki päivitteli, miten työväestöllä on varaa ostaa nakkimakkaroita tai pitsiä. ”Kaikkiin turhuuksiin he tarvitsevat enemmän rahaa ja sivistyneistö saa tämän kaiken maksaa.” Kahdeksan tunnin työpäivän tultua puheeksi seurue puisti joukolla päätään. Mitä työläiset tekevät vapaalla ajalla – syntiä, syntiä vain. ”Mutta kyllä vielä aika muuttuu. Kaikki pyörii, kaikki pyörii. Nyt ne ovat päällä ne raakalaiset, mutta sittenkun ne taas joutuvat alle…sitten on meidän vuoro. Sitten…!”

– Niin, mitä sitten, naureskelimme, emmekä uskoneet ”sitten” koskaan koittavan.

Kun kokous hajaantui, mietimme Lehtosen kanssa minne menisimme illaksi. Tanssiaisia oli ympäri kaupunkia. Päädyimme valitsemaan kahden väliltä. Työväentalon A-salissa järjesti hattutyöntekijäin ammattiosasto lakkolaisten hyväksi hauskat tanssi-iltamat. Sirkuskatu 3:ssa olisi puolestaan Helsingin tiilenkantajain ammattiosaston tanssi-iltama, joka mainosti hyvää haitarin soittajaa ja sitä, että vaatteet järjestettäisiin näyttämölle huolellisesti. Vedimme pitkää tikkua ja illanviettopaikaksi valikoitui Sirkuskatu 3.

***
Lähteet: TMT 152:2383 ja 130:1975 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 11.-13.5.1917; Tuija Wetterstrand (2017): Punaisten panssarijuna 1918. Into Kustannus. Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917 – 18 ennen kansalaissotaa 1. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. lehtileike: Työmies 11.5.1917. Artikkelikuva: Pelastusarmeijan kokous Kaisaniemessä. 1910-luku. Kuva: Timiriasew Ivan / Helsingin kaupunginmuseo.

Viihteetön vappu 1917

Vapun alla 1917 Helsingissä ilmestyvät sanomalehdet täyttyivät ilmoituksista, joissa kerrottiin liikkeiden, konttoreiden ja ravintoloiden olevan suljettuina vappupäivänä. ”Suodaksemme henkilökunnallemme vapautta Vapunpäivänä, pidetään alempana luetellut Ravintolat koko päivän suljettuina”, todettiin eräässäkin ilmoituksessa ja suljettujen ravintoloiden pitkään luetteloon kuuluivat niin Kämp, König, Kappeli kuin Kaivohuone. Oli tulossa viihteetön vappu. Myös ilmoitukset liikkeiden ja konttoreiden siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään heti vapun jälkeen olivat yleisiä.

Sosialistien vaatimus kahdeksan tunnin työajasta näytti siis toteutuvan vapaaehtoisesti monilla aloilla, vaikka työaikalaki oli vasta valmisteilla. Sen sijaan ravintoloiden sulkeminen vappuna tuskin oli kenenkään etujen mukaista. Sitä ei ollut tapahtunut ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Tosin nurkan takana ravintoloita odotti toinen yllätys, josta siitäkin kyllä selviydyttiin, osittain luovalla ajattelulla. Nimittäin toinen sosialistien voimakkaasti ajama asia, kieltolaki, oli myös edelleen vahvistamatta, vaikka ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain jo 1907. Keisari ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Uusi esitys kieltolaiksi tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen vapun jälkeen toukokuun lopussa 1917 ja kieltolaki määrättiin astuvan voimaan 1.6.1919, mikä sitten tapahtuikin, tunnetuin seurauksin.

Uusi Suometar uutisoi vapusta ”Uudenlaisena Vapunpäivänä”, joka poikkesi luonteeltaan suuresti edellisistä kun kaikki ravintolat, kahvilat, ruokapaikat ja elävätkuvat olivat suljettuina. Siis paikat, missä helsinkiläiset olivat tottuneet vappua viettämään. ”Joten ei mistään tavanomaisesta vapunvietosta voinut olla kysymyskään”.

Kello 9 aamulla Vanhan Ylioppilastalon portailla kajautettiin ilmoille isänmaallisia lauluja, jotka yleisö, etupäässä valkolakkeihin sonnustautuneet ylioppilaat ottivat vastaan suurin suosionosoituksin. Kuoronjohtajan lopuksi esittämään eläköön-huutoon Suomelle yhdyttiin voimakkaasti. Keskipäivällä liikkui lehden mukaan Pohjois-Esplanadilla tuhansiin nouseva sekalainen ihmispaljous heitellen ”aikansa kuluksi konfetteja ja serpentiinejä”, joukossa kuitenkin huomattavan vähälukuisesti ylioppilaita. Toisaalla oli käynnissä työväen vappukulkue. Sille annettiin tunnustus hyvästä järjestyksestä ja rauhallisuudesta. Miliisiä oli vahvistettu 400 miehellä ja kaduilla liikkui myös vahvistettuja sotilaspatrulleja. Ainoastaan kymmenkunta juopunutta pidätettiin.

Työväestön vappukulkue järjestäytyi Rautatientorilla ja yhtyi Hietalahdentorilta lähteneen venäläisten sotilaiden muodostamaan kulkueen kanssa Pohjois-Esplanadilla. Tässä, kuten muissakin työväenliikkeen tapahtumissa porvaristoa kismitti työväestön kaveeraaminen venäläisten sotilaiden kanssa. Taas kyseltiin, että yhäkö vain suomalaisten työläisten sopimaton kääntyminen venäläisen sotaväen puoleen jatkuu. Sitä pidettiin epäisänmaallisena ja autonomiaa rapauttavana ja suomalaisille alentavana.

Viihteettömän vapun päivän iltana päivällinen kärsimys otettiin kiinni korkojen kanssa. Osakunnat järjestivät omia tanssiaisiaan, teatterit näyttelivät loppuunmyydyille katsomoille. Myös Pitkänsillan pohjoispuolella tanssittiin työväenyhdistysten järjestämissä tapahtumissa.

Vappukulkueessa oli mukana 96 ammattiyhdistystä ja -osastoa. Yhteensä vappukulkueen osallistui Työmiehen mukaan jopa 50 000 ihmistä, mitä voi pitää hyvin isona lukuna. Jos väkeä todella oli liikkeellä noinkin paljon, oli kyseessä melkoinen joukkovoiman osoitus.

Työväen vappukulkue ja –mielenosoitus oli tarkkaan etukäteen suunniteltu ja paikat jaettu. Suomen valtionrautateiden konepajojen osasto ei ollut mukana. Saattoiko olla, että heidät oli komennettu järjestystä ylläpitämään? Näin olen tulkinnut isoeno-Antonin kuvitteellisessa kertomuksessa, koska hän kuului järjestyskaartin ensimmäiseen komppaniaan. Marraskuussa 1917 kun järjestyskaartien silloiset 24 komppaniaa organisoitiin rykmenttikokoonpanon mukaisesti, tuli Fredriksbergin konepajan ensimmäisestä komppaniasta 1-1-1 eli ensimmäisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan ensimmäinen komppania. Komppaniaa johti ilmeisesti alusta alkaen Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander.

Olimme konepajan järjestysmiesten kanssa saaneet käskyn turvata vappurauhaa kulkueen ja juhlan aikana. Helsingin suomalainen työväki oli määrätty kokoontumaan vappuna rautatientorille klo 9.45, josta järjestäydyttiin riveihin neljä henkeä rinnan siihen järjestykseen kuin etukäteen Työmiehessä julkaistu taulukko ja osastojen järjestysnumerot osoittivat. Kansallisteatterin edessä Mikonkadun puolella oli paikka kulkueen tärkeimmille eli Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnalle, laulukuoroille ja Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle. Sen jälkeen tulivat ammattiosastot alkaen kirjaltajayhdistyksestä ja kirjaltajain ammattiosastosta.

Lapsia ei kulkueeseen haluttu ja me järjestysmiehet valvoimme miliisien kanssa, että kukaan ei liittynyt matkalta mukaan. Kulkueen oli määrä olla järjestäytyneen työväen voimannäyte ja sellainen siitä tulikin. Rautatientorilta lähti juhlakulkue nelimiehisinä riveinä liikkeelle Mikonkatua myöten Pohjois-Esplanadinkadun kulmaan, josta suomalaisten rinnalle yhtyivät venäläiset toverit. Siitä kulkue jatkoi matkaa kahdeksan henkeä rinnan pitkin Pohjois-Esplanadia, Unioninkatua ja Siltasaarenkatua sekä Eläintarhan ja Fredriksberginrinnettä kohti Eläintarhan kenttää, missä juhlaohjelma toimitettiin. Ennen kuin kulkueen häntäpää kirvesmiesten ammattiosastoa myöten oli päässyt Eläintarhan kentälle, oli aikaa kulunut melkein neljä tuntia. Alkupään porukka joutui hytisemään kylmässä säässä loppupäätä odotellen, mutta ei se kauheaa ollut kun kentän keskustalle sijoitetut soittokunnat ja köörit olivat siellä viihdyttämässä.

Me järjestysmiehet valvoimme järjestystä ja puutuimme tilanteeseen vain jos joku esiintyi juopuneena tai ei totellut airuiden tai yliairueen määräyksiä, mitä ei kyllä tapahtunut. Airueet antoivat lähempiä määräyksiä, heidät tunnisti tutusta punaisesta nauhasta, joka kulki olan yli. He ohjasivat joukkueet myös asettamaan liput puhujalavojen läheisyyteen. Ohjelman yleissuoritusta ohjasi yliairueena sos.dem. kunnallisjärjestön sihteeri tov. Väinö Aalto, joka oli tavattavissa kentän keskustassa ja jolla oli merkkinä airuenauhan lisäksi punainen nauha hatun ympäri.

Kun kaikki olivat saapuneet kentälle, kajautettiin ensin Kansainvälinen, sitten Marseljeesi ja lopuksi Fanfaari. Sen jälkeen puhujalavat julistettiin avatuiksi. Puhujalavoja oli yhteensä seitsemän. Niistä olivat 1-3 suomenkielisten, 4-5 venäjänkielisten, 6 vironkielisten ja 7 ruotsinkielisten lavat. Kullakin puhujalavalla ohjasi ohjelman suoritusta kokouksen alussa valittu puheenjohtaja.

Valvoin järjestystä toisen puhujanlavan edustalla, jolla puhuivat kansanedustajat Konrad Lehtimäki ja Hanna Kohonen, ensin mainittu myös kirjailijana tunnettu, sekä sahateollisuuden luottamusmies Eero Haapalainen. Aiheet käsittelivät maailmansotaa, tekeillä olevaa elintarvikeasetusta ja kahdeksan tunnin työpäivää. Kullakin puhujanlavalla lausuttiin päivän aikana myös runoja.

Sää oli koleahko ja juhlakenttä huonossa kunnossa, josta syystä osa juhlijoista lähti pois ennen ohjelman loppuunsuorittamista eli yhteistä eläköönhuutoa, jonka jälkeen joka puhujalavalta julistettiin juhlakokous päättyneeksi.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 27.4.-3.5.1917. Artikkelikuvassa (ei välttämättä näy) 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä huhtikuussa 1917, mukana soittokunta. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Torvisoittoa 8 tunnin työpäivän kunniaksi

Työväenliikkeen tavoitteisiin kuului jo alusta alkaen vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä. Mutta vasta Venäjän maaliskuun vallankumous avasi portit työajan uudistamiselle. Venäjällä Sosialidemokraattinen puolue alkoi toimia julkisesti, kun se tsaarin aikana oli kielletty. Pietarin työväen ja sotilaiden neuvoston vaikutuksesta 8-tuntisen työpäivän voittokulku alkoi heti maaliskuun lopussa. Pietarin tehtailla päätettiin ottaa käyttöön kahdeksan tunnin työpäivä palkkoja laskematta. Samassa imussa Katajanokan Venäjän valtion konepajalla kaikilla osastoilla pantiin täytäntöön 8-tuntinen työpäivä. Vaatimukset kahdeksan tunnin työajasta voimistuivat Suomessakin ja vaatimuksia vauhditettiin lakoin ja mielenosoituksin.

Suomen valtionrautateiden Pietarin konepajalla oli levottomuuksien pelossa siirrytty noudattamaan Venäjällä voimaan tullutta kahdeksan tunnin työpäivää. Siitä Konepajojen Työväenyhdistyksen vaatimukset saivat tuulta purjeisiinsa ja lopulta Tokoin senaatti hyväksyi 13.4.1917 kahdeksan tunnin työpäivän Valtionrautateiden konepajoilla palkkojen säilyessä entisellään. Samana päivänä, sattumaa tai ei, Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleleksandr Kerenski teki yllätysvierailun eduskuntaan, joka palkitsi hänen puheensa raikuvin kättentaputuksin. Suosionosoituksista huolimatta Kerenskille jäi muisto maasta, jossa haluttiin laajempia valtaoikeuksia kuin mitä Venäjä oli valmis suomaan. Paluumatkalle Pietariin Kerenski lähti 16.4. Saman päivän iltana Lenin seurueineen palasi maanpaosta Pietariin matkustettuaan junissa Euroopan halki Sveitsistä Saksan ja Ruotsin kautta Haaparannalle ja sieltä edelleen kohti Tamperetta ja siitä Pietariin.

Ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä tehtiin maanantaina 23.4.1917. Samana päivänä kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin Nikolajeffin tehtaalla. Uudistus oli alallaan Suomen ensimmäisiä ja kun vielä työaikaa lyhennettiin ilman, että ansiotaso olisi tippunut, oli työntekijöillä syytä juhlistaa ensimmäistä kahdeksan tunnin työpäivää torvisoiton säestyksellä.

Sergei Nikolajeff jr. aloitti uransa 1900-luvun alussa Stockmannin kauppahuoneen kone- ja urheiluosastolla Senaatintorin kulmalla. Siellä hän innostui autoalasta ja perusti oman auto- ja koneliikkeen ja rakennutti modernin autopalatsin Kamppiin. Rakennus tunnetaan nykyisin Hankkijan talona. I maailmansodan sytyttyä autojen tuonti romahti ja autopalatsi muutettiin ammustehtaaksi, joka toimitti sotatarvikkeita Venäjälle tammikuulle 1918 saakka.

Isoeno-Antonin muistelmissa on kuvaus, kuinka Kerenski tulee käymään Helsingissä ja häntä on vastassa itsenäisyyttä vaativien suomalaisten työläisten ja ylioppilaiden lippukulkueet. Lehdissä Kerenskin vierailut maaliskuun lopussa, huhtikuun puolivälissä ja toukokuun lopussa kuvataan menestykseksi joita siivittivät hurraahuudot ja kättentaputukset. Minkäänlaisista soraäänistä ei kerrota, mutta eipä se toisaalta olisi ollut mahdollistakaan. Rivien välistä voi Uudesta Suomettaresta aistia erityisesti viimeiseltä vierailulta tehdyssä selostuksessa vastenmielisyyden siitä, kuinka innokkaasti ”suuri kansanjoukko” ja ”sotamiehet” hänet ottivat vastaan.

Itse päättelen, että Antonin muistoissa on mennyt sekaisin vallankumoussotilaiden hautajaisseremoniat ja Kerenskin vierailut, mutta tarina on niin hyvä, että menkööt. Olen itse sijoittanut tapahtuman nimenomaan huhtikuulle ja kahdeksan tunnin työpäivän vaatimuksiin.

Muistan, kun oikeusministeri Kerenski tuli käymään Helsingissä huhtikuussa samaan aikaan kun vaatimukset 8-tunnin työpäivästä olivat voimistuneet suoranaiseksi huudoksi. Olimme kokoontuneet Rautatientorille kaikki ammattiosastot ja -yhdistykset lippujemme alle. Tori oli aivan täynnä. Seisoimme nelimiehisissä riveissä, liput alhaalla suruasussa. Meillä oli komentaja torin keskellä. Kun Kerenski saapui sitä käytävää torin keskelle, niin komentaja antoi merkin.

– Vaatimme itsenäisyyttä, huusimme kolme kertaa peräkkäin ja nostimme liput samalla ylös.

Ylioppilaat tekivät samoin Senaatintorilla.

Konepajalla välit työnjohdon ja työläisten välillä olivat kiristyneet. Vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä oli ollut jo aikaisemmin tavoitteena, mutta kun meille kiiri tieto, että Pietarin konepajalla oli siirrytty kahdeksan tunnin työpäivään, niin vaatimus sai meilläkin oikein kunnolla tuulta alleen.

Loppujen lopuksi kaikki ihmettelivät miten helposti vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä Valtionrautateiden konepajoilla loppujen lopuksi toteutui. Vasta nimitetty Tokoin senaatti vahvisti kahdeksan tunnin työpäivän meikäläisille jo huhtikuussa. Kun ensimmäisen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen työt loppuivat neljältä, niin keräännyimme konepajan portille täsmälleen kello neljä iltapäivällä. Työväenyhdistyksen torvisoittokunta siellä viritteli jo soittimiaan. Läksimme Marseljeesin tahdissa marssimaan kohti Työväentaloa. Hakaniemen torilla tapasimme sovitusti Nikolajeffin ammustehtaan, entisen autoliikkeen työtekijöitä, joilla oli myös ollut ensimmäinen historiallinen kahdeksan tunnin työpäivä. Torvisoittokuntien yhdistäessä voimansa läksimme hurraahuutojen saattelemana kohti työväentaloa. Ilta oli täynnä puheita ja soittoa. Meistä tuntui, että maailma muuttuu aivan pian sellaiseksi, kuin me työväestö sen haluamme muuttaa.

Pian kävi selväksi, että maailman muuttaminen ei ollut niin helppoa varsinkaan kun kaikilla ei ollut sama ajatus siitä, millaiseksi maailma piti muuttaa.

***
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 12.3. – 23.5. 1917; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos. Lehtileike: Työmies 24.4.1917. Artikkelikuva: 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä 17.4.1918. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Edessä oikealla pääministeri Oskari Tokoi vierellään kenraalikuvernööri M. A. Stahovitš palaamassa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta. Heidän takanaan vasemmalla Ivan Timirjaseff ja Serge Korff.  Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi vierellään äskettäin nimitetty kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš astelivat keskiviikkona 11.4.1917 Nikolainkirkosta kohti Linnaa ja valtiopäivien juhlallisia avajaisia. Tokoilla oli päässään vaatimaton karvahattu, Mihail Stahovitš sentään oli sonnustautunut silkkipyttyyn. Virka-asua ei kumpikaan kantanut, mikä oli vanhoillisimmista ihmisistä tietenkin ennenkuulumatonta. Tokoi oli pääministeriksi tultuaan heti ensitöikseen ilmoittanut senaatin talousosaston virkamiehille toiveen olla käyttämättä virka-asua, koska senaattoritkaan eivät tulisi hänen komennossaan sellaista käyttämään. Toiveen virkapuvusta luopumisesta oli esittänyt myös uusi kenraalikuvernööri. Virkamiesten tuli vastedes olla pukeutuneena siviilipukuun, mieluummin tummaan.

Valtiopäivien juhlallisia avajaisia vietettiin vahvistettujen ohjeiden mukaan. Edustajat keskeyttivät täysistuntonsa kellon lähetessä 12 päivällä ja järjestäytyivät silloisen eduskuntatalon, Heimolan talon, edustalla nelimiehisiin riveihin. Puhemiestensä Kullervo Mannerin, Lauri Ingmanin ja Väinö Jokisen johtaessa edustajat lähtivät kävelemään Hallituskatua pitkin Nikolainkirkkoon, joka nykyisin tunnetaan Tuomiokirkkona. Kirkkoon olivat jo aikaisemmin saapuneet senaatin molempien osastojen varapuheenjohtajat, kenraalikuvernööri seurueineen ynnä muita silmäätekeviä. Kuorolaulun ja musiikin siivittäminä päästiin varsinaiseen saarnaan. Jumalanpalvelus päättyi sekakuoron orkesterin säestyksellä esittämään mahtavaan ja voimakkaaseen Halleluja-kuoroon Messias-oratoriosta.

Kirkosta siirtyivät senaatti, eduskunta ja kenraalikuvernööri seurueineen Linnaan, jonka salissa kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš juhlallisesti avasi valtiopäivät, painottaen maaliskuun 20. päivän ”Venäjän itsevaltiaan kansan suomalaiselle veljelleen” antamaa julistuskirjaa, jolla palautettiin Suomelle sen valtiomuodon mukaan kuuluvat oikeudet.

Läsnä olleet poistuivat paikalta juhlamenojen ohjaajan osoituksen mukaan. Nähtiin avajaisissa sentään virka-asujakin, sillä juhlamenojen ohjaaja ja hänen apulaisensa sekä airueet olivat puetut pitkiin takkeihin ja merkityt punaisella nauharuusukkeella.

Anton Vilén muisti vielä ikämiehenä elävästi nähneensä karvahattuisen Tokoin ja silkkipyttyisen miehen kävelevän Senaatintoria pitkin. Hän sekoitti tapahtuman kuitenkin itsenäisyysjulistukseen, mikä ei kuitenkaan voi pitää paikansa. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan valtiopäivien avajaiset.

Olin vartiossa Senaatintalon edustalla, kun Oskari Tokoi asteli karvahattu päässään torin poikki vierellään silkkipyttyyn sonnustautunut mies. Kuulemma Suomen uusi kenraalikuvernööri. Ennustin, että Tokoin senaatilla ei tule olemaan helppoa. Se ei ollut saanut työväestöltäkään varauksetonta kannatusta. Tiukimman kannan mukaan yhteistyötä porvarien kanssa ei olisi saanut missään nimessä tehdä ja työväestön pitäisi ottaa kaikki valta itselle vaikka väkisin. Mutta eivätpä porvaritkaan oikein pitäneet ajatuksesta, että senaattia johti sosialidemokraatti.

– Miten ne senaatin puoliherraskaiset sosiaalidemokraatit muka osaisivat hoitaa Suomen asioita? Ihmeteltiin porvariston taholta ivanaurun säestyksellä.

– ”Me vaatimme, että senaatti toteuttaa etuskunnan tahtoa”, pilkattiin työväestön puhetapaa.

Muistelin juhlaa kaksi päivää aikaisemmin, missä tunnelma oli korkealla ja kaikki yksimielisiä. Järjestäytyneiden työläisnaisten toimesta vietettiin vallankumousjuhlaa, joka oli koonnut Kansallisteatterin katsomon ääriään myöten täyteen yleisöä. Sotilassoittokunta esitti alkusoiton ja Marseljeesin. Sen jälkeen lavalle nousi Aleksandra Kollontai pitäen tunnetta ja tulta hehkuvan, innostuttavan puheen, joka kosketteli vallankumousta, sotaa, Venäjän työväenliikettä ja sosialidemokratian kansainvälisyyttä. Puheen suomensi muuan J. Laherma ja se otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toisen puheen piti Oskari Tokoi, joka myöskin voimakkain sanoin kuvasi vallankumouksen kautta syntynyttä yhteiskuntatilaa. Tämäkin puhe otettiin vastaan suurin suosionosoituksin ja hyvä-huudoin. Vielä oli ohjelmassa lausuntoa, vallankumouskuvaelma Punalippu, Työväenyhdistyksen sekakuoron ja Jyryn esitys sekä sotilassoittokunnan esittämää torvisoittoa.

Juhla oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut. Rahallinen tuotto kuulemma luovutetaan puoliksi Kaivopuistoon vapaustaistelijain haudalle pystytettävää patsasta varten, puolet Venäjän työläisnaisten järjestötoiminnan edistämiseksi.

***
Lähteet: TMT 152:2383 TA; Työmies 30.3. ja 10.4. 1917, Uusi Suometar 12.4.1917.