Torvisoittoa 8 tunnin työpäivän kunniaksi

Työväenliikkeen tavoitteisiin kuului jo alusta alkaen vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä. Mutta vasta Venäjän maaliskuun vallankumous avasi portit työajan uudistamiselle. Venäjällä Sosialidemokraattinen puolue alkoi toimia julkisesti, kun se tsaarin aikana oli kielletty. Pietarin työväen ja sotilaiden neuvoston vaikutuksesta 8-tuntisen työpäivän voittokulku alkoi heti maaliskuun lopussa. Pietarin tehtailla päätettiin ottaa käyttöön kahdeksan tunnin työpäivä palkkoja laskematta. Samassa imussa Katajanokan Venäjän valtion konepajalla kaikilla osastoilla pantiin täytäntöön 8-tuntinen työpäivä. Vaatimukset kahdeksan tunnin työajasta voimistuivat Suomessakin ja vaatimuksia vauhditettiin lakoin ja mielenosoituksin.

Suomen valtionrautateiden Pietarin konepajalla oli levottomuuksien pelossa siirrytty noudattamaan Venäjällä voimaan tullutta kahdeksan tunnin työpäivää. Siitä Konepajojen Työväenyhdistyksen vaatimukset saivat tuulta purjeisiinsa ja lopulta Tokoin senaatti hyväksyi 13.4.1917 kahdeksan tunnin työpäivän Valtionrautateiden konepajoilla palkkojen säilyessä entisellään. Samana päivänä, sattumaa tai ei, Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleleksandr Kerenski teki yllätysvierailun eduskuntaan, joka palkitsi hänen puheensa raikuvin kättentaputuksin. Suosionosoituksista huolimatta Kerenskille jäi muisto maasta, jossa haluttiin laajempia valtaoikeuksia kuin mitä Venäjä oli valmis suomaan. Paluumatkalle Pietariin Kerenski lähti 16.4. Saman päivän iltana Lenin seurueineen palasi maanpaosta Pietariin matkustettuaan junissa Euroopan halki Sveitsistä Saksan ja Ruotsin kautta Haaparannalle ja sieltä edelleen kohti Tamperetta ja siitä Pietariin.

Ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä tehtiin maanantaina 23.4.1917. Samana päivänä kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin Nikolajeffin tehtaalla. Uudistus oli alallaan Suomen ensimmäisiä ja kun vielä työaikaa lyhennettiin ilman, että ansiotaso olisi tippunut, oli työntekijöillä syytä juhlistaa ensimmäistä kahdeksan tunnin työpäivää torvisoiton säestyksellä.

Sergei Nikolajeff jr. aloitti uransa 1900-luvun alussa Stockmannin kauppahuoneen kone- ja urheiluosastolla Senaatintorin kulmalla. Siellä hän innostui autoalasta ja perusti oman auto- ja koneliikkeen ja rakennutti modernin autopalatsin Kamppiin. Rakennus tunnetaan nykyisin Hankkijan talona. I maailmansodan sytyttyä autojen tuonti romahti ja autopalatsi muutettiin ammustehtaaksi, joka toimitti sotatarvikkeita Venäjälle tammikuulle 1918 saakka.

Isoeno-Antonin muistelmissa on kuvaus, kuinka Kerenski tulee käymään Helsingissä ja häntä on vastassa itsenäisyyttä vaativien suomalaisten työläisten ja ylioppilaiden lippukulkueet. Lehdissä Kerenskin vierailut maaliskuun lopussa, huhtikuun puolivälissä ja toukokuun lopussa kuvataan menestykseksi joita siivittivät hurraahuudot ja kättentaputukset. Minkäänlaisista soraäänistä ei kerrota, mutta eipä se toisaalta olisi ollut mahdollistakaan. Rivien välistä voi Uudesta Suomettaresta aistia erityisesti viimeiseltä vierailulta tehdyssä selostuksessa vastenmielisyyden siitä, kuinka innokkaasti ”suuri kansanjoukko” ja ”sotamiehet” hänet ottivat vastaan.

Itse päättelen, että Antonin muistoissa on mennyt sekaisin vallankumoussotilaiden hautajaisseremoniat ja Kerenskin vierailut, mutta tarina on niin hyvä, että menkööt. Olen itse sijoittanut tapahtuman nimenomaan huhtikuulle ja kahdeksan tunnin työpäivän vaatimuksiin.

Muistan, kun oikeusministeri Kerenski tuli käymään Helsingissä huhtikuussa samaan aikaan kun vaatimukset 8-tunnin työpäivästä olivat voimistuneet suoranaiseksi huudoksi. Olimme kokoontuneet Rautatientorille kaikki ammattiosastot ja -yhdistykset lippujemme alle. Tori oli aivan täynnä. Seisoimme nelimiehisissä riveissä, liput alhaalla suruasussa. Meillä oli komentaja torin keskellä. Kun Kerenski saapui sitä käytävää torin keskelle, niin komentaja antoi merkin.

– Vaatimme itsenäisyyttä, huusimme kolme kertaa peräkkäin ja nostimme liput samalla ylös.

Ylioppilaat tekivät samoin Senaatintorilla.

Konepajalla välit työnjohdon ja työläisten välillä olivat kiristyneet. Vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä oli ollut jo aikaisemmin tavoitteena, mutta kun meille kiiri tieto, että Pietarin konepajalla oli siirrytty kahdeksan tunnin työpäivään, niin vaatimus sai meilläkin oikein kunnolla tuulta alleen.

Loppujen lopuksi kaikki ihmettelivät miten helposti vaatimus kahdeksan tunnin työpäivästä Valtionrautateiden konepajoilla loppujen lopuksi toteutui. Vasta nimitetty Tokoin senaatti vahvisti kahdeksan tunnin työpäivän meikäläisille jo huhtikuussa. Kun ensimmäisen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen työt loppuivat neljältä, niin keräännyimme konepajan portille täsmälleen kello neljä iltapäivällä. Työväenyhdistyksen torvisoittokunta siellä viritteli jo soittimiaan. Läksimme Marseljeesin tahdissa marssimaan kohti Työväentaloa. Hakaniemen torilla tapasimme sovitusti Nikolajeffin ammustehtaan, entisen autoliikkeen työtekijöitä, joilla oli myös ollut ensimmäinen historiallinen kahdeksan tunnin työpäivä. Torvisoittokuntien yhdistäessä voimansa läksimme hurraahuutojen saattelemana kohti työväentaloa. Ilta oli täynnä puheita ja soittoa. Meistä tuntui, että maailma muuttuu aivan pian sellaiseksi, kuin me työväestö sen haluamme muuttaa.

Pian kävi selväksi, että maailman muuttaminen ei ollut niin helppoa varsinkaan kun kaikilla ei ollut sama ajatus siitä, millaiseksi maailma piti muuttaa.

***
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383 TA; Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 12.3. – 23.5. 1917; Nyström, Samu (2004) Karnevaalit konepajalla: Valtionrautateiden Helsingin ja Fredriksbergin konepajojen työyhteisöt kuohuvina vuosina 1917-1918. Helsingin yliopisto. Historian laitos. Lehtileike: Työmies 24.4.1917. Artikkelikuva: 8-tuntisen työpäivän puolesta järjestetty mielenosoitus Helsingissä 17.4.1918. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Valtiopäivien juhlalliset avajaiset

Edessä oikealla pääministeri Oskari Tokoi vierellään kenraalikuvernööri M. A. Stahovitš palaamassa valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta. Heidän takanaan vasemmalla Ivan Timirjaseff ja Serge Korff.  Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi vierellään äskettäin nimitetty kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš astelivat keskiviikkona 11.4.1917 Nikolainkirkosta kohti Linnaa ja valtiopäivien juhlallisia avajaisia. Tokoilla oli päässään vaatimaton karvahattu, Mihail Stahovitš sentään oli sonnustautunut silkkipyttyyn. Virka-asua ei kumpikaan kantanut, mikä oli vanhoillisimmista ihmisistä tietenkin ennenkuulumatonta. Tokoi oli pääministeriksi tultuaan heti ensitöikseen ilmoittanut senaatin talousosaston virkamiehille toiveen olla käyttämättä virka-asua, koska senaattoritkaan eivät tulisi hänen komennossaan sellaista käyttämään. Toiveen virkapuvusta luopumisesta oli esittänyt myös uusi kenraalikuvernööri. Virkamiesten tuli vastedes olla pukeutuneena siviilipukuun, mieluummin tummaan.

Valtiopäivien juhlallisia avajaisia vietettiin vahvistettujen ohjeiden mukaan. Edustajat keskeyttivät täysistuntonsa kellon lähetessä 12 päivällä ja järjestäytyivät silloisen eduskuntatalon, Heimolan talon, edustalla nelimiehisiin riveihin. Puhemiestensä Kullervo Mannerin, Lauri Ingmanin ja Väinö Jokisen johtaessa edustajat lähtivät kävelemään Hallituskatua pitkin Nikolainkirkkoon, joka nykyisin tunnetaan Tuomiokirkkona. Kirkkoon olivat jo aikaisemmin saapuneet senaatin molempien osastojen varapuheenjohtajat, kenraalikuvernööri seurueineen ynnä muita silmäätekeviä. Kuorolaulun ja musiikin siivittäminä päästiin varsinaiseen saarnaan. Jumalanpalvelus päättyi sekakuoron orkesterin säestyksellä esittämään mahtavaan ja voimakkaaseen Halleluja-kuoroon Messias-oratoriosta.

Kirkosta siirtyivät senaatti, eduskunta ja kenraalikuvernööri seurueineen Linnaan, jonka salissa kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš juhlallisesti avasi valtiopäivät, painottaen maaliskuun 20. päivän ”Venäjän itsevaltiaan kansan suomalaiselle veljelleen” antamaa julistuskirjaa, jolla palautettiin Suomelle sen valtiomuodon mukaan kuuluvat oikeudet.

Läsnä olleet poistuivat paikalta juhlamenojen ohjaajan osoituksen mukaan. Nähtiin avajaisissa sentään virka-asujakin, sillä juhlamenojen ohjaaja ja hänen apulaisensa sekä airueet olivat puetut pitkiin takkeihin ja merkityt punaisella nauharuusukkeella.

Anton Vilén muisti vielä ikämiehenä elävästi nähneensä karvahattuisen Tokoin ja silkkipyttyisen miehen kävelevän Senaatintoria pitkin. Hän sekoitti tapahtuman kuitenkin itsenäisyysjulistukseen, mikä ei kuitenkaan voi pitää paikansa. Luultavasti kyseessä oli nimenomaan valtiopäivien avajaiset.

Olin vartiossa Senaatintalon edustalla, kun Oskari Tokoi asteli karvahattu päässään torin poikki vierellään silkkipyttyyn sonnustautunut mies. Kuulemma Suomen uusi kenraalikuvernööri. Ennustin, että Tokoin senaatilla ei tule olemaan helppoa. Se ei ollut saanut työväestöltäkään varauksetonta kannatusta. Tiukimman kannan mukaan yhteistyötä porvarien kanssa ei olisi saanut missään nimessä tehdä ja työväestön pitäisi ottaa kaikki valta itselle vaikka väkisin. Mutta eivätpä porvaritkaan oikein pitäneet ajatuksesta, että senaattia johti sosialidemokraatti.

– Miten ne senaatin puoliherraskaiset sosiaalidemokraatit muka osaisivat hoitaa Suomen asioita? Ihmeteltiin porvariston taholta ivanaurun säestyksellä.

– ”Me vaatimme, että senaatti toteuttaa etuskunnan tahtoa”, pilkattiin työväestön puhetapaa.

Muistelin juhlaa kaksi päivää aikaisemmin, missä tunnelma oli korkealla ja kaikki yksimielisiä. Järjestäytyneiden työläisnaisten toimesta vietettiin vallankumousjuhlaa, joka oli koonnut Kansallisteatterin katsomon ääriään myöten täyteen yleisöä. Sotilassoittokunta esitti alkusoiton ja Marseljeesin. Sen jälkeen lavalle nousi Aleksandra Kollontai pitäen tunnetta ja tulta hehkuvan, innostuttavan puheen, joka kosketteli vallankumousta, sotaa, Venäjän työväenliikettä ja sosialidemokratian kansainvälisyyttä. Puheen suomensi muuan J. Laherma ja se otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toisen puheen piti Oskari Tokoi, joka myöskin voimakkain sanoin kuvasi vallankumouksen kautta syntynyttä yhteiskuntatilaa. Tämäkin puhe otettiin vastaan suurin suosionosoituksin ja hyvä-huudoin. Vielä oli ohjelmassa lausuntoa, vallankumouskuvaelma Punalippu, Työväenyhdistyksen sekakuoron ja Jyryn esitys sekä sotilassoittokunnan esittämää torvisoittoa.

Juhla oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut. Rahallinen tuotto kuulemma luovutetaan puoliksi Kaivopuistoon vapaustaistelijain haudalle pystytettävää patsasta varten, puolet Venäjän työläisnaisten järjestötoiminnan edistämiseksi.

***
Lähteet: TMT 152:2383 TA; Työmies 30.3. ja 10.4. 1917, Uusi Suometar 12.4.1917.

Vallankumoussotilaiden surrealistiset hautajaisseremoniat

Vallankumouksen uhrien hautaan laskeminen Kaivopuistossa Helsingissä 30.3.1917. Kustannusliike Vapaus. Kuva: Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma.

Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar julkaisivat sunnuntain 1.4.1917 numeroissaan sivun kokoiset jutut, joissa kerrottiin kuinka vapauden sankarien keväiset hautajaisjuhlallisuudet Helsingissä maaliskuun viimeisenä perjantaina 1917 olivat valtavimmat, mitä Helsingissä on milloinkaan ollut. Lehtien lähes identtiset, hurmokselliset ja kaunopuheiset kuvaukset Venäjällä ja Suomessa Venäjän vallankumouksen puolesta kaatuneiden vapaustaistelijoiden, vallankumouksen uhrien muistotilaisuudesta ovat viiltävän ironista kuvausta täysin surrealistisiin mittoihin kasvaneista hautajaisseremonioista, joissa haudattiin kaksi matruusia. Kukaan vähänkään tilanteen tasalla Helsingissä oleva ei voinut olla tietämättä, että Venäjän maaliskuun (Venäjällä juliaanisen kalenterin mukaan helmikuun) vallankumouksen jälkimainingeissa venäläinen sotaväki, lähinnä meriväen matruusit, olivat Helsingissä murhanneet useita kymmeniä upseereitaan. Ja nyt siis haudattiin vapaussankareina kaksi matruusia, joiden sankarillisuudesta ei ollut mitään takeita.

Vallankumous ja sitä seurannut Suomen autonomisen itsenäisyyden palauttaminen ennen vuotta 1899 vallinneeseen tilaan saivat aikaan työväen ja porvariston väille hetkellisen orastavan yhteisymmärryksen. Näyttävät hautajaiset kahden venäläisen matruusin kunniaksi, joihin työväen kulkue joukolla osallistui, löivät taas epäluulon kiilaa näiden kahden kansanosan välille. Hautajaisia seuraavana päivänä lauantaina Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat eivät ilmestyneet lainkaan, ehkä protestina tilaisuudelle? Vai sensuroitiinko ne? Uudesta Suomettaresta ilmestyi vain yhden sivun lisälehti, jossa oli yleisiä ulkomaanuutisia. Sunnuntain Uuden Suomettaren ja Helsingin Sanomien maalailevien juttujen lopuksi todettiin lakonisesti, että näissä valtavissa hautajaisjuhlallisuuksissa vapauden puolesta taistelleina haudattiin panssarilaiva ”Andrei Pervosvannyn” matruusi Kasirov ja torpedohävittäjä ”Retivyn” koneenkäyttäjä Karjukin.

Työmiehessä oli jo hautajaisia seuraavana päivänä, lauantaina 31.3.1917 kohtalaisen asiallinen, lyhyehkö selostus hautajaisten kulusta. Siinä kuitenkin jo kärkeen hehkutettiin, kuinka järjestäytyneessä saattueessa oli sotilaita ja työväkeä yhteensä noin 100 000 henkeä punalippuineen. Aikamoisen hurja arvio Työmieheltä, johon porvarispuolen lehdet heti tarttuivat kiinni ja ironisoiden korostivat väkimäärän runsautta.

Se, mikä tekee Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren hautajaisjutuista erityisen ironisia on niiden tapa käsitellä heidän lukijakunnalleen taatusti tärkeämpää tapahtumaa, ”Kansalaisjuhlaa asessori Svinhufvudin kunniaksi”, joka järjestettiin vallankumoushautajaisia seuraavana päivänä. Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lehti oli tehnyt vallankumoushautajaisista suuren jutun ja jättänyt Svinhufvudin kunniaksi järjestetyn juhlan taaemmalle, Uudella Suomettarella jopa osoittelevasti viittauksella ”Jälkiosasto”. Lukijoille tuskin kävi epäselväksi, kumpi uutinen oli lehdille tärkeämpi. Eikä myöskään se, että painettu sana ei ollutkaan vapautunut sensuurista keisarin vallan kaatumisen myötä, sen tilalle oli tullut mahdollisesti työväen järjestysvallan sensuuri.

Vallankumouksessa kaatuneiden sankareiden hautajaiset piti alun perin järjestää yhtä aikaa Pietarissa ja Helsingissä, mutta Pietarissa tilaisuus lykkääntyi 5.4.1917 saakka. Pietarin Marskentälle, kovaa routamaata räjäyttämällä kaivettuihin hautoihin laskettiin 184 vallankumouksen uhria aikalaisten mukaan erittäin vaikuttavin juhlallisuuksin.

Maalis-huhtikuussa 1917 Helsingissä oli hälinää lähes päivittäin. Vallankumoushautajaisia edelsi ensinnäkin Suomen uuden kenraalikuvernööri M. A. Stahovitšin saapuminen Helsingin rautatieasemalle 26.3. kello yksi iltapäivällä kolme tuntia aikataulusta myöhässä. Helsingissä häntä oli vastaanottamassa väenpaljous, järjestysmiehet pitivät kuria yllä ja kaupunginvaltuuston lähetystö toi tervehdyksensä. Päivä ennen vallankumoushautajaisia, 29.3. oli tavallistakin vilkkaampi. Aamulla klo 8.57 Helsingin rautatieasemalle saapui postijuna, jonka kyydistä nousi Siperian vankeudesta saapunut ja suurin juhlallisuuksin vastaanotettu P.E. Svinhufvud. Juhlatunnelma ei ennättänyt lainkaan laantua, sillä klo 10 saapui pikajunalla Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Kerenski ja sai vähintään yhtä innokkaan vastaanoton, ainakin työväestön taholta. Kerenskiä kiidätettiin ympäri kaupunkia puhumassa. Lämpimin tunnelma oli Työväentalolla, missä hyvä-huudot säestivät hänen puhettaan. Käytävät ja pihakin olivat täpötäynnä väkeä. Lopen uupunut Kerenski lähti saman päivän yöjunassa takaisin Pietariin.

P.E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetty ”kansanjuhla” pidettiin Pörssitalossa illalla kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen 31.3. Työmies ei niistä raportoinut, lieneekö ketään raportoijaksi halukasta ollut kutsuttukaan paikalle. Toki lehti julkaisi 2.4. maksetun pienen ilmoituksen, missä Svinhufvud kiitti kaikkia suurenmoisesta vastaanotosta hänen palatessaan takaisin Suomeen.

Heinäkuun 1916 vaaleissa valittu eduskunta kutsuttiin koolle vasta 4.4.1917. Ensimmäisenä päivänä tarkistettiin valtakirjat. Eduskunnan ensimmäinen täysistunto pidettiin 5.4.1917, jolloin toimitettiin myös puhemiehen ja kahden varapuhemiehen vaali. Eduskunnan puhemieheksi valittiin 103 ääntä saanut sosialidemokraattien Kullervo Manner, eli samalla äänimäärällä kuin mitä eduskunnan suurimmalla puolueella oli edustajia. Helsingin työväenyhdistyksissä järjestettiin 6.4. laajoja mielenosoituskokouksia edelleen kurjistuneen elintarviketilanteen vuoksi.

Muistitietoaineistoa lukiessani en ole törmännyt kuvauksiin vallankumouskulkueesta. Ehkä sitä ei muistettu tärkeänä, ehkä koko juttu tuntui vähän nololta. Laitan tässä isoeno-Antonin kertomaan kulkueeseen osallistumisesta lehtijuttuja mukaillen, vaikka mitään tietoa hänen kulkueessaan olostaan ei ole.

Lehtileike kulkueiden paikoista Hakaniemessä: Työmies 29.3.1917.

Kauniina ja aurinkoisena valkeni perjantaipäivä, joka oli määrätty Helsingissä vallankumouksessa kaatuneiden vapaustaistelijain hautauspäiväksi. Oli ensimmäinen kevätpäivä. Jo aamusta liikkui työväkeä punaisissa ruseteissa kaduilla, ja työväentalo alkoi hiljakseen täyttyä väestä. Osastojen johtokunnat ja airueet tekivät alkuvalmisteluja juhlakulkuetta varten. Kaappien hyllyiltä otettiin ammattiosastojen ja yhdistysten lippuja esille. Kuulin vanhemmilta miehiltä, että niitä oli viimeksi saanut käyttää keväällä 1914 vappukulkueessa. Sen jälkeen enempää lippuja kuin kulkueita tai mielenosoitusjuhlia ei ollut saanut toimeenpanna. Siksi innostus oli kova. Minä en ollut punalippukulkueessa koskaan ollut, mutta monesta vanhemmasta miehestä näki, että vapaana hulmuava punalippu sykähdytti jälleen sydäntä.

Oli ennakkoon sovittu, että venäläisen merisotaväen ja maasotaväen edustajat soittokuntineen kokoontuisivat klo 10 Senaatintorille. Samaan aikaan järjestäytyi Hakaniemen torilla meidän työväen kulkueemme. Minä seisoin ruudussa 31 S.W.R Konepajan työväen yhdistyksen joukoissa. Naisiakin oli mukana, ainakin ompelijattarien ja palvelijattarien ammattiosastot huomasin. Ensimmäisiä joukkoja vasta siirrettiin Säästöpankinrantaan, kun tuli jo käsky lähteä liikkeelle. Kulkueen kärjessä kulki Mattson-vanhus kantaen suruharsolla reunustettua punalippua. Surulipun jäljessä oli työväenyhdistysten soittokunta ja seuraavaksi eri ammattiosastot ja yhdistykset lippuineen.

Pohjois-Esplanadilla kohtasimme sotilaitten kulkueen ja läksimme yhdessä marssimaan kohti Kaivopuistoa. Edellä kulkivat seppeleenkantajat ja merisotilaita arkut olallaan. Sivusilmin huomasin, että joillakin kadun varsilla seisovista miehistä tuotti vaikeuksia osoittaa kunnioitustaan ottamalla lakki päästä. Kiristyneitä leukaperiä ja kiihtynyttä kuiskuttelua huomasin ihmeekseni myös. Mutta minun täytyi keskittyä tahdissa pysymiseen ja lipun kantamiseen, joten jätin huomion mielestäni.

Soittokuntain soittaessa surumarssia saavuimme haudalle kello yksi. Kivillä katettu yhteishauta oli Kaivopuiston korkeimmalla kohdalla. Kaivopuistoon ei päästetty yleisöä, siitä piti miliisi huolen. Muodostimme juhlallisen kujanteen haudalta pitkin rinnettä alas. Yleviä ja juhlallisia puheita pidettiin yksi toisensa jälkeen, venäjäksi ja suomeksi. Järjestäytyneen työväen puolesta puhui Kullervo Manner.

Hautaa umpeen luotaessa laskimme liput soittokunnan soittaessa Marseljeesin moneen kertaan. Siinä vaiheessa alkoi tuntua jo hieman omituiselta haudata juhlavin menoin kaksi matruusia, joista kukaan ei ollut aikaisemmin kuullut mitään. – Ne olivatkin vain symboleja, minua valistettiin viisaampien taholta, kun otin asian puheeksi. Mutta en minä ihan täysin koko juttua ymmärtänyt. Yhdyin kuitenkin moninkertaisiin hurraahuutoihin.

Kello kolmen aikaan tilaisuus alkoi olla ohi ja läksimme kulkemaan kohti Työväentaloa viemään liput takaisin säilöön. Työväentalon juhlasaliin ei olisi illalla menemistä, siellä oli määrä pitää venäläisten ja suomalaisten toverien yhteinen juhla.

***
Lähteet: Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 29.3.-10.4.1917.