Punakaarti koolla Kaisaniemessä

Lauantaina 12 toukokuuta 1917 kello viisi iltapäivällä Kaisaniemen isolle kentälle kokoontui joukko vuonna 1906 hajotetun punakaartin veteraaneja sekä uteliaita sivustaseuraajia. Samaan aikaan Helsingin erinäiset suomalaiset järjestöt valmistautuivat järjestämään yliopiston juhlasalissa suuren kansalaisjuhlan Snellmanin päivän kunniaksi.

Työmiehessä oli edellisenä päivänä julkaistu ilmoitus, jossa kutsuttiin entisiä punakaartin järjestöjä ja jäseniä koolle Kaisaniemeen. Tavoitteena oli perustaa punakaarti uudelleen. Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta sanoutui asiasta irti ja kielsi järjestäytyneitä työläisiä liittymästä kaartiin.

Kokoukseen osallistui muutamia satoja vanhoja ”viaporilaisia”. Yksi kokouksen koollekutsujista lienee ollut Viaporin kapinaan 1906 osallistunut ja Suomen vanhan sotaväen tarkkampujapataljoonassa asevelvollisuutensa suorittanut Oskari Rantala. Rantala sai osallisuudestaan kapinaan viiden vuoden kuritushuonerangaistuksen, jonka hän kärsi Turun Kakolassa. Vankilasta vapauduttuaan hän toimi eri tehtävissä Helsingin työväenjärjestöissä.

Muita hankkeen aktiivisia tukijoita olivat varmasti pietarinsuomalaiset bolševikit, veljekset Adolf Taimi ja Aleksanteri Vastén sekä Jukka Rahja. Bolševikkipuolue oli pian maaliskuun vallankumouksen jälkeen lähettänyt Taimen ja Vasténin Helsinkiin lietsomaan vallankumouksellista mielialaa Suomessa.

Kaisaniemen kokouksen seurauksena syntyi ”viaporilaisten” vallankumouksellinen punakaarti, joka kuitenkin toimi epävirallisesti ja osittain maan alla aina marraskuuhun 1917 yleislakkoon saakka, jolloin se valtasi Helsingin Kaivohuoneen.

Samaan aikaan kun Kaisaniemessä kokoustanut joukko alkoi hajaantua, kajahtivat ylioppilastalolla Helsingin kaupunginorkesterin soittamana Sibeliuksen Finlandian ensitahdit. Finlandiaa seurasi Selma Anttilan tervehdyspuhe, pianonsoittoa, yksinlaulua, Artturi H. Virkkusen juhlapuhe, viulunsoittoa, lausuntoa ja orkesterinumero. Snellmanin päivän juhla päättyi yhteisellä Maamme-laululla.

Vuoden 1918 sodan siemenet kylvettiin vuonna 1917 ja jo toukokuussa ne olivat alkaneet voimakkaasti itää. Porvariston ja sosialistien näkemyserot lähes asiasta kuin asiasta alkoivat olla yhä kauempana toisistaan. Maataloustyöväen lakkoilu 8-tunnin työpäivän vaatimuksen tueksi herätti valtavasti vihaa. Pidettiin pöyristyttävänä piittaamattomuutena sosialistien taholta yllyttää maatyöväestöä vaatimaan 8-tuntista työpäivää ja tekemään lakkoja juuri peltotöiden alla. Kompromissi 10 tunnin työajasta olisi pitänyt riittää. Porvaristo piti sosialismin aatetta vieraana ja suorastaan kansakuntaa rappeuttavana haikaillen yhtenäistä kansakuntaa ja yhtenäistä suomalaista kansallisuudentunnetta. Lakot, mielenosoitukset ja vanhan järjestelmän virkamiesten ja santarmiurkkijoiden erottamiset näyttäytyivät suoranaisena anarkiana.

Isoeno-Anton oli muistelmiensa mukaan paikalla, kun punakaarti perustettiin Kaisaniemessä.

Toukokuussa Työmiehessä oli ilmoitus punakaartin kokouksesta Kaisaniemen kentällä. Sain muutaman järjestysmiehen kanssa kehotuksen mennä paikalle järjestystä valvomaan.

– Tuolla on Viaporin kapinan aikaisia radanrikkojia, kuiskutti Lauri Lehtonen, yksi Fredriksbergin konepajan järjestysmiehistä.

Kaisaniemeen oli kutsuttu nimenomaan niitä vuoden 1906 vanhoja punakaartilaisia, jotka halusivat perustaa kaartin uudelleen.

Lehtonen itse kuului maaliskuun miehiin eli niihin, jotka olivat ottaneet jäsenkirjan vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen. Jäsenkirjoja oli käynyt kaupaksi kiihtyvään tahtiin ja vanhat ammattiyhdistysmiehet jo toppuuttelivat, että pitääkö sitä joka sällille jäsenkirjaa tyrkyttää.

– Haluavat vain olla mukana siellä missä tapahtuu, mutta eivät tiedä sosialismin teorioista yhtään mitään.

Jukka Rahjalla olivat hallussa ainakin vallankumouksen teoriat. Rahja piti kentällä hyvin kiihottavan puheen ja yllytti sotaan porvareita vastaan. Paikalla oli paljon vanhoja sotamiehiä, jotka nyökkäilivät pontevasti Rahjan puheen tahdissa.

Lehtosella oli mukanaan leike Uudesta Suomettaresta mitä hän tyrkytti luettavakseni.

– Katso nyt tätäkin. Nimimerkki ”Sanomalehtitoukka” irvailee eiliselle Työmiehelle. ”Kaikista katalinta peliä on se, että porvarilliset lehdet, vaikkakin peitetyin sanoin, yllyttävät maanomistajia jättämään peltonsa kylvämättä”, tässä sanotaan. Ja suluissa kahden huutomerkin jälkeen sanotaan ”Missähän kunnossa mahtaa olla ”Työmiehen” kirjoittajan nimimerkki H. hermosto?”!

Totesimme kuitenkin, että eivätpä ne mielipiteet näitä sanomalehtitoukkia kohtaan olleet kovin suopeat Työmiehessäkään. Tänäänkin oli nimimerkki Lent. pakinoinut otsikolla Ikävä aika”” irvaillen, kuinka herrasväen kahvipöydässä päiviteltiin sosialisteja ja heidän vaarallisuuttaan. ”Mielenosoituskulkueet ne vasta ovatkin vaarallisia. Kun roskaväki joukolla kokoontuu ja alkaa marssia pitkin katuja voi tapahtua mitä vain.” Herrasväki päivitteli, miten työväestöllä on varaa ostaa nakkimakkaroita tai pitsiä. ”Kaikkiin turhuuksiin he tarvitsevat enemmän rahaa ja sivistyneistö saa tämän kaiken maksaa.” Kahdeksan tunnin työpäivän tultua puheeksi seurue puisti joukolla päätään. Mitä työläiset tekevät vapaalla ajalla – syntiä, syntiä vain. ”Mutta kyllä vielä aika muuttuu. Kaikki pyörii, kaikki pyörii. Nyt ne ovat päällä ne raakalaiset, mutta sittenkun ne taas joutuvat alle…sitten on meidän vuoro. Sitten…!”

– Niin, mitä sitten, naureskelimme, emmekä uskoneet ”sitten” koskaan koittavan.

Kun kokous hajaantui, mietimme Lehtosen kanssa minne menisimme illaksi. Tanssiaisia oli ympäri kaupunkia. Päädyimme valitsemaan kahden väliltä. Työväentalon A-salissa järjesti hattutyöntekijäin ammattiosasto lakkolaisten hyväksi hauskat tanssi-iltamat. Sirkuskatu 3:ssa olisi puolestaan Helsingin tiilenkantajain ammattiosaston tanssi-iltama, joka mainosti hyvää haitarin soittajaa ja sitä, että vaatteet järjestettäisiin näyttämölle huolellisesti. Vedimme pitkää tikkua ja illanviettopaikaksi valikoitui Sirkuskatu 3.

***
Lähteet: TMT 152:2383 ja 130:1975 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 11.-13.5.1917; Tuija Wetterstrand (2017): Punaisten panssarijuna 1918. Into Kustannus. Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917 – 18 ennen kansalaissotaa 1. Opetusministeriö. Punakaartin historiakomitea. lehtileike: Työmies 11.5.1917. Artikkelikuva: Pelastusarmeijan kokous Kaisaniemessä. 1910-luku. Kuva: Timiriasew Ivan / Helsingin kaupunginmuseo.

Viihteetön vappu 1917

Vapun alla 1917 Helsingissä ilmestyvät sanomalehdet täyttyivät ilmoituksista, joissa kerrottiin liikkeiden, konttoreiden ja ravintoloiden olevan suljettuina vappupäivänä. ”Suodaksemme henkilökunnallemme vapautta Vapunpäivänä, pidetään alempana luetellut Ravintolat koko päivän suljettuina”, todettiin eräässäkin ilmoituksessa ja suljettujen ravintoloiden pitkään luetteloon kuuluivat niin Kämp, König, Kappeli kuin Kaivohuone. Oli tulossa viihteetön vappu. Myös ilmoitukset liikkeiden ja konttoreiden siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään heti vapun jälkeen olivat yleisiä.

Sosialistien vaatimus kahdeksan tunnin työajasta näytti siis toteutuvan vapaaehtoisesti monilla aloilla, vaikka työaikalaki oli vasta valmisteilla. Sen sijaan ravintoloiden sulkeminen vappuna tuskin oli kenenkään etujen mukaista. Sitä ei ollut tapahtunut ennen eikä tapahtunut sen jälkeen. Tosin nurkan takana ravintoloita odotti toinen yllätys, josta siitäkin kyllä selviydyttiin, osittain luovalla ajattelulla. Nimittäin toinen sosialistien voimakkaasti ajama asia, kieltolaki, oli myös edelleen vahvistamatta, vaikka ensimmäinen yksikamarinen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain jo 1907. Keisari ei kuitenkaan sitä vahvistanut. Uusi esitys kieltolaiksi tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen vapun jälkeen toukokuun lopussa 1917 ja kieltolaki määrättiin astuvan voimaan 1.6.1919, mikä sitten tapahtuikin, tunnetuin seurauksin.

Uusi Suometar uutisoi vapusta ”Uudenlaisena Vapunpäivänä”, joka poikkesi luonteeltaan suuresti edellisistä kun kaikki ravintolat, kahvilat, ruokapaikat ja elävätkuvat olivat suljettuina. Siis paikat, missä helsinkiläiset olivat tottuneet vappua viettämään. ”Joten ei mistään tavanomaisesta vapunvietosta voinut olla kysymyskään”.

Kello 9 aamulla Vanhan Ylioppilastalon portailla kajautettiin ilmoille isänmaallisia lauluja, jotka yleisö, etupäässä valkolakkeihin sonnustautuneet ylioppilaat ottivat vastaan suurin suosionosoituksin. Kuoronjohtajan lopuksi esittämään eläköön-huutoon Suomelle yhdyttiin voimakkaasti. Keskipäivällä liikkui lehden mukaan Pohjois-Esplanadilla tuhansiin nouseva sekalainen ihmispaljous heitellen ”aikansa kuluksi konfetteja ja serpentiinejä”, joukossa kuitenkin huomattavan vähälukuisesti ylioppilaita. Toisaalla oli käynnissä työväen vappukulkue. Sille annettiin tunnustus hyvästä järjestyksestä ja rauhallisuudesta. Miliisiä oli vahvistettu 400 miehellä ja kaduilla liikkui myös vahvistettuja sotilaspatrulleja. Ainoastaan kymmenkunta juopunutta pidätettiin.

Työväestön vappukulkue järjestäytyi Rautatientorilla ja yhtyi Hietalahdentorilta lähteneen venäläisten sotilaiden muodostamaan kulkueen kanssa Pohjois-Esplanadilla. Tässä, kuten muissakin työväenliikkeen tapahtumissa porvaristoa kismitti työväestön kaveeraaminen venäläisten sotilaiden kanssa. Taas kyseltiin, että yhäkö vain suomalaisten työläisten sopimaton kääntyminen venäläisen sotaväen puoleen jatkuu. Sitä pidettiin epäisänmaallisena ja autonomiaa rapauttavana ja suomalaisille alentavana.

Viihteettömän vapun päivän iltana päivällinen kärsimys otettiin kiinni korkojen kanssa. Osakunnat järjestivät omia tanssiaisiaan, teatterit näyttelivät loppuunmyydyille katsomoille. Myös Pitkänsillan pohjoispuolella tanssittiin työväenyhdistysten järjestämissä tapahtumissa.

Vappukulkueessa oli mukana 96 ammattiyhdistystä ja -osastoa. Yhteensä vappukulkueen osallistui Työmiehen mukaan jopa 50 000 ihmistä, mitä voi pitää hyvin isona lukuna. Jos väkeä todella oli liikkeellä noinkin paljon, oli kyseessä melkoinen joukkovoiman osoitus.

Työväen vappukulkue ja –mielenosoitus oli tarkkaan etukäteen suunniteltu ja paikat jaettu. Suomen valtionrautateiden konepajojen osasto ei ollut mukana. Saattoiko olla, että heidät oli komennettu järjestystä ylläpitämään? Näin olen tulkinnut isoeno-Antonin kuvitteellisessa kertomuksessa, koska hän kuului järjestyskaartin ensimmäiseen komppaniaan. Marraskuussa 1917 kun järjestyskaartien silloiset 24 komppaniaa organisoitiin rykmenttikokoonpanon mukaisesti, tuli Fredriksbergin konepajan ensimmäisestä komppaniasta 1-1-1 eli ensimmäisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan ensimmäinen komppania. Komppaniaa johti ilmeisesti alusta alkaen Fredriksbergin konepajan työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander.

Olimme konepajan järjestysmiesten kanssa saaneet käskyn turvata vappurauhaa kulkueen ja juhlan aikana. Helsingin suomalainen työväki oli määrätty kokoontumaan vappuna rautatientorille klo 9.45, josta järjestäydyttiin riveihin neljä henkeä rinnan siihen järjestykseen kuin etukäteen Työmiehessä julkaistu taulukko ja osastojen järjestysnumerot osoittivat. Kansallisteatterin edessä Mikonkadun puolella oli paikka kulkueen tärkeimmille eli Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnalle, laulukuoroille ja Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle. Sen jälkeen tulivat ammattiosastot alkaen kirjaltajayhdistyksestä ja kirjaltajain ammattiosastosta.

Lapsia ei kulkueeseen haluttu ja me järjestysmiehet valvoimme miliisien kanssa, että kukaan ei liittynyt matkalta mukaan. Kulkueen oli määrä olla järjestäytyneen työväen voimannäyte ja sellainen siitä tulikin. Rautatientorilta lähti juhlakulkue nelimiehisinä riveinä liikkeelle Mikonkatua myöten Pohjois-Esplanadinkadun kulmaan, josta suomalaisten rinnalle yhtyivät venäläiset toverit. Siitä kulkue jatkoi matkaa kahdeksan henkeä rinnan pitkin Pohjois-Esplanadia, Unioninkatua ja Siltasaarenkatua sekä Eläintarhan ja Fredriksberginrinnettä kohti Eläintarhan kenttää, missä juhlaohjelma toimitettiin. Ennen kuin kulkueen häntäpää kirvesmiesten ammattiosastoa myöten oli päässyt Eläintarhan kentälle, oli aikaa kulunut melkein neljä tuntia. Alkupään porukka joutui hytisemään kylmässä säässä loppupäätä odotellen, mutta ei se kauheaa ollut kun kentän keskustalle sijoitetut soittokunnat ja köörit olivat siellä viihdyttämässä.

Me järjestysmiehet valvoimme järjestystä ja puutuimme tilanteeseen vain jos joku esiintyi juopuneena tai ei totellut airuiden tai yliairueen määräyksiä, mitä ei kyllä tapahtunut. Airueet antoivat lähempiä määräyksiä, heidät tunnisti tutusta punaisesta nauhasta, joka kulki olan yli. He ohjasivat joukkueet myös asettamaan liput puhujalavojen läheisyyteen. Ohjelman yleissuoritusta ohjasi yliairueena sos.dem. kunnallisjärjestön sihteeri tov. Väinö Aalto, joka oli tavattavissa kentän keskustassa ja jolla oli merkkinä airuenauhan lisäksi punainen nauha hatun ympäri.

Kun kaikki olivat saapuneet kentälle, kajautettiin ensin Kansainvälinen, sitten Marseljeesi ja lopuksi Fanfaari. Sen jälkeen puhujalavat julistettiin avatuiksi. Puhujalavoja oli yhteensä seitsemän. Niistä olivat 1-3 suomenkielisten, 4-5 venäjänkielisten, 6 vironkielisten ja 7 ruotsinkielisten lavat. Kullakin puhujalavalla ohjasi ohjelman suoritusta kokouksen alussa valittu puheenjohtaja.

Valvoin järjestystä toisen puhujanlavan edustalla, jolla puhuivat kansanedustajat Konrad Lehtimäki ja Hanna Kohonen, ensin mainittu myös kirjailijana tunnettu, sekä sahateollisuuden luottamusmies Eero Haapalainen. Aiheet käsittelivät maailmansotaa, tekeillä olevaa elintarvikeasetusta ja kahdeksan tunnin työpäivää. Kullakin puhujanlavalla lausuttiin päivän aikana myös runoja.

Sää oli koleahko ja juhlakenttä huonossa kunnossa, josta syystä osa juhlijoista lähti pois ennen ohjelman loppuunsuorittamista eli yhteistä eläköönhuutoa, jonka jälkeen joka puhujalavalta julistettiin juhlakokous päättyneeksi.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 27.4.-3.5.1917. Artikkelikuvassa (ei välttämättä näy) 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä huhtikuussa 1917, mukana soittokunta. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Torvisoittoa 8 tunnin työpäivän kunniaksi

Työväenliikkeen tavoitteisiin kuului jo alusta alkaen vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä. Mutta vasta Venäjän maaliskuun vallankumous avasi portit työajan uudistamiselle. Venäjällä Sosialidemokraattinen puolue alkoi toimia julkisesti, kun se tsaarin aikana oli kielletty. Pietarin työväen ja sotilaiden neuvoston vaikutuksesta 8-tuntisen työpäivän voittokulku alkoi heti maaliskuun lopussa. Pietarin tehtailla päätettiin ottaa käyttöön kahdeksan tunnin työpäivä palkkoja laskematta. Samassa imussa Katajanokan Venäjän valtion konepajalla kaikilla osastoilla pantiin täytäntöön 8-tuntinen työpäivä. Vaatimukset kahdeksan tunnin työajasta voimistuivat Suomessakin ja vaatimuksia vauhditettiin lakoin ja mielenosoituksin.

Suomen valtionrautateiden Pietarin konepajalla oli levottomuuksien pelossa siirrytty noudattamaan Venäjällä voimaan tullutta kahdeksan tunnin työpäivää. Siitä Konepajojen Työväenyhdistyksen vaatimukset saivat tuulta purjeisiinsa ja lopulta Tokoin senaatti hyväksyi 13.4.1917 kahdeksan tunnin työpäivän Valtionrautateiden konepajoilla palkkojen säilyessä entisellään. Samana päivänä, sattumaa tai ei, Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleleksandr Kerenski teki yllätysvierailun eduskuntaan, joka palkitsi hänen puheensa raikuvin kättentaputuksin. Suosionosoituksista huolimatta Kerenskille jäi muisto maasta, jossa haluttiin laajempia valtaoikeuksia kuin mitä Venäjä oli valmis suomaan. Paluumatkalle Pietariin Kerenski lähti 16.4. Saman päivän iltana Lenin seurueineen palasi maanpaosta Pietariin matkustettuaan junissa Euroopan halki Sveitsistä Saksan ja Ruotsin kautta Haaparannalle ja sieltä edelleen kohti Tamperetta ja siitä Pietariin.

Ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä tehtiin maanantaina 23.4.1917. Samana päivänä kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin Nikolajeffin tehtaalla. Uudistus oli alallaan Suomen ensimmäisiä ja kun vielä työaikaa lyhennettiin ilman, että ansiotaso olisi tippunut, oli työntekijöillä syytä juhlistaa ensimmäistä kahdeksan tunnin työpäivää torvisoiton säestyksellä.

Sergei Nikolajeff jr. aloitti uransa 1900-luvun alussa Stockmannin kauppahuoneen kone- ja urheiluosastolla Senaatintorin kulmalla. Siellä hän innostui autoalasta ja perusti oman auto- ja koneliikkeen ja rakennutti modernin autopalatsin Kamppiin. Rakennus tunnetaan nykyisin Hankkijan talona. I maailmansodan sytyttyä autojen tuonti romahti ja autopalatsi muutettiin ammustehtaaksi, joka toimitti sotatarvikkeita Venäjälle tammikuulle 1918 saakka.

Isoeno-Antonin muistelmissa on kuvaus, kuinka Kerenski tulee käymään Helsingissä ja häntä on vastassa itsenäisyyttä vaativien suomalaisten työläisten ja ylioppilaiden lippukulkueet. Lehdissä Kerenskin vierailut maaliskuun lopussa, huhtikuun puolivälissä ja toukokuun lopussa kuvataan menestykseksi joita siivittivät hurraahuudot ja kättentaputukset. Minkäänlaisista soraäänistä ei kerrota, mutta eipä se toisaalta olisi ollut mahdollistakaan. Rivien välistä voi Uudesta Suomettaresta aistia erityisesti viimeiseltä vierailulta tehdyssä selostuksessa vastenmielisyyden siitä, kuinka innokkaasti ”suuri kansanjoukko” ja ”sotamiehet” hänet ottivat vastaan.

Itse päättelen, että Antonin muistoissa on mennyt sekaisin vallankumoussotilaiden hautajaisseremoniat ja Kerenskin vierailut, mutta tarina on niin hyvä, että menkööt. Olen itse sijoittanut tapahtuman nimenomaan huhtikuulle ja kahdeksan tunnin työpäivän vaatimuksiin.

Muistan, kun oikeusministeri Kerenski tuli käymään Helsingissä huhtikuussa samaan aikaan kun vaatimukset 8-tunnin työpäivästä olivat voimistuneet suoranaiseksi huudoksi. Olimme kokoontuneet Rautatientorille kaikki ammattiosastot ja -yhdistykset lippujemme alle. Tori oli aivan täynnä. Seisoimme nelimiehisissä riveissä, liput alhaalla suruasussa. Meillä oli komentaja torin keskellä. Kun Kerenski saapui sitä käytävää torin keskelle, niin komentaja antoi merkin.

– Vaatimme itsenäisyyttä, huusimme kolme kertaa peräkkäin ja nostimme liput samalla ylös.

Ylioppilaat tekivät samoin Senaatintorilla.

Konepajalla välit työnjohdon ja työläisten välillä olivat kiristyneet. Vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä oli ollut jo aikaisemmin tavoitteena, mutta kun meille kiiri tieto, että Pietarin konepajalla oli siirrytty kahdeksan tunnin työpäivään, niin vaatimus sai meilläkin oikein kunnolla tuulta alleen.

Loppujen lopuksi kaikki ihmettelivät miten helposti vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä Valtionrautateiden konepajoilla loppujen lopuksi toteutui. Vasta nimitetty Tokoin senaatti vahvisti kahdeksan tunnin työpäivän meikäläisille jo huhtikuussa. Kun ensimmäisen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen työt loppuivat neljältä, niin keräännyimme konepajan portille täsmälleen kello neljä iltapäivällä. Työväenyhdistyksen torvisoittokunta siellä viritteli jo soittimiaan. Läksimme Marseljeesin tahdissa marssimaan kohti Työväentaloa. Hakaniemen torilla tapasimme sovitusti Nikolajeffin ammustehtaan, entisen autoliikkeen työtekijöitä, joilla oli myös ollut ensimmäinen historiallinen kahdeksan tunnin työpäivä. Torvisoittokuntien yhdistäessä voimansa läksimme hurraahuutojen saattelemana kohti työväentaloa. Ilta oli täynnä puheita ja soittoa. Meistä tuntui, että maailma muuttuu aivan pian sellaiseksi, kuin me työväestö sen haluamme muuttaa.

Pian kävi selväksi, että maailman muuttaminen ei ollut niin helppoa varsinkaan kun kaikilla ei ollut sama ajatus siitä, millaiseksi maailma piti muuttaa.

***
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 12.3. – 23.5. 1917; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos. Lehtileike: Työmies 24.4.1917. Artikkelikuva: 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä 17.4.1918. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Edessä oikealla pääministeri Oskari Tokoi vierellään kenraalikuvernööri M. A. Stahovitš palaamassa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta. Heidän takanaan vasemmalla Ivan Timirjaseff ja Serge Korff.  Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi vierellään äskettäin nimitetty kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš astelivat keskiviikkona 11.4.1917 Nikolainkirkosta kohti Linnaa ja valtiopäivien juhlallisia avajaisia. Tokoilla oli päässään vaatimaton karvahattu, Mihail Stahovitš sentään oli sonnustautunut silkkipyttyyn. Virka-asua ei kumpikaan kantanut, mikä oli vanhoillisimmista ihmisistä tietenkin ennenkuulumatonta. Tokoi oli pääministeriksi tultuaan heti ensitöikseen ilmoittanut senaatin talousosaston virkamiehille toiveen olla käyttämättä virka-asua, koska senaattoritkaan eivät tulisi hänen komennossaan sellaista käyttämään. Toiveen virkapuvusta luopumisesta oli esittänyt myös uusi kenraalikuvernööri. Virkamiesten tuli vastedes olla pukeutuneena siviilipukuun, mieluummin tummaan.

Valtiopäivien juhlallisia avajaisia vietettiin vahvistettujen ohjeiden mukaan. Edustajat keskeyttivät täysistuntonsa kellon lähetessä 12 päivällä ja järjestäytyivät silloisen eduskuntatalon, Heimolan talon, edustalla nelimiehisiin riveihin. Puhemiestensä Kullervo Mannerin, Lauri Ingmanin ja Väinö Jokisen johtaessa edustajat lähtivät kävelemään Hallituskatua pitkin Nikolainkirkkoon, joka nykyisin tunnetaan Tuomiokirkkona. Kirkkoon olivat jo aikaisemmin saapuneet senaatin molempien osastojen varapuheenjohtajat, kenraalikuvernööri seurueineen ynnä muita silmäätekeviä. Kuorolaulun ja musiikin siivittäminä päästiin varsinaiseen saarnaan. Jumalanpalvelus päättyi sekakuoron orkesterin säestyksellä esittämään mahtavaan ja voimakkaaseen Halleluja-kuoroon Messias-oratoriosta.

Kirkosta siirtyivät senaatti, eduskunta ja kenraalikuvernööri seurueineen Linnaan, jonka salissa kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš juhlallisesti avasi valtiopäivät, painottaen maaliskuun 20. päivän ”Venäjän itsevaltiaan kansan suomalaiselle veljelleen” antamaa julistuskirjaa, jolla palautettiin Suomelle sen valtiomuodon mukaan kuuluvat oikeudet.

Läsnä olleet poistuivat paikalta juhlamenojen ohjaajan osoituksen mukaan. Nähtiin avajaisissa sentään virka-asujakin, sillä juhlamenojen ohjaaja ja hänen apulaisensa sekä airueet olivat puetut pitkiin takkeihin ja merkityt punaisella nauharuusukkeella.

Anton Vilén muisti vielä ikämiehenä elävästi nähneensä karvahattuisen Tokoin ja silkkipyttyisen miehen kävelevän Senaatintoria pitkin. Hän sekoitti tapahtuman kuitenkin itsenäisyysjulistukseen, mikä ei kuitenkaan voi pitää paikansa. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan valtiopäivien avajaiset.

Olin vartiossa Senaatintalon edustalla, kun Oskari Tokoi asteli karvahattu päässään torin poikki vierellään silkkipyttyyn sonnustautunut mies. Kuulemma Suomen uusi kenraalikuvernööri. Ennustin, että Tokoin senaatilla ei tule olemaan helppoa. Se ei ollut saanut työväestöltäkään varauksetonta kannatusta. Tiukimman kannan mukaan yhteistyötä porvarien kanssa ei olisi saanut missään nimessä tehdä ja työväestön pitäisi ottaa kaikki valta itselle vaikka väkisin. Mutta eivätpä porvaritkaan oikein pitäneet ajatuksesta, että senaattia johti sosialidemokraatti.

– Miten ne senaatin puoliherraskaiset sosiaalidemokraatit muka osaisivat hoitaa Suomen asioita? Ihmeteltiin porvariston taholta ivanaurun säestyksellä.

– ”Me vaatimme, että senaatti toteuttaa etuskunnan tahtoa”, pilkattiin työväestön puhetapaa.

Muistelin juhlaa kaksi päivää aikaisemmin, missä tunnelma oli korkealla ja kaikki yksimielisiä. Järjestäytyneiden työläisnaisten toimesta vietettiin vallankumousjuhlaa, joka oli koonnut Kansallisteatterin katsomon ääriään myöten täyteen yleisöä. Sotilassoittokunta esitti alkusoiton ja Marseljeesin. Sen jälkeen lavalle nousi Aleksandra Kollontai pitäen tunnetta ja tulta hehkuvan, innostuttavan puheen, joka kosketteli vallankumousta, sotaa, Venäjän työväenliikettä ja sosialidemokratian kansainvälisyyttä. Puheen suomensi muuan J. Laherma ja se otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toisen puheen piti Oskari Tokoi, joka myöskin voimakkain sanoin kuvasi vallankumouksen kautta syntynyttä yhteiskuntatilaa. Tämäkin puhe otettiin vastaan suurin suosionosoituksin ja hyvä-huudoin. Vielä oli ohjelmassa lausuntoa, vallankumouskuvaelma Punalippu, Työväenyhdistyksen sekakuoron ja Jyryn esitys sekä sotilassoittokunnan esittämää torvisoittoa.

Juhla oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut. Rahallinen tuotto kuulemma luovutetaan puoliksi Kaivopuistoon vapaustaistelijain haudalle pystytettävää patsasta varten, puolet Venäjän työläisnaisten järjestötoiminnan edistämiseksi.

***
Lähteet: TMT 152:2383 TA; Työmies 30.3. ja 10.4. 1917, Uusi Suometar 12.4.1917.

Poliisi pois, miliisi tilalle

Venäjän maaliskuun vallankumouksessa vallan ottanut väliaikainen hallitus lopetti ensitöikseen keisarillisen poliisilaitoksen. Saman tien kaatui keisarin alainen poliisilaitos myös Suomessa. Poliiseihin liittyi mielikuva sotilaspoliisin, santarmin urkkijana, jotka vakoilivat sekä jääkärien etappiteitä että sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Silti ihmetyttää järjestysvallan täydellinen kaatuminen Suomessakin heti kun keisari Nikolai II:n kruunusta luopumisesta tuli tieto.

Joka tapauksessa Helsingin kaupungissa järjestystä ryhtyi 22.3.1917 hoitamaan niin sanottu järjestystoimikunta. Toimikuntaan kuului kahdeksan työväestön edustajaa, kaksi edustajaa venäläisten sotilaiden komiteasta ja kolme kaupunginvaltuuston edustajaa. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin.

Operatiivisen toiminnan järjestysosasto jakaantui keskusasemaan ja neljään piiriin jotka olivat entiset poliisipiirin alueet kuitenkin niin, että neljänteen piiriin kuuluivat myös Hermanni ja Vanhakaupunki, joissa aikaisemmin oli vain omat vartiokonttorit. Kullakin asemalla oli neljä piiriesimiestä, joista kaksi työväenjärjestöjen edustajaa, yksi entinen ylikonstaapeli ja yksi ylioppilas. Lisäksi järjestysosaston sisälle oltiin perustamassa erityistä raittiuden valvomista hoitavaa osastoa. Siveys- ja ratsuosaston sekä etsivän osaston toiminnan tulevaisuus jatkossa jäi avoimeksi.

Keskusaseman ylikonstaapeleista otettiin uudelleen palvelukseen kaikki, miehistöstä alkuun ei ketään. Piireissä jätettiin kustakin muutama ylikonstaapeli ja 14-16 konstaapelia ottamatta uudelleen palvelukseen. Kaikkiaan 190 entistä konstaapelia otettiin uuden järjestysosaston palvelukseen, mikä oli vain noin kolmasosa koko entisestä poliisivoimasta. Järjestäytyneestä työväestöstä otettiin 302 järjestysmiestä ja ylioppilaita 85.

Ensimmäiset vartiot alkoivat toimia torstaina 22. maaliskuuta alkaen kello viideltä iltapäivällä, yksi vartiovuoro kesti neljä tuntia kerrallaan.

Samaan aikaan kun järjestyslaitosta organisoitiin uudelleen, käytiin Suomessa hallitusneuvotteluja. Neuvottelut karahtivat kerran jo karille, mutta niitä saatiin jatkettua niin, että Oskari Tokoi saattoi vihdoin 24.3. jättää ehdotuksen uuden senaatin kokoonpanosta kenraalikuvernöörinvirkaa hoitavalle vapaaherra S. A. Korffille. Korff matkusti seuraavan illan pikajunassa Pietariin mukanaan senaattoriehdokkaiden luettelo, joka piti siellä vielä vahvistaa.

Lisälehtiä julkaisemalla Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar saivat uutisen uuden senaatin ehdokaslistasta jo saman päivän aikana lukijoidensa tietoon. Työmiehellä ei lisälehtiin ollut varaa tai mahdollisuutta, joten se jäi uutistaistossa säännöllisesti häviölle. Tieto uuden senaatin muodostamisesta julkaistiin vasta sen seuraavan päivän 25.3. numerossa vieläpä virheellisellä tiedolla, että senaatissa olisi seitsemän porvaripuolueen ja viisi sosialistien edustajaa, kun tosiasiassa jako oli puolet ja puolet. Tästä sai Uusi Suometar aiheen irvailla Työmiehelle ja kummastella lasketaanko Väinö Voionmaa nykyään porvarilliseksi sen vuoksi, että hän ei kuulunut sosialidemokraattiseen puolueeseen vaikka oli ilmoittanut hyväksyvänsä sen ohjelman. ”Porvarillisten puolelta oli nimenomaan pyydetty sosialisteja ottamaan kuudenneksi mieheksi uuteen senaattiin joku heidän puoluejärjestöönsä muodollisestikin liittynyt henkilö, mutta sosialidemokraattiset neuvottelijat eivät tahtoneet vaihtaa hera Voionmaata toiseen.”

Suvun perimätietona on kulkenut, että Anton Vilén olisi ollut ”ratsupoliisina Helsingissä”, mutta todellisuudessa hän kuului järjestysmiehiin, joista syksyllä 1917 muodostettiin järjestyskaarteja.  Mitään tarkempaa tietoa ei ole siitä, kuinka paljon yhteistyötä kunnallinen järjestysmiliisi ja ammattiosastoittain järjestäytyneet järjestysmiehet, myöhemmin järjestyskaarti Helsingissä tekivät. Muistitiedon mukaan yhteistyötä oli paljon.

Huomasin 21.3. Työmiehessä ilmoituksen, missä haettiin henkilöitä, jotka ovat halukkaita ryhtymään järjestysmieheksi Helsingin kaupungissa. Ilmoittautumaan pyydettiin poliisikamariin, Aleksanterinkatu 26. Allekirjoituksena Helsingin kaupungin järjestystoimikunta, ja alla seisoi kiitos sotilaitten komitealta. Ajattelin silloin, että jos kahdeksan tunnin työaika toteutuu, niin minulle jää reilusti aikaa hankkia lisätienestejä järjestysmiehenä. Olinhan sentään kulkenut yli vuoden ajan patterityömaalle Katajasaareen laivalla joka päivä kaupungista edestakaisin ja tehnyt kymmenen tunnin päivää. Painitaustasta ja iltamien järjestysmiehenä toimimisesta tuskin olisi haittaa hakiessa.

Niinpä kävelin ensimmäiseen piiriin ja ilmoitin halukkuuteni ryhtyä järjestysmieheksi iltaisin ja viikonloppuisin. Piirin kansliassa näytti olevan hieman sekasortoinen tunnelma. Kun olin antanut nimeni ja osoitteeni kirjurille huomasin, että tiskin takana oleva ovi avattiin voimalla ja ulos tuli kolme vihaisen näköistä miestä. Yksi heistä näytti olevan tuttu poliisi, jonka olimme enon kanssa tavanneet yli kaksi vuotta sitten Kaisaniemessä.

Poliisi vilkaisi minua ohi mennessään ja kun hänkin näytti muistavan minut, niin seisahtui viereeni.

– Ei muuta kuin vanhat pois ja uudet tilalle, poliisi puhisi vihaisen näköisenä.

Ihmettelin miksi poliisi minulle raivoaa, mutta en ehtinyt kysyä, kun miehet jo painelivat ulos ovesta. Myöhemmin ymmärsin, että vanhat poliisit katkeroituivat kun heidät syrjäytettiin samalla kun työväenmiliisi perustettiin ja uusia otettiin tilalle jäsenkirjalla, ilman mitään poliisikokemusta. Enolta kuulin myöhemmin, että Kaisaniemestä tuttu poliisi oli syksyllä lähtenyt Saksanniemeen koulutettavaksi niin kuin moni muukin erotettu poliisi.

Minulle sanottiin, että seuraavana lauantaina voisin tulla yövuoroon. Kun sitten tulin ilmoittautumaan palvelukseen minulle lykättiin käteen puinen pamppu ja H-kirjaimella koristettu käsivarsinauha. Partiointikaverikseni sain nuoren ylioppilaan. Katsoimme alkuun hieman hämillään toisiamme, mutta kun on kerran leikkiin ryhtynyt, niin läksimme kadulle heilutellen ainoaksi aseeksemme annettua ”Tokoin tuolinjalkaa”.

Yö sujui rauhallisesti ja meillä oli aikaa jutella. Ylioppilas kertoi opiskelevansa oikeustieteellisessä ja hankki nyt miliisinä sekä opiskelurahoja että kokemusta järjestyksenpidosta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä työväestö ajoi vaatimuksillaan takaa.

– Parempaa tulevaisuutta, työtä, palkkojen nousua ja työajan lyhentämistä, valistin. Siihen ylioppilas ei enää sanonut mitään.

Rauhoittelimme muutamaa tilannetta, kun humalaiset venäläiset ja kapakoista ajuria odottavat porvarispojat kävivät suukopua, mutta ketään ei tarvinnut viedä piiriin. Vuoron päätteeksi oikein kättelimme ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Myöhemmin en enää ylioppilasta miliisihommissa nähnyt.

Järjestysmiehissä oli sen sijaan paljon tuttuja. Painija Jalmari Tyllinen oli vähän leuhkana siitä, että oli päässyt autonkuljettajaksi itse Lauri af Heurlinille.

– Töölön pankin talosta sitä aina haetaan. Semmoinen juoksupoikahan minä vain olen, yritti Tyllinen näytellä vaatimatonta.

Järjestysmiehiin ei ollut vaikea saada miehiä mukaan. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen mentiin joukolla työväentalolle ilmoittautumaan ammattiyhdistyksen jäseneksi, samassa huoneessa saattoi myös ilmoittautua kaartin jäseneksi, ja melkein kaikki niin tekivätkin. Näitä miehiä me jo aiemmin järjestäytyneet työläiset aloimme kutsua ”maaliskuun miehiksi”.

***
TMT 152:2383; 171:2780-2881; 171:2794 TA; Suomi 80: Järjestysvalta horjuu Suomessa; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 21.-27.3.1917. Kuva miliiseistä: Helsingin Sanomat 24.3.1917. Kuva senaattoreista: Uusi Suometar 27.3.1917.

Punaisia nauhoja napinlävessä

Perjantai-iltana 16. maaliskuuta 1917 iltakävelyllä olleet helsinkiläiset saattoivat huomata Katajanokan sotilassatamassa epätavallista liikehdintää. Meriupseerien klubin viereen ankkuroidusta sotalaivasta kuului useita laukauksia ja laukausten välissä hurraahuutoja. Sataman kaikkien sotalaivojen mastoihin oli sytytetty punainen merkkituli. Matruuseja juoksenteli pitkin Kanavakatua ja haavoittuneita kannettiin paareilla kohti meriväen lasarettia.

Helsinkiläiset siviilit eivät vielä tienneet mitä Venäjän Itämeren laivasto jo tiesi: keisari Nikolai oli luopunut kruunusta 15.3. nuoremman veljensä, suuriruhtinas Mikaelin hyväksi. Veljensä kruunusta luopumista seuraavana päivänä Mikael kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja luovutti vallan juuri muodostetulle väliaikaiselle hallitukselle.

Itämeren laivasto, komentajansa vara-amiraali Nepeninin johdolla asettui väliaikaisen hallituksen taakse. Pienen viivyttelyn jälkeen hän Pietarista saamansa käskyn mukaan vangitsi jo 16.3. aamuyöstä Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinovin, jotka myöhemmin illalla lähetettiin vangittuina Pietariin.

Huolimatta komentajansa asettumisesta väliaikaisen hallituksen tueksi puhkesi Itämeren laivastossa kapina-aalto ja illan sekä seuraavan päivän kuluessa surmattiin useita kymmeniä, joidenkin arvioiden mukaan lähemmäs sata laivaston upseeria. Korkea-arvoisin surmansa saaneista upseereista oli vara-amiraali Nepenin.

Venäjän vallankumous sai Suomessa aikaan suuren innostuksen aallon. Lehdet vapautuivat sotasensuurista ja sunnuntaina 18.3. niissä raportoitiin huomioita edellispäivänä kaduilla tapahtuneesta juhlinnasta. Aluksi kaikki näytti sujuvan hyvin. Väliaikainen hallitus kumosi maaliskuun manifestissa 20.3. yleisvaltakunnallisen lainsäädännön lakkautetuksi, joukon Suomen autonomiaa heikentäviä asetuksia kumotuiksi ja lupasi kutsua eduskunnan koolle.

Isoeno-Antonkin osallistui vallankumouksen juhlintaan, näin ainakin uskon.

Fredriksbergin konepajalla pidettiin kokous lauantaina 17. maaliskuuta ja kerrottiin, että Venäjän tsaari oli luopunut vallasta kaksi päivää aikaisemmin ja valtaa piti Pietarissa nyt väliaikainen hallitus. Kokouksessa ilmoitettiin, että konepajalla alkaa nyt uusi komento. Työläiset ottavat sen vallan, mikä heille kuuluukin.

– Työläisiä eniten sortaneet työnjohtajat ja lakkorikkurit erotetaan, uhottiin.

Tieto vallankumouksesta ilmoitettiin kaupunkilaisille virallisesti vasta iltapäivän lisälehdissä, mutta monilla rautateiden konepajan työläisillä oli yhteyksiä Pietarin konepajalle, missä vallankumousmieliala oli aina ollut korkealla. Sieltä oli jo tihkunut tieto, että Nikolai II oli luopunut kruunusta ja veljensä, suuriruhtinas Mikael oli kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Työnteosta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään, kun kaikenlaiset huhut kiersivät ilmassa. Ennen työpäivän päättymistä tiedettiin kertoa, että Itämeren laivaston miehistö oli jo edellisiltana vallankumousinnossaan alkanut ampua upseereitaan.

Ryntäsimme heti kahden jälkeen töiden päätyttyä Helsingin keskustaa kohden. Kaduilla velloi ihmisiä, soiton ja laulun äänet sekoittuivat huutoihin ja laukauksiin. Ihmisillä näkyi punaisia nauhoja napinlävessään tai rinnassaan. Pikkupojat juoksivat ympäriinsä ja myivät vanhoista kankaista repimiään punaisia nauhoja muutamalla pennillä suikale. Minäkin ostin sellaisen. Kaikilla muillakin oli punainen nauha solmittuna käsivarteen tai napinläpeen.

– Nyt menee hyvin, Kerenski otti vallan, huudeltiin.

Ihmiset hihkuivat ja hurrasivat ja luulivat valoisimpien aikojen koittavan aivan heti.

Seuraavana aamuna hälinä oli jo rauhoittunut, mutta silti kaupungilla tungeksi ihmisiä enemmän kuin normaalisti sunnuntaina. Nyt punaisia nauhoja olivat kiinnittäneet rintaansa nekin, jotka ensimmäisessä juhlan humussa sitä eivät tehneet. Kenellä sitä ei ollut, häntä katsottiin hyvin pitkään. Jotkut olivat askarrelleet rintaansa oikein ison punaisen ruusukkeen. Kaiken yllä liehui punainen lippu Työväentalon tornissa.

***
Lähteet: Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA;TMT 152:2392 TA; Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 ; Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Seppänen Eino W. Venäjän Itämeren laivastoa Eteläsatamassa ja Katajanokalla. Kaksi keskimmäistä laivaa entisiä keisarillisia huvialuksia Standart ja Polstjärnan. Kuva otettu vuonna 1918.

 

Työläisnaisten päivä

Työmies-lehdessä uhrattiin maaliskuun alussa 1917 paljon palstatilaa mainostamalla uutta, ensimmäistä kertaa vietettävää työläisnaisten päivää sunnuntaina 4.3. Siinä sanouduttiin irti ihanteista, joiden mukaan naisen paikka on pelkästään ”kodin keijukaisena” ja hyväksyttiin ajatus naisen ansiotyöstä ja tasa-arvosta. Samalla muistutettiin kuinka työläisnaista riistetään. Ainoa keino taistella sortoa vastaan on poliittinen vaikuttaminen, järjestäytyminen ammattiosastoihin.

Työmies 3.3.1917: ”Ensi sunnuntaina [4.3.1917] vietetään yli maan yhteistä työläisnaisten päivää, jolloin jo ennestään järjestyneet naiset kokoontuvat yhteen, yhteisellä joukkotunteella mieliin intoa ja virkeyttä lietsomaan. Myöskin ulkopuolella järjestöjä olevia naisia toivotaan joukolla saapuvaksi. Tilaisuudessa voi myös liittyä oman ammattiosastonsa jäseneksi. Jokainen, jolla on määrätty ammattiala voi liittyä oman ammattikuntansa osastoon ja ei ansiotyössä olevat, yhtykööt naisjaostoihin, joilla on tärkeänä tehtävänä naisten henkisesti kehittäminen ja pohtiminen nousevan sukupolven kasvattamisesta oikeaan suuntaan. Ja eihän ole mitään vaaraa siinä, että järjestäytyneen, luokkatietoisen työläisen rinnalla taistelee järjestäytyneenä ja kehittyneenä myöskin hänen vaimonsa. Siis suurin joukoin liikkeelle ensi sunnuntaina.”

Naistenpäivän vietosta oli Työmiehessä pari päivää myöhemmin pitkä selostus. Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei päivästä mainittu rivilläkään. Niin erilaiseen todellisuuteen kaksi maailmaa oli jo ajautunut.

Yhteistä Helsingin Sanomille, Työmiehelle ja Uudelle Suomettarelle oli runsas ilmoitusten määrä. Mutta niistäkin heijastuu kaksi eri maailmaa. Elettiin pitkälti omissa kuplissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Työmiehessä oli usein eri liikkeiden ilmoituksia ehkäisyvälineistä, ”varmuusesineistä”, Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei koskaan.

Yhteisiä mielenkiinnon kohteita olivat tietenkin elintarviketilanne, maailmansota ja maaliskuun alusta Venäjän valtakunnanduuman istunnot.

Venäjän valtakunnanduuma ja valtakunnanneuvosto kokoontuivat istuntoonsa tiistaina 27. helmikuuta ja sen kulusta oli kaikissa sanomalehdissä pitkät selostukset. Pikku-uutisessa selostuksen lopuksi raportoitiin, että Pietarissa oli liikkunut huhuja levottomuuksista, mutta avajaispäivä oli sujunut ilman välikohtauksia. Uutinen loppui paljon puhuviin sanoihin: ”On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Levottomuuksia ei kuitenkaan saatu suitsettua. 8. maaliskuuta (Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta) Pietarin työläisnaiset alkoivat mellakoida ja liikehtiä kaduilla vastalauseena kurjalle elintarviketilanteelle. Venäjän maaliskuun (helmikuun) vallankumouksen on usein laskettu käynnistyneen tuolloin. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin kaksi päivää myöhemmin, lauantaina 10. maaliskuuta (25. helmikuuta) 1917. Valtakunnanduuma käsitteli istunnossaan elintarvikekysymystä ja päätti ottaa seuraavan tiistain istunnossa käsittelyyn lakiehdotuksen koskien elintarvikeasioiden siirtämistä kunnallishallinnolle, pois keisarillisen hallituksen valvomilta elimiltä. Päätös tarkoitti selkeästi keisarin ja hallituksen yli kävelemistä. Niinpä saman päivän iltana 10.3. keisari Nikolai ilmoitti hajottavansa duuman ja neuvoston seuraavasta päivästä alkaen. Istuntoja jatkettaisiin joskus epämääräisenä aikana tulevaisuudessa, ehkä huhtikuussa.

Mutta nyt nousi duuma kapinaan ja kieltäytyi noudattamasta keisarin käskyä. Duuman sisällä järjestäytyi valtakunnanduuman toimeenpaneva komitea, joka katsoi olevansa pakotettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen. Se toivoi väestön ja armeijan tukea uuden hallituksen muodostamisessa, ja myös sai sen. Vanhat rakenteet alkoivat purkautua ja tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin hurjaa vauhtia.

Anton Vilénin, kuten kaikkien muidenkin helsinkiläisten elämä, muuttui pian hyvin dramaattisella tavalla. Mutta vielä hän ei tulevasta tiennyt.

Alkuvuodesta 1917 alkoi tuntua, että jossain pinnan alla kyti suuri palo, joka vain odotti tilaisuutta roihahtaakseen täyteen liekkiin. Vaatimukset kahdeksan tunnin työpäivästä alkoivat voimistua ja välit kiristyivät konepajan työläisten ja johdon välillä. Ei auttanut, vaikka kaikkien tuntipalkkaa nostettiin. Oma tuntipalkkani nousi kolmella pennillä ollen helmikuun 21. päivästä lähtien 48 penniä tunnilta. Seuraavalla palkkaluokalla korotus oli 5 penniä, sitten seitsemän penniä ja ne, joiden tuntipalkka oli ollut korkeampi kuin 65 penniä saivat yhdeksän pennin korotuksen tuntipalkkaan. Ilmaisimme tyytymättömyytemme ratkaisuun, koska ehdotus korotuksesta oli paljon suurempi. Kaikki kallistui ja rahalla sai yhä vähemmän. Vuokrat kohosivat ja pitihän asuntoja myös lämmittää. Syli koivuhalkoja maksoi jo 95 markkaa. Onneksi meitä oli kolme Fredriksbergin konepajalla työssäkäyvää miestä, eno, veli ja minä, jakamassa kuluja. Enon vaimo Sofia hankki lisätienestejä myymällä lounasaikaan kojustaan kahvia ja voileipiä konepajan työläisille.

Työmies-lehdessä kasvoi herrain sättiminen samalla kun elintarvikkeiden saanti vaikeutui, hinnat kohosivat ja maailmasota vain jatkui ja jatkui. Vaatimukset työväestön järjestäytymisestä, liittymisestä omiin ammattiosastoihinsa kasvoivat. Naisiakin houkuteltiin järjestäytymään ammatillisesti ja sunnuntai neljäs maaliskuuta julistettiin työläisnaisten päiväksi. Naisia kehotettiin runsaslukuisesti ottamaan osaa naistenpäivän tapahtumiin ja samalla järjestäytymään. Aika vaisuksi osanotto tietääkseni jäi.

Työmies-lehdellä ei itselläänkään mennyt kovin hyvin. Siinä muistutettiin usein ihmisiä uudistamaan tilauksensa ja ilmoittamaan lehdessä. Tapasin Elannon kahvilassa Katajasaaren linnoitustöissä sementtisotkumyllyä käyttäneen Kalle Altin, joka kertoi, että sähkönjakelussa oli ongelmia ja lehteä oli vaikea välillä saada painetuksi. Paperistakin oli pula. Lehtiyhtiö oli ostanut jonkun vanhan moottorin, jota toistakymmentä miestä kävi vuoronperään käyttämässä, että lehti saatiin painetuksi. Kalle oli oman metallistyöväenliittonsa kautta velvoitettu tekemään tätä tuurityönä.

Venäjän valtakunnanduuman ja neuvoston istuntoja seurattiin kaikissa sanomalehdissä tarkasti. Alkuun kerrottiin, että odotetuilta levottomuuksilta oli vältytty. Mutta ilmeisesti meno Pietarissa äityi kuitenkin niin kiihkeäksi, että keisari Nikolai hajotti duuman. Heti perään tuli tieto, että duuma ei ollutkaan hajonnut vaan se oli itse hajottanut hallituksen ja aikoi muodostaa uuden ja paremman.

***
Lähteet: TMT 59:1236 TA ja Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 1.-14.3.1917.

Eduskuntavaalit 1916

Vuoden 1905 suurlakon seurauksena alettiin Suomessa valmistella säätyihin pohjautuvan valtiopäivälaitoksen uudistamista. Lopputuloksena oli sen ajan radikaalein reformi: yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Ensimmäiset vaalit järjestettiin 1907. Eduskunta ryhtyi innokkaana laatimaan yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta kiristynyt tilanne Suomen ja Venäjän välillä johti siihen, että eduskunnan antamia esityksiä laeiksi ei vahvistettu Pietarissa. Loppujen lopuksi erimielisyydet johtivat siihen, että tsaari hajotti eduskunnan joka vuosi vuoteen 1911 saakka. Tämä eduskunta istui ensimmäisenä lähes koko toimikautensa ajan, silloiset kolme vuotta, ennen ennenaikaista hajottamista. Vuonna 1913 valittu eduskunta istui sotatilan vuoksi puolestaan vallankumouskevääseen 1917 ennen kuin heinäkuussa 1916 vaaleissa valittu eduskunta saattoi ensimmäistä kertaa kokoontua. Vaalit 1916 voitti 103 kansanedustajaa saanut Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP).

Eduskunta oli käytännössä voimaton, koska varsinaista valtaa käytti senaatti. Vuoden 1909 senaattiin nimitettiin Venäjällä palvelleita, Suomen kansalaisuuden omaavia upseereita. Näin syntyi ”amiraali- tai sapelisenaatti” kuten aikalaiset sitä nimittivät.

Ensimmäisen maailmansodan pitkittyessä viljapula paheni. Venäjältä ei saatu enää viljaa myyntiin niin kuin ennen. Voita jouduttiin jonottamaan vaikka sitä tuotettiin omassa maassa kylliksi. Ongelmana oli tuotteille asetettu rajahinta, joka tuottajista oli liian alhainen mutta kaupunkilaisista heidän rakettimaisesti kohonneiden elinkustannusten vuoksi liian kallis. Talven 1916-1917 aikana voi, liha, maito, juusto, leipä ja jauhot tulivat säännöstelyn piiriin.

Linnoitustyöt työllistivät nuoria miehiä edelleen. Linnoitustyöt muistetaan myös siitä, että niitä varten tuotiin Venäjältä kiinalaista vankityövoimaa. Oudon näköiset kiinalaiset outoine tapoineen herättivät paikallisissa hämmennystä ja pelkoakin, koska heidän tekemistään rikoksista kiersi erilaisia huhuja. Ensimmäiset 2100 kiinalaista saapuivat Suomeen elokuussa 1916, kaikkiaan heitä oli täällä noin 3000. Kiinalaiset työskentelivät pääasiassa mantereen puolella metsänkaatotöissä. Heidän oleskelunsa jäi verrattain lyhyeksi, sillä jo vuodenvaihteeseen mennessä valtaosa oli lähetetty takaisin Kiinaan. Loput patteritöihin osallistuneet kiinalaiset poistuivat Suomesta myöhäissyksyllä 1917, mutta muutama yksilö jäi tänne syystä tai toisesta ja osallistui sisällissodan taisteluihin sekä punaisten että valkoisten puolella.

Isoeno-Anton seurasi tapahtumia suoraan polttopisteestä.

Heinäkuussa pidettiin taas eduskuntavaalit, mutta moni jätti turhautuneena äänestämättä. Sosialidemokraattisen puolueen saama vaalivoitto pantiin kuitenkin iloisena merkille. Suurin huolenaihe oli heikkenevä elintarviketilanne. Edessä olevaa talvea odotettiin pelokkaana: riittäisivätkö puut, kuinka pitkään maitoa, voita tai leipää pitäisi kylmässä ja viimassa jonottaa. Elintarvikkeiden jonottaminen jäi pääasiassa naisten vastuulle ja huolenrypyt enon vaimon Sofiankin otsalla syvenivät sitä syvemmäksi mitä pidemmälle syksy kului.

Yhtenä iltana loppusyksystä 1916 menin Soppa-Koskisen kansanravintolaan Uudelle Ylioppilastalolle. Soppa-Koskisen kuppiloissa oli halpa ruoka ja sai istua vähän. Työväentalon ravintola, jota yleensä kutsuttiin HTY:n ravintolaksi, oli myös suosittu ruokapaikka ja sen takasali, Juttutupa, mukava kahvilatyyppinen ajanviettopaikka. Lain mukaan työläisravintoloissa ei saanut anniskella alkoholia. Kämpissä, Seurahuoneella tai vastaavissa porvarien paikoissa anniskelukieltoa ei ollut.

Yllätyin melkoisesti, kun pöytään vastapäätä istui oman pitäjän poika Asikkalasta, Johan Liehunen, sama mies, joka opetti minulle miten patterityömaalla töitä tehdään. Liehunen oli lopettanut työt Katajasaaressa jo vuodenvaihteessa sanoen lähtevänsä Venäjälle töihin.

– Tuli suunnitelmiin muutos. Meninkin sitten Espoon Kauklahteen patteritöihin, metsänperkaushommiin.

Liehunen kertoi, että asuinolot Espoon parakeissa olivat vielä huonommat kuin Katajasaaressa. Parakki oli kuulemma niin kylmä, että tukka saattoi olla jäätynyt petiin herätessä. Työoloissakaan ei ollut kehumista. Paikalliset isännät olivat vihaisia, kun heidän metsänsä oli pakkolunastettu ja kiukuttelivat siitä syyttömille työläisille.

– Siellä on myös kiinalaisia, omissa porukoissaan ja parakeissaan. Yhteen niistä olen tutustunut vähän paremmin, nimeltään Vang-Bai-Ling. Hän on oppinut vähän suomea ja laulamaan pätkän Matin Myllymatkasta.

Tapailimme molemmat tunnetun kupletin alkuriimejä:

”Hevonen on tallissa valjaissa kalliissa
suitsille siilattuina.
Se tyttö, jota minä rakastin
oli toisella kihlattuna.”

– Kiinalaisilla on tapana tehdä leipää höyryttämällä. Minä sitä saatan syödä, mutta muut eivät pidä, Liehunen jatkoi.

Ihmettelin, miksi hän ei ollut pyrkinyt takaisin Katajasaaren työmaalle, kun Espoossa asiat tuntuivat olevan paljon huonommin. Mutta Liehunen sanoi, että muutto Venäjälle eteni, eikä hän halunnut palata takaisin entiseen.

Kieltämättä minuakin oli alkanut vähän tympiä pitkä matka Katajasaareen joka päivä. Olin alkuvuodesta 1916 muuttanut Linjoilta Inkoonkadulle, Fredriksperinkadun poikkikadulle, yksikerroksiseen puutaloon. Kortteeri oli huomattavan paljon mukavampi kuin edellinen. Syyskuussa tilanne parani entisestään kun eno perheineen tuli asunnon päävuokralaiseksi. Edelleen minulla vain sänky hellahuoneen nurkassa, mutta sitä ei tarvinnut enää tilanahtauden vuoksi kääriä kokoon joka aamu. Samaan huoneeseen muutti syyskuussa myös veljeni Usko, joka kuultuaan Helsingin hauskasta elämästä päätti tulla perässäni kylvörahoja tienaamaan.

Inkoonkadun talon omisti Lukander-niminen pika-ajuri, jonka kahdella hevosilla oli pilttuut talon pihamaalla. Talossa asui useampikin Lukanderin perheen jäsen, vähän keskimääräistä parempaa sakkia kaikki. Muutkin asukkaat olivat enimmäkseen kunnon ammattimiehiä.

Ajattelin, että oli aika minunkin mennä elämässä eteenpäin.

**
Pääasialliset lähteet: TMT 154:2431 TA; Helsingin kaupunginarkiston poliisin osoitekortisto ja henkikirjat; Nyström, Samu (2013): Helsinki 1914-1918. Minerva; Jussila, Hentilä ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-1995 (1996). Wsoy; Halén, Harry (2004) Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17. Teoksessa: Westerlund, Lars (toim.) Venäläissurmat Suomessa 1914–22: osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Kuva: Leipäjono Helsingissä Fabianinkadulla kevään 1917 mielenosoitusten aikaan. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.

Maalta Helsinkiin 1915

Isänpuoleisen isoäitini veli, isoenoni Anton Vilén aloitti työt Helsingissä Valtion Rautateiden Fredriksbergin  konepajan sahaosastolla 12. tammikuuta 1917. Työpaikka oli onnenpotku ja enteili turvattua tulevaisuutta. ”Työllisyys oli hyvä, eihän valtion työstä pantu pois ellei tehnyt jotain rikosta.” Vähänpä hän aavisti, mitä runsaan vuoden päästä tapahtuisi.

Anton oli kaksi vuotta aikaisemmin muuttanut töihin Helsinkiin kotitilaltaan Asikkalan Vesivehmaalta. Helsinki oli Lahden suunnasta tuleville päijäthämäläisille luonnollisin paikka hakeutua ansiotöihin. Kasvava Helsinki oli jo 1870-luvulta lähtien tarjonnut lähes loppumattomasti töitä malta tulleelle, kouluttamattomalle työvoimalle. Miehet pestautuivat töihin Sörnäisten satamaan tai kasvavan Helsingin rakennustyömaille. Naiset aloittivat usein palvelijoina perheissä. Osa tulijoista juurtui kaupunkiin, osa palasi takaisin kotiseuduilleen säästettyään tienesteistään kenties rahaa lunastaakseen osuutensa pienestä perintötilasta.

Olen joskus miettinyt missä tunnelmissa isoeno-Anton kotoaan lähti. Kuvittelen, että hän olisi kertonut matkaan lähdöstään jotensakin näin:

Varhain tammikuun kolmannen päivän aamuna vuonna 1915 isä haki hevosen tallista ja valjasti sen reen eteen. Minä kiinnitin lyhdyt sivuille ennen kuin nousin kyytiin. Asettelin kapsäkin ja ruokakorin jalkoihin ja käännyin vilkuttamaan hyvästiksi sisaruksilleni, jotka olivat kokoontuneet tuvan kuurankukkien koristaman ikkunan ääreen seuraamaan matkalle lähtöäni.

– Läksit sitten teitä isäs astumaan, tokaisi isäni Paimelassa, ennen Vesijärven yli vievän jäätien alkua. Myönsin näin olevan. Mitään muuta emme sitten puhuneetkaan ennen kuin heitimme hyvästit Lahdessa.

Isäni Juho Kustaa Vilén oli nuorena miehenä ollut Helsingissä töissä satamatyömiehenä Sörnäisissä, ja Helsinkiin olin minäkin nyt töihin matkalla. Meidän perältä ovat miehet lähteneet usein pääkaupunkiin lisätienestejä hankkimaan, naiset vähän harvemmin. Isä palasi takaisin kotikylään Asikkalan Vesivehmaalle kun meni naimisiin äitini Elviiran kanssa. Ensi alkuun heillä oli torpan maat vuokralla kunnes äiti peri kotinsa Heikkilän talon maita. Minä, Anton, olen lapsista vanhin, syntynyt vuonna 1892. Minun jälkeeni tulivat Usko, Ida, pienenä kuollut Naima, Kalle, Väinö ja Hulda.  Hulda ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, kun äitini kuoli vuonna 1911. Vanhin siskoni Ida päätyi lapsenpiiaksi, vaikka oli haaveillut koulunkäynnistä. Isä ei koulunkäyntihaaveista perustanut, hänelle riitti kun lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Itse hän ei taitanut kunnolla kumpaakaan.

Äidin nuorempi veli, Willehard Toivonen oli äitini kuoleman aikoihin muuttanut Helsinkiin vaimonsa Sofian ja pienten tyttäriensä eli serkkujeni Aunen ja Saiman kanssa. Viime syksynä, kun eno oli Asikkalassa käymässä, hän otti puheeksi minunkin Helsinkiin muuton. Nimittäin elokuussa 1914 Helsingissä levisi huhu saksalaisten pikaisesta maihinnoususta ja Sofia pakeni pikkutyttöjen kanssa turvaan maalle, niin kuin silloin teki moni muukin helsinkiläinen. Venäjä oli julistanut sodan Saksalle ja epäiltiin, että saksalaiset yrittävät nousta maihin Helsingissä ja hyökätä sitä kautta Pietariin. Kun pelättyä hyökkäystä ei tullutkaan, tuli eno hakemaan perheensä takaisin kotiin. Lupasin kyyditä heidät Paimelan laivarantaan, mistä pääsee vuoroaluksella Vesijärven satamaradan laiturille, siitä paikallisjunalla Lahteen ja edelleen Helsinkiin. Siinä pihalla lähtöä tehdessämme eno virkkoi isälleni sen, mistä olimme jo keskenämme sopineet.

– Eikös se olisi tuon pojankin jo korkea aika tulla Helsinkiin omaa rahaa tienaamaan. Minä lupaan hankkia työpaikan ja kortteerin. Vaikka heti, jos niin sovitaan.

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta murahti sitten, että joulun on poika vielä kotonaan, mutta eiköhän tuo ensi vuoden alusta jo jouda lähtemään.

Ja niin tapahtui.

*
Lähteet: TMT 152:2383 TA ja Reijo Husar (toim.) Vesivehmaan seudun kylien historia II, Vesivehmaan kyläyhdistys ry, 2005. Kuva on Anton Vilénin Valtiorikosylioikeuden akteissa olleista papereista.