Oolannin sodan suomalaisvangit

Innostuin muistelemaan Englantiin sotavankeina vietyjä Oolannin sodan suomalaistaistelijoita sen jälkeen, kun osallistuin HSJ:n (Helsingin seudun journalistit) järjestämälle Isosaaren retkelle. Oppaanamme toimi maanmainio Jarmo Nieminen. Isosaari Helsingin edustalla avautui yleisölle vasta pari vuotta sitten oltuaan pitkään suljettu armeijan alue, ensin Venäjän valtakunnan sitten itsenäisen Suomen. Isosaaren venäläisten tykkipattereiden sementtivalutöistä olen kertonut aikaisemmassa blogipostauksessani Merilinnoituksen patterityöt. Vuonna 1918 Isosaaressa toimi punavankileiri, jonne lähetettiin valtiorikosoikeuksissa kuolemaan tuomitut punavangit odottamaan armonanomustensa käsittelyä.

Isosaaren mielenkiintoisten nähtävyyksien joukossa on englantilaisen ylimatruusi George Quinnellin yksinäinen hauta. Quinnellin kohtalona oli kuolla kesäkuussa 1855 vain 35-vuotiaana Santahaminan edustalla Amphion-laivansa kannelle tulitaistelussa venäläisiä joukkoja vastaan. Irvokkaan lisän Quinnellin kohtaloon tuo se, että hän kuoli tykin kuulan revittyä hänen päänsä irti. Tykinkuula ja pää päätyivät mereen, Quinnellin torso haudattiin Isosaareen, koska kotimaan multiin sitä ei voitu mätänemättä viedä.

Englantilaisen ylimatruusin George Quinnellin hautamuistomerkki Isosaaressa.

Kun Isosaaren-oppaamme Jarmo Nieminen kertoi meille tarina päättömästä Quinnellista tuli minulle välittömästi mieleen toinenkin sotatantereella päänsä menettänyt komentaja, nimittäin punakaartin panssarijunan nro 1 ensimmäinen päällikkö Armas Toivonen, jolta omalle puolelle kuulunut venäläinen tykkimies vahingossa laukaisi pään pois panssarijunan yrittäessä murtautua valkoisten asemien läpi Vilppulan puolelle 22. helmikuuta 1918. Tästä tapauksesta enemmän kirjassani Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017).

Krimin sota alkoi 1853 kun Osmannien valtakunta julisti sodan Venäjälle. Englanti ja Ranska asettuivat tukemaan osmanneja. Suomi, silloinen autonominen osa Venäjän valtakuntaa, joutui Krimin sodan sijaiskärsijäksi, koska Englanti ja Ranska halusivat tuhota Venäjän Itämeren laivaston tukikohdat ja siten estää huoltojoukkojen ja miehistötäydennysten lähettämisen varsinaiselle sotatantereelle Krimin niemimaalle. Itämerellä käydyt Krimin sodan sivutaistelut tunnetaan Suomessa nimellä Oolannin sota.

Siinä vaiheessa, kun George Quinnell tapasi kohtalonsa, oli Venäjä kokenut Oolannin sodassa jo karvaita tappioita. Karvain niistä oli englantilais-ranskalaisten joukkojen hyökkäys Bomarsundin linnoitukseen Ahvenanmaalla elokuussa 1854. Taistelujen jälkeen Bomarsundin päälinnake räjäytettiin syyskuun 2. päivänä.

Bomarsundin päälinnakkeen rauniot nykyään.

Huonommin tunnetaan Bomarsundin tarinan jatko. Antautumisen jälkeen linnoituksen miehistö, noin kaksituhatta miestä, kuljetettiin vankeuteen Ranskaan ja Englantiin. Suurin osa vangeista lienee ollut suomalaista ruotusotaväkeä, jonka perustaminen uudelleen oli nähty tarpeelliseksi englantilais-ranskalaisen uhan kasvaessa. Yhteensä 400 vankia vietiin Sussexin kreivikunnassa sijaitsevaan Lewesin kaupunkiin, jossa heidät majoitettiin tyhjään merivoimien vankilaan. Vangit herättivät Lewesin paikallisväestössä runsaasti hyväntahtoista uteliaisuutta. Upseerit majoittuivat pian paikallisiin perheisiin ja liittyivät mukaan seurapiireihin. Vankilaan jääneet sotilaat perustivat työpajan, jossa he valmistivat puuleluja myyntiin. Vankilasta tuli paikallisille suosittu vierailukohde. Vangit ansaitsivat tekemillään puuleluilla jopa niin hyvin, että kateelliset kielet pääsivät valloilleen. Suomalaisvankien juoruttiin olevan ”liian hyvin ruokittuja” ja että ”tuskin on vankia, jolla ei ole kelloa ja kellot ovat aina kultaa”.

Juoruilu jäi harmittomaksi suunsoitoksi, sillä kun vangit Krimin sodan päätyttyä 1856 vapautettiin, tulivat Lewesin viranomaiset ja kaupunkilaiset hyvästelemään heidät matkaan sotilassoittokunnan reippaiden tahtien siivittämänä.

Neljästäsadasta vangista kotimatkalle lähti vain 372. Monet vangeista olivat jo vangittaessa olleet sairaita ja 28 heistä kuoli Lewesissä, suurin osa tuberkuloosiin. Heidät haudattiin St John-sub-Castron kirkon hautausmaalle. Kuolleiden vankien toverit pystyttivät lähtiessään puisen muistomerkin, joka korvattiin vuonna 1877 venäläisen tsaarin Aleksanteri II: n tilaamalla suurella kivisellä obeliskilla. Muistomerkkiin kaiverretut nimet viittaavat selvästi suomalaisiin (linkki vie suomenkuvalehti.fi artikkeliin 30.9.2013).

Ylimatruusi George Quinnellin haudan merkiksi Isosaareen pystytettiin puinen risti. 1800-luvun lopulla suomalaisen kauppiaan englantilainen vaimo halusi pystyttää maanmiehelleen pysyvämmän hautamuistomerkin, joka on paikalla edelleen. Hautakiveen kopioitiin alkuperäisen puuristin teksti: ”Sacred to the memory of George Quinnell. I.H.S.”

Elokuun alussa 1855 englantilaiset ja ranskalaiset hyökkäsivät 77 aluksen voimin Viaporiin ja pommittivat sitä kaksi vuorokautta hurjalla voimalla. Viaporin taistelussa kuoli 55 Venäjän keisarikunnan sotilasta. Englantilaiset ja ranskalaiset selvisivät tappioitta. Taistelun 100-vuotispäivänä kesällä 1955 Kuninkaallisen laivaston silloinen HMS Amphion, sukellusvene, laski yksinäisen sotilaansa haudalle seppeleen Helsinkiin suuntautuneella laivastovierailullaan. Vuonna 2005 haudalla kävi Britannian silloinen Suomen suurlähettiläs puolisonsa kanssa.

Isosaaren muistomerkillä on nähty myös erikoisempi vieras. Useat naiset – ja vain naiset – ovat kertoneet nähneensä naisen hahmon kumartuneena Quinnellin haudalle. Naisen huhutaan olevan Quinnellin puoliso, joka epätoivoisena etsii aviomiestään. Ehkä ylimatruusi ei uskalla päättömänä näyttäytyä vaimolleen, joka siten jatkaa etsimistään aina vaan.

Neuvostoliiton suurlähetystö peruskorjasi vuonna 1957 tsaari Aleksanteri II:n toimesta Lewesin kirkkomaalle pystytetyn muistomerkin. Sen jälkeen muistomerkki pääsi pahasti rapistumaan. Obeliskin huipulla ollut risti katkesi ja nimet kävivät lukukelvottomiksi. Uusi aika koitti 2013 kun muistomerkki kunnostettiin Venäjän, Suomen ja Britannian yhteisesti keräämällä rahoituksella. Paikalla muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa olivat silloiset Suomen ja Venäjän suurlähettiläät Pekka Huhtaniemi ja Alexander Jakovenko sekä Ahvenanmaan valtuuskunta, johtajanaan Elisabeth Nauclér.

En ole itse käynyt Lewesissä, siksi minulla ei ole muistomerkistä kuvaa. Kuulin tarinan muistomerkistä englantilaiselta tuttavaltani, joka oli läsnä muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa 2013.

Lewesin muistomerkki muistuttaa myös siitä, että Oolannin sodan päättänyt Pariisin rauha (1856) johti lopulta Ahvenanmaan demilitarisointiin ja kansainvälisen sopimuksen vahvistamaan itsehallintoon, jonka Kansainliitto vahvisti 1920-luvulla Suomen hyväksi.

Lisää Lewesin muistomerkistä (englanniksi):

The Telegraph

Wikipedia

Summer of 69 – kesä ennen kansakoulua

Nyt se on tunnustettava. Olen tosi, tosi hemmetin vanha, vaikka ei siltä tunnukaan. Koulujen päättäjäiset on juuri vietetty. Itse valmistauduin 50 (50!!!! HISTORIAA) vuotta sitten viimeiseen kesään ennen koulun aloittamista. Asuin Rovaniemellä, osoitteessa Maakuntakatu 14. Lähin ja tuleva kouluni oli Ounaskosken kansakoulu samalla kadulla, vain noin 200 metrin päässä.

Muistot niin monen vuoden takaa ovat tietenkin hataria, mutta muutama on jäänyt kirkkaana mieleen. Ensimmäisenä, silloin järjestettiin ennen kouluun menoa koulukypsyyskoe. Piti päätellä kuvien perusteella, miten seuraava kuva pitäisi piirtää. Yhdessä kuvassa liehui Suomen lippu ja siinä olisi tietenkin pitänyt piirtää lippu liehumaan samaan suuntaan tuulen mukaan. Piirsin kuitenkin lipun liehumaan vastakkaiseen suuntaan kun se näytti symmetrisemmältä. Tajusin virheeni heti ja viittasin kokeen pitäjän paikalle. Hän ilmoitti, että korjausta ei voi tehdä. Pääsin kuitenkin testistä läpi ja aloitin ekaluokan ihan normiluokassa. Ounaskosken koulun sivurakennuksessa toimi silloin apukoulu. Apukoululaisilla oli oma pihakin välitunteja varten. Aika hirveää nykynäkökulmasta.

Ensimmäinen koulupäivä oli sateinen. Kansakoulun ensimmäisen ja toisen luokan oppilaiden luokat olivat alakerrassa, kolmannen ja neljännen yläkerrassa. Sitä en muista, miten oppilaat jaoteltiin eri luokkiin. Meidän luokalla oli Pekka Alanärä, jonka isällä Lauri Alanärällä oli valokuvaamo Rovakadulla. Hän ikuisti meidän luokan ensimmäisen koulupäivän. Nämä kuvat ovat harvinaisuuksia, ehkä ainoita sen vuosiluokan tai myöhempienkin ensimmäisestä koulupäivästä.

Ounaskosken kansakoulun piha ensimmäisen koulupäivän alkaessa syksyllä 1969.
Kuva: Lauri Alanärä.
Opettaja Pirkko Niemi opettaa, miten viitataan. Minä itse vaaleansinisessä puserossa ja punaisessa liivimekossa opettajan käden kohdalla. Kuva: Lauri Alanärä.
Oppikirjoja jaetaan.
Kuva: Lauri Alanärä.
Huomatkaa harmooni luokan nurkassa!
Kuva: Lauri Alanärä.
Pekka on ainoa, joka innostuu opettajan vetämästä jumpasta. Huomatkaa äitien reaktiot taustalla.
Kuva: Lauri Alanärä.
Ollaan saatu aapiskirjat, uuden uutukaiset Kirsi Kunnaksen ”Aikamme aapinen”.
Kuva: Lauri Alanärä.
Lisää hämmentyneitä ekaluokkalaisia. Mitähän tästäkin tulee? No, ihan hyvää tuli.
Kuva: Lauri Alanärä.

Ensimmäisen koulupäivän hämmennyksestä muistan sen, kun tulin lapsuudenystäväni Tomi Gröhnin kanssa yhdessä luokkaan ja varasin meille pulpetit ensimmäisestä rivistä. Sen jälkeen Tomia kiusattiin niin, että tiemme erosivat lopullisesti. Ehkäpä nykyään tyttöjen ja poikien ystävyys on sallitumpaa, eikä herätä niin paljon hämmennystä.

Muistan vielä ensimmäisen hammaslääkärin tarkistuksen. Meidän ikäluokalle ei ollut olemassa hammashuoltoa ennen kansakoulua. Niinpä lähes kaikilla oli juuriin saakka mädänneitä maitohampaita, joita sitten itkun kanssa revittiin irti. Ei mitään lapsiystävällistä kohtelua silloin.

Ounaskosken kansakoulu on nykyään purettu homeongelmien vuoksi. Se muuttui kansakoulusta peruskouluksi ihan ensimmäisten koulujen joukossa kun peruskoulu-uudistus astui voimaan 1972. Uudistus alkoi Kemijärveltä ja muistaakseni 1973 se astui voimaan Rovaniemellä niin, että nelosluokalle menimme peruskouluun, eikä meidän enää tarvinnut pyrkiä oppikouluun.

Sibelius ja Suomen ensimmäinen kalliomaalauslöytö

Ensimmäinen Suomen valtakunnan alueelta tunnettu esihistoriallinen kalliomaalaus löytyi Kirkkonummen Vitträskistä vuonna 1911. Itse asiassa, Suomi ei tuolloin vielä edes ollut itsenäinen valtio vaan autonominen osa tsaari Nikolai II:n hallitsemaa Venäjän valtakuntaa.

Parhaiten säilynyt verkkokuvio Vitträskin kalliossa. Tästä oikealle on usean metrin matkalla viivakatkelmia ja yksi vaillinainen verkkokuva.

Taiteilija ja taidegraafikko Oscar Parviainen oli pitkän ulkomaankauden jälkeen äskettäin palannut kotimaahansa ja ostanut Båtstad-nimisen ateljeehuvilan Kirkkonummelta, Vitträsk-järven rannalta. Huvilan tontilla, korkealla rantakalliossa olevan erikoisen, viivoista koostuvan ja punaisella maalatun kuvan on täytynyt askarruttaa taiteilijan mieltä. Parviainen luultavasti katseli ja katseli kuvaa, mutta ei keksinyt sille tai sen alkuperälle mitään selitystä. Hän kuitenkin päätteli, että kyseessä täytyi olla jokin hyvin vanha merkki.

Lopulta Oscar Parviainen päätti soittaa hyvälle ystävälleen, säveltäjä Jean Sibeliukselle ja kutsui hänet vierailulle huvilalleen. Parviainen ehkä sanoi jotain tämän suuntaista: ”Rantakalliossa on hyvin vanhalta vaikuttava erityisen mielenkiintoinen kuva. Haluaisin tietää, mitä mieltä olet siitä.”

Oscar Parviainen ja Jean Sibelius tarkastelivat pitkään punaisella maalattua verkkomaista kuvaa kalliossa. Hei eivät olleet ennen nähneet mitään vastaavaa. Miehet muistelivat aikaa, kun he asuivat Pariisissa 1900-alussa. Silloin kohistiin esihistoriallista luolamaalauksista, joita oli löytynyt Espanjasta ja Ranskasta. Ystävykset olivat ehkä myös kuulleet tai lukeneet, että naapurimaissa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, oli löydetty kallioon hakattuja ja maalattuja muinaisia kuvia. Voisiko niitä olla Suomessakin?

Miehet päättelivät, aivan oikein, että kalliossa oleva kuva oli merkittävä ja varmasti vanha. He sopivat, että Jean Sibelius soittaa asiasta Muinaistieteelliselle toimikunnalle, jonka tehtäviin kuului muinaismuistojen suojelu ja tutkimus.

Keskustelu kulki mahdollisesti suurin piirtein näin:

Sibelius: ”Säveltäjä Jean Sibelius tässä päivää. Ilmoitan, että taiteilija Parviaisen huvilan kalliossa on joitain hyvin vanhalta näyttäviä viivakuvioita.”

Muinaistieteellisen toimikunnan puhelinpäivystäjä: ”Tjaa, tässäkö kaikki.”

Sibelius: ”Taiteilija Parviaisella on kyllä puhelin ja hän mielellään opastaa paikalle, jos joku siellä haluaa käydä katsomassa löytöämme.”

Muinaistieteellisen toimikunnan puhelinpäivystäjä: ”Asia selvä, kirjoitan muistiin.”

Päivystäjä kirjoitti lapulle: ”Kompositören Sibeliuksen tiedoksianto vanhanlaisesta piirtokirjoituksesta taiteilija Parviaisen huvilan kalliossa.

Lappu hautautui Muinaistieteellisen toimikunnan arkistoon, eikä kukaan käynyt tarkistamassa maalausta moneen vuoteen.

Jean Sibeliuksella oli kalliomaalauksen löytöaikaan tekeillä orkesterisarja kuvaelmamusiikkia. Hän nimesi sen syksyllä 1911 uudestaan nimellä ”Historiallisia kuvia”. On kiehtovaa ajatella, että kalliomaalaus inspiroi häntä nimeämään orkesterisävellyksensä uudelleen?

Jälkikirjoitus

Vuonna 1917 taidemaalari ja silloinen Hämeen museon johtaja Gabriel Engberg kävi jäljentämässä paperille Vitträskin verkon. Ehkä hän oli saanut siitä vinkin vanhalta tuttavaltaan Oscar Parviaiselta, joka silloin jo oli muuttanut pois Kirkkonummelta. Arkeologi Aarne Europaeus (vuodesta 1930 Äyräpää) näki tuoreeltaan Engbergin peitepiirroksen Muinaistieteellisen toimikunnan kokoelmissa ja innostui kuvasta. Europaeus lähti tutkimaan asiaa ja hänen ansiostaan kalliomaalaus saatiin ajoitettua kivikautiseksi ja liitettyä osaksi pohjoista kuvaperinnettä, Ruotsista ja Norjasta löytyneiden samantyyppisten kuvien ansiosta.

Tuohon aikaan Suomessa kuohui. Vuoden 1917 lopussa tapahtunutta itsenäistymistä seurasi repivä sisällissota 1918. Kalliomaalauslöytö ei saanut palstatilaa sanomalehdissä. Vain Helsingin Sanomissa (20.9.1918 s. 8) oli pikku-uutinen Norjan Telemarkista löytyneen kalliomaalauslöydön yhteydessä. Uutisen loppusanat ovat kuitenkin hyvin kauaskantoisen viisaat: ”Näillä uusilla löydöillä on merkityksensä myös Suomen muinaistutkimukselle, sillä Suomestakin tunnetaan yksi kivikautinen kalliomaalaus. Viimeksi mainitun esihistoriallisen luonteen keksi maisteri A. Europaeus toissa kesänä. Se on Kirkkonummella Witträskin luona korkealla kallion seinässä. Kuviossa on omituisia ornamentteja, ruutuja ja viiruja, punamullalla tehdyt. On aivan varmaa, että kirkkonummelainen ei ole Suomen ainoa kalliomaalaus, vaikka muita toistaiseksi ei ole satuttu löytämään”.

Tieto Kirkkonummen löydöstä kuitenkin hautautui ja jäi vain pienen piirin tietoon ja maalausta kävivät katsomassa lähinnä vain arkeologit.

Kului peräti 52 vuotta ennen kuin seuraava suomalainen kalliomaalaus löytyi 1962 Kirkkonummen Juusjärveltä, vain noin viiden kilometrin päässä Vitträskin kalliomaalauksesta. Sen tunnisti esihistorialliseen kontekstiin kuuluvaksi arkeologi Veikko Lehtosalo, joka oli tuolloin inventoimassa Kirkkonummen kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Juusjärven hienoista maalauksista kerrottiin jo sen ajan lehdissä, jolloin suuri joukko ihmisiä tuli tietoisiksi siitä, mitä kalliomaalaukset ovat. Kirjoitukset saivat esihistorian harrastajat kiinnostumaan aiheesta ja etsimään kalliomaalauksia omalta lähiseudultaan. Kolmas löytö tehtiinkin Taipalsaaren Valkeissaaresta harrastajan toimesta, kohteen löysi lappeenrantalainen kuvanveistäjä ja harrastaja-arkeologi Keijo Koistinen vuonna 1966.

Arkeologi Pekka Sarvas tunnisti Ristiinan (nyk. Mikkelin) Astuvansalmen kuvat esihistoriallisiksi 1968. Tämä neljäs kalliomaalauslöytö ”räjäytti pankin”. Siitä kirjoitettiin paljon ja sitä tultiin katsomaan ulkomaita myöten. Sen jälkeen yleisön mielenkiinto kalliomaalauksia kohtaan toden teolla kasvoi. Alkuun niitä löydettiin useita vuodessa ja järjestettiinpä kerran erään lehden toimesta etsintäkilpailukin. Myös paikallisten museoiden toimesta alettiin etsiä lähiseudun kalliomaalauksia.

Tällä hetkellä kalliomaalauksia tiedetään olevan Suomessa noin 130. Osa on hyvin haalistuneita, jäljellä saattaa olla vain pieni häivähdys punertavaa väriä. Kaikista ei edes voi olla varmoja, että ne ovat muinoin olleet maalauksia. Vain noin 90:ssä kalliomaalauskalliossa on yksi tai useampi kuva, jonka voi enemmän tai vähemmän selvästi silmin erottaa.

Toinen Vitträskin säilyneistä verkkokuvioista.

Henkilöt:

Jean Sibelius (1865-1957) oli suomalainen säveltäjä, jonka musiikki oli tärkeässä osassa Suomen kansan identiteetin muodostumisessa. Sibeliukselle tärkeitä olivat taiteilija Oscar Parviaisen kaksi maalausta, ”Hautajaissaatto” ja ”Rukous” (Lapsen kuolema). Niiden alkuideat syntyivät Pariisissa, missä Sibelius ja Parviainen vuosisadan alussa ystävystyivät.

Oscar Parviainen (1880-1938) oli suomalainen taidemaalari, joka asui suurimman osan elämästään ulkomailla ja on siksi melko huonosti tunnettu Suomessa. Sibelius omisti kaksi sävellystä Parviaiselle.

*
Lisää kalliomaalauksista Facebookissa: Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirja
Lisää Vitträskin kalliomaalauksen löytymisestä: Kirsti Becker: Vitträskin verkot ja Sibelius. Artikkeli Hiisi-lehdessä 2/2012.

”Ja sitte meillä oli hyvä joulu” – sotavangin muistelmat 1918

Kansan Työ -lehdessä 11.1.1919 ollut pikku-uutinen kertoo Perjärvellä olleiden vankien kotiuttamisesta takaisin Hennalaan.

Tapanina 1918 vangit ja vartijat löivät yhteistuumin lapista lattiaan Perkjärvellä

Isoäitini veli, isoeno-Anton vietti joulun 1918 Perkjärvellä, Karjalankannaksella. Hennalan sotavankileiriltä passitettiin marraskuussa parisen sataa vankia Perkjärvelle ja Kaukjärvelle 2. divisioonan käyttöön vetämään piikkilankaa Venäjän vastaiselle rajalle, suurinpiirtein myöhemmän Mannerheim-linjan mukaisesti.

Ensimmäisen puolustuslinjan Venäjän vastaiselle rajalle hahmotteli everstiluutnantti Axel Rappe. Se valmistui kesäkuun 1. päivä 1918, mutta suunnitelmalle ei tullut käyttöä, koska ylipäällikkö Mannerheim oli juuri eronnut ja puolustuslaitoksen johdossa alkoi saksalaiskausi. Saksalaisten suunnitelma oli huomattavasti defensiivisempi kuin Rappen. Monien vaiheiden jälkeen yleisesikunnan päällikkö, saksalainen Konrad von Redern antoi 5.11.1918 käskyn puolustusaseman rakentamisesta ja 2. divisioona määrättiin sitä johtamaan. 2. divisioonan johdossa oli tuolloin kenraaliluutnantti Paul von Gerich. Puolustusasema jaettiin venäläisten hyökkäyksen varalta kolmeen kaistaan: oikealla saksalaisia joukkoja, keskellä 2. divisioona ja vasemmalla 1. divisioona.

Suunnitelmaa ei paljon voitu toteuttaa, loppuihan saksalaiskausi jo joulukuun loppuun mennessä. Työt pääsivät kuitenkin käyntiin marraskuun loppuun mennessä ja ilmoituksen mukaan sitä varten oli saapunut myös 200 vankia.

Hennalan vankileirin vangeille pääsy Karjalankannakselle oli nykytermein ilmaistuna suoranainen lottovoitto. Vaikka piikkilankojen vetäminen jäiseen maastoon olikin hankalaa, niin olot olivat muutoin jopa ylelliset verrattuna Hennalan kasarmeihin. Kaukjärvellä asuntona oli vanha venäläisten kesähuvila, tosin vetoisa, mutta kamiinoilla sitä lämmitettiin niin hyvin kuin pystyttiin. Vuoteissa oli jopa vuodevaatteet, mikä tuntui suorastaan ylelliseltä Hennalan paljaiden sementtilattioiden tai puulavitsojen jälkeen. Paketteja ja kirjeitä sai lähettää ja vastaanottaa rajoituksetta, kaupasta sai ostaa tupakkaa.

Perkjärven porukalla ei isoeno-Antonin muistelmien mukaan mennyt yhtään huonommin. Vähän ennen joulua tuli hänen muistelmiensa mukaan kenraalintarkastus, jossa ”kenraali” (liekö ollut von Gerich?) ja lääkintäeversti jututtivat häntä kysellen millainen on vointi, miten ruokapuoli ja niin eespäin. Lopuksi kenraali oli kysynyt, että oliko Anton kuullut, että naapuri oli luvannut tulla meille ”jouluillalliselle”.

”Sanoin olen kuullut sellaisia huhuja. Kenraali sanoi ei ole huhuja, se on meidän tietotuspalvelun virallinen ilmoitus. Hän kysyi, että puolustaako teikäläiset isänmaata vai menevätkö naapurin puolelle jos naapuri tulee. Minä sanoin, että meikäläiset puolustavat siinä isänmaata kuin joku muukin. Kun siellä rannalla on joku kalastaja, joka on luvannut viedä yli naapurin puolelle 25 mk maksusta, mutta yksikään mies ei ole mennyt sinne.”

Hieman sekavien, lähes 50 vuotta tapahtumien jälkeen vapisevalla kädellä kirjoitetut muistelmat päättyvät tältä osin hyvin lohdullisesti ja rauhaa rakentavaksi. ”Ja sitte meillä oli hyvä joulu, jääkäri Lutnantti Railo hommasi haitarinsoittajan ja lyötiin lapikasta lattiaan joulu aatosta vielä tapaniinkin.”

Lystiä ei kestänyt kauaa, jo tammikuussa vangit lähetettiin takaisin Hennalaan ja siitä viikon päästä Konnunsuolle. Hennalan sotavankileiriä suunniteltiin suljettavaksi jo elokuussa 1918, mutta aina suunnitelmat kariutuivat. Siitä lisää ensi vuonna ilmestyvässä kirjassani.

*
Lähteet: Arimo, Reino (1981): Suomen linnoittamisen historiaa 1918-1944. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja 12; TMT 46:962 ja 152:2383 TA.

Ali Aaltonen teloitettiin todennäköisesti 11.5.1918

Uusimaa-lehdessä 13.5.1918 julkaistu väärä tieto Ali Aaltosen kuolemasta.

Uusi Suometar tiesi kertoa 16.5.1918, että punaisen kaartin aikaisempi ylipäällikkö Ali Aaltonen oli pidätetty 11. toukokuuta 1918 Hollolan pitäjän Miekkiön kylässä ja tuotu sieltä Hennalan vankikasarmille, missä hänet jätettiin sotilasviranomaisten tutkittavaksi ”ja lienee jo saanut tuomionsa”.

Tieto Ali Aaltosen pidätyksestä julkaistiin eri sanomalehdissä toukokuun aikana. Joissain lehdissä kerrottiin ylimalkaisesti hänen tuleen pidätetyksi Lahden seudulla, yhdessä hänet oli tietojen mukaan surmattu Viipurissa. Hollolan Miekkiö on kuitenkin todennäköisimmin oikea tieto, sen vahvistaa SKS:n Perinteen ja nykykulttuurin arkiston (entisen Kansanrunousarkiston) 1918-kokoelmissa oleva muistelma (U.E. Mäkelä Sidos 17, s. 180) missä kerrotaan muistakin metsissä piileskelleistä miehistä ”kuten Ali Aaltonen”, jonka onnistui piileskellä pari viikkoa ja saatiin sitten kiinni ”Miekkiön kylästä erään ulkorakennuksen ullakolta, missä oli käynyt vakituisesti yöpymässä”. Jonkun on täytynyt käräyttää Ali Aaltonen, huomatessaan tämän hiipivän yösijoilleen. Mitenkähän ulkorakennuksen omistajalle kävi? Onkohan hän tiennyt ja hyväksynyt Aaltosen yöpymiset? Ruokaakin hän on jostain saanut, ehkä samalta isäntäväeltä, jonka nurkissa hän piileskeli. Ali Aaltonen ei siis jäänyt kiinni jo Nastolassa Villähteen rautatieasemalla, niin kuin on siellä, täällä nähty väitettävän.

Lahden Sotavankilan johtaja K.E. Viljanen on pari vuosikymmentä tapahtumien jälkeen muistellut Ali Aaltosen pidätystä. Hänen mukaansa kaksi teini-ikäistä poikaa, iältään noin 10-12 ja 14, olisivat yllättäneet Aaltosen nukkumasta tallin ylisiltä, pidättäneet hänet ja lähteneet marssittamaan kohti Lahtea. Viljanen kertoo sattumalta tulleensa paikalle, tunnistaneensa Ali Aaltosen ja ottaneen tämän haltuunsa. Viljanen kertoo myös alustavasti kuulustelleensa Aaltosta, mutta kuulustelupöytäkirjaa ei ole löytynyt arkistoista. Viljanen vahvistaa kertomuksessaan, että virolainen majuri olisi hänen poissa ollessaan vienyt Aaltosen ja ampunut tämän (Viljasen kertomus: Yksityisarkisto. Eino I. Parmanen. Kansio X, KA.)

Kalm joukkoineen vastasi tuolloin Lahden vankileirin vartioinnista. Kaikki muut korkea-arvoiset punakaartin päälliköt ja poliitikot olivat jo ennättäneet paeta Venäjälle. Ali Aaltonen oli varmasti herkullinen saalis ja Hans Kalm oli hänestä varmasti henkilökohtaisesti kiinnostunut. Mitään lehtiartikkelissa mainittua ”sotilasviranomaisten tutkintaa” tuskin järjestettiin. Aaltonen lienee kohdannut loppunsa vangitsemispäivänään tai korkeintaan seuraavana, ilman mitään sen tarkempia tutkimuksia. Ali Aaltosen kuolemasta on lukuisia eri versioita. Jokaisessa niissä hän kohtaa kuolemansa tyynesti.

Erikoisin tieto Aaltosen kohtalosta julkaistiin Uusimaa-lehdessä 13.5.1918 otsikolla ”Ali Aaltosen loppu.”: ”Punaisten päällikön Ali Aaltosen väitetään kaatuneen Vilppulassa helmikuussa. Tampereen valloituksen jälkeen kertoivat erään punaisten panssarijunan miehet Aaltosen olleen mukana junassa, mutta että hän oli menettänyt päänsä kurkistaessaan ulos junan ikkunasta. Vilppulassa olikin nähty erään pääkopan yläosa hattuineen, joka oli tipahtanut panssarijunasta ja joka merkeistä päättäen oli ollut jonkun ylemmän päällikön omaisuutta. Kuuluisan päällikkönsä Karjalaisen kuuluvat itse surmanneen.”

Makaaberin jutun taustalla on varmasti kirjassani ”Punaisten panssarijuna 1918” kerrottu panssarijunan nro 1 ensimmäisen päällikön Armas Toivosen kuolema 22.2.1918. Hän oli noussut tähystämään Vilppulan suuntaan, mutta joko kielivaikeuksista tai viestin katkeamisketjusta johtuen junan venäläinen tykkimies laukaisi tykkinsä juuri samaan aikaan ja ampui Toivoselta pään irti. Tykillä olisi ollut mahdoton ampua ikkunasta ulos kurkistavan henkilön päätä, eikä taistelutilanteessa panssarijunissa edes ollut mukana henkilökuljetusvaunuja. Armas Toivosen kuolema näkyy piikkinä muistitiedoissa, missä peräti kolmessa asia mainitaan. Tarkimmin isoenoni Antonin Työväen arkistoon lähettämissä muistelmissa (TMT 152:2383 TA), eikä ihme, olihan Anton tapauksen silminnäkijä. Muissa tieto on toisen käden tietoa, kuten lehtijutussakin.

Naisia sanitääreinä ja muonittajina panssarijunan liepeillä

Pispalan punakaartin hoitajattaria. CC-BY Tampere 1918, kuvat Vapriikin kuva-arkisto. Finnish Civil War 1918 Photo: Museum Centre Vapriikki Photo Archives.

Punaisten riveissä aseellisia naiskaartilaisia oli sisällissodan aikana noin 2000. Heistä suurin osa toimi kuitenkin erilaisissa vartiointitehtävissä eikä ottanut osaa taisteluihin.

Valkoisten puolella naisilla oli myös kiinnostusta osallistua aseellisiin taisteluihin, mutta Mannerheim tyrmäsi tämän täysin. Naisten osallistuminen rajattiin huoltoon ja hoivaamiseen, ilman palkkaa. Jotkut valkoiset naiset vaaransivat myös henkensä salakuljettamalla aseita, viestejä ja maanalaisia lehtiä.

Myös punaisten puolella eduskuntaa vastaava Suomen työväen pääneuvosto teki maaliskuun alussa päätöksen, missä kiellettiin naisten aseellinen toiminta punakaarteissa. Naisten toimialueiksi määriteltiin sairaanhoito, taloustoimi, vaatehuolto, valistuskirjallisuuden levittäminen ja muut varustustyöt. Aseellisia naiskaarteja oli jo ennätetty siihen mennessä muodostaa ja päätöksen mukaan niitä ei kuitenkaan hajotettu vaan ne saivat jatkaa toimintaansa.

Naiset sanitääreinä ja muonittajina

Kirjani ”Punaisten panssarijuna 1918” kertoo pääasiassa miesten sodasta. Panssarijunissa naisia ei taisteluissa nähty mutta huoltotehtävissä junan liepeillä heitä luonnollisesti toimi. Nostan esiin heistä viisi, jotka jollain lailla liittyvät kirjani tapahtumiin.

Sanitäärinä eli sairaanhoitajana Vilppulan rintamalla toimineen Toini Antikaisen (myöhemmin Wälläri) muistelmat sekä tuntemattomaksi jäävän naissänitäärin päiväkirjamerkinnät tosin ovat kirjassa mukana vain esimerkinomaisesti kuvaamassa tapahtumia Vilppulan rintamalla. Halusin kuitenkin nostaa heidät esiin, koska kummankin heistä tarina on varsin mielenkiintoinen, ja mahdollisesti palaan niihin toisissa yhteyksissä. Naissanitäärin päiväkirja Lylystä ja Tampereelta antaa harvinaisen aikalaisnäkökulman siihen, miten nainen koki osansa rintamalla.

Emmi Lehtonen kuului Lahden naiskaartiin mutta ei ottanut osaa aseellisiin taisteluihin vaan toimi lähinnä sairaanhoitotehtävissä. Hänen serkkunsa Jalmari Lehtinen komensi panssarijunaa nro 2. Emmi Lehtosen muistitietoa olen käyttänyt kirjassani paljon nimenomaan sodan loppuvaiheita kuvaamaan. Lisäksi kerron panssarijunan nro 1 mukana kulkeneesta kahdesta muonittajasta, erikoisesta parivaljakosta Eliina Bomista (myös muodossa Bohm) ja Tilda Korpelaisesta.

Lähteet

Toini Wällärin tarina on taltioitu litteroituna haastatteluna Työväen arkistoon työväen muistitietokokoelmiin, Emmi Lehtosen Kansan arkistoon. Haastattelut tehtiin 1960-luvun lopussa. Emmi Lehtosesta löytyy myös aikalaisaineistoa, koska hän joutui valtiorikosoikeuden eteen joten hänestä on olemassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntipaperit samoin kuin Eliina Bomista ja Tilda Korpelaisesta. Valtiorikosoikeuden akteihin kuitenkin pitää aina käyttää lähdekritiikkiä, koska lähes säännönmukaisesti kaikki yrittivät vähätellä ja peitellä osuuttaan sodassa. Sama pätee muistitietoon, mutta eri syistä: kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen asiat helposti unohtuvat tai sekoittuvat. Eliina Bomin henkilöön tuovat lisävalaistusta Helsingin kaupungin poliisin osoitekortisto ja henkikirjat.

Autenttisin aikalaiskertomus on naissanitäärin (hoitajan) päiväkirja. Se löytyi kotietsinnöissä osoitteesta Pengerkatu 4 rappu A, missä se oli kätketty WC:n likaviemäriputken päälle.. Päiväkirjat käsittävät 30 pientä, käsin lyijykynällä kirjoitettua, irtonaista paperiliuskaa. Ikävä kyllä henkilön nimi ei papereista käy selville.

Tarinat

Toini Antikainen, haastatteluhetkellä Wälläri, oli syntynyt 1899 Helsingissä Pitkänsillan pohjoispuolella. Koko perhe oli työväenliikkeen aktiiveja. Toinin veli Toivo Antikainen tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanotun Kiimasjärven retken johtajana ja siihen liittyen joutui myöhemmin murhaoikeudenkäyntiin Suomessa. Toini Antikainen joutui jo pienenä ottamaan osaa perheen toimeentuloon, hän toimi muun muassa sokeiden taluttajana ja jakoi sisarensa kanssa Helsingin Sanomia aamulla ja Työmiestä iltapäivällä. Äiti oli kuulemma ollut sitä mieltä, että lehtien jakaminen sopii tytöille, mutta ei lehtien kadulla myyminen. Sisällissodan syttyessä Antikainen oli töissä Itämaisessa tupakkatehtaassa. Hän hakeutui punakaartin ensiapukurssille ja sen jälkeen hänet lähetettiin ystävättärensä Kaisan ja kahden vanhemman naisen kanssa Vilppulan rintamalle Korkeakoskelle. Toini Antikainen oli lomalla Helsingissä kun Tampereen piiritys alkoi, joten hän ei joutunut mukaan Tampereen taisteluihin. Hän kuitenkin palasi rintamalle Toijalaan ja Viialaan, mistä pakeni muun joukon kanssa kohti Lahtea. Toini Antikainen onnistui välttämään vangitsemisen pakenemalla ystävättärensä Kaisan kanssa metsiä pitkin Kaisan kotitalolle Uudellemaalle ja piileskelemällä siellä.

Naissanitäärin päiväkirjan ensimmäinen merkintä on 13. helmikuuta kun hän lähtee rintamalle. ”Lähdettiin matkalle Helsingistä kl 4.15, oltiin Riihimäellä kl. 7,5. Hämeenlinnassa kl. 8. Toijalassa kl. 9.35. Tampereella klo 10.40. Sitten marssittiin teatteritalolle syömään ja sitten kl. 2 nukkumaan.” Lylyyn naissanitääri saapui kaksi päivää myöhemmin, aamulla kello 5.45. Myös hän lienee käynyt lyhyen sairaanhoitokurssin ennen rintamalle tuloaan. Sidetarpeiden ja pulveripakettien teko sekä kyökkivuorot olivat puuhana silloin kun ei ollut sairaita hoidettavana. Hauskaakin pidettiin, käytiin hiihtämässä ja tanssimassa nuorisoseurantalolla. Maaliskuun alussa muistiinpanoihin ilmestyy ”hän”. ”Hänen” kanssa syttyy romanssi, tullaan ”sinuiksi”. Pariskunta käy öisillä ratsastusreissuilla ja romanssi etenee siihen pisteeseen, että ”hän” esittelee veljensä naissanitäärille. Pakomatka Lylystä Tampereelle alkaa 19. maaliskuuta kun punaisten Vilppulan rintama murtuu. Tampereella sairaanhoitohommat jatkuvat. ”Hän” on siellä myös, mutta kovin kiireinen. Naissanitääri näkee ”hänen” usein ajavan ”piiliä” ja pääsee itsekin kyytiin. Päiväkirjassa hätkähdyttää se, kuinka ulkoistettu sota siinä on. Oman puolen sotatapahtumat kirjataan ylös pohtimatta tai kyseenalaistamatta, vastapuolesta on hyvin vähän mainintoja ja nekin tyyliin ”yksi lahtari tuotiin haavoittuneena” sairastuvalle. Oman puolen haavoittuneet ja kaatuneet nainen kirjaa hyvin tarkasti nimeltä. Esimerkiksi ”21.2.18 Oli kova ottelu punaisten ja lahtarien välillä iltapäivällä 6 paikkeilla alkoi tulla haavoittuneita, niitä tuotiin yhteensä 11: (lista nimistä).” Sodan raakuus – haavoittuneet, kuolleet, pommitukset, pelko – jää päiväkirjassa ikään kuin sivuun. Toki Tampereen pommitukset on huolella dokumentoitu, mutta niiden vastapainona seassa on ”hänen” kanssaan kohtaamisia, lauluiltoja, kauniin sään havainnointia ja ystävyyttä. Päiväkirjan viimeinen merkintä on 2.4.1918. ”Aamulla oli taas niin kaunis ilma. Odotettiin niin hartaasti Rahjaa, luultiin jo tulevan kun luultiin panssarijunan jo vekslailevan kun näkyi niinkuin valkoista sauhua. Minä katselin melkein koko päivän akkunasta, vaan kahvilla kävin, nähtiin kun lahtarit taas liikkuivat metsän syrjässä. Minä näin hänet parikin kertaa ja vielä kolmannenkin kerran kokouksessa. Lahtarit alkoivat taas hurjasti pommittaa Tammelaa ja saivat tulipalon pariin paikkaan.” Minulla on epäilyni kuka ”hän” saattaisi olla (veikkaan Verneri Lehtimäkeä), mutta päiväkirjan kirjoittajan henkilöllisyyden selvittäminen voi olla jälkeenpäin mahdotonta.

Emmi Lehtonen liittyi Lahden Punaisen Kaartin naiskomppaniaan sodan loppuvaiheessa. Itse hän kertoi liittyneensä aatteen palosta, mutta monet muut palkan ja ruoan vuoksi. Samaan aikaan Lahden komppaniaan liittyi Martta Koskinen, jonka kanssa Emmi Lehtonen ystävystyi. Saksalaisten jo lähestyessä Lahtea Lehtonen odotti asemalla junaa joka ottaisi hänet ja toisen kaartiin kuuluneen ystävättärensä kyytiin matkalla kotiin Iittiin. Asemalle saapuu panssarijuna, josta purkautui asemalle miehiä, joukossa junan päällikkö, jonka Lehtonen tunnistaa serkukseen, Jalmari Lehtiseksi. Naisia ei kuitenkaan huolita junaan ”arvelivat työkalujen olevan liian tukevia tyttölapsille”. Tytöt pääsivät toiseen junaan ja kotiinsa. Mutta jo aamulla äiti herätti kertoen huhuista, että Uudessakylässä olisi taistelu saksalaisia vastaan. Lähimmästä esikunnasta Lehtoselle annettiin määräys mennä Mankalan asemalle, mistä jo vuorokauden kuluttua jouduttiin lähtemään pakoon Kausalaan. ”Niin lähdettiin ja kiirettä pidettiin. Oli ilta 18 tienoilla ja perunat keitettynä. Muonat rekeen ja matkaan.” Hälytys oli väärä ja sieltä pian takaisin Mankalaan. Emmi Lehtonen joutui siis eroon naiskomppaniastaan eikä osallistunut ase kädessä taisteluihin vaan toimi huoltotehtävissä muonittajana ja sairaanhoitajana. Hän pakeni Kotkaan missä vangittiin. Emmi Lehtonen joutui valtiorikosoikeuteen. Oikeudenkäyntiasiakirjoista selviää, että Emmin virallinen nimi oli Emilia Katarina ja ikä sisällissodan aikaan 22 vuotta. Iitin suojeluskunta antoi Lehtosesta melko murskaavan arvion, hän oli samaan aikaan vetelys ja laiska sekä kiihkeä ja vaarallinen. Suojeluskunnan lausunnon mukaan Emmi Lehtonen vietti myös epäsäännöllistä, kuljeskelevaa elämää. Tällä viitattiin ilmeisesti siihen, että hänen viimeisin työpaikkansa oli Helsingin Elannossa leipojattarena. Murskatuomion paikallisilta suojeluskunnilta saivat yleensä ne, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa työväenliikkeen toimintaan ja käyneet ahkerasti paikallisen työväentalon tilaisuuksissa. Kolmen ja puolen vuoden kuritushuonetuomion saaneena Emmi Lehtonen vapautui Suomenlinnasta ensimmäisessä armahdusaallossa lokakuussa.

Eliina Bom ja Tilda Korpelainen ovat outo kaksikko, jonka tulosta panssarijunan nro 1 muonittajiksi ei ole täyttä varmuutta. Itse he kertoivat astuneensa palvelukseen vasta huhtikuun lopussa, mutta rivien välistä saa sellaisen käsityksen, että he olivat mukana jo aiemmin. Pätkätöissä palvelijattarena ja keittäjättärenä toimineen Eliina Bomin pikkuveli Verner oli ammatiltaan konduktööri ja mukana punakaartissa, joten voi hyvin olettaa isosiskollakin olleen aatteen paloa jo aiemmin. Sen sijaan viipurilaisen palvelijattaren Tilda Korpelaisen mukaan tulo on arvoitus, hän on saattanutkin liittyä joukkoon vasta myöhemmin. Yleensä koko miehistö oli helsinkiläisiä. Ehkäpä naiset tunsivat toisensa jostakin. Tilda Korpelaisen kuulustelupöytäkirja on poikkeuksellisesti valtiorikosoikeuden syyttäjistön arkistossa eikä mukana ole oikeudenkäyntiaineistoa missä on aina mukana virkatodistus. Eliina Bomin virkatodistuksesta selviää, että hänet oli vuonna 1912 tuomittu kuoleman tuottaneesta pahoinpitelystä ja törkeästä varkaudesta yli kahdeksaksi vuodeksi vankilaan Hämeenlinnaan, mistä vapautui kesällä 1917. Aineistossani rikostuomio on harvinainen poikkeus, lähes kaikki muut panssarijunaan liittyvät henkilöt todettiin puhdasmaineisiksi. Poliisin osoitekortistosta selviää, että Eliina oli 19-vuotiaana vuonna 1908 muuttanut Helsinkiin ja saanut pian sen jälkeen aviottoman pojan. Vankila-ajan poika oli Bomin äidillä hoidossa, joka oli muuttanut Helsinkiin vuotta tytärtään aikaisemmin leskenä. Rankasta taustastaan huolimatta Bomia ehdotettiin vapautettavaksi, mikä tuntuu aika erikoiselta. Osoitekorteista selviää, että Eliina Bom ei kauan ennättänyt nauttia vapaudestaan, hän kuoli 1919.

***
Lähteet Tiina Lintunen: Naiset sodassa. Kirjassa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu (WSOY 2010); Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017).

D.E.D Europaeus – fennomaani ja vähän arkeologikin

Tekstissäni pohdin D.E.D. Europaeuksen yhteyksiä ja vaikutteita sukulaisiinsa, ”Suomen hammaslääketieteen isään” Matti Äyräpäähän ja arkeologi Aarne Äyräpäähän sekä luon katsauksen Europaeuksen suorittamiin arkeologisiin kaivauksiin Laatokan kaakkoisrannalla vuosina 1872-1879.

D.E.D. Europaeus 1860-luvulla. Savo-karjalaisen osakunnan historia I kuvitusta.

David Emmanuel Daniel Europaeus syntyi 1. joulukuuta 1820 Savitaipaleella ja kuoli pitkän, monivaiheisen, vaikeuksia täynnä olleen uran uuvuttamana 3. lokakuuta 1884 Pietarissa. Taneli tai Sipi, niin kuin hänen lähipiirinsä miestä nimitti, oli intomielinen fennomaani, joka joutui aikalaistensa epäsuosioon esittäessään liian kärkkäitä mielipiteitään ja oltuaan liian usein mielestään oikeassa ja muut väärässä. Europaeus tutki laajasti suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten menneisyyttä. Niin laajasti, että häneen sopii luonnehdinta ”hajotti itseään liikaa”. Uupuneelle miehelle oli kuitenkin aina tarjolla paikka lepuuttaa hermojaan pikkuserkkunsa, kirkkoherra Anders Josef Europaeuksen luona Liperin pappilassa.

Anders Josef Europaeus (1797-1870) oli suomalainen kirkkoherra, rovasti, teologian tohtori ja valtiopäivämies. Hän oli aktiivisesti mukana 1800-luvulla nousevassa suomalaisuusliikkeessä ja suurissa yhteiskunnallisissa uudistuksissa. A.J. Europaeus perusti Liperiin maan ensimmäisen suomenkielisen kansankirjaston ja oli vaikuttamassa siihen, että maakuntaan saatiin suomenkielinen kansakoulu ja oppikoulu. Fennomaanien tärkeimpiä tavoitteita oli nimenomaan kasvattaa maalle suomenkielistä sivistyneistöä. Sitä varten tarvittiin suomenkielisiä oppikouluja ja oppikouluihin puolestaan suomenkielisiä oppikirjoja.

Savitaipaleen suurelle pojalle vuonna 1971 pystytetty muistopatsas Europaeus-aukiolla, seurakuntatalon ja kirkon läheisyydessä. Sen on veistänyt savitaipalelaissyntyinen professori Viljo Savikurki (1905-75). Kuva: Jukka Parkkinen.

A.J. Europaeus oli 23 vuotta vanhempi kuin pikkuserkkunsa D.E.D.Europaeus, joka Savitaipaleen kirkkoherran nuorimpana poikana oppi suomen alhaissäätyiseltä äidiltään. Opinhaluinen ja isänsä puolelta vanhaan itäsuomalaiseen kulttuurisukuun kuulunut D.E.D.Europaeus valmistui ylioppilaaksi Viipurin lukiosta, mitä pikkuserkku Anders Josefkin oli aikoinaan käynyt. Hän kirjoittautui sisään Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Europaeus kuului virallisesti Wiipurilaiseen osakuntaan, mutta sen liian ruotsinmielisen ilmapiirin vuoksi Europaeus viihtyi paremmin Savo-karjakalaisen osakunnan tilaisuuksissa. Hän toimi innokkaasti osakuntaan 1846 perustetussa Suomalais-Seurassa, jonka tavoitteena oli suomen kielen oppiminen ja juurruttaminen sivistyneistöön. Oppi-isänsä Elias Lönnrotin innoittamana Europaeus teki useita runonkeruumatkoja ja niillä aivan uusia aluelöytöjä, merkittävimpinä Laatokan Karjala, Inkeri ja Tverin Karjala, joista jälkimmäisessä hän myös myöhemmin suoritti arkeologisia kaivauksia. Uusien alueiden lisäksi Europaeus löysi huomattavia runonlaulajia kuten Ilomantsin Sissoset.

Sissolan pihapiiriä Ilomantsin Mekrijärvellä. Täällä D.E.D. Europaeus laulatti yhtä Suomen Karjalan tunnetuinta eepikkoa Simana Sissosta, joka oli hänen oma löytönsä. Kuva: TW.

D.E.D Europaeus ja Matti Äyräpää

Matias Europaeus syntyi Liperin kirkkoherra A.J. Europaeuksen nuorimpana lapsena hänen toisesta avioliitostaan vuonna 1852. Noihin aikoihin D.E.D. Europaeuksen suhteet muihin fennomaaneihin olivat alkaneet rakoilla, eikä vähiten siksi, että hän oli arvostellut Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa. Varsinkin 1860-luvulla Tanelin tiedetään viettäneen pitkiä aikoja Liperissä pikkuserkkunsa luona ja silloin hän luonnollisesti tutustui myös Matiakseen, joka omaksui sekä kodin että varmasti myös sukulaisensa Tanelin vaikutuksesta vahvan fennomaanisen ajatusmaailman.

Matias Europaeus liittyi 1871 Helsingin yliopistoon tultuaan Savo-karjalaiseen osakuntaan, mistä myös D.E.D. Europaeus oli löytänyt henkisen kotinsa kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Pian alkoi osakunnassa kotipuolen ylioppilaiden ympärille muodostua niin sanottu ”Liperiläinen yhtiö”. Kokouksia pidettiin kerran viikossa ja poisjääneiltä perittiin sakkomaksu. Nämä sakkomaksut Matti Äyräpää myöhemmin sai puhuttua pesämunaksi Kalevalan kuvituskilpailun palkintoa varten. Kilpailun ensimmäiset tulokset jäivät vaille huomiota ja täytäntöönpanoa, mutta sitkeästi Äyräpää sai polkaistua käyntiin vielä toisen kuvituskilpailun, jonka voittikin sitten muuan Akseli Gallen-Kallela.

Savo-karjalaisessa osakunnassa vaikutti 1870-luvulla jo D.E.D. Europaeuksen ajoilta periytynyt vahva suomalaiskansallinen suuntaus ja sukunimien suomentamiseen kannustettiin jo tuolloin. Toteutus vaati kuitenkin suurta rohkeutta, eikä siihen moni ryhtynyt. Kun Matias Europaeus vaihtoi nimensä Matti Äyräpääksi vuonna 1876, itse J.V. Snellman moitti häntä siitä ankarasti.

Savo-karjalaisen osakunnan aktiivien toimesta alettiin vaatia ja myös toteuttaa luonnontieteellisen sanaston luomista suomen kielelle, harmistuneiden ruotsinkielisten pilkasta ja vastustuksesta huolimatta. Matti Äyräpää itse kutsui 11.11.1881 koolle yksitoista muuta suomenmielistä lääketieteen kandidaattia, jotka päättivät perustaa yhteisen seuran. Perustajiensa lukumäärän mukaan seura sai nimen Duodecim. Ensimmäiseksi tehtäväksi otettiin suomenkielisen lääketieteen terminologian luominen.

D.E.D. Europaeus puolestaan oli tehnyt uraauurtavaa sanastotyötä muun muassa geometrian termien kääntämisessä. Jopa 30% hänen geometrian sanastoaan on edelleen käytössä, esimerkiksi sanat kehä, suunnikas, tilavuus ja parillinen. Kun tiedetään, että Europaeuksella oli läheiset välit pikkuserkkunsa poikaan Matti Äyräpäähän, niin voidaan melko varmasti olettaa, että Taneli ja Matti keskustelivat keskenään myös lääketieteen sanastosta. Ehkäpä Tanelilta tuli Matille myös jokunen ehdotus, josta tieto jälkipolville ei ole säilynyt.

Matti Äyräpäästä tuli jo 1890‑luvulla kulttihahmo, jota Duodecim-seuran nuoremmat jäsenet kantoivat vuosijuhlien päätteeksi hartioillaan ympäri salia Savolaisten laulun raikuessa. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sai suorastaan tarunhohteisen maineen. Matti Äyräpää kuoli 76-vuotiaana vuonna 1928. Matti Äyräpään ainoa poika Matti oli kuollut vain parin päivän ikäisenä ja ainoa tytär Aune oli naimaton ja lapseton.

D.E.D. Europaeus ja Aarne Äyräpää

Aarne Äyräpään muotokuva Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen käytävän seinällä.

Liperin pappilassa D.E.D. Europaeus lienee tutustunut myös pikkuserkkunsa Anders Josefin vanhimpaan poikaan, vuonna 1836 syntyneeseen Anders Teodoriin, eli ”Addeen”. Adde syntyi Anders Josefin ensimmäisestä liitosta aatelisen Sofia Wilhelmina Boijen kanssa. Liitto päättyi surullisesti Sofia Wilhelminan kuoltua lapsivuoteeseen vain 10 viikkoa poikansa syntymän jälkeen. Anders Teodorin (k. 1912) poika Aarne Elias Europaeus (1887-1971) syntyi vasta D.E.D. Europaeuksen kuoleman jälkeen eikä koskaan oppinut tuntemaan erikoislaatuista sukulaistaan henkilökohtaisesti. On kuitenkin mahdollista, että kaukaisen sukulaisen esimerkki innoitti häntä valitsemaan elämänurakseen arkeologian. Hän on myös varmasti kuullut tarinoita D.E.D Europaeuksesta sedältään, isänsä nuorimmalta velipuolelta. Aarne Europaeus muutti nimensä Äyräpääksi vuonna 1930, kaksi vuotta sen jälkeen, kun hänen setänsä Matti Äyräpää oli kuollut vailla nimen jatkajaa.

D.E.D Europaeus ja muinaistiede

D.E.D Europaeuksen kiinnostus arkeologiaan juontui lähinnä sen mahdollisuuksista löytää suomalaisten vanhat asuinalueet. Arkeologiasta tuli itsenäinen tieteenala vasta 1870, kun Suomen muinaismuistoyhdistys perustettiin ja alan tutkimusaktiviteetti alkoi voimakkaasti nousta.

Vuosina 1872-1879 Europaeus teki kaikkiaan seitsemän arkeologista tutkimusmatkaa etupäässä Laatokan kaakkoisrannalle, missä hän tutki useita kymmeniä hautakumpuja eli kurgaaneja. Ensimmäisellä matkallaan Tverin läänin Bežetskiin 1872 hän toimi itsensä J.R. Aspelinin ”väsymättömänä apumiehenä”. Myöhemmissä kaivauksissa hän jatkoi mestarin viitoittamaa tietä. Europaeuksen arkeologisia tutkimuksia on myöhemmissä arkeologipiireissä arvosteltu harrastelijamaisuudesta ja dokumentoinnin puutteesta, mikä ei tee hänelle oikeutta, koska löytötietoja ja kaivaushavaintoja ei löydy ammattimaisiltakaan arkeologeilta tuona aikana, eikä vielä paljon myöhemminkään.

Toisaalta voidaan todeta, että D.E.D. Europaeusta kiinnosti esineistöä enemmän hautojen kraniologinen aineisto. Fyysinen antropologia oli tuolloin muotia ja säilyneiden kallojen perusteella uskottiin voitavan määrittää jopa vainajan käyttämä kieli ja kansallisuus. Valitettavasti tämä Europaeuksen hellimä tutkimussuunta on myöhemmin paljastunut kaikkein hetteisimmällä perustalla olevaksi.

Europaeus ei ole julkaissut minkäänlaisia antropologisia tutkimuksia hautojen luuaineistosta – liekö aineisto ollut riittämätön tai ristiriidassa hänen teorioidensa kanssa? Hänen kaivaustensa tuloksena saatiin Kansallismuseoon kuitenkin edustava kokoelma Laatokan kaakkoisrannan nuoremman rautakauden esineistöä. Europaeus on ensimmäinen ja viimeinen suomalainen tutkija, joka on suorittanut kaivauksia noilla alueilla. Europaeuksen vuonna 1874 Saljušikissa Paksujoen varrella tutkima hauta lienee kaivauksista kuuluisin. Sieltä saatuun esineistöön ovat vuosien varrella tutustuneet useat Kansallismuseossa vierailleet viikinkiaikaan erikoistuneet arkeologit.

Sekä Aspelin että Europaeus olivat vakuuttuneita, että Laatokan kaakkoisrannan kurgaaneihin haudannut väestö oli suomensukuisia vepsäläisiä. Teoria Laatokan kaakkoisrannan suomensukuisesta alkuväestöstä on saanut kannatusta myöhempienkin tutkijoiden parissa. Skandinaaviset loistoesineet heijastelevat kaupankäyntiä ja sosiaalista hierarkiaa, jossa maksuna turkiksista ja elintarvikkeista saadut esineet jäivät yläluokan haltuun.

J.R. Aspelin on kuvannut yhdessä D.E.D. Europaeuksen kanssa kaivamiaan esineitä jo omassa väitöskirjassaan. Myöhempiä Europaeuksen kaivauslöytöjä Aspelin on kuvannut suomeksi ja ranskaksi julkaistussa sarjassa Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta I-IV, sen kolmannessa osassa, missä hän selkeästi asettuu toteamaan esineistön olevan vepsäläistä perua.

Hautakummuista löytyi Aspelin kertoman mukaan jälkiä sekä polttohaudatuista että polttamatta haudatuista ihmisistä, sekä miehille että naisille kuuluneita hauta-antimia ja mm. arabialaisia ja saksalaisia rahoja 900-luvun puolivälin paikkeilta. Yhdestä haudasta löytyi poltettuja hevosen luita. Kummuista löytyi lisäksi useita jälkiä paikalla pidetyistä peijaisista.

Tverin matkallaan D.E.D. Europaeus kävi myös tapaamassa pikkuserkkuaan lääketieteen tohtori Jean Jakob Europaeusta, Anders Josefin vanhempaa veljeä, joka todellisena valtioneuvoksena vietti eläkepäiviä maatilallaan.

Kurgaanihauta Tverin läänin Bježeskistä, missä Aspelin ja Europaeus suorittivat kaivauksia yhdessä. Yksityiskohta J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

D.E.D Europaeus ja viimeinen matka

Matti Äyräpää on muistellut Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 2 Taneli Europaeuksen lähtöä viimeiselle matkalle. Keväällä 1884 ”Sipi” tuli Matin luokse niin sairaan näköisenä, että Matti päätti lähettää ukon Kirkkonummelle rauhalliseen paikkaan lepäämään ja saamaan ravitsevaa ruokaa. Lepotauon aikana Matti Äyräpää peri Taneli Europaeuksen kirjasaatavia 600 markan edestä. Kun Europaeus kuuli rahaa olevan tulossa, hän ei kehotuksista huolimatta malttanut enää pysyä maaseudulla. ”Jo seuraavana päivänä ukko kuitenkin istuutui maidonkuljettajan viereen ja tuli Helsinkiin. Kun hän ilmestyi huoneeseeni, hämmästyin nähdessäni entisen Sipi Europaeuksen terveyttä uhkuvana miehenä. Lihomistaan hän selitti innostuneilla sanoilla: ”Ajatteleppas, kolme kertaa päivässä ruokaa ja kahdesti kahvia!”

Matti Äyräpää yritti taivuttaa Sipiä palaamaan vielä maalle, mutta tämä ei millään malttanut, olihan Pietarissa vielä kirjastoja tutkimatta ja tietoja hakematta. Pietarissa odotti myös pantattu turkki, jonka Europaeus aikoi myydä rahoittaakseen tutkimuksiaan. Matkavalmisteluihin kuluu kuitenkin niin paljon rahaa, että Sipi joutuu nolona pyytämään sukulaispojalta vielä 10 penniä, että saisi laivassa ostaa aamukahvin. Matti Äyräpää antoi miehelle liikenevät rahansa, joitain kymmeniä markkoja ja pyysi häntä olemaan rasittamatta liikaa itseään.

Muutaman kuukauden perästä lokakuussa tuli sitten ilmoitus, että Taneli Europaeus oli kuollut. ”Arvattavasti hän oli saanut vakavan langettavataudin (=epilepsia) kohtauksen, liiallisesti rasitettuaan itseään”.

Kohta Suomen Pankin Pietarin konttorin johtaja Neiglick kirjoitti Äyräpäälle ehdottaen, että vainaja haudattaisiin isänmaan multaan. Matti Äyräpää ryhtyi tuumasta toimeen, kokoamaan rahaa kulujen kattamiseksi. Sillä aikaa Neiglick hoiteli Venäjän viranomaisilta luvan ruumiin siirtämiseen, ”Ja niin Taneli Europaeus palasi jälleen Helsinkiin”.

Mielenkiintoinen on muistelman viimeinen kappale: ”Erään suomalaisen kauppiaan asunnossa oli jonkinlainen porraskäytävän laajennus, josta Sipi oli erottanut suojusseinällä itselleen pienen huoneen. Sieltä löytyi säkki – muuten 100 ruplan hinnalla lunastettu -, joka sisälsi hänen kirjeitään, kirjojaan ja muistiinpanojaan. Ne annoin sitten J.R. Aspelinin huostaan.”

D.E.D. Europaeus haudattiin toistamiseen 4. joulukuuta 1884 Hietaniemen vanhalle hautausmaalle. Myöhemmin viereisellä haudalla viimeisen leposijansa saivat Matti Äyräpään velipuoli Anders Theodor Europaeus sekä hänen poikansa Aarne Äyräpää perheineen.

Savo-karjalaisen osakunnan pystyttämä D.E.D. Europaeuksen hautamuistomerkki. Viereiseen hautaan on haudattu mm. arkeologi Aarne Äyräpää. Kuva: TW.

*
Artikkeli on julkaistu alun perin Hiisi-lehden numerossa 2/2015 sekä muutamin tarkennuksin A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomissa 2/2016 (poistettu väärä väittämä, että A.J. Europaeus ei olisi koskaan oppinut kunnolla suomea ja lisätty tapaaminen J.J. Europaeuksen kanssa Tverissä).

Lähteet:
J.R. Aspelin: Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta 3, Rauta-aika: mordvalaisia, merjalaisia ja vepsäläisiä muinaiskaluja. Helsinki/Pietari/Pariisi 1879.
Jaakko Ignatius: Jäsen n:o 1: Matti Äyräpää 1852-1928. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 1/2006.
Torsten Edgren: Europaeus ja muinaistiede. Matti Kuusi, Pekka Laaksonen, Senni Timonen (toim.): D.E.D. Europaeus. Suurmies vai kummajainen. Kalevalaseuran vuosikirja 67. SKS 1988.
Heikki Waris: Savo-karjalaisen osakunnan historia I. 1833-1852. WSOY, 1939.
Martti Ruutu: Savo-karjalaisen osakunnan historia II. 1857-1887. WSOY, 1939.
Veli-Matti Autio: Roudan aika. Savo-karjalaisen osakunnan historia III. 1888-1905. WSOY, 1997.
Matti Äyräpää: Muistelma Taneli Europaeuksesta. Lähtö viimeiselle matkalle. Kalevalaseuran vuosikirja 2, 1922.

Yksityiskohtia vepsäläisestä esineistöstä J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

Kansikuva J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.