Ali Aaltonen teloitettiin 11.5.1918

Uusimaa-lehdessä 13.5.1918 julkaistu väärä tieto Ali Aaltosen kuolemasta.

Uusi Suometar tiesi kertoa 16.5.1918, että punaisen kaartin aikaisempi ylipäällikkö Ali Aaltonen oli pidätetty 11. toukokuuta 1918 Hollolan pitäjän Miekkiön kylässä ja tuotu sieltä Hennalan vankikasarmille, missä hänet jätettiin sotilasviranomaisten tutkittavaksi ”ja lienee jo saanut tuomionsa”.

Tieto Ali Aaltosen pidätyksestä julkaistiin eri sanomalehdissä toukokuun aikana. Joissain lehdissä kerrottiin ylimalkaisesti hänen tuleen pidätetyksi Lahden seudulla, yhdessä hänet oli tietojen mukaan surmattu Viipurissa. Hollolan Miekkiö on kuitenkin todennäköisimmin oikea tieto, sen vahvistaa SKS:n Perinteen ja nykykulttuurin arkiston (entisen Kansanrunousarkiston) 1918-kokoelmissa oleva muistelma (U.E. Mäkelä Sidos 17, s. 180) missä kerrotaan muistakin metsissä piileskelleistä miehistä ”kuten Ali Aaltonen”, jonka onnistui piileskellä pari viikkoa ja saatiin sitten kiinni ”Miekkiön kylästä erään ulkorakennuksen ullakolta, missä oli käynyt vakituisesti yöpymässä”. Jonkun on täytynyt käräyttää Ali Aaltonen, huomatessaan tämän hiipivän yösijoilleen. Mitenkähän ulkorakennuksen omistajalle kävi? Hänen on täytynyt tietää ja hyväksyä Aaltosen yöpymiset. Ruokaakin hän on jostain saanut, ehkä samalta isäntäväeltä, jonka nurkissa hän piileskeli. Ali Aaltonen ei siis jäänyt kiinni jo Nastolassa Villähteen rautatieasemalla, niin kuin on nähty väitettävän.

Kerrotaan, että pahamaineinen virolainen komentaja Hans Kalm ampui henkilökohtaisesti Ali Aaltosen. Ajallisesti tarina saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, vastasihan Kalm joukkoineen tuolloin Lahden vankileirin vartioinnista. Kaikki muut korkea-arvoiset punakaartin päälliköt ja poliitikot olivat jo ennättäneet paeta Venäjälle. Ali Aaltonen oli varmasti herkullinen saalis ja Hans Kalm oli hänestä varmasti henkilökohtaisesti kiinnostunut. Mitään lehtiartikkelissa mainittua ”sotilasviranomaisten tutkintaa” tuskin järjestettiin. Aaltonen lienee kohdannut loppunsa vangitsemispäivänään, ilman mitään sen tarkempia tutkimuksia.

Erikoisin tieto Aaltosen kohtalosta julkaistiin Uusimaa-lehdessä 13.5.1918 otsikolla ”Ali Aaltosen loppu.”: ”Punaisten päällikön Ali Aaltosen väitetään kaatuneen Vilppulassa helmikuussa. Tampereen valloituksen jälkeen kertoivat erään punaisten panssarijunan miehet Aaltosen olleen mukana junassa, mutta että hän oli menettänyt päänsä kurkistaessaan ulos junan ikkunasta. Vilppulassa olikin nähty erään pääkopan yläosa hattuineen, joka oli tipahtanut panssarijunasta ja joka merkeistä päättäen oli ollut jonkun ylemmän päällikön omaisuutta. Kuuluisan päällikkönsä Karjalaisen kuuluvat itse surmanneen.”

Makaaberin jutun taustalla on varmasti kirjassani ”Punaisten panssarijuna 1918” kerrottu panssarijunan nro 1 ensimmäisen päällikön Armas Toivosen kuolema 22.2.1918. Hän oli noussut tähystämään Vilppulan suuntaan, mutta joko kielivaikeuksista tai viestin katkeamisketjusta johtuen junan venäläinen tykkimies laukaisi tykkinsä juuri samaan aikaan ja ampui Toivoselta pään irti. Tykillä olisi ollut mahdoton ampua ikkunasta ulos kurkistavan henkilön päätä, eikä taistelutilanteessa panssarijunissa edes ollut mukana henkilökuljetusvaunuja. Armas Toivosen kuolema näkyy piikkinä muistitiedoissa, missä peräti kolmessa asia mainitaan. Tarkimmin isoenoni Antonin Työväen arkistoon lähettämissä muistelmissa (TMT 152:2383 TA), eikä ihme, olihan Anton tapauksen silminnäkijä. Muissa tieto on toisen käden tietoa, kuten lehtijutussakin.

Naisia sanitääreinä ja muonittajina panssarijunan liepeillä

CC-BY Tampere 1918, kuvat Vapriikin kuva-arkisto. Finnish Civil War 1918 Photo: Museum Centre Vapriikki Photo Archives.

Punaisten riveissä aseellisia naiskaartilaisia oli sisällissodan aikana noin 2000. Heistä suurin osa toimi kuitenkin erilaisissa vartiointitehtävissä eikä ottanut osaa taisteluihin.

Valkoisten puolella naisilla oli myös kiinnostusta osallistua aseellisiin taisteluihin, mutta Mannerheim tyrmäsi tämän täysin. Naisten osallistuminen rajattiin huoltoon ja hoivaamiseen, ilman palkkaa. Jotkut valkoiset naiset vaaransivat myös henkensä salakuljettamalla aseita, viestejä ja maanalaisia lehtiä.

Myös punaisten puolella eduskuntaa vastaava Suomen työväen pääneuvosto teki maaliskuun alussa päätöksen, jossa kiellettiin naisten aseellinen toiminta punakaarteissa. Naisten toimialueiksi määriteltiin sairaanhoito, taloustoimi, vaatehuolto, valistuskirjallisuuden levittäminen ja muut varustustyöt. Aseellisia naiskaarteja oli jo ennätetty siihen mennessä muodostaa ja päätöksen mukaan niitä ei kuitenkaan hajotettu vaan ne saivat jatkaa toimintaansa.

Naiset sanitääreinä ja muonittajina

Kirjani ”Punaisten panssarijuna 1918” kertoo pääasiassa miesten sodasta. Panssarijunissa naisia ei taisteluissa nähty mutta huoltotehtävissä junan liepeillä heitä luonnollisesti toimi. Nostan esiin heistä viisi, jotka jollain lailla liittyvät kirjani tapahtumiin.

Sanitäärinä eli sairaanhoitajana Vilppulan rintamalla toimineen Toini Antikaisen (myöhemmin Wälläri) muistelmat sekä tuntemattomaksi jäävän naissänitäärin päiväkirjamerkinnät tosin ovat kirjassa mukana vain esimerkinomaisesti kuvaamassa tapahtumia Vilppulan rintamalla. Halusin kuitenkin nostaa heidät esiin, koska kummankin heistä tarina on varsin mielenkiintoinen, ja mahdollisesti palaan niihin toisissa yhteyksissä. Naissanitäärin päiväkirja Lylystä ja Tampereelta antaa harvinaisen aikalaisnäkökulman siihen, miten nainen koki osansa rintamalla.

Emmi Lehtonen kuului Lahden naiskaartiin mutta ei ottanut osaa aseellisiin taisteluihin vaan toimi lähinnä sairaanhoitotehtävissä. Hänen serkkunsa Jalmari Lehtinen komensi panssarijunaa nro 2. Emmi Lehtosen muistitietoa olen käyttänyt kirjassani paljon nimenomaan sodan loppuvaiheita kuvaamaan. Lisäksi kerron panssarijunan nro 1 mukana kulkeneesta kahdesta muonittajasta, erikoisesta parivaljakosta Eliina Bomista (myös muodossa Bohm) ja Tilda Korpelaisesta.

Lähteet

Toini Wällärin tarina on taltioitu litteroituna haastatteluna Työväen arkistoon työväen muistitietokokoelmiin, Emmi Lehtosen Kansan arkistoon. Haastattelut tehtiin 1960-luvun lopussa. Emmi Lehtosesta löytyy myös aikalaisaineistoa, koska hän joutui valtiorikosoikeuden eteen joten hänestä on olemassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntipaperit samoin kuin Eliina Bomista ja Tilda Korpelaisesta. Valtiorikosoikeuden akteihin kuitenkin pitää aina käyttää lähdekritiikkiä, koska lähes säännönmukaisesti kaikki yrittivät vähätellä ja peitellä osuuttaan sodassa. Sama pätee muistitietoon. Eliina Bomin henkilöön tuovat lisävalaistusta Helsingin kaupungin poliisin osoitekortisto ja henkikirjat.

Autenttisin aikalaiskertomus on naissanitäärin päiväkirja. Se löytyi kotietsinnöissä osoitteesta Pengerkatu 4 rappu A, missä se oli kätketty WC:n likaviemäriputken päälle.. Päiväkirjat käsittävät 30 pientä, käsin lyijykynällä kirjoitettua, irtonaista paperiliuskaa. Ikävä kyllä henkilön nimi ei papereista käy selville.

Tarinat

Toini Antikainen, haastatteluhetkellä Wälläri, oli syntynyt 1899 Helsingissä Pitkänsillan pohjoispuolella. Koko perhe oli työväenliikkeen aktiiveja. Toinin veli Toivo Antikainen tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanotun Kiimasjärven retken johtajana ja siihen liittyen joutui myöhemmin murhaoikeudenkäyntiin Suomessa. Toini Antikainen joutui jo pienenä ottamaan osaa perheen toimeentuloon, hän toimi muun muassa sokeiden taluttajana ja jakoi sisarensa kanssa Helsingin Sanomia aamulla ja Työmiestä iltapäivällä. Äiti oli kuulemma ollut sitä mieltä, että lehtien jakaminen sopii tytöille, mutta ei lehtien kadulla myyminen. Sisällissodan syttyessä Antikainen oli töissä Itämaisessa tupakkatehtaassa. Hän hakeutui punakaartin ensiapukurssille ja sen jälkeen hänet lähetettiin ystävättärensä Kaisan ja kahden vanhemman naisen kanssa Vilppulan rintamalle Korkeakoskelle. Toini Antikainen oli lomalla Helsingissä kun Tampereen piiritys alkoi, joten hän ei joutunut mukaan Tampereen taisteluihin. Hän kuitenkin palasi rintamalle Toijalaan ja Viialaan, mistä pakeni muun joukon kanssa kohti Lahtea. Toini Antikainen onnistui välttämään vangitsemisen pakenemalla ystävättärensä Kaisan kanssa metsiä pitkin Kaisan kotitalolle Uudellemaalle ja piileskelemällä siellä.

Naissanitäärin päiväkirjan ensimmäinen merkintä on 13. helmikuuta kun hän lähtee rintamalle. ”Lähdettiin matkalle Helsingistä kl 4.15, oltiin Riihimäellä kl. 7,5. Hämeenlinnassa kl. 8. Toijalassa kl. 9.35. Tampereella klo 10.40. Sitten marssittiin teatteritalolle syömään ja sitten kl. 2 nukkumaan.” Lylyyn naissanitääri saapui kaksi päivää myöhemmin, aamulla kello 5.45. Myös hän lienee käynyt lyhyen sairaanhoitokurssin ennen rintamalle tuloaan. Sidetarpeiden ja pulveripakettien teko sekä kyökkivuorot olivat puuhana silloin kun ei ollut sairaita hoidettavana. Hauskaakin pidettiin, käytiin hiihtämässä ja tanssimassa nuorisoseurantalolla. Maaliskuun alussa muistiinpanoihin ilmestyy ”hän”. ”Hänen” kanssa syttyy romanssi, tullaan ”sinuiksi”. Pariskunta käy öisillä ratsastusreissuilla ja romanssi etenee siihen pisteeseen, että ”hän” esittelee veljensä naissanitäärille. Pakomatka Lylystä Tampereelle alkaa 19. maaliskuuta kun punaisten Vilppulan rintama murtuu. Tampereella sairaanhoitohommat jatkuvat. ”Hän” on siellä myös, mutta kovin kiireinen. Naissanitääri näkee ”hänen” usein ajavan ”piiliä” ja pääsee itsekin kyytiin. Päiväkirjassa hätkähdyttää se, kuinka ulkoistettu sota siinä on. Oman puolen sotatapahtumat kirjataan ylös pohtimatta tai kyseenalaistamatta, vastapuolesta on hyvin vähän mainintoja ja nekin tyyliin ”yksi lahtari tuotiin haavoittuneena” sairastuvalle. Oman puolen haavoittuneet ja kaatuneet nainen kirjaa hyvin tarkasti nimeltä. Esimerkiksi ”21.2.18 Oli kova ottelu punaisten ja lahtarien välillä iltapäivällä 6 paikkeilla alkoi tulla haavoittuneita, niitä tuotiin yhteensä 11: (lista nimistä).” Sodan raakuus – haavoittuneet, kuolleet, pommitukset, pelko – jää päiväkirjassa ikään kuin sivuun. Toki Tampereen pommitukset on huolella dokumentoitu, mutta niiden vastapainona seassa on ”hänen” kanssaan kohtaamisia, lauluiltoja, kauniin sään havainnointia ja ystävyyttä. Päiväkirjan viimeinen merkintä on 2.4.1918. ”Aamulla oli taas niin kaunis ilma. Odotettiin niin hartaasti Rahjaa, luultiin jo tulevan kun luultiin panssarijunan jo vekslailevan kun näkyi niinkuin valkoista sauhua. Minä katselin melkein koko päivän akkunasta, vaan kahvilla kävin, nähtiin kun lahtarit taas liikkuivat metsän syrjässä. Minä näin hänet parikin kertaa ja vielä kolmannenkin kerran kokouksessa. Lahtarit alkoivat taas hurjasti pommittaa Tammelaa ja saivat tulipalon pariin paikkaan.” Minulla on epäilyni kuka ”hän” saattaisi olla mutta päiväkirjan kirjoittajan henkilöllisyyden selvittäminen voi olla jälkeenpäin mahdotonta.

Emmi Lehtonen liittyi Lahden Punaisen Kaartin naiskomppaniaan sodan loppuvaiheessa. Itse hän kertoi liittyneensä aatteen palosta, mutta monet muut palkan ja ruoan vuoksi. Samaan aikaan Lahden komppaniaan liittyi Martta Koskinen, jonka kanssa Emmi Lehtonen ystävystyi. Saksalaisten jo lähestyessä Lahtea Lehtonen odotti asemalla junaa joka ottaisi hänet ja toisen kaartiin kuuluneen ystävättärensä kyytiin matkalla kotiin Iittiin. Asemalle saapuu panssarijuna, josta purkautui asemalle miehiä, joukossa junan päällikkö, jonka Lehtonen tunnistaa serkukseen, Jalmari Lehtiseksi. Naisia ei kuitenkaan huolita junaan ”arvelivat työkalujen olevan liian tukevia tyttölapsille”. Tytöt pääsivät toiseen junaan ja kotiinsa. Mutta jo aamulla äiti herätti kertoen huhuista, että Uudessakylässä olisi taistelu saksalaisia vastaan. Lähimmästä esikunnasta Lehtoselle annettiin määräys mennä Mankalan asemalle, mistä jo vuorokauden kuluttua jouduttiin lähtemään pakoon Kausalaan. ”Niin lähdettiin ja kiirettä pidettiin. Oli ilta 18 tienoilla ja perunat keitettynä. Muonat rekeen ja matkaan.” Hälytys oli väärä ja sieltä pian takaisin Mankalaan. Emmi Lehtonen joutui siis eroon naiskomppaniastaan eikä osallistunut ase kädessä taisteluihin vaan toimi huoltotehtävissä muonittajana ja sairaanhoitajana. Hän pakeni Kotkaan missä vangittiin. Emmi Lehtonen joutui valtiorikosoikeuteen. Oikeudenkäyntiasiakirjoista selviää, että Emmin virallinen nimi oli Emilia Katarina ja ikä sisällissodan aikaan 22 vuotta. Iitin suojeluskunta antoi Lehtosesta melko murskaavan arvion, hän oli samaan aikaan vetelys ja laiska sekä kiihkeä ja vaarallinen. Suojeluskunnan lausunnon mukaan Emmi Lehtonen vietti myös epäsäännöllistä, kuljeskelevaa elämää. Tällä viitattiin ilmeisesti siihen, että hänen viimeisin työpaikkansa oli Helsingin Elannossa leipojattarena. Murskatuomion paikallisilta suojeluskunnilta saivat yleensä ne, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa työväenliikkeen toimintaan ja käyneet ahkerasti paikallisen työväentalon tilaisuuksissa. Kolmen ja puolen vuoden kuritushuonetuomion saaneena Emmi Lehtonen vapautui Suomenlinnasta ensimmäisessä armahdusaallossa lokakuussa.

Eliina Bom ja Tilda Korpelainen ovat outo kaksikko, jonka tulosta panssarijunan nro 1 muonittajiksi ei ole täyttä varmuutta. Itse he kertoivat astuneensa palvelukseen vasta huhtikuun lopussa, mutta rivien välistä saa sellaisen käsityksen, että he olivat mukana jo aiemmin. Pätkätöisä palvelijattarena ja keittäjättärenä toimineen Eliina Bomin pikkuveli Verner oli ammatiltaan konduktööri ja mukana punakaartissa, joten voi hyvin olettaa isosiskollakin olleen aatteen paloa jo aiemmin. Sen sijaan viipurilaisen palvelijattaren Tilda Korpelaisen mukaan tulo on arvoitus, hän on saattanutkin liittyä joukkoon vasta myöhemmin. Yleensä koko miehistö oli helsinkiläisiä. Ehkäpä naiset tunsivat toisensa jostakin. Tilda Korpelaisen kuulustelupöytäkirja on poikkeuksellisesti valtiorikosoikeuden syyttäjistön arkistossa eikä mukana ole oikeudenkäyntiaineistoa missä on aina mukana virkatodistus. Eliina Bomin virkatodistuksesta selviää, että hänet oli vuonna 1912 tuomittu kuoleman tuottaneesta pahoinpitelystä ja törkeästä varkaudesta yli kahdeksaksi vuodeksi vankilaan Hämeenlinnaan, mistä vapautui kesällä 1917. Aineistossani rikostuomio on harvinainen poikkeus, lähes kaikki muut panssarijunaan liittyvät henkilöt todettiin puhdasmaineisiksi. Poliisin osoitekortistosta selviää, että Eliina oli 19-vuotiaana vuonna 1908 muuttanut Helsinkiin ja saanut pian sen jälkeen aviottoman pojan. Vankila-ajan poika oli Bomin äidillä hoidossa, joka oli muuttanut Helsinkiin vuotta tytärtään aikaisemmin leskenä. Rankasta taustastaan huolimatta Bomia ehdotettiin vapautettavaksi, mikä tuntuu aika erikoiselta. Osoitekorteista selviää, että Eliina Bom ei kauan ennättänyt nauttia vapaudestaan, hän kuoli 1919.

***
Lähteet Tiina Lintunen: Naiset sodassa. Kirjassa Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu (WSOY 2010); Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017). Artikkelikuvassa Pispalan punakaartiin kuuluneet hoitajat on kuvattu Tampereella 2.3.1918. CC-BY Tampere 1918, kuvaaja August Schuffert, Vapriikin kuva-arkisto.

D.E.D Europaeus – fennomaani ja vähän arkeologikin

Tekstissäni pohdin D.E.D. Europaeuksen yhteyksiä ja vaikutteita sukulaisiinsa, ”Suomen hammaslääketieteen isään” Matti Äyräpäähän ja arkeologi Aarne Äyräpäähän sekä luon katsauksen Europaeuksen suorittamiin arkeologisiin kaivauksiin Laatokan kaakkoisrannalla vuosina 1872-1879.

D.E.D. Europaeus 1860-luvulla. Savo-karjalaisen osakunnan historia I kuvitusta.

David Emmanuel Daniel Europaeus syntyi 1. joulukuuta 1820 Savitaipaleella ja kuoli pitkän, monivaiheisen, vaikeuksia täynnä olleen uran uuvuttamana 3. lokakuuta 1884 Pietarissa. Taneli tai Sipi, niin kuin hänen lähipiirinsä miestä nimitti, oli intomielinen fennomaani, joka joutui aikalaistensa epäsuosioon esittäessään liian kärkkäitä mielipiteitään ja oltuaan liian usein mielestään oikeassa ja muut väärässä. Europaeus tutki laajasti suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten menneisyyttä. Niin laajasti, että häneen sopii luonnehdinta ”hajotti itseään liikaa”. Uupuneelle miehelle oli kuitenkin aina tarjolla paikka lepuuttaa hermojaan pikkuserkkunsa, kirkkoherra Anders Josef Europaeuksen luona Liperin pappilassa.

Anders Josef Europaeus (1797-1870) oli suomalainen kirkkoherra, rovasti, teologian tohtori ja valtiopäivämies. Hän oli aktiivisesti mukana 1800-luvulla nousevassa suomalaisuusliikkeessä ja suurissa yhteiskunnallisissa uudistuksissa. A.J. Europaeus perusti Liperiin maan ensimmäisen suomenkielisen kansankirjaston ja oli vaikuttamassa siihen, että maakuntaan saatiin suomenkielinen kansakoulu ja oppikoulu. Fennomaanien tärkeimpiä tavoitteita oli nimenomaan kasvattaa maalle suomenkielistä sivistyneistöä. Sitä varten tarvittiin suomenkielisiä oppikouluja ja oppikouluihin puolestaan suomenkielisiä oppikirjoja.

Savitaipaleen suurelle pojalle vuonna 1971 pystytetty muistopatsas Europaeus-aukiolla, seurakuntatalon ja kirkon läheisyydessä. Sen on veistänyt savitaipalelaissyntyinen professori Viljo Savikurki (1905-75). Kuva: Jukka Parkkinen.

A.J. Europaeus oli 23 vuotta vanhempi kuin pikkuserkkunsa D.E.D.Europaeus, joka Savitaipaleen kirkkoherran nuorimpana poikana oppi suomen alhaissäätyiseltä äidiltään. Opinhaluinen ja isänsä puolelta vanhaan itäsuomalaiseen kulttuurisukuun kuulunut D.E.D.Europaeus valmistui ylioppilaaksi Viipurin lukiosta, mitä pikkuserkku Anders Josefkin oli aikoinaan käynyt. Hän kirjoittautui sisään Helsingin yliopistoon lukemaan suomen kieltä. Europaeus kuului virallisesti Wiipurilaiseen osakuntaan, mutta sen liian ruotsinmielisen ilmapiirin vuoksi Europaeus viihtyi paremmin Savo-karjakalaisen osakunnan tilaisuuksissa. Hän toimi innokkaasti osakuntaan 1846 perustetussa Suomalais-Seurassa, jonka tavoitteena oli suomen kielen oppiminen ja juurruttaminen sivistyneistöön. Oppi-isänsä Elias Lönnrotin innoittamana Europaeus teki useita runonkeruumatkoja ja niillä aivan uusia aluelöytöjä, merkittävimpinä Laatokan Karjala, Inkeri ja Tverin Karjala, joista jälkimmäisessä hän myös myöhemmin suoritti arkeologisia kaivauksia. Uusien alueiden lisäksi Europaeus löysi huomattavia runonlaulajia kuten Ilomantsin Sissoset.

Sissolan pihapiiriä Ilomantsin Mekrijärvellä. Täällä D.E.D. Europaeus laulatti yhtä Suomen Karjalan tunnetuinta eepikkoa Simana Sissosta, joka oli hänen oma löytönsä. Kuva: TW.

D.E.D Europaeus ja Matti Äyräpää

Matias Europaeus syntyi Liperin kirkkoherra A.J. Europaeuksen nuorimpana lapsena hänen toisesta avioliitostaan vuonna 1852. Noihin aikoihin D.E.D. Europaeuksen suhteet muihin fennomaaneihin olivat alkaneet rakoilla, eikä vähiten siksi, että hän oli arvostellut Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa. Varsinkin 1860-luvulla Tanelin tiedetään viettäneen pitkiä aikoja Liperissä pikkuserkkunsa luona ja silloin hän luonnollisesti tutustui myös Matiakseen, joka omaksui sekä kodin että varmasti myös sukulaisensa Tanelin vaikutuksesta vahvan fennomaanisen ajatusmaailman.

Matias Europaeus liittyi 1871 Helsingin yliopistoon tultuaan Savo-karjalaiseen osakuntaan, mistä myös D.E.D. Europaeus oli löytänyt henkisen kotinsa kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Pian alkoi osakunnassa kotipuolen ylioppilaiden ympärille muodostua niin sanottu ”Liperiläinen yhtiö”. Kokouksia pidettiin kerran viikossa ja poisjääneiltä perittiin sakkomaksu. Nämä sakkomaksut Matti Äyräpää myöhemmin sai puhuttua pesämunaksi Kalevalan kuvituskilpailun palkintoa varten. Kilpailun ensimmäiset tulokset jäivät vaille huomiota ja täytäntöönpanoa, mutta sitkeästi Äyräpää sai polkaistua käyntiin vielä toisen kuvituskilpailun, jonka voittikin sitten muuan Akseli Gallen-Kallela.

Savo-karjalaisessa osakunnassa vaikutti 1870-luvulla jo D.E.D. Europaeuksen ajoilta periytynyt vahva suomalaiskansallinen suuntaus ja sukunimien suomentamiseen kannustettiin jo tuolloin. Toteutus vaati kuitenkin suurta rohkeutta, eikä siihen moni ryhtynyt. Kun Matias Europaeus vaihtoi nimensä Matti Äyräpääksi vuonna 1876, itse J.V. Snellman moitti häntä siitä ankarasti.

Savo-karjalaisen osakunnan aktiivien toimesta alettiin vaatia ja myös toteuttaa luonnontieteellisen sanaston luomista suomen kielelle, harmistuneiden ruotsinkielisten pilkasta ja vastustuksesta huolimatta. Matti Äyräpää itse kutsui 11.11.1881 koolle yksitoista muuta suomenmielistä lääketieteen kandidaattia, jotka päättivät perustaa yhteisen seuran. Perustajiensa lukumäärän mukaan seura sai nimen Duodecim. Ensimmäiseksi tehtäväksi otettiin suomenkielisen lääketieteen terminologian luominen.

D.E.D. Europaeus puolestaan oli tehnyt uraauurtavaa sanastotyötä muun muassa geometrian termien kääntämisessä. Jopa 30% hänen geometrian sanastoaan on edelleen käytössä, esimerkiksi sanat kehä, suunnikas, tilavuus ja parillinen. Kun tiedetään, että Europaeuksella oli läheiset välit pikkuserkkunsa poikaan Matti Äyräpäähän, niin voidaan melko varmasti olettaa, että Taneli ja Matti keskustelivat keskenään myös lääketieteen sanastosta. Ehkäpä Tanelilta tuli Matille myös jokunen ehdotus, josta tieto jälkipolville ei ole säilynyt.

Matti Äyräpäästä tuli jo 1890‑luvulla kulttihahmo, jota Duodecim-seuran nuoremmat jäsenet kantoivat vuosijuhlien päätteeksi hartioillaan ympäri salia Savolaisten laulun raikuessa. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sai suorastaan tarunhohteisen maineen. Matti Äyräpää kuoli 76-vuotiaana vuonna 1928. Matti Äyräpään ainoa poika Matti oli kuollut vain parin päivän ikäisenä ja ainoa tytär Aune oli naimaton ja lapseton.

D.E.D. Europaeus ja Aarne Äyräpää

Aarne Äyräpään muotokuva Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen käytävän seinällä.

Liperin pappilassa D.E.D. Europaeus lienee tutustunut myös pikkuserkkunsa Anders Josefin vanhimpaan poikaan, vuonna 1836 syntyneeseen Anders Teodoriin, eli ”Addeen”. Adde syntyi Anders Josefin ensimmäisestä liitosta aatelisen Sofia Wilhelmina Boijen kanssa. Liitto päättyi surullisesti Sofia Wilhelminan kuoltua lapsivuoteeseen vain 10 viikkoa poikansa syntymän jälkeen. Anders Teodorin (k. 1912) poika Aarne Elias Europaeus (1887-1971) syntyi vasta D.E.D. Europaeuksen kuoleman jälkeen eikä koskaan oppinut tuntemaan erikoislaatuista sukulaistaan henkilökohtaisesti. On kuitenkin mahdollista, että kaukaisen sukulaisen esimerkki innoitti häntä valitsemaan elämänurakseen arkeologian. Hän on myös varmasti kuullut tarinoita D.E.D Europaeuksesta sedältään, isänsä nuorimmalta velipuolelta. Aarne Europaeus muutti nimensä Äyräpääksi vuonna 1930, kaksi vuotta sen jälkeen, kun hänen setänsä Matti Äyräpää oli kuollut vailla nimen jatkajaa.

D.E.D Europaeus ja muinaistiede

D.E.D Europaeuksen kiinnostus arkeologiaan juontui lähinnä sen mahdollisuuksista löytää suomalaisten vanhat asuinalueet. Arkeologiasta tuli itsenäinen tieteenala vasta 1870, kun Suomen muinaismuistoyhdistys perustettiin ja alan tutkimusaktiviteetti alkoi voimakkaasti nousta.

Vuosina 1872-1879 Europaeus teki kaikkiaan seitsemän arkeologista tutkimusmatkaa etupäässä Laatokan kaakkoisrannalle, missä hän tutki useita kymmeniä hautakumpuja eli kurgaaneja. Ensimmäisellä matkallaan Tverin läänin Bežetskiin 1872 hän toimi itsensä J.R. Aspelinin ”väsymättömänä apumiehenä”. Myöhemmissä kaivauksissa hän jatkoi mestarin viitoittamaa tietä. Europaeuksen arkeologisia tutkimuksia on myöhemmissä arkeologipiireissä arvosteltu harrastelijamaisuudesta ja dokumentoinnin puutteesta, mikä ei tee hänelle oikeutta, koska löytötietoja ja kaivaushavaintoja ei löydy ammattimaisiltakaan arkeologeilta tuona aikana, eikä vielä paljon myöhemminkään.

Toisaalta voidaan todeta, että D.E.D. Europaeusta kiinnosti esineistöä enemmän hautojen kraniologinen aineisto. Fyysinen antropologia oli tuolloin muotia ja säilyneiden kallojen perusteella uskottiin voitavan määrittää jopa vainajan käyttämä kieli ja kansallisuus. Valitettavasti tämä Europaeuksen hellimä tutkimussuunta on myöhemmin paljastunut kaikkein hetteisimmällä perustalla olevaksi.

Europaeus ei ole julkaissut minkäänlaisia antropologisia tutkimuksia hautojen luuaineistosta – liekö aineisto ollut riittämätön tai ristiriidassa hänen teorioidensa kanssa? Hänen kaivaustensa tuloksena saatiin Kansallismuseoon kuitenkin edustava kokoelma Laatokan kaakkoisrannan nuoremman rautakauden esineistöä. Europaeus on ensimmäinen ja viimeinen suomalainen tutkija, joka on suorittanut kaivauksia noilla alueilla. Europaeuksen vuonna 1874 Saljušikissa Paksujoen varrella tutkima hauta lienee kaivauksista kuuluisin. Sieltä saatuun esineistöön ovat vuosien varrella tutustuneet useat Kansallismuseossa vierailleet viikinkiaikaan erikoistuneet arkeologit.

Sekä Aspelin että Europaeus olivat vakuuttuneita, että Laatokan kaakkoisrannan kurgaaneihin haudannut väestö oli suomensukuisia vepsäläisiä. Teoria Laatokan kaakkoisrannan suomensukuisesta alkuväestöstä on saanut kannatusta myöhempienkin tutkijoiden parissa. Skandinaaviset loistoesineet heijastelevat kaupankäyntiä ja sosiaalista hierarkiaa, jossa maksuna turkiksista ja elintarvikkeista saadut esineet jäivät yläluokan haltuun.

J.R. Aspelin on kuvannut yhdessä D.E.D. Europaeuksen kanssa kaivamiaan esineitä jo omassa väitöskirjassaan. Myöhempiä Europaeuksen kaivauslöytöjä Aspelin on kuvannut suomeksi ja ranskaksi julkaistussa sarjassa Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta I-IV, sen kolmannessa osassa, missä hän selkeästi asettuu toteamaan esineistön olevan vepsäläistä perua.

Hautakummuista löytyi Aspelin kertoman mukaan jälkiä sekä polttohaudatuista että polttamatta haudatuista ihmisistä, sekä miehille että naisille kuuluneita hauta-antimia ja mm. arabialaisia ja saksalaisia rahoja 900-luvun puolivälin paikkeilta. Yhdestä haudasta löytyi poltettuja hevosen luita. Kummuista löytyi lisäksi useita jälkiä paikalla pidetyistä peijaisista.

Tverin matkallaan D.E.D. Europaeus kävi myös tapaamassa pikkuserkkuaan lääketieteen tohtori Jean Jakob Europaeusta, Anders Josefin vanhempaa veljeä, joka todellisena valtioneuvoksena vietti eläkepäiviä maatilallaan.

Kurgaanihauta Tverin läänin Bježeskistä, missä Aspelin ja Europaeus suorittivat kaivauksia yhdessä. Yksityiskohta J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

D.E.D Europaeus ja viimeinen matka

Matti Äyräpää on muistellut Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 2 Taneli Europaeuksen lähtöä viimeiselle matkalle. Keväällä 1884 ”Sipi” tuli Matin luokse niin sairaan näköisenä, että Matti päätti lähettää ukon Kirkkonummelle rauhalliseen paikkaan lepäämään ja saamaan ravitsevaa ruokaa. Lepotauon aikana Matti Äyräpää peri Taneli Europaeuksen kirjasaatavia 600 markan edestä. Kun Europaeus kuuli rahaa olevan tulossa, hän ei kehotuksista huolimatta malttanut enää pysyä maaseudulla. ”Jo seuraavana päivänä ukko kuitenkin istuutui maidonkuljettajan viereen ja tuli Helsinkiin. Kun hän ilmestyi huoneeseeni, hämmästyin nähdessäni entisen Sipi Europaeuksen terveyttä uhkuvana miehenä. Lihomistaan hän selitti innostuneilla sanoilla: ”Ajatteleppas, kolme kertaa päivässä ruokaa ja kahdesti kahvia!”

Matti Äyräpää yritti taivuttaa Sipiä palaamaan vielä maalle, mutta tämä ei millään malttanut, olihan Pietarissa vielä kirjastoja tutkimatta ja tietoja hakematta. Pietarissa odotti myös pantattu turkki, jonka Europaeus aikoi myydä rahoittaakseen tutkimuksiaan. Matkavalmisteluihin kuluu kuitenkin niin paljon rahaa, että Sipi joutuu nolona pyytämään sukulaispojalta vielä 10 penniä, että saisi laivassa ostaa aamukahvin. Matti Äyräpää antoi miehelle liikenevät rahansa, joitain kymmeniä markkoja ja pyysi häntä olemaan rasittamatta liikaa itseään.

Muutaman kuukauden perästä lokakuussa tuli sitten ilmoitus, että Taneli Europaeus oli kuollut. ”Arvattavasti hän oli saanut vakavan langettavataudin (=epilepsia) kohtauksen, liiallisesti rasitettuaan itseään”.

Kohta Suomen Pankin Pietarin konttorin johtaja Neiglick kirjoitti Äyräpäälle ehdottaen, että vainaja haudattaisiin isänmaan multaan. Matti Äyräpää ryhtyi tuumasta toimeen, kokoamaan rahaa kulujen kattamiseksi. Sillä aikaa Neiglick hoiteli Venäjän viranomaisilta luvan ruumiin siirtämiseen, ”Ja niin Taneli Europaeus palasi jälleen Helsinkiin”.

Mielenkiintoinen on muistelman viimeinen kappale: ”Erään suomalaisen kauppiaan asunnossa oli jonkinlainen porraskäytävän laajennus, josta Sipi oli erottanut suojusseinällä itselleen pienen huoneen. Sieltä löytyi säkki – muuten 100 ruplan hinnalla lunastettu -, joka sisälsi hänen kirjeitään, kirjojaan ja muistiinpanojaan. Ne annoin sitten J.R. Aspelinin huostaan.”

D.E.D. Europaeus haudattiin toistamiseen 4. joulukuuta 1884 Hietaniemen vanhalle hautausmaalle. Myöhemmin viereisellä haudalla viimeisen leposijansa saivat Matti Äyräpään velipuoli Anders Theodor Europaeus sekä hänen poikansa Aarne Äyräpää perheineen.

Savo-karjalaisen osakunnan pystyttämä D.E.D. Europaeuksen hautamuistomerkki. Viereiseen hautaan on haudattu mm. arkeologi Aarne Äyräpää. Kuva: TW.

*
Artikkeli on julkaistu alun perin Hiisi-lehden numerossa 2/2015 sekä muutamin tarkennuksin A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomissa 2/2016 (poistettu väärä väittämä, että A.J. Europaeus ei olisi koskaan oppinut kunnolla suomea ja lisätty tapaaminen J.J. Europaeuksen kanssa Tverissä).

Lähteet:
J.R. Aspelin: Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta 3, Rauta-aika: mordvalaisia, merjalaisia ja vepsäläisiä muinaiskaluja. Helsinki/Pietari/Pariisi 1879.
Jaakko Ignatius: Jäsen n:o 1: Matti Äyräpää 1852-1928. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 1/2006.
Torsten Edgren: Europaeus ja muinaistiede. Matti Kuusi, Pekka Laaksonen, Senni Timonen (toim.): D.E.D. Europaeus. Suurmies vai kummajainen. Kalevalaseuran vuosikirja 67. SKS 1988.
Heikki Waris: Savo-karjalaisen osakunnan historia I. 1833-1852. WSOY, 1939.
Martti Ruutu: Savo-karjalaisen osakunnan historia II. 1857-1887. WSOY, 1939.
Veli-Matti Autio: Roudan aika. Savo-karjalaisen osakunnan historia III. 1888-1905. WSOY, 1997.
Matti Äyräpää: Muistelma Taneli Europaeuksesta. Lähtö viimeiselle matkalle. Kalevalaseuran vuosikirja 2, 1922.

Yksityiskohtia vepsäläisestä esineistöstä J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.

Kansikuva J.R. Aspelinin teoksesta ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta, osa 3”. Kirjan kuvat on originaaleista kuvannut: C. Nummelin, puulle piirtänyt: E. Jacobson.