Työväen järjestysmiehet tiivistävät rivejään

19170701 . Venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917.

Senaatin päätös Helsingin poliisilaitoksen miesmäärän palauttamisesta vuoden 1916 tasolle merkitsi reilun 200 miliisin irtisanomista. Irtisanominen ei koskenut vanhoja poliiseja, jotka oli otettu palvelukseen maaliskuun 1917 jälkeen, kun vanha tsaarin poliisilaitos oli lakkautettu. Työväenjärjestöjen eduskunta, eräänlainen Helsingin kunnallisvaltuuston varjokomitea, asettui päätöstä vastaan ja vaati, että järjestyslaitos pidetään väliaikaisella kannalla siihen saakka kun laki järjestyslaitoksen uudelleenjärjestämisestä on valmis. Lisäksi vaadittiin sosiaalidemokraattista eduskuntaryhmää ottamaan välikysymyksen muodossa esille järjestyslaitoksen kansainvaltaiselle kannalle järjestämisestä, eli toisin sanoen järjestäytyneen työväenliikkeen ohjauksessa. Haluttiin säilyttää järjestystoimikunta, jossa työväestöllä on enemmistö. Poliisimestari Karl Voss-Schröderin katsottiin anastaneen määräysvallan ja hyväksyneen miehistön vähentämisen.

Työmies julkaisi listan santarmiurkkijoista, jotka olivat antaneet tietoja työväestön kokoontumisista samana päivänä 16.6.1917 kun päätös poliisivoimien vähentämisestä tehtiin. Tarkoituksena oli osoittaa, että jos järjestysvalta otetaan pois työväestöltä, se joutuu taas vainon kohteeksi. Seuraavana päivänä Uusi Suometar julkaisi listasta lyhennetyn version, jossa oli vain työväestöön kuuluvia urkkijoita. Uudessa Suomettaressa julkaistiin lisäksi tulenpalava mielipidekirjoitus, missä haettiin yhteistä rintamaa sosialisteja vastaan, ”sitä ennenkuulumatonta hirmuvaltaa, mitä nykyään vallassa oleva puolue sallii maassamme harjoitettavan”.

Venäjällä leniniläiset masinoivat Pietarissa suurta lakkomielenosoitusta juhannusaatoksi, mutta perääntyivät kun näytti siltä, että sotilaiden tuki ei olisi ollut ihan aukoton. Mielenosoituksesta ei kuitenkaan aiottu luopua ja uudeksi päiväksi asetettiin 1.7. Samana päivänä päätettiin myös Helsingissä toimeenpanna venäläisten ja suomalaisten työläisten yhteinen suuri tukimielenosoituskulkue sotaa ja vastavallankumousta vastaan. Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa tehtiin päätöslauselma duuman hajottamisesta. Päätös henki kaikuja 10. maaliskuulta 1917, kun keisari Nikolai päätti hajottaa duuman, mutta duuma kieltäytyi hajoamasta. Se oli selkeä alku Venäjän maaliskuun vallankumoukselle. Vallankumouksen seurauksena aikaisemmin kielletty Venäjän sosialidemokraattinen puolue saattoi toimia vapaasti. Nyt puolueen Leninin hallitseman bolshevikkisiiven ja mahtavaksi vallankäyttäjäksi kohonneessa Pietarin työ- ja sotamiesneuvojen kongressissa suunniteltiin uutta vallankumousta.

Mielenosoitusta 1.7.1917 edelsivät työriidat ja yleinen kuohuta. Työnantajat eivät olleet suostuneet Kirjatyöntekijäin liiton vaatimuksiin korotetusta kalliinajan lisistä ja niinpä lähes kaikkien kirjapainojen työntekijät koko Suomessa menivät lakkoon, työväen kirjapainoja lukuun ottamatta. Kirjapainoalan lakon vuoksi Helsingissä ilmestyi 1.7.-8.8.1917 välisenä aikana ainoastaan Työmies-lehti. Myös järjestyskysymyksessä sovittelut raukesivat. Miliisilakko alkoi Helsingissä 30.6. iltapäivällä. Järjestyksestä alkoi huolehtia työmiesten järjestysjoukkue, joka oli koko kesäkuun ajan tiivistänyt rivejään. Pelkästä järjestyksen ylläpidosta oli, ainakin jollain tasolla, siirrytty jo mahdollisen vallankumouksen etujoukkoina toimimiseen.

Mielenosoitus osoitti jälleen työväestön suurta joukkovoimaa. Senaatintorilta Kaivopuiston vallankumoussankareiden haudoilta Rautatientorille kulkeneen mielenosoituskulkueen järjestystä turvasivat järjestysmiehet, joiden joukossa isoenokin varmasti oli. Samaan aikaan mielenosoituksen kanssa Metallityöväen osasto 4 järjesti Hakasalmen puistossa suuren kansanjuhlan, jossa ohjelmassa ”Suuri kauneuskilpailu naisille”. Ei ole tiedossa kuka tuon kauneuskilpailun voitti. Samana päivänä oli Viipurista saapunut myös ihmeellinen sähkökaruselli Hesperian puistoon Töölöön ja sen ilmoitettiin olevan avoinna joka iltapäivä.

Sekasortoinen tilanteen imussa kaduille ilmestyi kevään ja kesän kuluessa jos jonkinlaista mielipuolta ja maailmanlopun saarnaajaa. Kuuluisin näistä oli eräs Bolt-niminen herra, joka piti hyvin provokatoorisia puheita Senaatintorilla. Ammattiosastot kielsivät rikkuruuden uhalla jäseniltään pääsyn kuuntelemaan tätä Boltia. Sanoivat, että hän on palkattu porvarien taholta puhumaan muka työväestön nimiin.

Miliisilaitoksella oli koko kevään ja kesän epävarma tunnelma sen suhteen, että miten järjestysasiat tulevaisuudessa järjestetään ja miten järjestysasiat saatetaan jatkossa vakinaiselle kannalle. Kesäkuussa tuli tieto, että uusia miehiä pantaisiin pois mutta vanhoja ei. Kun mikään muukaan asia ei ollut selvinnyt tai sopimuksia tehty, niin järjestyslaitos päätti mennä lakkoon

Heräsin lauantaina 30. kesäkuuta jo neljältä aamulla enkä saanut enää unta. Eno ja veljeni Usko olivat vielä sikeässä unessa. Sofia oli lähtenyt pikkutyttöjen kanssa heti koulujen päätyttyä maalle Asikkalaan, missä ruokaa sai varmemmin kuin kaupungissa jonottamalla. Puin vaatteet päälleni ja hiivin hiljaa kesäyöhön. Päätin käydä ensimmäisessä piirissä kyselemässä, miten viimeinen yö ennen lakon alkamista oli sujunut.

Päivystäjä selaili ilmoituspäiväkirjaa.

– Vähän tavallista vilkkaampi päivä ja yö on ollut, mutta muuten sitä samaa mitä ennenkin. Kaksi ulkomaalaista kerjäläistä, toinen Persiasta ja toinen Serbiasta, tuotiin eilen iltapäivällä piiriin ja passitettiin saman tien siveysosastolle, samoin kuin kaksi kaupungilta talteen otettua joutonaista. Kolme tulipaloilmoitusta. Lisäksi pois kaupungilta häiritsemästä tuotiin kuusi juopunutta miestä ja yksi riitelevä humalainen pariskunta, kaikki vanhoja tuttuja. Yhden automobiilin ilmoitettiin ajaneen yön pimeinä tunteina ilman tulta takalyhdyssä, mutta kuljettajaa ei tavoitettu.

Myönsin, että vilkasta on ollut.

– Mutta ei sentään yhtään yövierasta, eikä kyydistä kieltäytyneitä pika-ajureita?

Päivystäjä naurahti ja pudisti päätään. Asemalle tuli vähintään kerran viikossa joku koditon tai rahaton matkamies ilmaista yösijaa vailla. Aina heille on putkan laveri yösijaksi löytynyt. Ajureiden kieltäytyminen ajamasta kuka milläkin verukkeella kismitti varsinkin yöaikaan ja riitaa tultiin jatkamaan kamarille.

Myöskään venäläisistä sotilaista ei vaihteeksi ollut ollut harmia. Muutama päivä aikaisemmin oli raportoitu tappelu parin matruusin ja erään Wikholmin välillä. Matruuseilla oli aseina katukivet, joilla he hakkasivat suomalaisen pään niin pahoin verille että hän joutui lähtemään kirurgille sidotuttamaan haavojaan. Riita oli aiheutunut naisesta, jonka matruusit olivat aikeissa viedä suomalaiselta.

– Teitä työväenjärjestöjen joukkuemiehiä alkaa olla jo melkoinen liuta, ja koko ajan värvätään lisää. Taidatte joutua hommiin jos miliisilakko alkaa, päivystäjä vielä totesi.

Puolustelin, että jonkunhan sitä piti järjestyksestä huolehtia ja järjestyksenpitoa varten meidän joukkomme oli aluksi muodostettukin. Nyt alkoi vaikuttaa, että edessä voivat olla isommat asiat.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 16.6.-1.7.1917; Helsingin poliisilaitoksen 1. piirin arkisto, ilmoituspäiväkirjat ja ilmoitukset 1917 I, Ab I 205, KA; Kuvassa venäläisten matruusien mielenosoituskulkue Kasarmikadulla heinäkuun 1. päivänä 1917. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Juhannuksena 1917 roihusi muukin kuin kokko

Juhannusta 1917 vietettiin Helsingissä kohtalaisen mukiinmenevässä säässä, vaikka juhannuksen edellä vallinnut kuuma ja tukahduttava ilma muuttuikin juhannusaattona koleammaksi. Aattoiltana sateli hiukan, mutta sade lakkasi pian. Juhannusaattona tuhannet kaupunkilaiset jonottivat rautatieasemilla, laivalaitureilla ja raitiovaunupysäkeillä päästäkseen juhannuksen viettoon maalle tai Helsingin edustan saarille. Junat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä ja seisomapaikkoja täytyi hakea jopa junien ulkosilloilta ja tavaravaunuista.

Seurasaaressa oli juhannusaattona ja vielä juhannuspäivänäkin tavaton tungos. Työväen näyttämöllä oli esityksiä molempina päivinä. Aattona sytytettiin kokkovalkea ja tanssittiin uudella lavalla. Juhlapuhujaksi oli saatu yksi Viaporin kapinan johtajista, Sergei Tsion, jonka onnistui suomalaisten tuella paeta kapinan jälkiselvittelyjä Ruotsiin. Vallankumouksellista roihua ruokki osaltaan myös 1906 aikaisten punakaartilaisten Tsionille muodostama kunniakuja.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous oli päättynyt juhannuksen alla. Venäjän sos.dem. työväen puolueen keskuskomitean lähettinä kokouksessa mukana ollut Aleksanda Kollontai ennusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen hajaantuvan ennen pitkää linjariitoihin koska ”puolueessa on vallalla kaksi virtausta, opportunistis-sosialistinen ja vasemmistolais-vallankumouksellinen”. Opportunisteja olivat kaikki, jotka suostuivat tekemään yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa, kuten kaikki sosialistisenaattorit. Vasemmistolais-vallankumoukselliset kärkihahmonsa Edvard Valppaan johdolla edustivat aitoa ja ainoaa oikeaa tinkimätöntä vallankumouksellista linjaa. Aleksandra Kollontai edusti puolueen bolshevikkisiipeä, joka juuri valmisteli uutta vallankumousta Venäjällä huhtikuussa maanpaosta palanneen V.I. Leninin johdolla. Vallankumoukseen Lenin kumppaneineen yllytti suomalaisiakin. Hänen äänitorvenaan Suomessa oli Adolf Taimi, jonka bolshevikit olivat lähettäneet tänne vallankumouksellista mielialaa lietsomaan. Edvard Valpas puolestaan oli Työmies-lehden päätoimittaja eli tärkeä sananlevittäjä.

Puoluekokouksen päätöslauselmassa päädyttiin vaatimaan Suomelle poliittista itsenäisyyttä. Ajatuksena oli tietenkin sosialistinen Suomi sosialistisen Venäjän rinnalla, jollaiseksi se Leninin valtaan tullessa muuttuisi. Itsenäisyys olisi kelvannut muillekin kuin sosialisteille, mutta ei sosialistien vaatimassa muodossa, joten varsinaiseen itsenäistymisvaatimukseen ei Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomessa otettu kantaa. Sen sijaan päädyttiin siteeraamaan venäläisiä lehtiä, joissa moitittiin sosialistien päätöslauselmaa kiittämättömyydestä. Oliko Venäjän väliaikainen hallitus muka puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Pitikö päätöslauselma ymmärtää niin, että Suomesta tulisi vapaa itsenäinen valtio vapaan Venäjän rinnalle ja venäläisen sotaväen tulisi poistua Suomesta? ”Kumma kyllä he eivät huomaa, että heidän toiveidensa viipymätön toteuttaminen saattaisi luoda Suomesta ja sen rannikoista tukikohdan saksalaiselle imperialismille sen hyökätessä Venäjän kimppuun.”

Järjestäytynyt työväki oli heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut koota keskuudestaan omia järjestysmiehiä. Kesällä rivit alkoivat tiivistyä ja ilmeisesti tarkoituskin kirkastua vallankumouksen tukijoukkona toimimiseen. Työmiehessä varoitettiin, että ”Järjestysmiehistöä” on jo yli 1000 ja lisää tulee. ”Osastot harjoittelevat joka ilta ulkona, varsinkin Eläintarhassa.” Isoeno Antonkin kuului tähän joukkoon.

Juhannusaattona Hatti-eno lähti Sofian sekä serkkutyttöjen Aunen ja Saiman kanssa maalle Asikkalaan. Tytöt jäisivät sinne koko kesäksi koulujen alkuun saakka. Isä Kustaa oli toivonut, että minäkin olisin tullut kotona käymään, mutta en millään malttanut lähteä jännittävästä kaupungista maaseudun tylsyyteen. Sanoin, että minun piti olla valmiina järjestysmiesten harjoituksiin juhannuspäivän aamuna ennen kuin työt taas alkaisivat. Isä ei pitänyt minun liittymisestä järjestysmiehiin, mutta myönsi kuitenkin, että sovitut asiat täytyy hoitaa.

Eno kertoi sitten palattuaan, että junassa oli ollut ihan kaaosmainen tunnelma.

– Matkustajia oli sulloutunut penkeille, penkkien väliin, käytäville, ulkosilloille ja tavaravaunuihin. Oli tukahduttavan kuuma, hikoilutti armottomasti ja korvissa soi nauru ja lasten itku.
– Onneksi eivät sentään venäläiset sotilaat olleet varastaneet paikkoja. Ehkä se sotilaille annettu kehotus on tepsinyt.

Itämeren laivaston komentaja oli senaatin toivomuksesta päiväkäskyssä kehottanut työ- ja sotamieskomiteaa selittämään kaikille meri- ja maasotamiehille Suomessa, kuinka sopimatonta on anastaa rautateillä matkustaessa muiden paikkoja junissa. Sellainen oli herättänyt paljon pahaa verta. Sotilashenkilöt, joilla nykyään on täysi oikeus matkustaa missä luokassa ja missä junassa hyvänsä, olivat häirinneet matkustajaliikennettä anastaessaan vaunusta paikkoja, joista muut henkilöt ovat maksaneet. Kehotuksessa sanottiin, että jokaisen sotilaan tulisi näyttää lippu, joka oikeuttaa hänen matkustamaan siinä junassa, sekä lipun numeropaikkaa varten, jos sellaisia paikkoja on. Näin luki lehdissä.

Minusta oli ihmeellistä kun ensimmäistä kertaa juhannuksen johdosta kaikilla työpaikoilla työt loppuivat aattona iltapäivällä, mukaan lukien ravintolat, kaupat ja kahvilat. Virkistystä oli tarjolla vasta juhannuspäivänä kello 12 alkaen.

Menin minäkin käymään Seurasaaressa kun kuulin, että sinne oli menossa tuttuja. En kuullut paljon mainostetusta Tsionin puheesta juuri mitään kun väkimassat työnsivät minua koko ajan kauemmaksi puhujanlavalta. Ostin kahdella markalla piletin Työväen näyttämön esitykseen jonka päätyttyä kävelin juhannuskokolle. Humalaisia toikkaroi siellä täällä ja yhden talutin kauemmaksi kokosta kun pelkäsin sen polttavan itsensä. Mies nukahti niille sijoilleen kun olin asetellut sen puuta vasten nojalleen.

Aamulla Eläintarhan harjoituksissa kuulin, että virallisen raportin mukaan juhannus oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Juhannusyönä korjattiin kuitenkin ensimmäiselle poliisiasemalle kahdeksan ”liikutettua”, toiselle kymmenen, kolmannelle viisi, neljännelle kahdeksan ja Töölön asemalle kolme. Hermannissa ja Vanhassakaupungissa ei sentään ollut yhtään miestä ”tallessa”.

Oikeisto arvosteli kovin sanoin työväen johtamaa miliisilaitosta ja syytti miliisejä jopa laittomuuksien sallimisella. Heidän mielestään Boldtin kirkonvaltaus olisi pitänyt lopettaa heti alkuunsa, mutta kyllä kai sitä vapaassa maassa täytyy sallia kokoontumisen vapaus ja puheen vapaus.

– Toista se oli santarmiurkkijoiden aikaan, kun Sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksia vakoiltiin jatkuvasti, sanoivat puolueen konkarit.

Senaatti oli päättänyt, että Helsingin poliisilaitoksen mieslukua vähennettäisiin vuoden 1916 tasolle. Se tiesi parin sadan poliisimiehen erottamista. Irtisanominen ei ole koskenut niitä vanhoja poliisimiehiä, jotka vallankumouksen jälkeen otettiin järjestyslaitoksen palvelukseen. Kuulin, että myös suunniteltiin järjestysvallan komennon ottamista pois työväeltä. Työväenjärjestöjen eduskunta on nyt asettunut näitä päätöksiä vastaan. Se saattoi merkitä miliisien lakkoa. Meitä järjestysmiehiä oli varoitettu, että jos lakko tulisi, niin meidän täytyi valmistautua pitämään järjestystä yllä.

***
Pääasialliset lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar kesäkuu 1917; kuva: Työmies 25.6.1917.

Painikilpailut päihittivät raittiusjuhlan

Kieltolain hyväksymisen johdosta järjestettiin Helsingissä sunnuntaina 3.6.1917 suurenmoisia kansanjuhlia. Tosin kansa juhli kahtaalla. Työväestö juhli Raittiusyhdistys Koiton järjestämissä juhlissa Hakasalmen puistossa ja porvaristo Helsingin Raittiusyhdistysten yhteistoimikunnan toimeenpanevassa juhlassa Kaivopuistossa. Molempien juhlien ohjelmassa oli puheita, runonlausuntaa, soittoa ja laulua. Myös saman päivän jumalanpalveluksissa otettiin kantaa kieltolain puolesta. Työväestöä kuitenkin taisivat raittiusjuhlaa enemmän kiinnostaa samaan aikaan Kyläsaaressa Hermannin työväenyhdistyksen järjestämä urheilujuhla, jonka vetonaulana oli painikilpailu.

Keväällä ja kesällä 1917 Helsingin kadut täyttyivät erilaisista joukkotapahtumista. Pääkaupungin katutilasta tuli suuriruhtinaskunnan keskeinen poliittinen näyttämö, oman aikansa sosiaalinen media, kuten Samu Nyström on väitöstutkimukseensa pohjaavassa kirjassaan ”Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet.” todennut. ”Kaduilla, toreilla ja kentillä eri ryhmittymillä oli mahdollisuus hakea yhteistä kantaansa, välittää omaa sanomaansa muille tai tarvittaessa osoittaa muille ryhmänsä voimakkuutta.”

Toinen paikka välittää viestiä omalle kannattajakunnalleen oli tietenkin sanomalehti. Helsingin lehdistä Työmies ja Uusi Suometar keskittyivät arvostelemaan toistensa sanomisia, Helsingin Sanomat pysytteli hieman etäämmällä sanan säilän sivalluksista, joskin maatyöväen lakkoillessa senkin mitta alkoi täyttyä. Maatyöväestön kahdeksan tunnin työaikavaatimus oli kuin punainen vaate omistavalle luokalle. Lehdet täyttyivät kuvauksista kuinka maatyöväen lakoissa pelloilta oli kannettu työnhaluisia pois, maidon tuonti meijeriin estettiin ja maidon annettiin pilaantua. Isäntiä oli uhkailtu ja pahoinpidelty. Ylioppilailta oli lakit revitty päästä ja lyyrat revitty pois sekä kolhittu heitä aitaa vastaan. Mikäli edes osa näistä tapahtumista piti paikkaansa, jäi niistä mahtava kostonhimo muhimaan seuraavan vuoden kevättä varten. Työmiehessä sen sijaan maalailtiin kuinka maatalouskapitalistien luokkajärjestö oli pitänyt perustavan kokouksen ja julistanut 8-tuntisen työpäivän mahdottomaksi. ”Annetaan nälän opettaa.” Työmies ei myöskään pitänyt maatyöväestön vaatimuksia kohtuuttomina, mutta isännät ”vastustavat niitä periaatteesta”.

Maatyöväen lakot aiheuttivat niin paljon pahaa verta, että senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi julkisesti kehotti työväkeä tyyneen ja arvokkaaseen menettelytapaan, eikä sallimaan väkivaltaisuuksia ja omavaltaisuuksia. Toisaalta hän vetosi myös työnantajiin ja heidän vastuuseensa sopia asioista ja parantaa työläisten asemaa. Siinä missä Helsingin Sanomat julkaisi Tokoin puheen sellaisenaan ilman kommentteja, tarttui Uusi Suometar kärkkäästi kiinni puheen sisältöön ja arvosteli kovin sanoin hallituksen esimiehen esiintymistä oman puolueensa edustajana vaikka hänen pitäisi olla puolueiden yläpuolella. Kirjoittajan mielestä oli vieläkin pahempaa että Toikoin julistus oli tehty luokkahengessä ja julistuksesta saattoi selvästi rivien välistä lukea tuki laittomuuksille. Tokoin olisi pitänyt ”suoraan ja selvästi sanoa, että kaikkien ehdoton velvollisuus, olkoot työmiehiä tai isäntiä, köyhiä tai rikkaita, alhaista tai ylhäistä, on alistua laillisesti voimassa olevaan järjestykseen, pitää koskemattomana toisen henkilön omaisuutta, ajaa vaatimuksiaan ainoastaan laissa sallituilla keinoilla jolloin väkivaltaan turvautumiseen ei missään nimessä voida sallia.” Loppusanoilla sovinnosta julistus kääntyy Uuden Suomettaren mielestä itseään vastaan.

Työmies ei kommentoi Tokoin puhetta millään lailla eikä edes julkaissut sen sisältöä!

Eripuraa aiheuttivat myös kunnallislait ja ylimmän vallan käyttö. Eduskunnalle tuotiin toukokuun lopussa hyväksyttäväksi esitys uusiksi kunnallislaeiksi, jotka vaikuttivat suorastaan pöyristyttäviltä sosialisteja vieroksuvassa kansanosassa. ”Ei voi olla niin, että kaikki vaivaiset, vähäjärkiset ja kunnan elätitkin saisivat äänestää kunnallisvaaleissa, vieläpä niin nuorena kuin 20-vuotiaana”. Sosialistijohtoinen senaatti olisi myös halunnut sosialistijohtoisesta eduskunnasta ylimmän päättävän elimen, mutta tämä ei muille käynyt. Ei niin kauan, kuin sosialistit olivat enemmistönä.

Oireellisia vallattoman kevään hullunmyllylle olivat tolstoilaisten Arvid Järnefeltin ja Jean Boldtin kiihottavat saarnat ja kirkonvaltaukset. Heidän toimintansa tuomitsivat sentään sekä oikeisto että vasemmisto, joskin eri perustein. Oikeisto paheksui jumalanpilkkana pitämäänsä toimintaa ja kirkkojen käyttöä kiihotuksen välikappaleena. Vasemmiston mielestä papiston vanhanaikaisen komentovallan aika olikin jo järkkyä. Mutta järjestäytyneen työväen olisi silti syytä pysytellä erillään moisista tolstoilaisen haaveellisen anarkismin kannattajista. ”Tolstoilaisia yhteiskunnallisia haaveiluja on sosialidemokraattien keskuudessa pidetty aina taantumuksellisina.” Työväen valistustarkoituksiin ei pidä kahakoinnilla kirkon huoneita valloittaa. Järjestäytyneen työväen on käytettävä vapaahetkensä hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Oli sentään yksi asia, joka vielä yhdisti kansaa ja se oli urheilu. Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri 30.5. muodostui suureksi tapahtumaksi, jossa oli mukana kannustajia niin oikealta kuin vasemmalta. Isoeno Antonin oli luultavasti mukana kannustamassa Jyryn joukkueen juoksijoita. Aikaisempina vuosina kisan oli voittanut HKV eli Helsingin Kisa Veikot, mutta nyt Helsingin IFK (Idrottsföreningen Kamraterna) uhkui tarmoa ja selätti entisen mestarin.

”Neljäs viestijuoksu Helsingin ympäri suoritettiin mitä kauneimman sään vallitessa. Lähtö starttasi kello seitsemän illalla Kaivopuiston Isolta Lehtokujalta. Kaikki joukkueet paitsi Jyryn 3:s ottivat osaa. Joukkueita oli yhteensä 17 ja jokaisessa parikymmentä juoksijaa. Ensimmäinen vaihto tapahtui Vuorimiehenkadun ja Saunakadun kulmassa, jossa HKV oli vielä johdossa. Seuraavassa vaihdossa Eteläisen Makasiininkadun ja Läntisen Rantakadun kulmauksessa joukkueet olivat jo aika tasan kunnes kolmannessa vaihdossa Päävahdintorilla IFK:n nuori Henriksson oli vetänyt kaulaa jäljessä tuleviin ja siitä lähtien pysyivät punapaitaiset johdossa. Liisankadulla jo uhkasi HKV mennä johtoon, mutta jäi mäessä jälkeen. Taistelu oli vielä tasaväkinen Eläintarhan alkuun saakka, missä minä seisoin Jyryn ykkösjoukkuetta kannustamassa. Mutta kohahdus kävi yleisön joukossa kun HKV:n edustaja kaatui ja hävisi toistakymmentä metriä. Välimatka suureni vielä suurenemistaan seuraavien etappien aikana. Voittajajoukkue IFK kuittasi voittoajakseen 28 minuuttia ja 44,6 sekuntia, melkein minuutin ennen hävinnyttä HKV:n joukkuetta. Kolmanneksi tuli Kiistan ykkösjoukkue ja vasta neljänneksi Jyryn ykkösjoukkue ajalla 30 minuuttia ja 26,2 sekuntia.

Olin päättänyt minäkin osallistua itse urheilukilpailuun, enkä vain kannustaa taustalla. Raittiusyhdistys Koitto mainosti Työmiehessä suurta kieltolain hyväksymisen kunniaksi järjestettävää kansanjuhlaa Hakasalmen puistossa sunnuntaina. Samaisessa Hakasalmen puistossa olin minäkin ollut viikkoa aikaisemmin ensimmäisenä helluntaipäivänä kuuntelemassa Aleksandra Kollontaita Helsingin metallityöntekijäin ammattiosaston järjestämässä suuressa kansanjuhlassa. Me olimme enon perheen kanssa kuitenkin päättäneet raittiusjuhlan sijaan mennä Kyläsaareen Hermannin työväenyhdistyksen järjestämiin toisiin Uudenmaan työväenjärjestöjen välisiin urheilujuhliin, jossa pääosaa näytteli painikilpailu. Minäkin olin ilmoittautunut painikilpailuun vaikka tiesin mahdollisuuteni voittoon olemattomiksi. Kilpailemassa oli nimittäin painin parhaimpia kykyjä kuten Thure Ahlberg, Pekka Pirskanen ja Sulo Kokko, kaikki jyryläisiä tietenkin. Mutta kilpailua ei näissä kisoissa käytykään joukkueittain vaan ammattiosastoittain.

Juhlat alkoivat yhdeltä iltapäivällä, mutta minun piti olla jo kello 11 Jyryn salilla punnitsemista varten. Sen verran kireä elintarviketilanne oli vaikuttanut painooni, että menin aikaisempaa painoluokkaani alempaan eli alle 67,5 kiloisten sarjaan.

Kyläsaaressa oli väkeä mustanaan, ainakin puolisen tuhatta henkeä. Painikilpailut selvästi kiinnostivat yleisöä eniten, vaikka suurella lavalla oli koko ajan tanssia Helsingin työväenyhdistyksen soittokunnan tahtien siivittämänä ja saarelta löytyy myös hyvä ravintola. Kilpailuohjelmassa painittiin kuuluisan ammattipainijan Georg Lurichin lahjoittamasta kiertomaljasta. Jouduin luovuttamaan jo alkusarjoissa mutta ei se minua haitannut. Hävisin paremmilleni. Entisessä painoluokassani, alle 75 kiloisissa voittaja oli Jyryn Thure Ahlberg, joka paini täällä muurarien ammattiosaston joukkueessa. Muurarien ammattiosasto voittikin kahdeksalla pisteellä palkintomaljan ja sai sen haltuunsa seuraavaksi vuodeksi. Porvoon työväenyhdistys oli toinen puolta pienemmällä pistemäärällä.

Painikilpailun lisäksi järjestettiin köydenvetokilpailu jossa palkintona oli Hermannin työväenyhdistyksen kiertopokaali. Köydenvetokilpailuun otti osaa vain kaksi joukkuetta, joista Helsingin työväenyhdistyksen varastotyöntekijäin ammattiosasto 16 voitti ylivoimaisesti Arabian ammattiosaston joukkueen ja sai toiseksi vuodeksi haltuunsa Hermannin työväenyhdistyksen kiertävän pokaalin.

Yleisiä kilpailuja joihin ei tarvinnut etukäteen ilmoittautua, olivat ampumakilpailu, nuolenheitto, renkaanheitto ja onnenpyörä. Pikkupojille ja tytöille oli omia sekalaisia kilpailuja joihin serkkutytöt ottivat innolla osaa. Minä en lasten kilpailuista juuri välittänyt kun tanssit kiinnostivat enemmän.”

***
Pääasialliset lähteet: Samu Nyström (2013). Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 24.5.-4.6.1917. Artikkelikuva: Työmies 31.5.1917. Ilmoitus Työmies 1.6.1917.