Oolannin sodan suomalaisvangit

Innostuin muistelemaan Englantiin sotavankeina vietyjä Oolannin sodan suomalaistaistelijoita sen jälkeen, kun osallistuin HSJ:n (Helsingin seudun journalistit) järjestämälle Isosaaren retkelle. Oppaanamme toimi maanmainio Jarmo Nieminen. Isosaari Helsingin edustalla avautui yleisölle vasta pari vuotta sitten oltuaan pitkään suljettu armeijan alue, ensin Venäjän valtakunnan sitten itsenäisen Suomen. Isosaaren venäläisten tykkipattereiden sementtivalutöistä olen kertonut aikaisemmassa blogipostauksessani Merilinnoituksen patterityöt. Vuonna 1918 Isosaaressa toimi punavankileiri, jonne lähetettiin valtiorikosoikeuksissa kuolemaan tuomitut punavangit odottamaan armonanomustensa käsittelyä.

Isosaaren mielenkiintoisten nähtävyyksien joukossa on englantilaisen ylimatruusi George Quinnellin yksinäinen hauta. Quinnellin kohtalona oli kuolla kesäkuussa 1855 vain 35-vuotiaana Santahaminan edustalla Amphion-laivansa kannelle tulitaistelussa venäläisiä joukkoja vastaan. Irvokkaan lisän Quinnellin kohtaloon tuo se, että hän kuoli tykin kuulan revittyä hänen päänsä irti. Tykinkuula ja pää päätyivät mereen, Quinnellin torso haudattiin Isosaareen, koska kotimaan multiin sitä ei voitu mätänemättä viedä.

Englantilaisen ylimatruusin George Quinnellin hautamuistomerkki Isosaaressa.

Kun Isosaaren-oppaamme Jarmo Nieminen kertoi meille tarina päättömästä Quinnellista tuli minulle välittömästi mieleen toinenkin sotatantereella päänsä menettänyt komentaja, nimittäin punakaartin panssarijunan nro 1 ensimmäinen päällikkö Armas Toivonen, jolta omalle puolelle kuulunut venäläinen tykkimies vahingossa laukaisi pään pois panssarijunan yrittäessä murtautua valkoisten asemien läpi Vilppulan puolelle 22. helmikuuta 1918. Tästä tapauksesta enemmän kirjassani Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017).

Krimin sota alkoi 1853 kun Osmannien valtakunta julisti sodan Venäjälle. Englanti ja Ranska asettuivat tukemaan osmanneja. Suomi, silloinen autonominen osa Venäjän valtakuntaa, joutui Krimin sodan sijaiskärsijäksi, koska Englanti ja Ranska halusivat tuhota Venäjän Itämeren laivaston tukikohdat ja siten estää huoltojoukkojen ja miehistötäydennysten lähettämisen varsinaiselle sotatantereelle Krimin niemimaalle. Itämerellä käydyt Krimin sodan sivutaistelut tunnetaan Suomessa nimellä Oolannin sota.

Siinä vaiheessa, kun George Quinnell tapasi kohtalonsa, oli Venäjä kokenut Oolannin sodassa jo karvaita tappioita. Karvain niistä oli englantilais-ranskalaisten joukkojen hyökkäys Bomarsundin linnoitukseen Ahvenanmaalla elokuussa 1854. Taistelujen jälkeen Bomarsundin päälinnake räjäytettiin syyskuun 2. päivänä.

Bomarsundin päälinnakkeen rauniot nykyään.

Huonommin tunnetaan Bomarsundin tarinan jatko. Antautumisen jälkeen linnoituksen miehistö, noin kaksituhatta miestä, kuljetettiin vankeuteen Ranskaan ja Englantiin. Suurin osa vangeista lienee ollut suomalaista ruotusotaväkeä, jonka perustaminen uudelleen oli nähty tarpeelliseksi englantilais-ranskalaisen uhan kasvaessa. Yhteensä 400 vankia vietiin Sussexin kreivikunnassa sijaitsevaan Lewesin kaupunkiin, jossa heidät majoitettiin tyhjään merivoimien vankilaan. Vangit herättivät Lewesin paikallisväestössä runsaasti hyväntahtoista uteliaisuutta. Upseerit majoittuivat pian paikallisiin perheisiin ja liittyivät mukaan seurapiireihin. Vankilaan jääneet sotilaat perustivat työpajan, jossa he valmistivat puuleluja myyntiin. Vankilasta tuli paikallisille suosittu vierailukohde. Vangit ansaitsivat tekemillään puuleluilla jopa niin hyvin, että kateelliset kielet pääsivät valloilleen. Suomalaisvankien juoruttiin olevan ”liian hyvin ruokittuja” ja että ”tuskin on vankia, jolla ei ole kelloa ja kellot ovat aina kultaa”.

Juoruilu jäi harmittomaksi suunsoitoksi, sillä kun vangit Krimin sodan päätyttyä 1856 vapautettiin, tulivat Lewesin viranomaiset ja kaupunkilaiset hyvästelemään heidät matkaan sotilassoittokunnan reippaiden tahtien siivittämänä.

Neljästäsadasta vangista kotimatkalle lähti vain 372. Monet vangeista olivat jo vangittaessa olleet sairaita ja 28 heistä kuoli Lewesissä, suurin osa tuberkuloosiin. Heidät haudattiin St John-sub-Castron kirkon hautausmaalle. Kuolleiden vankien toverit pystyttivät lähtiessään puisen muistomerkin, joka korvattiin vuonna 1877 venäläisen tsaarin Aleksanteri II: n tilaamalla suurella kivisellä obeliskilla. Muistomerkkiin kaiverretut nimet viittaavat selvästi suomalaisiin (linkki vie suomenkuvalehti.fi artikkeliin 30.9.2013).

Ylimatruusi George Quinnellin haudan merkiksi Isosaareen pystytettiin puinen risti. 1800-luvun lopulla suomalaisen kauppiaan englantilainen vaimo halusi pystyttää maanmiehelleen pysyvämmän hautamuistomerkin, joka on paikalla edelleen. Hautakiveen kopioitiin alkuperäisen puuristin teksti: ”Sacred to the memory of George Quinnell. I.H.S.”

Elokuun alussa 1855 englantilaiset ja ranskalaiset hyökkäsivät 77 aluksen voimin Viaporiin ja pommittivat sitä kaksi vuorokautta hurjalla voimalla. Viaporin taistelussa kuoli 55 Venäjän keisarikunnan sotilasta. Englantilaiset ja ranskalaiset selvisivät tappioitta. Taistelun 100-vuotispäivänä kesällä 1955 Kuninkaallisen laivaston silloinen HMS Amphion, sukellusvene, laski yksinäisen sotilaansa haudalle seppeleen Helsinkiin suuntautuneella laivastovierailullaan. Vuonna 2005 haudalla kävi Britannian silloinen Suomen suurlähettiläs puolisonsa kanssa.

Isosaaren muistomerkillä on nähty myös erikoisempi vieras. Useat naiset – ja vain naiset – ovat kertoneet nähneensä naisen hahmon kumartuneena Quinnellin haudalle. Naisen huhutaan olevan Quinnellin puoliso, joka epätoivoisena etsii aviomiestään. Ehkä ylimatruusi ei uskalla päättömänä näyttäytyä vaimolleen, joka siten jatkaa etsimistään aina vaan.

Neuvostoliiton suurlähetystö peruskorjasi vuonna 1957 tsaari Aleksanteri II:n toimesta Lewesin kirkkomaalle pystytetyn muistomerkin. Sen jälkeen muistomerkki pääsi pahasti rapistumaan. Obeliskin huipulla ollut risti katkesi ja nimet kävivät lukukelvottomiksi. Uusi aika koitti 2013 kun muistomerkki kunnostettiin Venäjän, Suomen ja Britannian yhteisesti keräämällä rahoituksella. Paikalla muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa olivat silloiset Suomen ja Venäjän suurlähettiläät Pekka Huhtaniemi ja Alexander Jakovenko sekä Ahvenanmaan valtuuskunta, johtajanaan Elisabeth Nauclér.

En ole itse käynyt Lewesissä, siksi minulla ei ole muistomerkistä kuvaa. Kuulin tarinan muistomerkistä englantilaiselta tuttavaltani, joka oli läsnä muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa 2013.

Lewesin muistomerkki muistuttaa myös siitä, että Oolannin sodan päättänyt Pariisin rauha (1856) johti lopulta Ahvenanmaan demilitarisointiin ja kansainvälisen sopimuksen vahvistamaan itsehallintoon, jonka Kansainliitto vahvisti 1920-luvulla Suomen hyväksi.

Lisää Lewesin muistomerkistä (englanniksi):

The Telegraph

Wikipedia

Summer of 69 – kesä ennen kansakoulua

Nyt se on tunnustettava. Olen tosi, tosi hemmetin vanha, vaikka ei siltä tunnukaan. Koulujen päättäjäiset on juuri vietetty. Itse valmistauduin 50 (50!!!! HISTORIAA) vuotta sitten viimeiseen kesään ennen koulun aloittamista. Asuin Rovaniemellä, osoitteessa Maakuntakatu 14. Lähin ja tuleva kouluni oli Ounaskosken kansakoulu samalla kadulla, vain noin 200 metrin päässä.

Muistot niin monen vuoden takaa ovat tietenkin hataria, mutta muutama on jäänyt kirkkaana mieleen. Ensimmäisenä, silloin järjestettiin ennen kouluun menoa koulukypsyyskoe. Piti päätellä kuvien perusteella, miten seuraava kuva pitäisi piirtää. Yhdessä kuvassa liehui Suomen lippu ja siinä olisi tietenkin pitänyt piirtää lippu liehumaan samaan suuntaan tuulen mukaan. Piirsin kuitenkin lipun liehumaan vastakkaiseen suuntaan kun se näytti symmetrisemmältä. Tajusin virheeni heti ja viittasin kokeen pitäjän paikalle. Hän ilmoitti, että korjausta ei voi tehdä. Pääsin kuitenkin testistä läpi ja aloitin ekaluokan ihan normiluokassa. Ounaskosken koulun sivurakennuksessa toimi silloin apukoulu. Apukoululaisilla oli oma pihakin välitunteja varten. Aika hirveää nykynäkökulmasta.

Ensimmäinen koulupäivä oli sateinen. Kansakoulun ensimmäisen ja toisen luokan oppilaiden luokat olivat alakerrassa, kolmannen ja neljännen yläkerrassa. Sitä en muista, miten oppilaat jaoteltiin eri luokkiin. Meidän luokalla oli Pekka Alanärä, jonka isällä Lauri Alanärällä oli valokuvaamo Rovakadulla. Hän ikuisti meidän luokan ensimmäisen koulupäivän. Nämä kuvat ovat harvinaisuuksia, ehkä ainoita sen vuosiluokan tai myöhempienkin ensimmäisestä koulupäivästä.

Ounaskosken kansakoulun piha ensimmäisen koulupäivän alkaessa syksyllä 1969.
Kuva: Lauri Alanärä.
Opettaja Pirkko Niemi opettaa, miten viitataan. Minä itse vaaleansinisessä puserossa ja punaisessa liivimekossa opettajan käden kohdalla. Kuva: Lauri Alanärä.
Oppikirjoja jaetaan.
Kuva: Lauri Alanärä.
Huomatkaa harmooni luokan nurkassa!
Kuva: Lauri Alanärä.
Pekka on ainoa, joka innostuu opettajan vetämästä jumpasta. Huomatkaa äitien reaktiot taustalla.
Kuva: Lauri Alanärä.
Ollaan saatu aapiskirjat, uuden uutukaiset Kirsi Kunnaksen ”Aikamme aapinen”.
Kuva: Lauri Alanärä.
Lisää hämmentyneitä ekaluokkalaisia. Mitähän tästäkin tulee? No, ihan hyvää tuli.
Kuva: Lauri Alanärä.

Ensimmäisen koulupäivän hämmennyksestä muistan sen, kun tulin lapsuudenystäväni Tomi Gröhnin kanssa yhdessä luokkaan ja varasin meille pulpetit ensimmäisestä rivistä. Sen jälkeen Tomia kiusattiin niin, että tiemme erosivat lopullisesti. Ehkäpä nykyään tyttöjen ja poikien ystävyys on sallitumpaa, eikä herätä niin paljon hämmennystä.

Muistan vielä ensimmäisen hammaslääkärin tarkistuksen. Meidän ikäluokalle ei ollut olemassa hammashuoltoa ennen kansakoulua. Niinpä lähes kaikilla oli juuriin saakka mädänneitä maitohampaita, joita sitten itkun kanssa revittiin irti. Ei mitään lapsiystävällistä kohtelua silloin.

Ounaskosken kansakoulu on nykyään purettu homeongelmien vuoksi. Se muuttui kansakoulusta peruskouluksi ihan ensimmäisten koulujen joukossa kun peruskoulu-uudistus astui voimaan 1972. Uudistus alkoi Kemijärveltä ja muistaakseni 1973 se astui voimaan Rovaniemellä niin, että nelosluokalle menimme peruskouluun, eikä meidän enää tarvinnut pyrkiä oppikouluun.