Kokeellista arkeologiaa kalliomaalausten sidosaineilla. Loppuraportti.

Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirjan viimeisiä viilauksia tehdessämme halusimme mieheni kanssa harrastaa kokeellista arkeologiaa tutkimalla kalliomaalausten tekoa erilaisilla sidosaineilla ja eri tekniikoilla. Sidosaineiksi valikoituivat yleisimmin veikatut veri, rasva ja muna. Taiteilijaksi valikoiduin minä, tosin ilman meriittejä. Sormen lisäksi tekniikoina käytin kahta erityyppistä puutikkua. Väripigmenttinä käytimme punamultaa, jota otimme heinäkuussa 2012 talteen Puumalan Vetotaipaleen kalliomaalauksen takana olevasta ojasta. Punamulta siis oli melko varmasti samaa, mitä esihistoriallinen maalari käytti Vetotaipaleen maalauksia tehdessään. Punamultaesiintymä oli niin runsas, että sieltä on mahdollisesti pigmenttiä levitetty laajemmallekin alueelle.

Kokeilu käynnistyi syyskuun lopussa 2012. Teimme maalauksia kahteen paikkaan: kotipihalla olevaan isoon kiveen ja lähimaastossa olevaan kallioon.

Maalauksista pääosan teimme kallion alaosaan, ympyrällä merkittyyn paikkaan. Lisäksi muutaman kämmenpainaman ylemmäksi. Kallio sijaitsee Helsingin Munkkivuoressa, Ulvilantien ja Taiteentekijäntien kulmauksessa, hiekkatien laidalla.

Ojasta otettu punamulta oli tietenkin märkää, joten se sai ensin kuivua rauhassa. Kuivunut punamulta piti suodattaa roskasta. Siihen käytimme tavallista kotitaloudesta löytyvää ohutreikäistä metallisiivilää. Sen jälkeen poltimme pigmentin, kirjaimellisesti. Meillä oli se käsitys, että punamultaa pitää kuumentaa ennen sidosaineeseen sekoittamista, jotta väri säilyisi paremmin. Levitimme punamullan pellille ja laitoimme uuniin. Grillivastuksen sijaan olisi kannattanut kuitenkin käyttää matalaa lämpötilaa, koska tuotoksemme muuttui lähes mustaksi.

Punamulta ennen ja jälkeen grillauksen. Sidosaineet ja sekoitukset.

Sidosaineista sianveri löytyi kaupan pakasteosastolta ja kananmuna siitä vierestä munaosastolta. Rasvana halusin käyttää jostain syystä kaapista löytynyttä kookosrasvaa, ehkä siksi etten keksinyt sille mitään muutakaan käyttöä. Rasvan valinta oli virhe, minkä pian huomasimme. Toisaalta uusintakokeilu lohenrasvalla pari kuukautta myöhemmin osoittautui hyvin hyödylliseksi.

Ensimmäinen kohteemme oli kotipihalla oleva isohko kivi, jonka ulospäin kaltevaan seinämään painelin kämmenellä väriä. Kämmenpainamat vasemmalta oikealle: veri, rasva ja muna. Tässä vaiheessa kävi viimeistään selväksi, että kookosrasva oli mahdollisimman huono valinta sidosaineeksi sillä se jähmettyi ulkona viileässä hyvin nopeasti.

Dokumentointia pihakivellä. Ulospäin kaltevana kivi on muotonsa vuoksi epätyypillinen maalauspaikaksi ja yksi syy paikan valintaan. Vasemmalta oikealle: veri, rasva ja muna.

Seuraavaksi kokeilimme väriä lähimaaston kallioon Munkkivuoressa. Ensin välineenä oli hieman sormea ohuempi puutikku, jonka pään olin pureskellut pehmeäksi. Viimeisen kuvan maalasin etusormella. Nyt sidosaineista oli käytössä vain veri ja muna, koska kookosrasvaseos oli jähmettynyt kivenkovaksi möhkäleeksi, eikä sitä enää voinut käyttää. Kuvien on tarkoitus esittää esihistoriallisten kalliomaalausten yleisimpiä kuvia: käärmemäinen siksak-viiva, vene, hirvi ja ihminen. Kuvista näkee, että taiteilijalla on ollut väliä kivikaudellakin. Vai onko kukaan nähnyt yhtä kömpelösti maalattua hirveä missään? Siksak, vene ja hirvi on maalattu puutikulla, ihminen etusormella. Sidosaineet vasemmalta oikealle: veri, veri, muna ja muna. Samoilla sidosaineilla painelin muutaman kämmenen kuvan ylemmäksi kallioon.

Esihistoriallisia kuvia jäljittelevät maalaukset. Ihminen oikealla ylhäällä on maalattu sormella, kolme muuta puutikulla. Väriero ihmisen ja muiden kuvien välillä voi johtua lämpötilaerosta, koska se on maalattu muita myöhemmin.

Palasimme rikospaikalle marraskuussa, kaksi kuukautta myöhemmin. Sidosaineena toimi edellisillan lohimedaljonkien paistosta yli jäänyt rasva. Nyt käytin maalausvälineenä pääasiassa ohutta puutikkua, jonka toisen pään olin muokannut siveltimeksi kangaspalan avulla. Yhden vinoristin maalasin etusormella. Lisäksi painelin kolme kämmenkuvaa. Kämmenkuvat onnistuivat ihan hyvin, mutta puutikku-pensselillä ja sormella tehdyissä kuvissa rasva levisi heti kuvien ympärille tehden ne lähes tunnistamattomaksi.

Sormella maalattu vinoristi ja dokumentointia. Ylempänä olevat maalaukset on tehty kangaspäisellä puutikulla.

Vielä seitsemän kuukautta myöhemmin, kesäkuussa 2013 rasva kuvien ympärillä oli levinnyttä. Sen sijaan aikaisemmin tehdyt, verta ja rasvaa sidosaineena sisältäneet kuvat olivat jo hyvin haalistuneita.

Lohirasvaseoksella tehdyt kuvat erottuvat selvästi kosteina vielä seitsemän kuukauden jälkeen. Vasemmalta: vinottainen kämmenkuva, kaksi tyyliteltyä joutsenta à la Savonlinnan Rapakko, ympyrä, viivakuvio, kaksi vinoristiä (alempi sormella maalattu, muut pensselillä) ja ylempänä kulmauksessa Heinolan Ala-Rievelin pienoisveneitä jäljittelevät kuvat.

Pihakiven kämmenet olivat kesäkuussa 2013 vielä hyvin näkyvillä, lohirasvaseoksella painetut kaikkein selvimmin. Syksyn tullen ne alkoivat hiipua ja nyt syksyllä 2020 väristä ei ole enää mitään jälkeä. Ulospäin kallistuva seinämä altisti kuvat kulumiselle, mikä oli oletus alun perinkin.

Ulospäin kalteva seinämä on altistanut pihakiven kuvat kulumiselle. Ne näkyivät vielä noin vuoden kuluttua, mutta nyt kuvat ovat täysin hävinneet.

Nyt lokakuussa 2020, kahdeksan vuotta kokeilusta näyttää siltä, että lohenrasva on käytetyistä sidosaineista kaikkein kestävin. Toisaalta rasvan leviäminen ja kuvien paljastuminen vasta pitkän ajan kuluttua ei vaikuta kovin järkevältä. Mikäli rasvaa käytettiin kivikaudella kalliomaalausten sidosaineena niin se on tietenkin ollut jotain muuta rasvaa, ja miellyttävämmän jäljen jättävää. Munan käyttöä sidosaineena olen aina epäillyt, koska keväällä ja alkukesästä lintujen pesimisaikaan käytetty sidosaine vaikuttaisi dramaattisesti myös koko maalausten tulkintaan. Sellaisesta ei ole ainakaan kuvastossa minkäänlaisia viitteitä. Veri osoittautui yllättäen pettymykseksi, sillä tehdyt kuvat himmenivät yhtä nopeasti kuin munaan sekoitettu väri. Kuvien todennäköinen vahvistaminen yhä uudelleen on tietenkin tuonut ne paremmin esiinkin aina uudelleen. Lisäksi sekä muna että veri kirkastivat pigmenttiä kun taas lohirasvaan sekoitettu punamulta pysyi tummana. Kalaliima voisi olla hyvinkin potentiaalinen sidosaine, mutta sitä emme kokeilleet. Summa summarum: sidosaineina on voitu käyttää eri seoksia paikallisesti vaihdellen.

Lohirasvaa sidosaineena käyttäen maalatut tyylitellyt joutsenet ja ympyrä risti keskellä ovat säilyneet hyvin kahdeksan vuotta ja väri ei enää ole levinnyttä niin kuin vielä pitkään maalauksen jälkeen. Näiden viereiset kaksi samalla tekniikalla ja samaan aikaan maalattua kuvaa ovat sen sijaan hyvin kuluneita. toisaalta vinoristi alempana näkyy hyvin. Sekä sidosaineella että maalauksen sijainnilla kalliossa on merkitystä.

Eri tekniikoista ei voi mennä sanomaan, onko ollut yhtä oikeaa. Joidenkin kuvien teossa on hyvinkin voitu käyttää jotain pensselin tapaista puutikkua. Omasta mielestäni pehmeä kangaspäinen (kivikaudella tietenkin nahka- tai turkispäinen) oli miellyttävämpi käyttää kuin yksinkertainen päästä pehmeäksi pureskeltu tikku. Sormellakin on toki varmasti maalattu. Omassa kokeilussamme punamulta jäi suodattamisesta huolimatta melko karkeaksi eikä ollut niin miellyttävän tuntuinen sormelle. Se olisi varmasti kannattanut hioa jauhemaisemmaksi.

Pienoisveneiden maalausta kangaspäällysteisellä puutikkupensselillä.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että tästä on hyvä jatkaa. Silikan muodostumista maalausten pinnalle pitäisi seurata, mutta miten? Olisi myös hyvä keskustella pitäisikö olla erillinen ”kokeilurekisteri”, ettei niitä sekoitettaisi vahingossakaan esihistoriallisiin maalauksiin.

Kämmenen painaminen kallioon.