Sibelius ja Suomen ensimmäinen kalliomaalauslöytö

Ensimmäinen Suomen valtakunnan alueelta tunnettu esihistoriallinen kalliomaalaus löytyi Kirkkonummen Vitträskistä vuonna 1911. Itse asiassa, Suomi ei tuolloin vielä edes ollut itsenäinen valtio vaan autonominen osa tsaari Nikolai II:n hallitsemaa Venäjän valtakuntaa.

Parhaiten säilynyt verkkokuvio Vitträskin kalliossa. Tästä oikealle on usean metrin matkalla viivakatkelmia ja yksi vaillinainen verkkokuva.

Taiteilija ja taidegraafikko Oscar Parviainen oli pitkän ulkomaankauden jälkeen äskettäin palannut kotimaahansa ja ostanut Båtstad-nimisen ateljeehuvilan Kirkkonummelta, Vitträsk-järven rannalta. Huvilan tontilla, korkealla rantakalliossa olevan erikoisen, viivoista koostuvan ja punaisella maalatun kuvan on täytynyt askarruttaa taiteilijan mieltä. Parviainen luultavasti katseli ja katseli kuvaa, mutta ei keksinyt sille tai sen alkuperälle mitään selitystä. Hän kuitenkin päätteli, että kyseessä täytyi olla jokin hyvin vanha merkki.

Lopulta Oscar Parviainen päätti soittaa hyvälle ystävälleen, säveltäjä Jean Sibeliukselle ja kutsui hänet vierailulle huvilalleen. Parviainen ehkä sanoi jotain tämän suuntaista: ”Rantakalliossa on hyvin vanhalta vaikuttava erityisen mielenkiintoinen kuva. Haluaisin tietää, mitä mieltä olet siitä.”

Oscar Parviainen ja Jean Sibelius tarkastelivat pitkään punaisella maalattua verkkomaista kuvaa kalliossa. Hei eivät olleet ennen nähneet mitään vastaavaa. Miehet muistelivat aikaa, kun he asuivat Pariisissa 1900-alussa. Silloin kohistiin esihistoriallista luolamaalauksista, joita oli löytynyt Espanjasta ja Ranskasta. Ystävykset olivat ehkä myös kuulleet tai lukeneet, että naapurimaissa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, oli löydetty kallioon hakattuja ja maalattuja muinaisia kuvia. Voisiko niitä olla Suomessakin?

Miehet päättelivät, aivan oikein, että kalliossa oleva kuva oli merkittävä ja varmasti vanha. He sopivat, että Jean Sibelius soittaa asiasta Muinaistieteelliselle toimikunnalle, jonka tehtäviin kuului muinaismuistojen suojelu ja tutkimus.

Keskustelu kulki mahdollisesti suurin piirtein näin:

Sibelius: ”Säveltäjä Jean Sibelius tässä päivää. Ilmoitan, että taiteilija Parviaisen huvilan kalliossa on joitain hyvin vanhalta näyttäviä viivakuvioita.”

Muinaistieteellisen toimikunnan puhelinpäivystäjä: ”Tjaa, tässäkö kaikki.”

Sibelius: ”Taiteilija Parviaisella on kyllä puhelin ja hän mielellään opastaa paikalle, jos joku siellä haluaa käydä katsomassa löytöämme.”

Muinaistieteellisen toimikunnan puhelinpäivystäjä: ”Asia selvä, kirjoitan muistiin.”

Päivystäjä kirjoitti lapulle: ”Kompositören Sibeliuksen tiedoksianto vanhanlaisesta piirtokirjoituksesta taiteilija Parviaisen huvilan kalliossa.

Lappu hautautui Muinaistieteellisen toimikunnan arkistoon, eikä kukaan käynyt tarkistamassa maalausta moneen vuoteen.

Jean Sibeliuksella oli kalliomaalauksen löytöaikaan tekeillä orkesterisarja kuvaelmamusiikkia. Hän nimesi sen syksyllä 1911 uudestaan nimellä ”Historiallisia kuvia”. On kiehtovaa ajatella, että kalliomaalaus inspiroi häntä nimeämään orkesterisävellyksensä uudelleen?

Jälkikirjoitus

Vuonna 1917 taidemaalari ja silloinen Hämeen museon johtaja Gabriel Engberg kävi jäljentämässä paperille Vitträskin verkon. Ehkä hän oli saanut siitä vinkin vanhalta tuttavaltaan Oscar Parviaiselta, joka silloin jo oli muuttanut pois Kirkkonummelta. Arkeologi Aarne Europaeus (vuodesta 1930 Äyräpää) näki tuoreeltaan Engbergin peitepiirroksen Muinaistieteellisen toimikunnan kokoelmissa ja innostui kuvasta. Europaeus lähti tutkimaan asiaa ja hänen ansiostaan kalliomaalaus saatiin ajoitettua kivikautiseksi ja liitettyä osaksi pohjoista kuvaperinnettä, Ruotsista ja Norjasta löytyneiden samantyyppisten kuvien ansiosta.

Tuohon aikaan Suomessa kuohui. Vuoden 1917 lopussa tapahtunutta itsenäistymistä seurasi repivä sisällissota 1918. Kalliomaalauslöytö ei saanut palstatilaa sanomalehdissä. Vain Helsingin Sanomissa (20.9.1918 s. 8) oli pikku-uutinen Norjan Telemarkista löytyneen kalliomaalauslöydön yhteydessä. Uutisen loppusanat ovat kuitenkin hyvin kauaskantoisen viisaat: ”Näillä uusilla löydöillä on merkityksensä myös Suomen muinaistutkimukselle, sillä Suomestakin tunnetaan yksi kivikautinen kalliomaalaus. Viimeksi mainitun esihistoriallisen luonteen keksi maisteri A. Europaeus toissa kesänä. Se on Kirkkonummella Witträskin luona korkealla kallion seinässä. Kuviossa on omituisia ornamentteja, ruutuja ja viiruja, punamullalla tehdyt. On aivan varmaa, että kirkkonummelainen ei ole Suomen ainoa kalliomaalaus, vaikka muita toistaiseksi ei ole satuttu löytämään”.

Tieto Kirkkonummen löydöstä kuitenkin hautautui ja jäi vain pienen piirin tietoon ja maalausta kävivät katsomassa lähinnä vain arkeologit.

Kului peräti 52 vuotta ennen kuin seuraava suomalainen kalliomaalaus löytyi 1962 Kirkkonummen Juusjärveltä, vain noin viiden kilometrin päässä Vitträskin kalliomaalauksesta. Sen tunnisti esihistorialliseen kontekstiin kuuluvaksi arkeologi Veikko Lehtosalo, joka oli tuolloin inventoimassa Kirkkonummen kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Juusjärven hienoista maalauksista kerrottiin jo sen ajan lehdissä, jolloin suuri joukko ihmisiä tuli tietoisiksi siitä, mitä kalliomaalaukset ovat. Kirjoitukset saivat esihistorian harrastajat kiinnostumaan aiheesta ja etsimään kalliomaalauksia omalta lähiseudultaan. Kolmas löytö tehtiinkin Taipalsaaren Valkeissaaresta harrastajan toimesta, kohteen löysi lappeenrantalainen kuvanveistäjä ja harrastaja-arkeologi Keijo Koistinen vuonna 1966.

Arkeologi Pekka Sarvas tunnisti Ristiinan (nyk. Mikkelin) Astuvansalmen kuvat esihistoriallisiksi 1968. Tämä neljäs kalliomaalauslöytö ”räjäytti pankin”. Siitä kirjoitettiin paljon ja sitä tultiin katsomaan ulkomaita myöten. Sen jälkeen yleisön mielenkiinto kalliomaalauksia kohtaan toden teolla kasvoi. Alkuun niitä löydettiin useita vuodessa ja järjestettiinpä kerran erään lehden toimesta etsintäkilpailukin. Myös paikallisten museoiden toimesta alettiin etsiä lähiseudun kalliomaalauksia.

Tällä hetkellä kalliomaalauksia tiedetään olevan Suomessa noin 130. Osa on hyvin haalistuneita, jäljellä saattaa olla vain pieni häivähdys punertavaa väriä. Kaikista ei edes voi olla varmoja, että ne ovat muinoin olleet maalauksia. Vain noin 90:ssä kalliomaalauskalliossa on yksi tai useampi kuva, jonka voi enemmän tai vähemmän selvästi silmin erottaa.

Toinen Vitträskin säilyneistä verkkokuvioista.

Henkilöt:

Jean Sibelius (1865-1957) oli suomalainen säveltäjä, jonka musiikki oli tärkeässä osassa Suomen kansan identiteetin muodostumisessa. Sibeliukselle tärkeitä olivat taiteilija Oscar Parviaisen kaksi maalausta, ”Hautajaissaatto” ja ”Rukous” (Lapsen kuolema). Niiden alkuideat syntyivät Pariisissa, missä Sibelius ja Parviainen vuosisadan alussa ystävystyivät.

Oscar Parviainen (1880-1938) oli suomalainen taidemaalari, joka asui suurimman osan elämästään ulkomailla ja on siksi melko huonosti tunnettu Suomessa. Sibelius omisti kaksi sävellystä Parviaiselle.

*
Lisää kalliomaalauksista Facebookissa: Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirja
Lisää Vitträskin kalliomaalauksen löytymisestä: Kirsti Becker: Vitträskin verkot ja Sibelius. Artikkeli Hiisi-lehdessä 2/2012.

”Ja sitte meillä oli hyvä joulu” – sotavangin muistelmat 1918

Kansan Työ -lehdessä 11.1.1919 ollut pikku-uutinen kertoo Perjärvellä olleiden vankien kotiuttamisesta takaisin Hennalaan.

Tapanina 1918 vangit ja vartijat löivät yhteistuumin lapista lattiaan Perkjärvellä

Isoäitini veli, isoeno-Anton vietti joulun 1918 Perkjärvellä, Karjalankannaksella. Hennalan sotavankileiriltä passitettiin marraskuussa parisen sataa vankia Perkjärvelle ja Kaukjärvelle 2. divisioonan käyttöön vetämään piikkilankaa Venäjän vastaiselle rajalle, suurinpiirtein myöhemmän Mannerheim-linjan mukaisesti.

Ensimmäisen puolustuslinjan Venäjän vastaiselle rajalle hahmotteli everstiluutnantti Axel Rappe. Se valmistui kesäkuun 1. päivä 1918, mutta suunnitelmalle ei tullut käyttöä, koska ylipäällikkö Mannerheim oli juuri eronnut ja puolustuslaitoksen johdossa alkoi saksalaiskausi. Saksalaisten suunnitelma oli huomattavasti defensiivisempi kuin Rappen. Monien vaiheiden jälkeen yleisesikunnan päällikkö, saksalainen Konrad von Redern antoi 5.11.1918 käskyn puolustusaseman rakentamisesta ja 2. divisioona määrättiin sitä johtamaan. 2. divisioonan johdossa oli tuolloin kenraaliluutnantti Paul von Gerich. Puolustusasema jaettiin venäläisten hyökkäyksen varalta kolmeen kaistaan: oikealla saksalaisia joukkoja, keskellä 2. divisioona ja vasemmalla 1. divisioona.

Suunnitelmaa ei paljon voitu toteuttaa, loppuihan saksalaiskausi jo joulukuun loppuun mennessä. Työt pääsivät kuitenkin käyntiin marraskuun loppuun mennessä ja ilmoituksen mukaan sitä varten oli saapunut myös 200 vankia.

Hennalan vankileirin vangeille pääsy Karjalankannakselle oli nykytermein ilmaistuna suoranainen lottovoitto. Vaikka piikkilankojen vetäminen jäiseen maastoon olikin hankalaa, niin olot olivat muutoin jopa ylelliset verrattuna Hennalan kasarmeihin. Kaukjärvellä asuntona oli vanha venäläisten kesähuvila, tosin vetoisa, mutta kamiinoilla sitä lämmitettiin niin hyvin kuin pystyttiin. Vuoteissa oli jopa vuodevaatteet, mikä tuntui suorastaan ylelliseltä Hennalan paljaiden sementtilattioiden tai puulavitsojen jälkeen. Paketteja ja kirjeitä sai lähettää ja vastaanottaa rajoituksetta, kaupasta sai ostaa tupakkaa.

Perkjärven porukalla ei isoeno-Antonin muistelmien mukaan mennyt yhtään huonommin. Vähän ennen joulua tuli hänen muistelmiensa mukaan kenraalintarkastus, jossa ”kenraali” (liekö ollut von Gerich?) ja lääkintäeversti jututtivat häntä kysellen millainen on vointi, miten ruokapuoli ja niin eespäin. Lopuksi kenraali oli kysynyt, että oliko Anton kuullut, että naapuri oli luvannut tulla meille ”jouluillalliselle”.

”Sanoin olen kuullut sellaisia huhuja. Kenraali sanoi ei ole huhuja, se on meidän tietotuspalvelun virallinen ilmoitus. Hän kysyi, että puolustaako teikäläiset isänmaata vai menevätkö naapurin puolelle jos naapuri tulee. Minä sanoin, että meikäläiset puolustavat siinä isänmaata kuin joku muukin. Kun siellä rannalla on joku kalastaja, joka on luvannut viedä yli naapurin puolelle 25 mk maksusta, mutta yksikään mies ei ole mennyt sinne.”

Hieman sekavien, lähes 50 vuotta tapahtumien jälkeen vapisevalla kädellä kirjoitetut muistelmat päättyvät tältä osin hyvin lohdullisesti ja rauhaa rakentavaksi. ”Ja sitte meillä oli hyvä joulu, jääkäri Lutnantti Railo hommasi haitarinsoittajan ja lyötiin lapikasta lattiaan joulu aatosta vielä tapaniinkin.”

Lystiä ei kestänyt kauaa, jo tammikuussa vangit lähetettiin takaisin Hennalaan ja siitä viikon päästä Konnunsuolle. Hennalan sotavankileiriä suunniteltiin suljettavaksi jo elokuussa 1918, mutta aina suunnitelmat kariutuivat. Siitä lisää ensi vuonna ilmestyvässä kirjassani.

*
Lähteet: Arimo, Reino (1981): Suomen linnoittamisen historiaa 1918-1944. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja 12; TMT 46:962 ja 152:2383 TA.